Tällänen leffahaaste

Klikkasin Ruudukon viimeisimpään päivitykseen (linkki), jonka lopussa LinkWithin-gadget-työkalu suositteli erästä toista tekstiä (linkki). Ilmeisesti hän oli bongannut Sinin leffablogista (linkki) tälläisen haasteen, jonka Sini puolestaan oli bongannut nyt jo lopetetusta elokuvablogista (johon en nyt sitten linkkiä anna). Hauskaahan tässä on se, että kyseinen tapahtumasarja sai alkunsa vuonna 2011. Olen siis vähän jälkijunassa, mutta whatever

En tälläistä haastetta aiemmin ole täytellyt, joten here goes...

Elokuva, jonka olet nähnyt useamman kuin 10 kertaa.

Elokuva, jonka olet nähnyt useamman kerran elokuvateattereissa.

En ole vielä yhtäkään elokuvaa kahta kertaa leffassa katsonut. Ehkä joskus vielä vastaan tule joku, mikä on pakko nähdä heti uudelleen.

Näyttelijä, jonka elokuvan menisit katsomaan, oli leffa kuinka sukka tahansa.

Näyttelijä, joka puolestaan ei saa sinua katsomaan elokuvaa.

Elokuva, jonka osaat alusta loppuun ulkoa.

Elokuva, jota mielelläsi lainaat.

Elokuva, jota aina suosittelet kaikille.

Elokuva, joka saa sinut aina nauramaan.

Elokuva, joka saa sinut aina itkemään.

Myötähäpeällisin elokuva.

Elokuva, joka saa sinut nostalgisoimaan.

Viimeisin elokuvateattereissa nähty elokuva.

Ensimmäinen elokuvissa nähty raina.

En muista

Suosikki genresi elokuvissa.

Romcom

Elokuva, jonka katsomista kadut.

Pelottavin/ahdistavin näkemäsi elokuva.

Elokuvahahmo, johon samastut.

(väännän sääntöjä sen verran, että siirryn tv:n puolelle)

Omistamiesi DVD:eiden lukumäärä.

Tähän kohtaan palaan piakkoin erillisen Movie Monday-päivityksen kanssa

Viimeisin ostamasi elokuva.

Viimeisin näkemäsi elokuva.

Viisi elokuvaa, joista et ikinä luopuisi.

Ai niin ja joo, kuka tahansa siis on vapaa ja ennen kaikkea tervetullut kopsaamaan haasteen omaan blogiinsakin ja vastailemaan!

...=)

Movie Monday #69 - Elävät kuolleet

"Zombit on nyt kova juttu, lähes muotia. Toiset ovat juuri ihastuneet, toiset eivät voi sietää, kolmannet rakastavat syvästi.Kerro suhteestasi elävistä kuolleista kertoviin elokuviin. 

Tätä ei nyt mitenkään voi kaunistella: suhteeni zombielokuviin on olematon. Ainoa zombielokuva, jonka olen nähnyt alusta loppuun oli World War Z, joka oli kylläkin mielestäni todella mukiinmenevä. Mutta jotenkin zombit ovat niin kaukana allekirjoittaneen pyörätalosta (wheelhouse...?) En oikeastaan edes tajunnut, että zombielokuvilla oli jonkinsortin kulttiseurantaa, ennen kuin istuin luennolla, jonka aihe oli vain ja pelkästään zombielokuvat. Ennen luentoa ihmetytti, että pelkistäkö zombielokuvista jaaritellaan puolitoistatuntia, mutta porukat oli ihan pähkinöinä aiheeseen ja kaikki tuntuivat tietävän Romeron klassiset zombielokuvat - enkä minä ollut niistä kuullutkaan.

En inhoa, en rakasta. Vastaukseni on World War Z

...=)

Some Kind of Beautiful (How to Make Love Like an Englishman // Lessons in Love)

Ei, ei, ei, ei, ei....

