State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.
"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."
On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.
.jpg)
.jpg)
