...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

State of Play (State of Play)

On ehkä itsestään selvää, miksi näin hyvillä lähtökohdilla varustettu trilleri - kuumat näyttelijä-nimet, taitavat käsikirjoittajat ja iso budjetti ei ole saavuttanut asemaa, jollaisen tämän kaliiberin elokuvan tulisi ehkä saavuttaa; se ei ole niin hyvä.

State of Play on vuoden 2009 poliittinen trilleri, jonka Kevin Macdonald ohjasi perustuen Matthew Michael Carnahanin, Tony Gilroyn, Peter Morganin ja Billy Rayn käsikirjoitukseen, joka perustui Brittiläiseen kuusi-osaiseen draamsarjaan. Tämän huomaa elokuvan sisällöstä. Ensinnäkin ei ole koskaan hyvä, että elokuvalla on liian monta käsikirjoittajaa, useimmiten sanonta "Too Many Cooks..." pätee niin myös käsikirjoituksiin. Toiseksi, se, että alkuperäinen materiaali on kuuden tunnin mittainen ja tämän elokuvan kohdalla juoni on supistettu kahteen tuntiin, tekee siitä mahdottoman vaikeasti-seurattavan, liian tiiviin ja täten se ei hengitä. Emme elä elokuvaa, vaan yritämme pysyä sen perässä. Pähkinänkuoressa: Russell Crowen esittämä journalisti syventyy poliittiseen mysteeriin, jonka keskiössä on sattumoisin hänen poliitikko-kaveri, Ben Affleckin näyttelemä Stephen Collins. Kaikesta tästä tekee vielä täyteläisempää se, että elämme uuden median aikaa, jossa ihmiset haluavat sensaation sensaation perään ja kukaan ei lue enää paperisia sanomalehtiä, joissa Russell Crowe työskentelee vanhan koulukunnan reportterina, yrittäen pitää työnsä, uusia tulokkaita kuten Rachel McAdamsin esittämää Della Fryeta vastaan. Näissä tapauksissa ei lehden päätoimittajan Helen Mirrenin esittämän Cameron Lynnen auta muu kuin alistua internet-aikakauden valtaan. Tietenkin siis elokuvan pääosassa on tämä poliittinen murhamysteeri, mutta itse olin enemmän kiinnostunut elokuvan otteesta internet-old school-väitteeseen.

"Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää."

    On niitä elokuvia, joita en malta odottaa, että pääsen arvostelemaan ja usein hyppäänkin näppäimistön ääreen heti elokuvan nähtyäni. Sitten on niitä elokuvia, joita en millään haluaisi arvostella ja päädyn niiden pariin monta kuukautta myöhemmin ne nähtyäni, jos ollenkaan. No, voin arkailematta paljastaa, että State of Play kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Suoraan sanottuna tämä elokuvakokemus oli minulle hyvin mitään sanomaton. Ja tämä silti, että elokuvassa on monia lempinäyttelijöitäni - Russell Crowe, Rachel McAdams, Helen Mirren, Jason Bateman, Robin Wright ja jopa Viola Davis! Elokuvan huippuhetket olivatkin juuri Helen Mirrenin päästessä vauhtiin. Vaikka Crowe on hyvä näyttelijä, hänen energiansa on hyvin alhaista ja siksi hänen pääroolinsa ovat usein vähän unettavia, sillä usein hänen elokuvansa sisältävät häntä ja paljon ja silloin minä ainakin katsojana kaipaan jo jotain muuta... Miksi siis pidän hänestä? Mielenkiintoinen kysymys, hän on hyvä näyttelijä, mutta sopii ehkä paremmin sivurooleihin. Helen Mirren on yksi harvoja näyttelijöitä, joilla ei ole yhtäkään huonoa roolisuoritusta, vaikka elokuva luhistuisi hänen ympärilleen, niinkuin tämän kohdalla, hän onnistuu aina astumaan syvälle hahmoonsa ja herättämään katsojan mielenkiinnon. Mutta sitten minä ihmettelen, miksi Ben Affleck on ollut Hollywoodin huipulla niin monta vuotta kuin on ollutkin. Pakostakin, kun joku pysyttelee näin kauan ihmisten huulilla, joku päättää heittää hänelle luun ja antaa hänen ohjata Argon tai esiintyä Batmanina, mutta hän ei silti ansaitse sitä. Ehkä tämän puolesta puhuu se, että hän ei ole ollut ehdolla yhteenkään Oscar-palkintoon, päin vastoin. Hän voittikin monta Razzie-palkintoa vuosituhannen alussa ja ihmisten olisi silloin jo pitänyt ymmärtää olla koskematta häneen ja antaa hänen painua unohduksiin, hän olisi voinut kävellä kotiin mukanaan hieman ylpeyttä hänen upeasta suorituksestaan käsikirjoittajan Good Will Huntingin kohdalla, mutta jotain tapahtui. Ei, hänen roolisuorituksensa elokuvassa State of Play ei ole hyvä.
     Ei tästä elokuvasta paljon mitään käteen jää. Juoni on ihan samantekevä ja liian yksityiskohtainen ja mutkikas. Helen Mirren tekee parhaansa, mutta elokuva uppoaa ehkä liiasta yrityksestä tai liiasta painosta harteillaan.


