...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.



...=)


The Zookeeper's Wife (The Zookeeper's Wife)

Tämä taisi skipata Suomessa elokuvateatterilevityksen - mikä on sinänsä sääli, sillä tämä on jo noussut yhdeksi vuoden parhaiten menestyneimmistä indie-elokuvista. Onneksi on netissä näitä vuokraamopalveluita (iTunes, Google Play, Viaplay yms.), josta voi sitten bongailla näitä tälläisä helmiä. Usein vain suomenkielisiä tekstejä ei ole saatavilla.

Elokuva kertoo Antonina Zabinskin (Jessica Chastain) tarinan toisen maailmansodan aikaan. Hän oli naimisissa Warsaw Zoo -eläintarhan pitäjän kanssa ja käytti hyväkseen eläintarhan alla kulkevia tunneleita piilottaakseen 300 juutalaista vainottua turvaan natsien hirmuilta.

Rakastuin tähän kauniiseen tarinaan. Ohjaaja Niki Caro pitää vielä tarinansa kehyksiensä pääosassa. Hän ei ole ruennut tekemään liikaa vaan antaa hyvän käsikirjoituksen loistaa ja tämän tositarinan peilautua katsojan verkkokalvoille niin sielukkaasti kuin vain osaa kertoa. Hyvin helposti tälläisen aiheen kanssa olisi voinut lähteä yrittämään napata kuuta taivaalta ja kuvaamaan melkein jopa liikaa sitä syvää kauhua, mitä tälläinen aika historiassa on näille ihmisille ollut. Mutta heijastamalla tarinaan lämpöä, toivoa ja inhimillisyyttä, Caro luo paljon syvemmän ja vaikuttavamman elokuvan. Tätä oli kaunista katsoa sillä se kertoi jotain jostain - hyvyyden sinnikkyydestä pahuuden edessä - sen sijaan, että se olisi vain tyytynyt antamaan shokki-iskun katsojalle.

Elokuvan pääroolia ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Jessica Chastain. Monipuolisena tulkitsijana hän taipuu myös estottomaan sydämellisyyteen. Hän kuin hehkuu lämpöä ja ehdotonta rakkautta valkokankaalla - eikä hän missään vaiheessa ole imelä tai yliteatraalinen. Hän nappaa kiinni hahmonsa ytimestä ja tekee siitä aitoa. Jopa hänen kohtauksensa eläinten kanssa iskevät suoraan jonnekin sisimpään ja saavat silmäkulmasi vuotamaan. Ilman Chastainin karismaattista ja vetoavaa pääroolia elokuva tuskin toimisi niin hyvin kuin se toimii. Tälläiset roolisuoritukset pitäisi palkita Oscareilla ja toivon, että hänen nimi seuraavissa vaaleissa välkkyykin - vaikka elokuva saikin ensi-iltansa aikaisessa vaiheessa vuotta ja yleensä sellaiset julkaisuajankohdat unohtuvat äänestäjien mielestä siinä vaiheessa kun ensi vuoden alussa pitäisi nimi lipukkeeseen täyttää.

On oikeastaan vaikea arvioida elokuvaa irrallisena Chastainin työstä. Niin hyvin hän luo kohtauksiin syvää paloa ja intohimoa. Niin hyvin hän saa katsojan istumaan penkkinsä reunalla seuraten jokaista sekuntia jokaisesta kohtauksesta. Niin hyvin hän täsmentää, minkä takia teemme yhtään mitään. Lopussa katsoja ei voi kuin herkistyä.

Pidin musiikista, pidin lavastuksesta, pidin kuvauksesta, pidin ohjauksesta, pidin käsikirjoituksesta. Hyvin tehty elokuva. Tämä on melkein kuin klassista elokuvantekemistä, mutta siihen on syy, miksi se toimii. Pidin siitä, että elokuvassa oli tasapaino. Kohtaukset eivät valuneet katsojan ohi silmän räpäyksessä, mutta niihin ei myöskään jääty ikuisiksi ajoiksi. Musiikki ei kuormittanut korvia, mutta sitä käytettiin silloin kun kohtaus sitä vaati. Henkilöhahmoihin tutustumiseen käytettiin aikaa, mutta he eivät olleet yliteatraalisia. Elokuva on yksinkertaisuudessaan kaunis.



