...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Rhinestone

En tiennyt tämän elokuvan olemassaolosta, mutta sillä sekunnilla, kun kuulin Dolly Partonin ja Sylvester Stallonen tähdittämästä Rhinestonesta, tiesin, että minun olisi pakko se päästä katsomaan. Pelkkä ajatus näistä kahdesta samassa elokuvassa tuntui mahdottomalta. Myös se oli varmaa, että elokuvan ylistämiseen ei paljon energiaa tulisi tuhrautumaan.

Rhinestone onkin niin huono leffa, että muuttuu melkein jo hyväksi leffaksi. Se kertoo Dolly Partonin esittämä country-tähdestä, joka lyö vetoa Frendien Rachelin isän kanssa, että saa tehtyä kenestä tahansa mallikkaan countrylaulajan ja eipä aikaakaan kun paikalle risteilee Sylvester Stallone.

Hymähtelin oikein ääneen elokuvan korneja repliikkejä. Voisinpa sanoa samaa elokuvan muista huonoista osa-alueista. Kohtaukset ovat ensinnäkin liian pitkiä. Pelkkä ensimmäinen kohtaus jatkuu kaksikymmentä minuuttia ja se on kaksikymmentä minuuttia liikaa. Tosin koko elokuvan miltei kahden tunnin kestokin on kaksi tuntia liikaa. Ei tässä hirveästi järkeä ollut. Jotenkin typerää, että tekijät edes kuvitelleet voivansa tehdä elokuvan yhden laulun perusteella, johon elokuva ilmeisesti tosiaan perustuu.


Haluaisin tavata elokuvan kuvaajan. Hänelle sysäisin eniten vastuuta. Elokuva on kuvattu kuin amatööriteatteri. Näyttelijät sullotaan joka kuvassa mahdollisimman lähelle toisiaan, jotta he kaikki mahtuvat samaan kuvaan, vaikka siinä ei ole kohtauksen kannalta edes mitään järkeä, että he ovat vierekkäin. Lievätkö tekijätkin vain tajunneet jossain vaiheessa tekevänsä aivan kammottavaa elokuvaa ja päättäneet vain kuvata kohtaukset mahdollisimman nopeasti. Täten yksi kuvakulma on saanut luvan riittää.


Näyttelijäsuorituksia ei nyt oikein edes pysty purkamaan analyysin muotoon. Sitä vain ihmettelen, että miten Dolly Parton ja Sylvester Stallone voivatkin olla näin huonoja, vaikka näyttelevät periaatteessa vain versioita itsestään. Mutta ei sen puolen, koska he ovat niin karikatyyrimaisia, oli heidän ulosantinsa ehkä elokuvan paras asia. Minä ainakin olisin Sylttynä ylpeä voittamastani Razzie-patsaasta.


Tämä on ehkä ainoa kerta ikinä, kun kehotan kaikkia juoksemaan katsomaan elokuvaa, jolle annan arvosanaksi yhden tähden. Inhoan sitä, kun jossain arvostelussa toitotetaan, että kaikkien elokuvaharrastajien tai cinefiilien tai leffafanien kuuluu nähdä jokin leffa, mutta tämä on myös ehkä ainoa kerta ikinä, kun sanon, että joku elokuva kuuluu yleissivistykseen. Tämä kulttuurillinen helmi on tarpeeksi, jotta voin tehdä tuollaisen aivottoman kommentin. Kaikkien tulisi tämä katsoa.



Arvostelu: Dismissed

Vähän taukoa Oscar-elokuviin kaivanneena, tämä vähän B-luokan trilleri Dismissed oli todella viihdyttävää vaihtelua itsensä niin totisesti ottavaan vuoden parhaimmistoon. Elokuva ei liiemmin nauti järjen jättiläisyydestä, mutta ajaa asiansa tyylikkäänä trillerinä, joka heittää umpimähkäisiä juonikuvioita katsojaa päin niin oikealta että vasemmalta.