Lozenge Awards 2013 by: Cinema Lozenge

Ehdokkuudet

Actually Funny

{Ei ole helppoa pysyä Hollywoodin huipulla kaksikymmentä vuotta - vain harva pystyy tähän, mutta siihen on ansioitunut upea nainen nimeltään Sandra Bullock. Mikä tekee tästä vielä vaikuttavampaa on, että hän on iskenyt itsensä maailman sydämeen elokuvissa, jotka eivät ole nauttineet kriitikoiden suosiota. Hän on itse, omin voimin kavunnut asemaansa, hurmaten karsimallaan, ei roolien vaativuudella ja eikö tämä jos mikä. ole rooleista vaativin? Elokuvassa The Heat, täydentyy hänen huippuunsa hiotut koomiset lahjat, sulavat nyanssit ja täydellinen ajoitus, jolla hän todistaa olevansa hänelle maksettujen rahojen väärtti ja hän naurattaa aina}

Best Career Sidestep
Scarlett Johansson (to voice acting from acting/singing) for Her

{Tämä kategoria perustettiin Nti. Johanssonille, Lozenge Awardsien ensimmäisenä vuonna, jolloin hänen saavutuksensa musiikin parissa vaikuttivat minut hänet lahjoistaan näyttelemisen ulkopuolella, hänen tulisi vielä vain vaikuttaa minut lahjoistaan näyttelemisen puolella. En siis voinut vastustaa kiusausta palkita hänet toisen kerran heti seuraavana vuonna samassa kategoriassa. Ehkä tämä on minun pieni tapani kehottaa hänelle uran vaihdosta näyttelemisestä pois päin? Joka tapauksessa, hänen työnsä Herissä oli niin vaikuttavaa, että hän oli pitkään monen Oscar-spesialistin veikkaus-listalla ensimmäiseksi näyttelijäksi Oscar-ehdokkaaksi, joka sen saisi pelkästä ääninäyttelemisestä. Ja kyllä hän sen olisi ansainnutkin, hän uskotti minut ainakin täysin}

Inspiration Award
Woody Allen

{Ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin palkita Woody Allen, olen tänä vuonna ilmeisesti Golden Globe-palkintojen puolella, sillä hekin palkitsivat Allenin, hänen mittavasta työstään. Minun oli etenkin mainittava hänet nyt kun hän on tehnyt ehkä uransa hienoimman tai ainakin toiseksi hienoimman elokuvansa Blue Jasminen. Ja vielä sivuhuomautuksena [*vihaiseen äänensävyyn] niille, jotka häntä syyttelevät ties mistä, maalaisjärki! Missä on maalaisjärki? EN ota kantaa nyt itse asiaan, mutta ensinnäkin, kuinka ketään kehtaa dissata häntä? Se on hänen yksityiselämänsä, jota hän varmasti haluaa suojella ja sillä ei ole mitään tekemistä hänen työnsä kanssa. Hän on itse sanonut sanottavansa. Olen 100 % varma, että hän on hyvä ihminen, ainakin verrattuna niihin puupäihin, joita Hollywood tuntuu olevan täynnä, jotka eivät näe omaa napaa kauemmas. }

Best Dialogue

{Valinta oli vaikea. Pidin ilmiselvänä voittajana ehdokkaita päättäessäni, että nerokas August: Osage County voittaisi. Sitten kuitenkin eräänä päivänä muita asioita miettiessäni, mieleeni iskoistui Blue Jasminen puhtaus. Palasin elokuvan kohtauksiin mielessäni ja minua nauratti ääneen. Woody Allen on maailman upein! Jasminen hahmo on niin naurettava ja täysi. Esimerkiksi se, että hänestä piti tulla "antropologi" ja kuinka eräskin mies sekoittaa antropologin arkeologiin, tämä puhuu Jasminen turhuudesta ehkä hieman. Nämä yksityiskohtaiset, rikkaat lisät, tekevät Allenin työstä niin terävää}

The Most Interesting Movie of the Year

{Elokuvan The Great Gatsby saapumista elokuvateattereihin odotin kuin kuuta nousevaa. Tämä jo siis yksistään on tarpeeksi nostamaan elokuvan selkeäksi voittajaksi tähän kategoriaan, viime vuoden Hitchcockin tavoin. Sen lisäksi The Great Gatsby oli vielä niin täydellinen elokuva, että se peittoaa viime vuodenkin voittajan mennen tullen. Tämä 20-luvun maailma, Lana Del Reyn musiikkeineen, Leonardo DiCaprioinein ja Carey Mulliganein on saavutus}

The Most Sympathetic Actor
Michelle Pfeiffer, Malavita

{En odottanut pitäväni Mafiaperheestä ja keskinkerto-elokuva se vain olikin, mutta Michelle Pfeiffer siinä, huh! Hän on iskevä, hauska, kaunis, lahjakas ja hänen hahmonsa on ironinen, pureva, törkeä, rivo, hienostunut - kaikkea samaan aikaan ja hänen tulkinta tästä kovis-äidistä on nappisuoritus. Ja se, miten hän voi näyttää noin hyvältä yli viisikymppisenä on täysi ihme jo itsessään. Ehdottomasti kohtaus, jossa hän sytyttää ruokakaupan tuleen on parasta antia elokuvalta. Michelle Pfeiffer näyttelee tämän kohtauksen niin iskevästi, ikään kuin joku siitä niin paljonkin ärsyyntyisi, kun myyjä on tyly, että päättää räjäyttää kaupan!}