...=)

Star Wars: The Force Awakens (Star Wars: The Force Awakens)

J. J. Abrams on siis ohjannut uuden osan Star Wars-elokuvasarjaan. Monelta varmaan jäänyt täysin huomaamatta tälläinen pieni elokuvauutinen. Elokuvateatterissa tätä ei enää ehdi näkemään, mutta niin näille pienemmän budjetin taide-elokuville usein tuppaa käymään, että yleisökato pakottaa teatterinomistajat suosimaan valtavirran elokuvia. Useimmille varmaan myös täysin tuntemattomat Harrison Ford, Carrie Fisher ja Mark Hamill esiintyvät alkuperäisten elokuvien näyttelijöinä alkuperäisissä rooleissa - sanooko Han Solo, Prinsessa Leia tai Luke Skywalker kenellekään mitään?

Spoilaamatta yhtään enempää (sille yhdelle, kuka minun lisäkseni ei vielä tätä ollut nähnyt), niin vanhempi sukupolvi antaa tässä selvästi kuitenkin tilaa uusien sotaan astuvien tulokkaiden oman jäljen jättämiselle. Heitä luotsaa Rey (Daisy Ridley) "kaatopaikkaplaneetalla" asuva roskankerääjä, joka kaipailee perhettä ja yhteenkuulumisen tunnetta.... mukaan juuri sopivasti syöksyy Finn (John Boyega), entinen stormtrooper ja BB 8-droidi, jolla on kartta, jonka sekä pahikset (mm. Adam Driver, Domhnall Gleeson ja Gwendoline Christie) että hyvikset (mm. Oscar Isaac, Lupita Nyong'o, Carrie Fisher) haluavat.

Alkuperäistä elokuvaa on ihannoitu niin, että tuntuu kuin Abrams nuolisi George Lucasin persettä. Ehkä ne alkutekstit ja Windows Movie Maker-siirtymät vielä jonkinsortin nostalgiana ymmärtää, mutta käytännössä koko juoniarkin peruspiirteet on suoraan alkuperäisestä Star Wars (1977) elokuvasta. Rey on Luke, Finn on Han ja BB 8 on R2D2. Han Solo on tässä kohtaa Obi Wan-Kenobi. Poe Cameron on Prinsessa Leia. Mutta yllättävää kyllä, keskittymällä olennaiseen ja kunnioittamalla perinteistä saadaa aikaan ihan toimiva sci-fi-seikkailu. Ainoaksi miinukseksi jää, että nyt kun seikkailu tosiaan mutkelehtii kaikkien tunnettujen nähtävyyksien ohi, niin itsellä ainakin nousi esiin haukotus-efekti. Tiesin, että lopputulokseen päästään, niin miksi sinne piti mutkitella? Aina ei tuttu ja turvallinen reitti toimi niin hyvin kuin miljoonalla aikaisemmalla kerralla. Ei tämä nyt huono ole, mutta toivon, että jatko-osiin saadaa reippaasti omaa, uutta ääntä kuuluviin.

Vielä yksi huomio: pidän alkuperäisen Star Warsin vahvuutena sci-fi -maailman "alastuomista" eli jonkinsortista maadottumista aitojen, inhimillisten hahmojen avulla ja tietyn ironisen pilkkeen silmäkulmassa kunnioittamisena seikkailu tiimeksessä. Molempia lähdettiin hakemaan, mutta yritys jäi vähän alkutekijöilleen. Kohtauksesta toiseen siirtymisessä tuntuu olevan kauhea kiire ja lopputulos on juosten kustu. Emme saa läheskään tarpeeksi aikaa Finnin ja Reyn suhteen vakiinnuttamiseen, emmekä oikein missään vaiheessa saa aikaa hengähtää kun koko ajan singahdetaan seuraavaan seikkailuun. Tätä ei edesauta se, että musiikkia pauhetaan tuutin täydeltä joka sekunti. Hiljaisuus voi olla aika toimivakin tehokeino näinkin vauhdikkaan seikkailun vastapainoksi.