Lucas Ward (Dylan Sprouse) on kympinoppilas, joka vaihtaa koulua San Fransiscosta elokuvan kuvaamaan pikkukylän lukioon. Äidinkielen opettajalla on pokkaa antaa Lucasille esseen arvosanasaksi 9 ja kun Lucas muuttaa äidinkielen opettajan elämän helvetiksi tämän seurauksena, ei opettajalle tule vieläkään pieneen mieleen, että ehkä olisi fiksumpaa vain antaa se kymppi.

En tiedä mitä se minusta sanoo, että samaistuin leffassa paljon enemmän Sprousen esittämään psykopaattiin, joka on vaikka valmis murhaamaan saavuttaakseen täydellisyyden, kuin henkensä edestä pelkäävään opettajanössykkään. Ehkä vain sen, että minulla on auktoriteettiongelmia.

Nimittäin mielestäni Lucasin ensimmäinen reaktio opettajan arvovallan kyseenalaistamiseen oli ihan oikea. Lucas kirjoitti äidinkielen esseensä kuin tiiliskiviromaanin ja opettaja silti antaa hänelle arvosanaksi 9. Kun muut opiskelijat kirjoittavat sen pari sivua. Ja kun Lucas tenttaa opettajaa, että miksi, niin opettaja vain antaa jonkun puolivillaisen syyn, että ei pitänyt Lucasin johtopäätöksestä. Inhoan tuollaisia opettajia, jotka eivät näe oman egonsa takaa, että ehkä voisivat olla myös väärässä. Mutta enemmän ehkä itse elokuvassa on vikansa ja siksi katsojana on hyvin vaikea kannustaa tarinan hyvistä, kun pahiksen motiivi haetaan ihan väärästä paikasta.


Ylipäänsäkin elokuva on hieman surkuhupaisa. Lucasin psykopaattisuudesta olisi saanut paljon pelottavamman, jos siinä olisi ollut jotain järkeä. Hänen psykopaattisuutensa mittasuhteet olivat pielessä, jos näin voi sanoa. Ajoittain juonenkulku oli vähän paksua ja jos kyseessä olisi oikea psykopaatti niin epäilen, että hän olisi niin varomaton ja / tai että hän menisi ihan näin suuriin mittasuhteisiin yhden arvosanan takia.

Mutta viihdyin silti elokuvan parissa. En usko, että juonikuvioita tuli niin todesta ottaakaan. Dylan Sprouse näyttelee Lucasia herkullisen kylmäävästi ja näkee, että hän on nauttinut saadessaan päästä revittelemään äärimmäisyyksiin menevän hahmonsa kanssa.


Arvostelu: Vice

Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.

Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.

Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.

Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.


Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.


Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.


Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.


Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.









Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.
Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 


Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.


Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?


Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 


Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.







Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs

Coenin veljesten uusin on antologia, joka koostuu kuudesta lyhäristä. Ne sijoittuvat villiin länteen ja pääosissa on Tim Blake Nelson, James Franco, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan ja Tyne Daly. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta - parhaasta kässäristä, parhaasta puvustuksesta sekä parhaasta laulusta.

Lyhärit ovat tasoltaan vähän eri laatuisia. Kaksi ensimmäistä pätkää ovat surkuhupaisan kauheita. Melkein teki mieli huutaa ääneen. Kolmas ja neljäs lyhäripätkä olivat tosi hyviä. Viides huono. Kuudes ja viimeinen loistava.

Kahdessa ensimmäisessä pätkässä on selvästi menty farssimainen huumori edellä. Valitettavasti se huumori oli kuitenkin kökköä ja tönkköä - jollain tapaa vanhanaikaista. Ne tuntuivat lapsen kynäilemiltä saduilta. Mutta erityisesti ensimmäisen pätkän Tim Blake Nelson vetää kyllä poikkeuksellisen vangitsevan roolityön. James Franco, toisessa lyhärissä, jää vähän etäisemmäksi.