Oscar Snub 
Hollywood Foreign Press sentään tajusi miehen lahjakkuuden

{Tämä on nyt siinä mielessä Oscar Snub, että hän ei voittanut Oscaria, viime vuonna hän ei ollut edes ehdolla, joten tästä päätellen, hänen pitäisi voittaa siis tänä vuonna, eikö? Jos edistys kulkee tuollaisin askelin? Anteeksi nyt vain, Matthew McConaughey, mutta Leonardo DiCaprio on sukupolvensa, ellei kaikkien aikojen paras näyttelijä. Ei ihme, että internet hullaantui Oscreiden jälkeen, kun Leo ei voittanut, sillä hänelle se kyllä jo kuuluisi, ei pelkästään hänen mittavien meriittien vuoksi, vain koska hänen roolisuoritus elokuvan The Wolf of Wall Street pääroolissa on jotain niin käsittämätöntä, että siinä on tavalliselle näyttelijälle tekemistä, että pystyisi hänen saappaisiin astumaan. KUKA TAHANSA TOINEN näyttelijä olisi tyytynyt näyttelemään roolin leveästi ja isosti, mutta sen lisäksi, DiCaprio lisäsi siihen kerroksen kerroksen jälkeen, jotta showlle oli joku merkityskin. Me ymmärrämme hahmon, me ymmärrämme hänen matkansa ja hänen kehityksensä. Uskomatonta, uskomatonta.}

Best Performance


{Hänellä oli kyllä kova vastus, Judi Dench ja vielä tärkeämmin DiCaprio, mutta en voi kiistää, etteikö Cate Blanchettin uskomaton taidonnäyte Blue Jasminen pääosassa olisi ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus. Ehkä ainakin paras, mitä minä olen nähnyt. Piste.}

The One That You Want to Like

{World War Z oli vuoden yllättäjä, en ajatellut yhtään, että pitäisin siitä, mutta se oli tosi hyvä, samalla tosi dramaattinen, mutta kuitenkin hyytävän jännittävä. Tämä elokuva on tosi Cool ja voisikin voittaa Cool Awardin, jos olisi näyttelijä. Joten siksi se saa lohdutuspalkinnoksi tämän palkinnon}

Most Underrated Performance

{Zeta-Jones on myös yksi suosikkinäytteljöistäni ja mielestäni vaarallisen aliarvostettu, hän olisi aivan hyvin ansainnut Oscar-ehdokkuuden osastaan, etenkin ottaen huomioon, että paras naissivuosa-kategoriassa oli muutama heikko lenkki tänä vuonna. Toivoisin, että emme ole vielä nähneet häneltä kaikkea}

Best Showcase Moment of Truly Great Acting 
Entire Cast (Dinner Scene), August: Osage County

{Minun oli nyt pakko antaa tämä palkinto tälle elokuvalle, sillä ei Blue Jasmine voi niitä kaikkia napata =), ja paitsi Cate Blanchett on jokaisessa kohtauksessa täydellinen, joten sitä on vaikea rajata yhteen kohtaukseen. Harvoin koko elokuva rakentuu yhden kohtauksen varaan, ainakaan näin hyvin. Ja hyvä kohtaus se onkin. Melkein kaksikymmen-minuuttinen, se tuntuu parilta sekunnilta, tämä on illallinen, jonka olemme kaikki kokeneet, lievempänä tosin. Tämä on kaikkien perhe ja siksi kohtaus on sekä täydellinen yhdistelmä dramatiikkaa, aitoutta ja puhtautta sekä täydellistä näyttelemistä koko kastilta. Kohtaus liikkuu niin sujuvasti ja päätellen siitä mistä lähdettiin, ei voisi uskoa, mihin päädyttiin. Tämä on todellista elokuvantekemistä.}


{Julia Louis-Dreyfus on Cooliuden määritelmä. Hän on hauska, lahjakas ja osaa nauraa itselleen, sen lisäksi hän on älykäs ja ystävällinen. Etenkin hänen ansionsa sarjassa Veep (hänen koominen lahjakkuus on jotain aivan huippua) ja elokuvassa Enough Said. Vau! -ei voi muuta sanoa}


Best Message of a Movie

{Jos minulla olisi joku "tekninen saavutus" -kategoria, kaikki palkinnot menisi tälle elämykselle. Kuitenkin on eepoksen juonikin sen verran koskettava ja etenkin loppuun ratkaisuun johtava kannustus, tämän elämyksen viesti siitä, että koskaan ei saa luovuttaa ja aina täytyy selvitytyä. Ja taas, elokuvan loppu on täydellinen ruummillistuma tästä. Upeaa, upeaa!}

Tulikärpäsiä puutarhassa (Fireflies in the Garden)

Tulikärpäsiä puutarhassa on juuri miltä se kuulostaa - hieman lattea, liikaa yrittävä, ohiampuva draama.

Dennis Leen käsikirjoittama ja ohjaama draama valmistui vuonna 2008 tähtinään Julia Roberts, Willem Dafoe, Ryan Reynolds, Hayden Panettiere, Emily Watson ja Ioan Gruffudd. Tarina kertoo Taylorien perheestä - isä, Charles (Willem Dafoe) on poikaansa Michaelia (Ryan Reynolds) dominoiva kirjailija ja opettaja, jonka vaimo Lisa (Julia Roberts) on puolestaan rakastava äiti, jolla on kuitenkin suhde miehensä kollegan Addison Wesleyn (Ioan Gruffudd) kanssa. 