...=)

Baby Driver (Baby Driver)

Baby (Ansel Elgort) ajaa rikollisia pankkiryöstökeikoilta turvaan. Pahispomo (Kevin Spacey) kiristää häntä pysymään pimeissä hommissa, joten kun hän rakastuu Deborahiin (Lily James), täytyy hänen löytää tie ulos.

Edgar Wrightin ohjaamaa toimintaelokuvaa on hehkutettu pilvin pimein. Sitä on kutsuttu toimintagenren uudistajaksi, kuin hybridiksi musikaalin ja rikoselokuvan välillä. Päähenkilö Baby kärsii tinnityksestä, joten käyttää musiikkia sen vaimentamiseksi. Elokuvan ääniraita ja lähes koko äänimaailma koostuu siis 80-luvun klassisista rock-kappaleista.

Wright on selvästi lähtenyt tekemään pastissia menneen ajan elokuville. Kohtaukset ja kamerakulmat ovat kärjistettyjä ja henkivät 70-luvun rikoselokuvien maailmaa. Hahmot ovat karikatyyrimaisia ja juonenkehitys ironisen kliseistä.

Huomasin kamppailevan itseni kanssa vain päästäkseni elokuvan loppuun. Pidin sen seuraamista äärettömän kivuliaana ja tuskallisena. Näin elokuvan vain pyörivän edessäni, mutta en pääseväni sisään siihen maailmaan. Se johtui puhtaasti siitä, että niiden rock-kappaleiden jatkuva tuutatus ei antanut ollenkaan aikaa hengittää, mahdollisuutta samaistua elokuvan henkilöihin tai edes pysähtyä seuraamaan kohtausta. Nopeatempoinen leikkaus ei auttanut asiaa, kun kohtaukset vaihtuivat niin tiuhaan tahtiin, että tuntui kuin olisi katsonut kahden tunnin musiikkivideota - mikä ei ole hyvä asia. Itsellä ainakin välillä jopa muutaman minuutin mittaiset musiikkivideot käyvät pitkästyttäviksi.

Juoni oli täysin mielikuvitukseton. Samanlainen arkki ollaan nähty elokuvissa jo niin monta kertaa, että edes se ei mahdollistanut mitään kiinnostusta elokuvaan. Ja sitten se jokin johdonmukainen juonen alustus, mitä elokuvassa saadaan alkupuoliskolla, jyrätään täysin irrationaaliseksi silpuksi elokuvan loppupuolella. Hahmojen käyttäymisessä ei ole mitään logiikkaa - mutta pääasia varmaan olikin hienot erikoistehosteet ja veripatruunat.

Dialogia on olematon määrä. Se on ongelmallista jo itsessään, mutta erityisesti silloin kun minun pitäisi uskoa, että kaksi henkilöä jotka juuri tapasivat, vaihtoivat pari sanaa rakastuivat siinä kohtaamisessa tulisesti ja peruuttamattomasti - jopa siihen pisteeseen asti, että tytön hempukka vain naama peruslukemilla katsoo vierestä kun periaatteessa muukalainen tappaa toisen ihmisen. Ja sekin dialogi, mitä elokuvassa on, on kierrätettyjä kliseitä tai yliteatraalisen melodramaattisia huudahduksia.

Mikä pahinta, se vähä, mitä elokuvassa tapahtuu vaimenee sen musiikin tuutatuksen alle. En itse kuullut puoliakaan tapahtumista, kun joku Queenin klassikko pauhasi niin kovaa päälle. Musiikin pitäisi tukea tarinaa - ei olla hallitseva voima. Joku elokuvasäveltäjä joskus sanoi, että parhaimmillaan musiikki toimii elokuvassa, kun sitä ei edes huomaa elokuvaa katsoessa. No herra elokuvasäveltäjä, tässä on todiste, miksi olit oikeassa.




...=)


Emmys 2017

Emmy-palkinnot eli TV-alan suurimmat pystit jaettiin kahdessa gaalassa: ensimmäinen viikko sitten ja niin sanottu pääeventti eilen, viime sunnuntaina. Ehdolla ja voittajienkin joukossa oli monia omia suosikkeja - ainoastaan ihmettelen, miten The Good Fight ei ollut kisassa mukana, mutta toiveet on korkealla ensi vuoden suhteen.