Kolmannessa pätkässä Liam Neeson kuskaa Harry "Harry Potterin plösöserkku Dudley" Mellingiä ympäri tuppukyliä. Tällä kertaa Dudleylla ei ole käsiä eikä jalkoja. Hän esittää monologinomaista teatteria. Tilanne on kylmäävä. Dudleyn koko elämä on selkeästi täysin Liam Neesonin esittämän miehen varassa. Katsoja odottaa hermostuneena, että koska on se hetki, kun Liam Neesonin hahmo kyllästyy vetämään Dudleya mukanaa esiintymään yhä vain väheneville ja väheneville yleisöille. Yllätyin myös Harry Mellingin näyttelijäntaidoista. Todella hyytävä roolisuoritus.


Neljäs lyhäri kertoo Tom Waitsin esittämästä kullankaivajasta. Waits oli Oscar-ehdokkuuksien lisäksi syy, miksi leffan katsoin Netflixistä ja voi pojat, kyllä hän suoriutuukin. Maaginen roolityö. Hänellä ei ole edes liiemmin vastanäyttelijää, vaan pitää katsojan vangittuna ruudun ääreen täysin yksinään. Karisma.


Viidennessa lyhärissä en ihan päässyt sisälle. Zoe Kazanin roolisuoritus oli huono, en tiedä, miksi hän näytteli hahmonsa niin teennäisesti. Lisäksi juonessa ei ollut päätä taikka häntää. Tämän vuoksi on sinällään harmittavaa, että elokuva on nimenomaan antalogian muodossa, sillä nämä huonot pätkät vesittävät ne paremmat pätkät täysin.


Kuudes lyhäri on Tyne Dalyn taidonnäyte. Yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Hän tekee todella yksityiskohtaisia nyansseja ja naulitsee koomisen ajoituksensa täydelliseksi. Nauroin katketakseni hänen hahmoaan, mutta sen lisäksi istuin jännityksestä penkkini reunalla. Harvon yksikään roolisuoritus yhdistää tällaiset kaksi maailmaa näin saumattomasti yhteen.


En lähtökohtaisestikaan oikein pidä lyhytelokuvista, eikä niiden yhteen plänttääminen oikein auta asiaa. Hirveän epätasainen elokuva, joka jättää kysymysmerkkejä ilmaan paljon. Miksi tämä oli päätetty toteuttaa tällaisena aikuisten satuna? Ja miksi elokuva on kuvattu niin teennäisesti?




Arvostelu: First Reformed

Pappismies (Ethan Hawke) vetää itkupotkuraivarit, kun ei yllättäen pystykään itse estämään ilmastonmuutosta. Liian mauton, hajuton, äänetön ja väritön elokuva minun makuuni. Sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden.


Osallistu Oscar-äänestykseen!

Päätin järjestää myös tänä vuonna Oscar-äänestyksen. Viime vuonna pidin kovasti lukea kaikkien vastauksia ja niitä tulikin hirmuinen määrä. Jäi jopa harmittamaan että enemmänkin olisi ollut kysyntää, mutta osa ei edes ehtinyt kyselyyn osallistua, joten tänä vuonna äänestysaika on nyt mahdollisimman pitkä ja toivonkin, että ääniä löytyisi. Näytetään Oscar-akatemialle, miten tämän kisan oikeasti kuuluisi päättyä. Vaikka meidän oma pieni Oscar-akatemiamme onkin vain varjo-Akatemia, niin näillä tuloksillahan on oikeasti isompi arvo, eikö vain?

Äänestykseen! https://goo.gl/forms/AX05eWdqfT3isYVL2

- Ei haittaa vaikka et olisi nähnyt yhtäkään leffoista, tai edes kuullut! Vastaa mututuntumalla.
- Yritä välttää vastaamasta veikkauksiasi, vaan yritä vastata nimenomaan omat suosikkisi, eli ne elokuvat, joita äänestäisit oikeastikin, jos olisit Oscar-äänestäjä.
- Kuka tahansa on vapaa osallistumaan äänestykseen.
- Äänestysaika päättyy 22.2.2019 (perjantaina)
- Tulokset julkaistaan Cinema Lozenge-blogissa ennen Oscar-gaalaa.