Kertomatta yhtää mistään, onnistuu tarina silti jättämään aukkoja, sillä takaumien kautta opimme, että vaikka ne julmuudet, joilla Charles poikaansa kidutti, loppuivat jossain vaiheessa. Välit paranivat ja isä lupasi yrittää saada paremman suhteen poikaansa. Sitten kun hyppäämme vuosikymmeniä tulevaisuuteen, on jostain syystä isän ja pojan välit huonot. Tähän katsoja löytää syyn siitä, että Charles oli huono isä pojalleen varhaisessa lapsuudessa - tämän takaumat todistavat, mutta kun elokuva etenee, todistaa takaumat myös sen, että heidän välit korjautuivat. Tämä on ison luokan kämmi Dennis Leen käsikirjoituksessa.

Toisaalta, on vain sopivaa, että juonesta löytyy näin iso aukko, sillä se ei laske elokuvan tasoa yhtään. Muutenkin täysin lattea ja tunnelmaton - suoraan sanottuna tylsä draama onnistuu kertomaan paljon, kertomatta yhtään mistään. Meille ei jää elokuvan lopussa yhtään enemmän käteen, kuin mitä alussa. Emme onnistu saamaan yhtään syvällistä hetkeä, aina niin melodramaattisesta juonesta huolimatta. Ja ne hetket, joissa olisi mahdollista kehittyä joksikin dramaattisemmaksi, sortuu kuvaus kliseiseksi, käsikirjoituksen ja näyttelemisen lisäksi. Elokuvan tunnusmusiikki on kyllä harvinaisen hyvä. Häviämättömän kaunis pianoriffi jää soimaan korviisi ja saa sinut iskoistumaan elokuvan tunnelmaan. En kuitenkaan pidä tunnelmasta, sillä se on pilattu ylisiirappisella maneerilla - sadepisaroiden kuvaamisella, johon kuvaus kerta kerran jälkeen leikkasi - kuten todettu, yritystä on aivan liikaa.

Roolitus elokuvassa on täysin pielessä. On vaikea keskittyä elokuvaan, kun täytyy miettiä, kuka on kuka. Menneisyyden näyttelijät ovat täysin erinäköisiä tulevaisuuden vastinpariensa kanssa, lukuun ottamatta niitä näyttelijöitä, jotka jostain syystä ovat samat, kuin nykyisyyden kohtauksissa. Eli siis osa näyttelijöistä näyttelee itseään nuorena ja vanhana (maskeerattuna), mutta osa on korvattu nykyisyyden kohtauksissa toisilla näyttelijöillä. Miksi, sitä en tiedä. 

Esimerkiksi Emily Watson ei näytä pätkääkään Hayden Panettierelta. Sen kuitenkin sanottuani, Hayden Panettiere on upea. Hän tuo elokuvaan paljon syvyyttä, valoa ja nostaa sen tasoa hieman. Hän hallitsee roolinsa ja erityisesti kohtaus, jossa hän yrittää saada selville, miksi Michael ei pysty syömään hänelle tarjottua ruokaa, on upea taidonnäyte, tältä sympaattiselta, älykkäältä näyttelijältä. Willem Dafoe ei paljon roolissaan pysty. Hän menee toisesta ääritunteesta toiseen ja on ontto. Hän ei pysty tulkitsemaan syvällisiä tunteita juuri ollenkaan ja keskittyy turhanpäiväisiin, ilmiselviin ja stereotyyppisiin eleisiin. Ryan Reynolds on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä ja Emily Watson keskittyy niin paljon olemaan vakava, että hän melkein unohtaa näytellä aitoutta.

Tulikärpäsiä puutarhassa on yltiötunnelmainen, mitäänsanomaton draamaelokuva, joka ei onnistu juuri missään. Näyttelijät on väärin roolitettu, juoni turhanpäiväinen ja lopputulos on lattea.



Naapurit (Neighbors)

Tässä kesän kuumassa hittikomediassa, Rose Byrnen ja Seth Rogenin naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta, jota johtaa Zac Efron ja Dave Franco. Veljeskunnan järjestämät villit bileet eivät kuitenkaan sovi pientä vauvaa kasvattavan pariskunnan miljööseen ja tästä alkaa kostokierre - sota naapurien välillä.

Olin enemmän kuin yllättynyt, kun tajusin, että elokuvan keskiössä käsitellään jopa syvällisiä asioita. Totuudessa Rose Byrnen ja Seth Rogenin esittämä pariskunta käy läpi kriisiä, jossa heidän on vaikea sopeutua heidän uuteen elämäänäs lukittuna sisälle hoitamaan vauvaa ja Zac Efronin esittämä suosittu oppilas Teddy pelkää tulevaisuutta ja mitä hänelle käy, kun yliopisto loppuu ja hänellä ei ole veljeskunnan jätkiä ympärillään. Siitä huolimatta, nauroin ääneen ja paljon. Tämä on hauska.
     Olin erittäin innostunut elokuvasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Idea ja lähtäasetelma kuulostivat hauskoilta ja erityisesti trailerin nähtyäni, olin vakuuttunut elokuvan riemukkuudesta ja sitä se oli. Pienoinen pettymys oli elokuvan naurettavuuden määrä, sillä traileri antaa hieman erilaisen kuvan elokuvasta, mitä se oikeasti oli ja sen lisäksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka parhaat vitsit on jo trailerissa, mutta siltikin elokuvan komedisuus ei missään nimessä ollut huonoa tai tylsää. Suosittelen kuitenkin erityisesti katsomaan elokuvan ilman trailerin näkemistä, sillä ennakkoluulottomasti elokuva saattaa yllättää hauskuudellaan. Ehkä minä itse osasin odottaa sitä liikaa ja siksi odotin aina vain sitä parasta vitsiä. Naapurit naurattaa ääneen, mutta siitä huolimatta en tiedä, kannattaako komediaan yhdistää yhtään mittaa minkään näköistä draamaa, koska kuinka hyvin tahansa se on toteutettu, tuntuvat ne hetket aina pakostakin tylsiltä kun ei ole jotain vitsiä tai sketsiä mille nauraa, etenkään tämän sortin kesäkomediassa tälläinen ei toimi.

