Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.
Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.
Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.
Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.
Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.
Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.
Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.
Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.
En tiennyt tämän elokuvan olemassaolosta, mutta sillä sekunnilla, kun kuulin Dolly Partonin ja Sylvester Stallonen tähdittämästä Rhinestonesta, tiesin, että minun olisi pakko se päästä katsomaan. Pelkkä ajatus näistä kahdesta samassa elokuvassa tuntui mahdottomalta. Myös se oli varmaa, että elokuvan ylistämiseen ei paljon energiaa tulisi tuhrautumaan.