Äänestäisitkö Star Warsin Oscar-voittoon?

Oscar-ehdokkuudet 2019


Oscar-ehdokkuudet julkistettiin juuri äsken. Esittelytilaisuuden juonsi näyttelijät Kumail Nanjiani ja Tracee Ellis Ross. Itse gaala järjestetään 24. helmikuuta - ja Suomessa tietysti 24. - 25. päivän välisenä yönä. Gaalalla ei ole tänä vuonna juontajaa.

______________________

Tässä ehdokkuudet:


 Best Picture

Black Panther
BlacKkKlansman
Bohemian Rhapsody
The Favourite
Green Book
Roma
A Star Is Born
Vice

Actress in a Leading Role

Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan,
Black Pantherin, ohjasi Ryan Coogler.
Elokuva on tuottanut yli miljardi
dollaria ja on täten ehdokkaista
suosituin.
Yalitza Aparicio, Roma
Glenn Close, The Wife
Olivia Colman, The Favourite
Lady Gaga, A Star Is Born
Melissa McCarthy, Can You Ever Forgive Me?

Actor in a Leading Role

Christian Bale, Vice
Bradley Cooper, A Star Is Born
Willem Dafoe, At Eternity's Gate
Rami Malek, Bohemian Rhapsody
Viggo Mortensen, Green Book

Directing

BlacKkKlansman
Cold War
The Favourite
Roma
Vice

Actor in a Supporting Role

Mahershala Ali, Green Book
Adam Driver, BlacKkKlansman
Sam Elliott, A Star Is Born
Richard E. Grant, Can You Ever Forgive Me?
Sam Rockwell, Vice

Roma oli Oscar-ehdokas Yalitza Aparicion ensimmäinen
roolityö näyttelijänä. Oscar-ehdokkuuteen hänet
ohjasi Alfonso Cuaron.
Actress in a Supporting Role

Amy Adams, Vice
Marina de Tavira, Roma
Regina King, If Beale Street Could Talk
Emma Stone, The Favourite
Rachel Weisz, The Favourite

Adapted Screenplay

The Ballad Of Buster Scruggs
BlacKkKlansman
Can You Ever Forgive Me?
If Beale Street Could Talk
A Star Is Born

Original Screenplay

The Favourite
First Reformed
Green Book
Roma
Vice

Cinematography

Can You Ever Forgive Me? -elokuvasta Oscar-ehdokkuuden
ansainnut Melissa McCarthy on samana vuonna
sekä Oscar-ehdokkaana, että vuoden huonoimman
näyttelijän Razzie-ehdokkaana.
Cold War
The Favourite
Never Look Away
Roma
A Star Is Born

Production Design

Black Panther
The Favourite
First Man
Mary Poppins Returns
Roma

Costume Design

The Ballad Of Buster Scruggs
Black Panther
The Favourite
Mary Poppins Returns
Mary Queen Of Scots

A Star Is Born on veteraaninäyttelijä Sam Elliottin
ensimmäinen Oscar-ehdokkuus. Bradley Cooper
kirjoitti roolin Elliott mielessään.
Film Editing

BlacKkKlansman
Bohemian Rhapsody
The Favourite
Green Book
Vice

Foreign Language Film

Capernaum
Cold War
Never Look Away
Roma
Shoplifters

Documentary Feature

Free Solo
Hale County
Ruotsalaiset ovat pärjänneet
viime vuosina hyvin maskee-
rauksen Oscareissa. Elokuvassa
Border, voi myös nähdä
suomalaisen Eero
Milonoffin.
Minding the Gap
Of Fathers and Sons
RBG

Documentary Short Subject

Black Sheep
End Game
Lifeboat
A Night at the Garden
Period. End Of Sentence

Animated Feature Film

Incredibles 2
Isle Of Dogs
Mirai
Ralph Breaks the Internet
Spider-Man: Into the Spider-Verse