"Naapurit naurattaa ääneen"

     Kuten sanottu Naapureissa on paljon erittäin hauskaa ja komediana se toimii. Se ei ole paras komedia, jonka olen nähnyt, mutta toimii täysin hyvästä viihteestä. Elokuvan lähtöasetelma on hyvä - "tavallisen normaalin pariskunnan arki häiriintyy huonoista naapureista ja heidän välilleen syntyy skismaa". Olinkin siis yllättynyt, kun elokuva menikin eri suuntaan. Se ei suinkaan olen jatkuvaat jojottelua naapurien välillä, että kumpi on niskan päällä, vaan Rogenin ja Byrnen hahmot ottavat tilanteen haltuun jo melkein alkumetreiltä ja elokuva muistuttaakin enemmän jotain agentti -soluttautumis-elokuvaaa, peiteoperaatioineen ja juonineen. Elokuva kuitenkin keskittyy naapurien sotaa enemmän molempien naapurien yksityiselämään ja kummankin sopeutumiseen tilanteeseen.
     Seth Rogen on ehdottomasti elokuvan pääosa. Hän on hauska. Hän on komeedinen nero. Hän hallitsee oman hahmonsa ja tietää mitä tehdä, jotta saa siitä hauskan. Erityisesti hänen ja Byrnen suhde toimii ja elokuvan hauskimmat naurut tulevatkin heidän dialogistaan. Byrne on ollut jo monesti hyvissä komedioissa. Hän hallitsee tämän tyylilajin ja jotenkin osaa tehdä itsestään naurunalaisen ilman, että alistuisi tai tekisi itsestään millään lailla säälittävää. Hän on komedienne ja pitää omansa mieskollegoidensa rinnalla. Zac Efron on hyvä näyttelijä, mutta en ole varma, onko hän vedenpitävä koomikko. Hän hallitsee hahmonsa kevyen puolen, mutta on sen verran vakava näyttelijä, että painottaa selvästi enemmän hahmon syvälliseen puoleen ja totta puhuttana vakvavuus on tässä tapauksessa huono asia, sillä se tappaa naurun. Dave Franco on rento näyttelijä, joka heittää kaiken peliin. Välillä hän hapuilee näyttelemisellään, mutta loppujen lopuksi hänen näkemä intohimo rooliaan kohtaan ja hänen laittama panos hahmonsa hauskuuteen kannattaa ja hän suoriutuu hyvin.
    Naapurit on kesän hauskin komedia. Ohjaus on näyttelemisen suhteen vähän heikkoa, mutta komediana tämä onnistuu naurattamaan. En itse henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta tuoda draamaa komedian keskellä, koska se pakostakin tappaa naurun, mutta missään nimessä huonosta komediasta ei ole kyse.







Bio: Jennifer Aniston

Jennifer Joanna Aniston (1969, USA) on Amerikkalainen elokuva- ja tv-näyttelijä. Hän syntyi Kaliforniassa ja nousi kuuluisuuteen televisiosarjan Frendit (1994-2004) avulla. Tilannekomediasta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimpia ja on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista. Aniston voitti roolistaan Emmy-palkinnon, Golden Globe-palkinnon ja SAG-palkinnon. Frendien jälkeen, Aniston on siirtynyt erittäin menestyksekkäästi elokuvien puolelle, vakiinnuttaen itsensä lahjakkaan komediennena sellaisissa suosituissa romanttisissa komedioissa kuten Bruce Almighty (2003), Along Came Polly (2004), Rumor Has It...(2005) The Break-Up (2006), Marley & Me (2008), Love Happens (2009) He's Just Not That Into You (2009), The Bounty Hunter (2010), The Switch (2010) ja Just Go With It (2011). Aniston on yksi sukupolvensa rikkaimmista ja menestyneimmistä näyttelijöistä. Häntä on ylistetty hänen kauneudestaan. Hän on myös todistanut kykynsä vakavaan draamaan elokuvissa kuten The Good Girl (2002) Jake Gyllenhaalia vastapäätä, Friends With Money (2006) Catherine Keeneria vastapäätä ja hänen ylistetyin elokuvaroolisuorituksensa vuoden 2014 elokuvassa Cake, josta hän oli ehdolla SAG ja Golden Globe-palkintoihin. Hän huipensi koomisen lahjakkuutensa hittielokuvaan Horrible Bosses (2011). Hän todisti myös jatkuvaa lippuluukkujen kuningattaruutta vuonna 2013 menestyselokuvalla We're The Millers (2013).
     Aniston oli naimisissa näyttelijä Brad Pittin kanssa, liitto joka sai huomattavaa median huomiota etenkin heidän erotessa Pittin aloittaessa seurustelun näyttelijä Angelina Jolien kanssa. Nykyään Aniston seurustelee näyttelijä Justin Therouxin kanssa. Anistonin isä John Aniston on myös näyttelijä, joka tunnetaan roolistaan saippuaoopperassa Päivien viemää. Aniston on hyvä ystävä Frendit-kanssanäyttelijän Courteney Coxin kanssa ja on tämän tyttären kummitäti.