 Comedy Series
“Atlanta” (FX)
“Black-ish” (ABC)
“Master of None” (Netflix)
“Modern Family” (ABC)
“Silicon Valley” (HBO)
“Unbreakable Kimmy Schmidt” (Netflix)
“Veep” (HBO)
Julia Louis-Dreyfus, Veep

Drama Series
“Better Call Saul” (AMC)
“The Crown” (Netflix)
“The Handmaid’s Tale” (Hulu)
“House of Cards” (Netflix)
“Stranger Things” (Netflix)
“This Is Us” (NBC)
“Westworld” (HBO)

Drama Actress
Viola Davis (“How to Get Away with Murder”)
Claire Foy (“The Crown”)
Elisabeth Moss (“The Handmaid’s Tale”)
Keri Russell (“The Americans”)
Evan Rachel Wood (“Westworld”)
Robin Wright (“House of Cards”)

Elisabeth Moss on syy, miksi en ole ks. sarjaa pystynyt katsomaan. Koen sen vain ironian huipentumana, että hän on naisen asemaa puolustavan sarjan ylistetty pääosa. Hänen oma yksityiselämänsä nimittäin kielii jostain aivan muusta.

Drama Actor
Sterling K. Brown (“This Is Us”)
Anthony Hopkins (“Westworld”)
Bob Odenkirk (“Better Call Saul”)
Matthew Rhys (“The Americans”)
Liev Schreiber (“Ray Donovan”)
Kevin Spacey (“House of Cards”)
Milo Ventimiglia (“This Is Us”)

Comedy Actor
Anthony Anderson (“Black-ish”)
Aziz Ansari (“Master of None”)
Zach Galifianakis (“Baskets”)
Donald Glover (“Atlanta”)
William H. Macy (“Shameless”)
Jeffrey Tambor (“Transparent”)

Donald Glover, Atlanta
Comedy Actress:
Pamela Adlon (“Better Things”)
Tracee Ellis-Ross (“black-ish”)
Jane Fonda (“Grace and Frankie”)
Lily Tomlin (“Grace and Frankie”)
Allison Janney (“Mom”)
Ellie Kemper (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Julia Louis-Dreyfus ("Veep")

Ansaittu. Ja tämän on nyt hänen... miljoonas (?) parhaan naispääosan pystinsä tästä osasta ja vielä soisi miljoona lisää.

Limited Series
“Big Little Lies” (HBO)
“Fargo” (FX)
“Feud: Bette and Joan” (FX)
“The Night Of” (HBO)
“Genius” (National Geographic)

Tähän voittoon olen eniten tyytyväinen. Sarja oli yksinkertaisesti laadukkaasti tehty ja todella nautittava seurattava siinä mielessä, että sen draamalliset ansiot olivat mielestäni mielenkiintoiset. Hienoa, että tälläisetkin teokset voivat oikeasti voittaa joskus jotain.

Limited Series Actor
Riz Ahmed (“The Night Of”)
Benedict Cumberbatch (“Sherlock: The Lying Detective”)
Robert De Niro (“The Wizard of Lies”)
Ewan McGregor (“Fargo”)
Geoffrey Rush (“Genius”)
John Turturro (“The Night Of”)

Suurimmaksi osaksi veikkaukseni osuivat oikeaan - niin kävi myös Riz Ahmedin kanssa. Tämä on ollut kyllä oikein hänen läpimurtovuotensa esiintyen miltei kaikessa, mitä on julkaistu kuluvana vuonna.

Limited Series Actress
Carrie Coon (“Fargo”)
Felicity Huffman (“American Crime”)
Nicole Kidman (“Big Little Lies”)
Jessica Lange (“Feud”)
Susan Sarandon (“Feud”)
Reese Witherspoon (“Big Little Lies”)

Täysin oikeaan osoitteeseen ennakoidusti menikin. Kidman on yksi aikansa parhaista näyttelijöistä ja se näkyi myös tässä työssä. Sääli olisi ollut jos olisi väärään osoitteeseen tipahtanut tämä pysti. En saa mielestäni sitä kohtausta terapeutin luona, jossa Kidmanin hahmo askel askeleelta havahtuu olevansa perheväkivallan uhri.