Mutta kuten sanoin: onneksi tässä on sen verran käytetty alkuperäisesta mallia, että kunnon hahmoihin on panostettu. Daisy Ridleyn Rey ja John Boyegan Finn ovat oikein toimivia sankareita, vaikka he vielä vähän ontoiksi jäivätkin (yhdessä kohtauksessa kerrallaan heillä oli maksimissaan kolme replaa). Adam Driver särötti hienosti pahiksestaan muitakin säteitä kuin vain yksipuolisesti "pimeää puolta". Domhnall Gleeson oli selvästi tehnyt kotiläksynsä diktaattorien eleistä ja äänensävyistä, yhteydet Charlie Chapliniin olivat miltei ilmiselvät. Carrie Fisher oli statisti, Gwendoline Christie säälittävässä ekstran roolissa ja Lupita Nyong'oa sai etsimällä etsiä. Suurin pettymys oli Oscar Isaac. Hän oli jopa niin korni, että sai minut kyseenalaistamaan aikaisempiakin roolitöitä, joista sentään olen lumoutunut a la A Most Violent Year tai Ex Machina.

Näin scifi-noviisina ajoittain räikeät erikoistehosteet saivat päänsäryn huutamaan hoosiannaa, mutta se ei varmaan haittaa, kun en muutenkaan kohdeyleisöksi istu. Sen saman Star Warsin taian kuitenkin väitän tunnistavani ja sympaattiset BB 8-droidit, toimivat keskushahmot (Finn ja Reyn muodossa) ja se jopa välillä imeläksi muodostuva asenne luovat tässä, ainakin, pohjaa seuraavien elokuvien taialle. Ja onhan se, kun niin paljon seuraa alkuperäisen jalanjälissä, pakostakin osa tähtipölystä siirtyy tähänkin. (see what I did there... tähtipöly? No? Okay...)

...=)

Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)

Ihmiset etsivät elokuvista eri asioita. Universaalin taidemuodon siitä tekee, että jokainen haluaa samaistua tarinoihin, joita ne välittää. Yksikään elokuvamaku ei varmasti menee yksi yhteen. Mutta se juuri tekee tarinoista niin rikkaita ja elokuvista niin tärkeitä. Jokainen ottaa jokaisesta leffasta eri asioita irti. Elokuvat voivat olla yllättävän henkilökohtaisia.

Louisa Clark (Emilie Clarke) on nuori tarjoilija paikallisessa kahvilassa. Will Traynor (Sam Claflin) on menestyksekäs, rikas maailmanmies. Louisa saa potkut. Will joutuu moottoripyöräonnettomuuteen ja halvaantuu. Heidän tiet kohtaavat, kun Willin äiti Camilla (Janet McTeer) palkkaa Louisan pitämään huolta Willistä. He löytävät toisistaan jotain uutta ja kumpainenkin omalla tahollaan auttaa löytämään toisilleen uuden suunnan.

Meidän maailmamme on hyvin synkkä, täynnä sotaa, väkivaltaa, köyhyyttä, kuolemaa, nälänhätää, kurjuutta ja usein tuntuu siltä, että se on niin rikki, ettei sitä enää korjaamaan pysty. Silti haaveilemme maailmasta, joka on hyvä. ...miksi? Miksi, jos se on niin vaikeaa, ongelmia muodostuu aina uusia, miksi jatkamme taistelua paremman huomisen eteen? Samalla lailla voisi kysyä, että miksi ihmisen, joka haluaa kuolla, täytyisi taistella elääkseen?

Minäpä kerron pienen salaisuuden. Kuoleman jälkeen ei ole elämää. Kun kuolemme se on siinä. Emme tule muistamaan mitään elämästämme tai itsestämme. Kaikki muistot, kaikki hetket, kaikki mikä on joskus merkinnyt, tulee olemaan epäoleellista. Kaikki menettää merkityksensä. Se on synkkä ajatus, mutta tarpeellinen. Koska sitä seuraa jatkokysymys. Miksi elää nyt? Miksi elää nyt, kun huomenna kaikki on poissa? On loogista, että haluamme taistella paremman huomisen puolesta, mutta emme voi luottaa siihen. Loppujen lopuksi se on jopa turhaa. Emme pysty vaikuttamaan siihen sen enempää kuin menneeseenkään. Ja millään ei kuitenkaan tule olemaan sen enempää tarkoitusta. Elokuvassa on kohtaus, jossa Louisa & Will ovat rannalla, on ilta, he ovat yksin. Will sanoo: "This, tonight. Being with you, is the most wonderful thing you could've ever done for me. But I need it to end here" ja näissä sanoissa on enemmän viisautta, kuin voisi kuvitellakaan.