Jennifer Aniston on vakiinnuttanut itsensä kaikkien suosikki komediennena. Hänen mittava uransa romanttisten komedioiden päätähtenä on hionut hänen koomiset taidot huippuunsa ja hänellä poikkeuksellinen kyky nauraa itselleen ja saada katsojien sympatiat puolelleen.

Trivia:
- Ansiot: 150 miljoonaa dollaria
- Hänen Frendit-alkuaikojen hiusmalli oli niin suosittu, että se sai nimen " The Rachel Haircut" ja miljoona naiset kopioivat tätä Anistonin tyyliä.
- Työskenteli puhelinmyyjänä ennen läpimurtoaan.
- Meksikolaisen ruuan ystävä. Hän usein lomailee Meksikossa.
- Hänellä on tähti Hollywood Walk of Famella.
- Hänellä on tatuointi hänen koiransa muistoksi.
- Adam Sandlerin, Catherine Keenerin, Ellen DeGeneresin, Jason Batemanin, Chelsea Handlerin, Jimmy Kimmelin ja Paul Ruddin hyvä ystävä.
- Henkilökohtainen kommentti: "It's impossible to satisfy everyone, and I suggest we all stop trying."



Rachel Green, Friends
Beth Murphy, He's Just Not That Into You
Jenny Grogan, Marley & Me
Justine Last, The Good Girl
Dr. Julia Harris, Horrible Bosses
Eloise Chandler, Love Happens
Sarah Huttinger, Rumor Has It...
Emily Poule, Rock Star 
Brooke Meyers, The Break-Up

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.








12 Years a Slave (12 Years a Slave)

Valmistusvuosi: 2013
Ohjaaja: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, perustuen Solomon Northupin samannimiseen kirjaan
Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Lupita Nyong'o, Michael Fassbender, Brad Pitt, Sarah Paulson, Alfre Woodard,