Best Supporting Actor in a Drama Series
John Lithgow (“The Crown”)
Jonathan Banks (“Better Call Saul”)
Mandy Patinkin (“Homeland”)
Michael Kelly (“House of Cards”)
David Harbour (“Stranger Things”)
Ron Cephas Jones (“This Is Us”)
Jeffrey Wright (“Westworld”)

Kyllä. Juuri näin. Ainoa sääli on Claire Foyn häviö parhaasta naispääosasta.

John Lithgow, The Crown
Best Supporting Actress in a Drama Series
Ann Dowd (“The Handmaid’s Tale”)
Samira Wiley (“The Handmaid’s Tale”)
Uzo Aduba (“Orange Is the New Black”)
Millie Bobby Brown (“Stranger Things”)
Chrissy Metz (“This Is Us”)
Thandie Newton (“Westworld”)

Vaikka kuinka rakastankin Ann Dowdia ja hänen ammattitaitoaan, kannatin silti Thandie Newtonia...

Best Supporting Actor in a Comedy Series
Alec Baldwin (“Saturday Night Live”)
Louie Anderson (“Baskets”)
Ty Burrell (“Modern Family”)
Tituss Burgess (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Tony Hale (“Veep”)
Matt Walsh (“Veep”)

Onhan Baldwin ihan hyvä, mutta näitä Trump imitaatioita on nyt pilvin ja pimein ja en voi olla ajattelematta, että SNL:n menestys näissä palkintokahinoissa johtuu osittain poliittisista syistä.

Best Supporting Actress in a Comedy Series
Kate McKinnon (“Saturday Night Live”)
Vanessa Bayer (“Saturday Night Live”)
Leslie Jones (“Saturday Night Live”)
Anna Chlumsky (“Veep”)
Judith Light (“Transparent”)
Kathryn Hahn (“Transparent”)

Variety Talk Series
“Full Frontal With Samantha Bee” (TBS)
“Jimmy Kimmel Live!” (ABC)
“Last Week Tonight With John Oliver” (HBO)
“Late Late Show With James Corden” (CBS)
“Real Time With Bill Maher” (HBO)
"The Late Show with Stephen Colbert" (CBS)

Tämä meni myöskin niinkuin veikkasin. Anteeksi nyt vain kaikille faneille, mutta minulla on ainakin mennyt hermo jo Colbertiin. Hän ei ole hyvä. Aivan liian omahyväinen ja itsetärkeilevä.

Reality Competition
“The Amazing Race” (CBS)
“American Ninja Warrior” (NBC)
“Project Runway” (Lifetime)
“RuPaul’s Drag Race” (vh1)
“Top Chef” (Bravo)
“The Voice” (NBC)

Television Movie:
“Black Mirror: San Junipero”
“Dolly Parton’s Christmas Of Many Colors: Circle Of Love”
“The Immortal Life Of Henrietta Lacks”
“Sherlock: The Lying Detective (Masterpiece)”
“The Wizard Of Lies”

Jokin pieni osa minusta olisi halunnut nähdä skenaarion, jossa Dolly Partonin jouluspesiaali voittaa Black Mirrorin sijaan.

Variety Sketch Series
“Billy On The Street” (truTV)
“Documentary Now!” (IFC)
“Drunk History” (Comedy Central)
“Portlandia” (IFC)
“Saturday Night Live” (NBC)
“Tracey Ullman’s Show” (HBO)

Structured Reality Program
“Antiques Roadshow”
“Diners, Drive-Ins and Dives”
“Fixer Upper”
“Lip Sync Battle”
“Shark Tank”
“Who Do You Think You Are"

Unstructured Reality Program
“Born This Way”
“Deadliest Catch”
“Gaycation With Ellen Page”
“Intervention”
“RuPaul’s Drag Race: Untucked”
“United Shades Of America: With W. Kamau Bell”