Animated Short Film

Animal Behavior
Bao
Late Afternoon
BlacKkKlansman sai ehdokkuudet
yhteensä kuudesta kategoriasta.
Elokuvan suomalainen
tähti Jasper Pääkkönen ei saanut
ehdokkuutta osastaan, kuten ei
myöskään pääroolin tehnyt
John David Washington,
joka tunnetaan myös Denzel
Washingtonin poikana.
One Small Step
Weekends

Live Action Short Film

Detainment
Fauve
Marguerite
Mother
Skin

Original Score

Black Panther
BlacKkKlansman
If Beale Street Could Talk
Isle Of Dogs
Mary Poppins Returns

Original Song

All The Stars, Black Panther
I’ll Fight, RBG
The Place Where Lost Things Go, MPR
Shallow
When A Cowboy Trades His Spurs for Wings, Buster Scruggs

Visual Effects

Avengers: Infinity War
Christopher Robin
First Man
Ready Player One
Lukuun ottamatta Pirates of the Caribbeania,
ohjaaja Rob Marshallin
kaikki elokuvat ovat olleet
Oscar-ehdokkaina.
Solo: A Star Wars Story

Makeup and Hairstyling

Border
Mary Queen of Scots
Vice

Sound Editing

Black Panther
Bohemian Rhapsody
First Man
A Quiet Place
Roma

Sound Mixing

Black Panther
Bohemian Rhapsody
First Man
Roma
A Star Is Born



_________________

Ajatuksia?

Arvostelu: A Simple Favor


Stephanie (Anna Kendrick) on connecticutilainen esikaupunkikotiäiti, jonka ala-asteikäinen poika käy koulua, jonka vanhempainyhdistyksessä Stephanie on aktiivinen. Kun Stephanien poika ystävystyy toisen pojan kanssa, tutustuu Stephanie tämän poissaolevaan, uraäitiin Emilyyn (Blake Lively). Ystävystyttään Emilyn kanssa, Stephanie järkyttyy kun tämä katoaa. Yhdessä Emilyn aviomiehen Seanin (Henry Golding) kanssa, Stephanie yrittää löytää Emilyn.

Paul Feig tunnetaan pääasiassa komediaelokuvistaan. 2010-luvun alussa hän saavutti läpimurtonsa ylistetyllä komedialla Bridesmaids (2011). Tästä hän jatkoi suosittujen komedioiden ohjaamista, kuten The Heat (2013) ja Spy (2015). Pahamaineisemmin hänet muistetaan maailmaa kohahduttaneen Ghostbusters (2016) uudelleenfilmatisoinnin ohjaajana.


A Simple Favor olikin pienimuotoinen menestys. Pienibudjettinen elokuva tienasi lähemmäs 100 miljoonaa dollaria lippuluukulla. Seuraavaksi Feig on ilmeisesti siirtymässä romanttisten elokuvien luo, hän on kuvaamassa elokuvaa Last Christmas muun muassa Game of Thrones-sarjasta muistettavan Emilia Clarken ja A Simple Favorissa jo yhdessä työskennelleen Goldingin kanssa.

Tämä oli Feigiltä selvästi askel eri suuntaan, pois komedioiden parista. Tähän on yhdistettynä niin mustaa huumoria, kuin jännitysnäytelmää, kuin trilleriä, kuin mysteeriäkin. Lopputulos on vähintäänkin camp-henkinen ja sinänsä arvostan yritystä lähteä kokeilemaan jotain uutta.


Mikä on myös ilahduttavaa, että kaikki tuntuvat sitoutuneen elokuvan ylitseampuvaan tyyliin. Elokuva on herkullinen, leikkisä, seksikäs, hauska, mielenkiintoinen, viihdyttävä ja erittäin elokuvallinen. Itse pidän tällaisista kissa-hiiri-leikeistä, joissa katsojaa yritetään hämätä mahdollisimman paljon. Erityisesti pidän siitä, että se uskalletaan tehdä kieli poskessa.