Elokuvan pituus on 134 minuuttia. Niistä noin 130 on kärsimystä, kurjuutta - tämä ei ole elokuva herkille. Miksi niin pitkä aika on kärsimystä? Kokeilepa 12 vuotta tai monta sataa vuotta. Orjuus todella on suurin tai ainakin yksi suurimmista ihmiskunnan virheistä. 12 Years a Slave on brutaali, väkivaltainen, raju elokuva ja ansaitusti niin. Kaikki tämä on kuitenkin totta. Nämä ihmiset kärsivät koko elämänsä tästä kurjuudesta. Yrittäen olla kuulostamatta liian saarnaavalta, olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten pitäisi katsoa tämä elokuva. Niin suuri on sen viesti. Niin suurta painolastia se kantaa. Ei ihme, että se palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Miten sitä ei olisi voitu palkita? Olisi vastassa ollut mikä tahansa mestariteos, kuten Gravity tavallaan olikin, niin ketään ei voi kieltää, ettäkö 12 Years a Slave ei sitä pystiä ansaitsisi. Emmekä ole nähneet näitä elokuvia läheskään tarpeeksi. Itse en muista tai tiedä toista elokuvaa, lukuun ottamatta Tarantinon Django Unchained-elokuvaa, joka keskittyisi pelkästään orjuuteen. Kyllä Steve McQueen tämän urakan kunnialla kantaakin.
     Minulla kesti kauan katsoa tämä elokuva. No syitä siihen oli monia, mutta en totta puhuen tiennyt mitä odottaa. Tiesin elokuvan olevan raaka ja ehkä siksi osittain se ei kiinnostanut minua niin. Mutta nyt kun olen sen nähnyt, ymmärrän täysin, mitä McQueen halusi kertoa. Hän käyttää viisaasti aikaa kuvatakseen elokuvassa orjuuden vääryyttä, kyllä, mutta vielä hiotummin sen nykyaikaisuutta. 1800-luvusta ei ole niin kauheasti aikaa ja orjuuden merkit näkyvät tähän päivään asti. Siitä hyvä esimerkki on tämän elokuvan asema nykyajan Hollywoodissa. Miten on, että mustien näyttelijöiden on vaikea löytää rooleja, jotka eivät ole A) piikoja B) orjia? Ja miten voi olla, että vieläkään ei ole tummaihoinen ohjaaja voittanut parhaan ohjaajan Oscaria? Halle Berry on vieläkin ainoa parhaan naispääosan Oscar-voittaja. Italiassa, 12 Years a Slave-elokuvajulisteessa oli keskiössä Brad Pitt, jolla on ehkä kaikkein pienin rooli elokuvassa. Rasismi elää vieläkin. Siksi tämä elokuva on parasta, mitä voi parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla palkita ja tietysti on elokuva teknisesti hieno myöskin eli kyllä se sen ihan omin avuinkin ansaitsisi. Esimerkiksi McQueen ei koskaan sorru kliseisiin, hän ei tee kohtauksista millään lailla ylidramaattisia, hän ei sorru saarnaamaan orjaamisesta - hän tulkitsee sen; hän esittää sen, niin aidosti kuin pystyy ja tämä on upea saavutus niin ohjaajalta kuin elokuvaltakin.
     Itse elokuvan dialogi ei ole niin puhdasta ja älykästä ja osuvaa, mutta se ei hidasta yhtään vauhtia. McQueen on yksi modernin elokuvataiteen älykkäimmistä ohjaajista, siitä todisteena vuoden 2011 Shame ja tämä, 12 Years a Slave. Hän onnistuu tekemään Solomon Northupin tarinasta sydäntä riipaisevan, koskettava, aidon ja raa'an kuvauksen. Hänen kerronta on erityisen upeaa. Hän rakentaa elokuvan juonen niin upeasti ja iskee katsojan eteen kohtauksen kohtauksen perään, niin että elokuva naulitsee sinut tuoliisi. Vaikka elokuvassa on monia järkyttävän raakoja kohtauksia, jotka repivät sinut emotionaalisesti rikki, ei McQueen tee sitä masokistisistä, makaabereistä syistä ja hän ei käännä niin sanotusti veistä haavasta. Hän on realistinen. Hän olisi voinut viedä Solomonin kohtalon vielä pidemmälle, mutta hän pidättäytyy siinä, minkä katsoo tarpeelliseksi ja siten elokuvasta tulee hieno kokonaisuus, jossa Solomoniin on helpompi samaistua.
      Chiwetel Ejiofor on ilmiselvä teatterin näyttelijä. Hänen energiansa on niin koottua ja yhteinäistä. Hän tavallaan on uskollinen hahmolle ja taivuttaa itsensä sen ympärille, kuten kuka tahansa teatterissa näyttelevä, koska siellä täytyy eläytyä ja pysyä hahmossa, olla hahmo ja esittää se niin, että kuka tahansa ymmärtää kuka hahmo on. Harmi vain, että minä en pidä teatterista ja siksi ei mielestäni teatterinäytteleminen sovi elokuvaan. Ajoittain nimittäin Ejioforin näytteleminen muuntuu ylidramaattiseksi, puiseksi tai tylsäksi. Loppua kohden hän parantaa ja saa hiottua lähinäyttelemiseen harkittuja nyansseja, mutta kuten sanottu,niin. Hänen energiansa on aivan liian matala elokuvaan, hänen näyttelemiseen on vaikea päästä kiinni ja siksi elokuvan päähenkilönä hänen tulkinta jää vajaaksi.
     Lupita Nyong'o on elokuvan selkeä tähti. Hän tekee sydäntä riipaisevan, koskettavan roolisuorituksen ja näyttelee henkeä salpaavasti. Hän nostaa hahmon henkiin, hän hio siitä aidon ja uskottavan ja sen lisäksi sympaattisen, läsnäolevan, monimutkaisen, tunnerikkaan ihmisen. Ei vain hahmon, vaan ihmisen, kaikkine ulottuvuuksineen ja tasoineen. Tämän lisäksi hänen fyysinen näytteleminen on elävää, hän tuo kauhun kasvoilleen ja katsoja joutuu haukkomaan henkeä hänen näytellessä tuskaa, itkemään yhtä aikaa hänen itkunsa kanssa sekä tuntemaan jokaikisen tunteen hänen rinnallaan. Niin voimakasta on Nyong'on näytteleminen.
     Fassbender on uskollinen roolilleen. En kuitenkaan pidä hänen kesäteatterinomaisesta fyysisyydestä enkä hänen tekemistään valinnoista hahmon suhteen. Hän on luotettava näyttelijä, mutta yksinkertaisesti hänen tulkitsemaan rooliin tarvittaisiin joku erilaisempi näyttelijä, sillä rooli on omalla tavallaan vaikea näyteltävä ja siksi se on helppo ylinäytellä tai nojata liikaa rooliin, niin, että oma panos jää valitettavan pieneksi. Näin, valitettavasti Fassbender on tehnyt.
    12 Years a Slave on koskettava, kauhea kuvaus. Tämä on tärkeä elokuva, jolla on tärkeä viesti. Orjuus itsessään on psykologisesti haastava aihe. Miten joku on siihen valmis? Miten joku sietää orjuuden ja miten joku kestää orjuudessa? Millainen on aika, jolloin on orjuutta? Kaikkiin näihin kysymyksiin elokuva vastaa. Erityisen hieno on kohtaus, jossa McQueen käytää aikaa kuvaamaan toukkia, koska: "“Life is dear to every living thing; the worm that crawls upon the ground will struggle for it.” -Solomon Northup








Moneyball (Moneyball)

Yritin aloittaa tämän elokuvan arvostelua, mutta juuri sillä hetkellä, kun iskin elokuvan otsikon tuohon ylle, Saksa voitti vuoden 2014 maailman mestaruuden jalkapallossa.