Host for a Reality/Reality-Competition Program
Alec Baldwin (“Match Game”)
W. Kamau Bell (“United Shades Of America With W. Kamau Bell)
RuPaul Charles (“RuPaul’s Drag Race)
Heidi Klum and Tim Gunn (“Project Runway)
Gordon Ramsay (“MasterChef Junior)
Martha Stewart & Snoop Dogg (“Martha & Snoop’s Potluck Dinner Party”)

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A DRAMA SERIES
Cicely Tyson (HTGAWM)
Laverne Cox (OITNB)
Shannon Purser a.k.a. BARB! (Stranger Things)
Alison Wright (The Americans)
Alexis Bledel (The Handmaid's Tale)
Ann Dowd (The Leftovers)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A DRAMA SERIES
Ben Mendelsohn (Bloodline)
BD Wong (Mr. Robot)
Hank Azaria (Ray Donovan)
Brian Tyree Henry (This Is Us)
Gerald McRaney (This Is Us)
Denis O'Hare (This Is Us)
Gerald McRaney, This Is Us

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A COMEDY SERIES
Wanda Sykes (black-ish)
Carrie Fisher (Catastrophe)
Becky Ann Baker (Girls)
Angela Bassett (Master of None)
Melissa McCarthy (SNL)
Kristen Wiig (SNL)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A COMEDY SERIES
Riz Ahmed (Girls)
Matthew Rhys (Girls)
Dave Chappelle (SNL)
Tom Hanks (SNL)
Lin-Manuel Miranda (SNL)
Hugh Laurie (Veep)

OUTSTANDING SUPPORTING ACTRESS IN A LIMITED SERIES
Regina King (American Crime)
Laura Dern (Big Little Lies)
Shailene Woodley (Big Little Lies)
Judy Davis (FEUD)
Jackie Hoffman (FEUD)
Michelle Pfeiffer (The Wizard of Lies)

Jackie Hoffmanin reaktio hävitessään on ehkä parasta ikinä.
Laura Dern, Big Little Lies

OUTSTANDING SUPPORTING ACTOR IN A LIMITED SERIES OR MOVIE
Alexander Skarsgard (Big Little Lies)
David Thewlis (Fargo)
Stanley Tucci (FEUD)
Alfred Molina (FEUD)
Michael Kenneth Williams (The Night Of)
Bill Camp (The Night Of)


...=)



Mother! (Mother!)


Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.




 ...=)

It Felt Like Love (It Felt Like Love)

Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.

Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.

Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.


Useat kohtaukset saattavat kulua täysin seuraten päähenkilön niskaa tai hahmojen käsiä, kun ne etsivät paikkaansa toisen keholla. Tai seuraten tuulessa keinuvia kaisloja. Myös erittäin vahvat visuaaliset tehokeinot kuten hidastukset tai sumeinen, väärin tarkennettu kuva kuuluvat ohjaajan työkalupakkiin. Tätä kaikkea hän käyttää hahmottamaan maailman, jossa hänen tarinansa tapahtuu. Se on maailma, joka on syvästi henkilökohtainen. Se on nuoren, aikuiseksi kasvavan, tytön kokemus maailmasta. Hänelle ei merkitse niinkään satunnaiset keskustelut. Hän ei ole kiinnostunut istumaan alas ja analysoimaan jokaisen tapahtuman jokaista puolta. Hän on kiinnostunut itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Hän vertailee itseään muihin ja haluaa hyväksyntää vertaisiltaan. Hän kamppailee itsensä kanssa. Hänen maailmansa on epätarkka. Hän ei keskity oleellisiin asioihin vaan jää kiehtoutuneena katsomaan kun ystävänsä suutelee poikaystävää tai levittää aurinkorasvaa tämän keholle. Hänelle jokainen hetki on täynnä painetta, odotusta ja jännitystä. Ja tämän kokemuksen katsoja saa vain seuraamalla kuvaa - käsikirjoituksessa sitä ei tarvitse edes ääneen todeta.