Kuinka erilainen voi Emilia Clarke ollakaan hänen mahtavasta Game of Thrones-roolistaan? Kumarran aina nerokkuuden edessä ja sen joutuu kyllä Clarken laajalle repertuaarille tekemään. Thronesissa hänen hahmonsa on kylmäpäinen, sortumaton, vahva jopa kliinisyyteen asti, vaikkakin omaa hienoisen särön ihmisyyttä. Tässä hän on kuin toinen ihminen. Lämmin, kutsuva, jalat maassa-tyyppinen, rento. Häntä ei tarvitse kuin seurata ja sinunkin olosi on rentoutunut. Hänessä on harvinaista karismaa, jonka ansiosta katsojat voivat samaistua häneen ja tuntea kuin olisivat tunteet hänet aina. Sam Claflinin näyttelijäntaitoja olen ylistänyt ennenkin. Hänen monologinsa Nälkäpelin kolmannesta elokuvasta on sykähdyttävä. Kun hän hymyilee, on miltei mahdotonta olla luottamatta häneen. Siksi hän sopii loistavasti Clarken kanssa yhteen - he omaavat harvinaista kemiaa. Erityisesti pidin hänen hiotusta rytmistään, kun hän osoittaa hahmon tunnetiloja aina närkästymisestä rakastumiseen pelkästään vuorosanojensa välisillä tauoilla.

Charles Dance on yksi vaikuttavimmista valkokangasläsnäoloista. Hän omaa tyyntä karismaa ja auktoritääristä voimaa. Siksi oli kiva nähdä, että hän pystyy muuntamaan vaikuttavuutensa myös lämmöksi ja rakkaudeksi esittäessään pojalleen parasta haluavaa isää. Janet McTeer rakentaa hienon roolisuorituksen, jossa demonstroi päättäväisen äidin voimaa ja jonka rikkoo eräässä kohtauksessa, jossa epätoivo valtaa pelon täyttämän äidin. Pidin myös Stephen Peacocken esittämästä rennon arkisesta sivuhahmosta, jota vasten on hyvä peilata tunteikasta suhdetta Louisan ja Willin välillä, vaikka Peacocke kolmannen pyörän rooliin onkin vähän laitettu.

En tiedä muista, mutta itse haluaisin vähän murtaa sanan "sentimentaalinen" konnotaatiota. Olen kyllästynyt siihen, että elokuvalle voi heilauttaa kättään vain tituleeraamalla sitä sentimentaaliseksi, ihan kuin se olisi niin huono asia. Itse olen täysin tämän leffan kohdeyleisö ja se on minun oikeuteni.  Minä samaistun tähän elokuvaan ja se on suurin kehu, jonka sille voin antaa.

Movie Monday #68 - porukka

"Leffoista löytyy usein tiimejä, porukoita jotka tekevät kaiken yhdessä, puhaltavat yhteen hiileen ja täydentävät toisiaan. Mikä on sinun suosikkiporukkasi?"

Minusta Interstellarin gang on aika hyvä. Loistava roolitus: Jessica Chastain, Anne Hathaway, Matthew McConaughey, Topher Grace ja Michael Caine!

...=)

Bio: Tom Holland

Katsoin vähän aikaa sitten haastattelun, jossa nuorta Tom Hollandia haastateltiin In The Heart of the Sea-elokuvan teemoilta. Seuranaan hänellä oli hänen vastanäyttelijänsä elokuvasta, Cillian Murphy. Oli mielenkiintoista nähdä kovin vaivaantuneen, puisen Cillian Murphyn olevan kammottava haastateltava, josta toimittaja ei saanut juuri mitään irti ja Hollandin olevan eloisa, läsnä, keskittynyt ja aidosti kiinnostunut toimittajan kysymyksistä. Villi veikkaukseni on, että Hollandin ura tulee tästä vaan kasvamaan - samaa en voi veikata Murphylle.