Nyt muutamaa hetkeä myöhemmin, yritän uudelleen, tämän urheiludraaman arvostelemista. Ulkona pauhaa kesän kovin rankkasade ja salamat välkkyvät ja ukkonen jyrisee. Kello on reilusti yli puolen yön, mutta silti koen velvollisuudekseni julistaa tämän Bennett Millerin ohjaaman elokuvan täydelliseksi. Se kertoo Billy Beanesta (Brad Pitt), joka on Oakland A's-baseball joukkueen toimitusjohtaja. Kun hän menettää joukkueensa tähtipelaajat isommille joukkueille, hakee hän uutta lähestymistapaa voittamiseen, taloustieteilijä Peter Brandin (Jonah Hill) käyttämän tilastoanalyysin avulla. Kuitenkin vanhat tavat ovat iskoistuneet baseballin vereen ja sitä maailmaa on vaikea muuttaa, vaikka uusi tapa olisi kuinka hyvä.
     Mistä aloittaisin elokuvan kehumisen? Pakko aloittaa näyttelijäkaartista. Vaikuttavat nimet kuten Brad Pitt, Phillip Seymour Hoffman ja Robin Wright pistävät kaikki parastaan. Ja sen lisäksi myös vähemmän vaikuttavat nimet. En olisi ikinä uskonut sanovani näin Jonah Hillistä, mutta... Jäbä osaa näytellä! Hän osaa tehdä itsestään uskomattoman nöyrän, laskemaan oman energiansa roolin vaatimalle tasolle ja täten hänen hahmostaan tulee uskomattoman täyteläinen. Ottaen huomioon Jonah Hillin muut roolit, Moneyball hänen ansioluettelossaan on ehkä vaikuttavampi kuin kenekään muun. Sillä tässä roolissa hän loistaa, etenkin kun sitä pystyy vertaamaan hänen muuhun tuotantoonsa. Kun luin jostain, että Hillillä on enemmän Oscar-ehdokkuuksia nyt kuin Gary Oldmanilla tai Robert Redfordilla, naurahdin ääneen. Olin täysin epäileväinen ja pettynyt. Olin kylläkin nähnyt hänen upeaa työtä The Wolf of Wall Streetissä, mutta en uskonut silloinkaan, että hänestä olisi niin monipuoliseksi. Nyt minulla ei ole epäilystäkään, miksi hän on niin ylistetty. Hill näyttelee sellaisella energialla, että hänen roolisuorituksensa on koskettava. Hänen ajoituksensa ylittää täydellisyyden. Hän tulkitsee käsikirjoitusta, ei vain näyttele sitä.
     Brad Pitt on myös täysin vedossa. Hän käytää häikäilemättömästi hyväkseen hahmon fyysisyyttä ja pääsee sitä kautta sisälle hahmoon. Hän on hionut ja veistänyt henkilöhahmon, joka käy uskottavasta, mielenkiintoisesta päähenkilöstä helposti. Brad ei käytä liikaa aikaa näyttelemisen hienostelemiseen vaan ei pelkää käyttää rosoisuutta ja tehdä työstään yksilöllistä ja raakaa, mikä tietenkin johtaa vaikuttavampaan roolisuoritukseen. Phillip Seymour Hoffmanin näyttelemistä katsellessa ymmärtää, mitä se todella on. Ei mitään. Se on näkymätöntä. Ei mikään ihme, että Hoffman on aikansa ylistetyin näyttelijä, sillä hän tekee sen niin sulavasti, niin hiotusti, niin huomaamattomasti ja ehdottomasti hänelle, se on paras kehu, mitä voi antaa.

"Millerin tyyli on taidetta"

    Steven Zaillan ja Aaron Sorkin ovat käsikirjoittaneet yhden upeimmista käsikirjoituksista, joita olen nähnyt. Kenties parhaimman sitten Good Will Huntingin. Erityisesti elokuvan alkupuoli ja sen suorasukainen rosoisuus on vaikuttavaa. Kun tapaamme nämä hahmot, he ovat heti läsnä. Tämä on harvinaista seurattavaa ja mikä tekee käsikirjoituksesta vielä täyteläisemmän on Bennett Millerin käsinkosketeltava ohjaus. Millerin tyyli on taidetta. Hän taivuttaa itsensä käsikirjoituksen ympärille. Hän on kuin taitava viulisti. Hän tietää tarkalleen, mihin kohtaa iskeä esimerkiksi musiikin, miten värittää teos sen ansaitsemalla tavalla. Herkät yksityiskohdat, tekevät kokonaisuudesta vivahteikkaan ja siten rikkaan. Hän herättää hahmot eloon. Kun Hillin hahmo kävelee pitkin Oakland A's:in hallinnon käytävää, puristaen nyrkissään palloa, katsoja ymmärtää. Tästä hienovaraisesta eleestä, ymmärrämme hahmon täysin. Tämä on ohjaajan ja näyttelijän esittelemää täydellisyyttä.
    Piti taas keskeyttää kirjoittaminen, kun Saksan voitonjuhlan ensimmäiset paperisilput räjähtivät Rio De Janeiron stadionin päälle ja ilotulitteet maalasivat siluetin Jeesus-patsaan vierelle. Urheilu? Siitäkö on kysymys? Näitä urheiludraamoja kehuessa, on pakkokin tulla ajatelleeksi, että voiko niiden kanssa mennä metsään. Oli se sitten Million Dollar Baby, The Blind Side tai Kuin raivo härkä. Ehkä asia ei ole ihan näinkään, sillä ansio menee luontevasti niin Pittille ja Hillille kuin Millerillekin. Tietenkin aihe on myös itsessään jo aiherikas ja pidinkin erityisesti elokuvan näkökulmasta. Siitä, miten Miller, Sorkin ja Zaillan eivät pelänneet ohjautua pois yleisestä Amerikkalaisesta patrioottisesta toivo elää-teemasta, vaan uskalsivat kyseenalaistaa herkätkin aihealueet ja ohjata näkökulmaa pois vain voittajien aitiosta. Kyse on draamasta. Tämän olen todennut monta kertaa, enkä koskaan kyllästy siihen. Moneyball on taas vain yksi esimerkki täydellisestä draamasta. Siitä taianomaisesta hetkestä, kun katsojan mielenkiinton on täysin kiinni elokuvan dialogissa, miten se imee mukaansa ja kun elokuvan huippukohta koittaa, on pakko pistää kädet suun eteen, estääkseen itseään haukkomasta henkeä. Tätä on myös urheilu ja ehkä siksi nämä kaksi kohtaavat niin hyvin.