Harvoin olen kohdannut yhtä sielukasta elokuvaa - elokuvaa, jossa visuaalinen kerronta nivoutuu yhteen narratiivisen arkin kanssa, koskettavaksi teokseksi joka jokaisella solullaan henkii puhdasta taiteen tekemistä. Nämä ovat niitä elokuvahelmiä, jotka saavat uudellen rakastumaan elokuvataiteeseen ja julistavat gospelia sen mahdollisuuksista - mahdollisuuksia, joita ei ole ennen hyödynnetty. Sanovat, että kaikki hyvät tarinat ovat jo tehty elokuviksi. He eivät tiedä, mitä sanovat. Ja tämä elokuva on malliesimerkki mitä tapahtuu, kun laajennamme näkökulmiamme. Annamme äänen uusille elokuvantekijöille, joilla on jotain erilaista sanottavaa.


Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.









Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.


 ...=)







Fantasia (Fantasia)

Turussa oli tänään elokuvapäivä ja itsekin kävin bongaamassa tämän näytöksen Turun Konserttisalissa - mikä tietysti loi aivan erityislaatuiset puitteet minkä tahansa elokuvan katsomiseen, mutta erityisesti tälläisen klassiseen musiikkiin upotetulle kerronnalle.

Pettymyksekseni paikalla ei sentään ollut sinfoniaorkesteria, joka olisi säestänyt elokuvaa paikan päällä, vaan ihan elokuvan omaa ääniraitaa toistettiin, mutta hieno sitäkin oli kuunnella niin hienossa akustiikassa.

Myös se käy ihmetyksestä, miten tälläinen elokuva on voitu tehdä 1940-luvulla - toisin sanoen aikana, jolloin tietokonetta ei oltu vielä edes keksitty, puhumattakaan sen hyödyntämisestä animaatioimisessa.

Valitettavasti itse elokuvaa pidinkin sitten tylsänä, oli se hyvin tehty tai ei. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa ei tapahtunut narratiivisesti yhtään mitään, vaan pelkkä abstrakti animoitu kuva liikkui musiikin tahtiin. Loppupuoliskolla elokuvaa nähtiin erilaisia lyhyitä kertomuksia aina kunkin klassisen musiikin kappaleen aikana.

Tämä teki muutenkin varsin löyhästä ajatuksesta elokuvalle entistä heppoisempaa, sillä katsoja ei jaksa paneutua niin moneen erilaiseen, lyhyeen tarinanpoikaseen - sen sijaan jos tarina olisi yhtenäinen läpi klassisten kappaleiden.

 En myöskään oikein tiedä, kenelle tämä oli tarkoitettu. Yhdessä vaiheessa kuva on niin ympäripyöreää ja abstraktia, että siitä luulisi kiinnostuneen vain aivan pienten sylilasten, jotka vain näkevät kivoja värejä musiikin tahtiin hytkyen ja toisessa hetkessä Tyrannosauras Rex puraisee toisen dinosauruksen kuoliaaksi (jossa kohtaa pari muksua rupesi itkemään takarivissä).

Siitä vielä yksi valituksen aihe, että tälläiset lyhyet tarinat olisivat vielä jokseenkin järkeenkäyvät, jos niiden teemoissa olisi jokin koheesio. Mutta ne olivat niin ääripäistä haetut, ettei niitä saisi samaksi elokuvaksi yhdistettyä puhtaimmallakaan logiikalla.



...=)

Paljain jaloin puistossa (Barefoot in the Park)

Paljan jaloin puistossa on 60-luvun klassikkoelokuva. Siitä tekee klassikon jo sen, että se on mestarillisen Neil Simonin kynästä, joka tuntui kirjoittavan joka toisen elokuvan 60- ja 70-luvuilla, puvustajana oli Edith Head ja pääosissa nuori Redford ja kuvankaunis Jane Fonda. Se sijoittuu New Yorkiin, aikana jolloin 120 dollarin vuokra Manhattanin kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta tuntui suurelta. Aikaan, jolloin puhelinyhtiön mies tuli asentamaan puhelinlankaa kotiisi. Aikaan jolloin sanomalehtia luettiin, jolloin taksit olivat keltaisia ja niitä vihellettiin kadun kulmalta (kännykkäsovelluksen sijaan) ja aikaan jolloin avioparit eivät eronneet.