Thomas Holland syntyi vuonna 1996 Lontoossa, Iso-Britanniassa. Hänen äitinsä on valokuvaaja ja isänsä kirjailija-koomikko, joten hänen kasvatuksensa uskaltaa sanoa olleen boheemi. Hänen uransa sai alkunsa tanssiharrastuksesta. Billy Elliot-musikaalin koreografit kiinnittivät huomion nuoreen Hollandiin ja hän saikin osan musikaalin West End-tuotannosta. Juan Antonio Bayona puolestaan kiinnostui Hollandista nähtyään tämän tässä musikaalissa, ja palkkasi tämän The Impossible -nimiseen elokuvaan Naomi Wattsia ja Ewan McGregoria vastapäätä. Vuoden 2004 Intian valtameren tsunamista kertonut elokuva oli valtaisa menestys, muun muassa Watts sai osastaan parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Tästä Hollandin oli helppo jatkaa muihin näkyviin projekteihin näytellen esimerkiksi Saoirse Ronania, Tom Hardya ja Chris Hemsworthia vastapäätä. Hänen lopullinen läpimurtonsa kuitenkin tuli hänen liittyessä osaksi Marvelin elokuvallista universumia, Spidermanin rooliin elokuvaan Captain America: Civil War (2016).

Varastan nyt hävyttömästi yhtä internet-kommentoijan lausuntoa, joka niin osuvasti totesi, että Tobey Maguire oli täydellinen Peter Parker, Andrew Garfield oli täydellinen Spiderman ja Tom Holland on täydellisesti molempia. Erityisen vaikuttavaa Hollandin näyttelijäkapasiteetista tekee, että hän on jo ilman näyttelijäkoulutusta niin luontainen lahjakkuus. Mutta hänen luokan valovoimaisuutta ei pysty opettamaan... niin sanotusti hänellä on Sitä Jotain, mikä tekee hänestä hienon taiteilijan.

"Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa."

Trivia:
- On monta kertaa palkittu Breakthrough- ja Seuraava Suuri Tähti-palkinnoilla
- Hänen lempielokuvansa on Saving Private Ryan (1998)
- Ensimmäinen britti hämis
- Suosikki näyttelijäsuoritus on Edward Nortonin roolityö elokuvassa Primal Fear (1996)
- Hän on 1,73 m pitkä
- Henkilökohtainen kommentti: "I think the important thing is to just take in one step at a time."

Lucas Bennett, The Impossible (2012)

Bradley, Edge of Winter (2016)

Peter Parker, Captain America: Civil War

Thomas, In the Heart of the Sea (2015)

Zootropolis (Zootopia)

Muistaako kukaan muu Perks of Being A Wallflower-leffassa kohtausta, kun Emma Watson vie Logan Lermanin huoneeseensa? Muistaako kukaan kohtausta Jerry Maguire-elokuvassa, kun Tom Cruise ja Jonathan Lipnicki syövät yhdessä aamiasmuroja? Yksi omista suosikeistani on kohtaus elokuvassa 5 Flights Up (2015), kun Diane Keaton ja Morgan Freeman yhä jakavat rakkautensa toisiaan kohtaan monen vuosikymmenen jälkeenkin. Vaikka kuinka arvostankin animaatioelokuvia... ne eivät koskaan tule luomaan tälläisiä hetkiä.

Ensimmäisenä Zootropoliksesta härnää sen eurooppalainen nimi. En näe järkeä muuttaa täysin toimivaa jenkkiläistä nimeä, Zootopia, lapsille huomattavasti vaikeammaksi äännettäväksi Zootropolikseksi - epäilen, että lapset edes tietäisivät polis tai (u)topia -sanojen etymologiaa.

Ennen kaikkea Zootropolis on kuitenkin järkyttävän ajankohtainen elokuva. Ehkä hieman ylikäytetty klisee: "Muutos lähtee sinusta" on elokuvan ihan konkreettinen loppulauselmakin. Nyt kun USAn poliisimurhat ja mustien ennennäkemättömän raju kaltoinkohtelu on saanut ihan uudet mittasuhteet, tarvitsemme suorastaan tälläistä yhteiskuntaviihdettä, joka muistuttaa meitä, että "petoeläimet" ovat tasa-arvoisia muiden "eläinten" kanssa.