Jokin tässä 60-luvun maailmassa on loputtoman kiehtovaa 2000-luvun asukille. Me olemme niin tottuneita omaan muutosvirtaamme, jatkuvaan informaatiotulvaan ja multitaskaamiseen. Joudumme koko ajan analysoimaan itseämme - etenkin siitä viitekehyksestä, miten vertaamme itseämme toisiimme - sosiaalisen median välityksellä. Koko ajan meitä pommitetaan erinäköisillä kysymyksillä elämästämme ja onnellisuudesta. Kukaan ei ehdi pysähtymään. Jokainen päätös on miljoonan ihmisen vahvistama kahdessa sekunnissa some-päivityksen välityksellä.

Paljain jaloin puistossa on hauska elokuva. Se toimii kuin melkein slapstick-komedian tavoin. Rytmi on todella nopeatempoista ja kauaa ei tarvitse yhtä pätkää pohjustaa, kun kohtaus jo ilmentää kaiken komeedisen potentiaalinsa niin terävällä temmolla. Tämä hahmottuu myös erityisesti Simonin käsikirjoituksessa, joka todistetusti hallitsee dialogin taidon. Hän käyttää hahmojensa puhetta luomaan kohtaukselle sen tarvittavat puitteet. Lavastus ja muut "erikoisefektit" loistavat poissaolollaan. Niitä ei tarvita näin ammattitaidoilla tehdyssä elokuvassa. Elokuva sijoittuukin melko pitkälti yhden, todella pienen, asunnon sisään. Toki välillä hengästytään rappukäytävässä ja käydää hyisellä lauttaretkellä Staten Islandilla, mutta pääsääntöisesti tarinan elkeet olivat 60-luvun elokuvataiteessa vakiot. Ekstrakikkailua tai miljoonaan eri suuntaan lentävää härpäkettä ei tarvittu. Nykyajann kasvatille se saattaakin olla tylsää - ja totta puhuen en osoittaisi syyttävää sormea ihmisten suuntaan. Mikä vaihtoehto heillä (meillä?) on kuin elää ajassa, jossa elämme?

Elokuvat. Ne toki tarjoavat aina niin fantastisen pakomatkan pois omasta arjestamme. Jos ei muuta, niin ainakin kahden tunnin ajan voimme vain olla paikallemme, vaikka mielemme vaeltelisi ties missä New Yorkin satuloistossa.

Jane Fonda on hyvä näyttelijä. Ajoittain hänen varhaisen uran kokemattomuus paistaa tässä roolisuorituksessa läpi, kuten ne kohtaukset, jossa hän tuntuu saaneen pakonomaisen tarpeen huutaa repliikkinsa. Repliikit, jotka ovat niin hyvin kirjoitettu, että panostamalla niiden ulosantiin, olisi voinut saada oikeasti täsmällisen roolisuorituksen. Ohjausta myös moitin sen verran, että se pysytteli lähes koko ajan aika etäällä hahmoista, kun olisi kipeästi kaivannut lähikuvaa esimerkiksi riitaisassa kohtauksessa, jossa pääpari pohti suhteensa tulevaisuutta. Mutta Fondan luontaisen lahjakkuuden huomaa jo tästäkin raa'anomaisesta roolisuorituksesta. Hänen äänensä on kuin tehty elokuvanäyttelijälle ja hänen ryhtinsä sekä hallittu läsnäolo tekeävät välittömän vaikutuksen.

Robert Redford sopii rooliinsa tietysti paremmin kuin hyvin. Hänessä on sellaista stooalaisuutta, joka sopii tälläisen asianajajatyyppisen hahmon rooliin. Ja kuten Fondankin kohdalla, myös Redford tuntuu vain parantuneen iän myötä ja tuntuu oppineen kuinka käyttää todella hyväksi se pehmeä, vakaa karisma, jota hän itsestään ulos antaa. Veikkaan, että Netflixiin on tämä 60-luvun helmi plätkähtynytkin, koska kaksikolta on tulossa uusi elokuva vielä tänä vuonna juurikin Netflixiin. Tuskin maltan odottaa, että nänen sen ja voin vertailla, mitä on tapahtunut näyttelijöiden ammattijäljelle muutamassa vuosikymmenessä.

Kaikkein parhaiten nimittäin Redford ja Fonda pelaavat yhteen. Jo heti ensimmäisistä kohtauksista, katsoja on ihan heidän romanssinsa pauloissa. Vaikka hahmot ovat erilaisia, heitä kannustaa pysymään yhdessä, sillä heistä voisi tulla samanlaisia. He voisivat pysyä paikoillaan, asettua aloilleen, pysähtyä miettimään omaa onnellisuuttaan. Se tuntuu luksukselta, erityisesti nyt.



...=)





Viisi vuodenaikaa (봄여름가을겨울그리고봄 // Spring, Summer, Fall, Winter... and Spring)

Se on karmaiseva tunne, kun vuodet, joita olet elänyt, muuttuvat historiaksi. Etelä-Korealaisen ohjaajamestarin ylistetty ja lumoava elokuva Viisi vuodenaikaa valmistui vuonna 2003. Toisin sanoen ikuisuus sitten. Se ei tunnu paljoltakaan ajalta, mutta aikakauden vastaavat elokuvat muistuttavat jo näkönsä puolesta iästään. Ne ovat alkaneet hapertua, vaikka digitaalisessa muodossa huijaavatkin luonnon lakeja. Silti ajan jättämät merkit tunnistaa, aina. Paitsi, kun jokin on niin ajaton, kuin tämä elokuva, että se olisi ihan hyvin voinut valmistua viime vuonna tai sata vuotta sitten. Se voisi myös sijoittua sata vuotta tästä tulevaisuuteen tai viisisataa vuotta menneisyyteen.

Elokuva kertoo buddhalaisesta munkista ja tämän oppipojasta luonnon keskellä, kelluvassa temppelissä rauhaisan lammen keskellä. Pienelle pojalle elämä on vielä viatonta, mutta vuodenaikojen vaihtuessa hän kasvaa aikuiseksi. Tarina kerrotaan syvästi luonnon vaikutusten kautta - eläinmaailma, vuodenajat, sääolosuhteet ja fyysinen kokemus ovat tarinan ytimessä. Dialogi, ihmisen ajatukset tai varsinkin nykyaikaa piinaava asioiden käsitteellistäminen loistavat poissaolollaan ja se saattaa jättää kokemattomimmat katsojat kylmäksi.

Kasvaminen on vaikeaa. Varsinkin se hetki, kun ymmärrät, mitä elämä ei ole. Lapsuuden kokemus itsestä, muista, maailmasta ja olemassaolosta on poissa. Tilalla on vain painava taakka, joka on kannettava. Kuin kivi harteilla, joka sinun yksin täytyy kantaa. Tämä kivi symboloi tulevaisuuden epävarmuutta ja jopa merkitystä. Jos elämässä ei saa tehdä kaikkea, miksi elää? Kun elokuva etenee, päähenkilö - munkin oppipoika - kohtaa vastuunkannon, päätösten tekemisen ja voimakkaiden tunteiden hallitsemisen vaikeuden. Jossain vaiheessa poika kuitenkin ymmärtää, että kysymys ei lienekään, miksi - vaan miten.

Charles Bukowskilla on hieno runo.
"your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.

[...]"

Siinä mielessä elokuva ei edes kerro kasvukokemuksesta. Se ei kerro elämän merkityksestä. Se ei ole sen syvällisempi kuin linnunlaulu kevään korvalla tai lehtien humina kun ne putoavat maahan syksyllä. Elokuva ei kerro myöskään talven raikkaan purevasta ilmasta tai kesän voimakkaasta helteestä. Se ei kerro siitä, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen tai miten kukat heräävät joka vuosi uudelleen eloon. Se kertoo kaikesta siitä.



Viisi vuodenaikaa on puhtain, luonnollisin ja sielukkain elokuva, mitä olen nähnyt. Samalla se on yhtä pragmaattinen, kuin luonto, jonka tempoon se niin sulavasti kutoutuu. Yksinkertainen oppitunti siitä, mitä elämän kiertokulkuun kuuluu. Ympäristön ja elämän kunnioittaminen, kurinalaisuus ja ruumiillisuus sekä elämän syklisyys. Ja sen kauneus, että kuten luonnossa, myös elämässä kaiken voi aina aloittaa alusta. Ja joku kaunis päivä, kun aurinko taas paistaa pitkän talven jälkeen, voi huomata selvinneensä... ja tietää selviävänsä.




 ...=)