Elokuva on todella sympaattinen (oma suosikkini oli poliisitalon aulapalvelutyöntekijägepardi) ja one-linereitä lentää suunnasta ja toisesta. Visuaalinen maailma on taas pienille lapsille varmaan mielikuvitukseen juuri sopivasti kutkuttava ja aikuiselle katsojalle löytyy tyypilliset Kummisetä-viittaukset. Sen sanottuani, olin kuolettavan pettynyt elokuvan taantumiseen tyypilliseen juoniarkkiterritorioon, kun päähenkilön matka teki kaikki aivan liian tutut pysähdykset matkan varrella onnelliseen loppuun.

Pisteet annan toimivasta animaatiokokonaisuudesta lapsille, vaikkakin minusta eläinten maailma on vähän koluttu aihemateriaali jo. Haluan kuitenkin korostaa, että pidin siitä, että elokuva ei myöskään tyytynyt antamaan yksipuolista moraalioppituntia reiluudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaan olikin mielenkiintoista, että loppujen lopuksi päähenkilön oli tarkasteltava rajusti itseään, löytääkseen syyn ympärillään näkemilleen ongelmille. Hyvä esimerkki on Hitler. En usko, että Hitlerkään meni nukkumaan inhoten itseään, ajatellen olevansa paha ihminen. Rasisti ei ajattele olevansa rasisti. Tärkeää onkin tehdä valinta. Se valinta, jonka jokaisen ihmisen on velvollisuus tehdä. Elääkö elämäänsä rakkaudella ja empatialla - vai vihalla ja katkeruudella. Ja tosiaan sinulla on mahdollisuus valita vain toinen. Ja sinun päätöksesi ratkaisee. Haluatko tehdä tästä maailmasta kurjan paikan elää sekä sinulle että kaikille muille? Muutos lähtee sinusta.

Elokuvan suomenkielisistä äänistä en pitänyt, paitsi Lauri Ketosesta (Clawhauser)

...=)

Henry's Crime (Henry's Crime)

Henry (Keanu Reeves) on elänyt elämäänsä aina muiden ehdoilla. Ei ole koskaan päättänyt mitään itse, ei ole haaveillut omia unelmiaan eikä suunnitellut elämäänsä oman näköisekseen. Hän ei osaa sanoa ei. Kun hänet tuomitaan syyttömänä vankilaan, päättää hän muuttaa elämänsä. Uutta suuntaa näyttävät James Caan ja Vera Farmiga.

Jossain määrin samaistuinkin Henryn heräämiseen. Aiemmin itselläkin ollut vaikeuksia noudattaa omaa tahtoa ja kuunnella omaa sydäntä, vaan pikemminkin aina totellut kiltisti muiden suunnitelmia. Lopulta siinä kyllä tajuaa, että jos ei pian opi tekemään niin kuin itse näkee parhaaksi, tulee haaskanneeksi koko elämänsä hyysäten muiden perässä. Ehkä tärkein neuvo, minkä voisikin antaa on, että oikeasti kuuntelee sydäntään ja luottaa omaan fiilikseen asioista. Miltä sinusta tuntuu, on oikein, täytyy vaan opetella luottamaan itseensä ja omiin päätöksiinsä. Vaikka ne olisivatkin vääriä polkuja elämässä, ainakin riski oli sen arvoinen. Jos aina seuraa eniten kuljettuja polkuja, niin elämästä tulee aika tarpeetonta.

Oma kokemukseni on myös se, että muiden silmissä sinä et tule koskaan olemaan täydellinen, jos sitä et ole jo alkujaltaan. Voit toki yrittää koko elämäsi elää muiden takia ja yrittää olla heille täydellinen, mutta vahva veikkaukseni on, että turhaksi yritykseksi jää.

Sinänsä siis elokuvan viesti on voimaannuttava, kuinka yksi mies ottaa oman elämänsä haltuun ja vähät välittää muista. Valitettavasti toteutus uupuu täysin ja elokuva on loppujen lopuksi jopa todella ärsyttävä.

...=)