Etenkin Henry Golding ja Blake Lively omasivat sähinöivää kemiaa keskenään. Ja miksi eivät omaisi? Kaksi maailman parhaimman näköistä ihmistä yhdessä. He ovat niin syötävän hyvännäköisiä, ettei edes se haittaa yhtään, että kumpikaan ei osaa oikeasti näytellä.


Valitettavasti loppua kohden juoni muuttuu aavistuksen verran paksuksi. Tiedän, että tällaista elokuvaa ei tulisi ottaa liian tosissaan, mutta olisin kaivannut hitusen verran lisää uskottavuutta ja sitä, että loppuratkaisua olisi verhottu vielä enemmän usvaan, jotta katsoja olisi ollut jännittyneemmässä tilassa. Oikeaa vaaran tuntua tässä ei oikein syntynyt. Ja sitä jäin kaipaamaan. Mutta viihdytetyksi tulin. Harvoin sitä elokuva ohitse välähtää yhtä salamannopeasti.





Arvostelu: Green Book

Don Shirley (Oscar®-voittaja Mahershala Ali) oli maailmankuulu pianisti 1900-luvun puolivälissä. Hän asui New Yorkissa, Manhattanilla, arvostetun Carnegie Hall-musiikkisalin yläpuolella, hulppeassa asunnossa. Hän oli koulutettu, sivistynyt ja lahjakas. 60-luvulla hän lähti Amerikan kiertueelle ja mukaansa hän palkkasi autokuskiksi Tony Vallelongan (Oscar®-ehdokas Viggo Mortensen). 60-luvulla etenkin eteläiset osavaltiot Yhdysvalloissa olivat segregaation ja Jim Crow-lakien kourissa vieläkin, joten tummaihoisen Shirleyn matka oli vaarallinen. Italianamerikkalainen Vallelongan tehtävä oli auton ajamisen lisäksi pitää Shirley turvassa.

En usko viihtyneeni elokuvan parissa yhtä hyvin sitten The Greatest Showmanin jälkeen. Näissä molemmissa elokuvissa on sellaista popcorn-viihteen tuntua. Ne on maalattu lavein vedoin, tunnetta ja elämystä jahdaten. Molemmat elokuvat tuntuvat jopa liian lyhyiltä, sillä niin elokuvallisia taidonnäytteitä ne ovat.

Green Book on siis vuoden yllättävin hyvän mielen elokuva. Se yhdistää vaivattomasti humorisia hetkiä, koskettavimpiin dramaattisiin hetkiin ja kokonaisuudesta tulee hyvin kepeä ja tahdikkaasti rullaava elokuvakokemus. Elokuvassa on hyvä tempo ja hyvä rytmi. Kohtaukset puksuttavat eteenpäin juuri oikeassa suhteessa. Tätä eittämättä edesauttaa elokuvan rakenne, joka perustuu automatkaan. Koska välimatkat ovat Amerikassa pitkiä, tarjoaa se katsojalla mitä mahtavimman tilaisuuden kunnolla paneutua näihin kahteen hahmoon. He saavat paljon kohtauksia, jossa he vain puhuvat keskenään, toisensa ja tie seuranaan. Näin yksinkertaisista palasista rakentuvat usein parhaimmat elokuvat.


Tietenkin myös 1960-luvun rotujaottelun kahtiajaettua maailmaa katsoi taas silmät ihmetyksestä ammollaan. Etenkin se oli vavahduttavaa katsoa Don Shirleyn silmien läpi, sillä tässä oli kuitenkin mies, joka oli huomattavasti menestyneempi kuin yksikään valkoihoinen ihminen elokuvassa. Erityisesti kohtaus, jossa Shirleyn ja Vallelongan auto hajoaa keskelle tietä ja tien vieressä jonkinlaisessa orja-asemassa on ryhmä mustaihoisia tekemässä peltotöitä. Kahden maailman kohtaaminen on hyytävä ja erityisesti Mahershala Alin tulkinta on hienovaraisen syvällistä sillä hetkellä. Olisinkin toivonut elokuvaan nimenomaan tarkempaa fokusta Alin hahmoon. Elokuvan päähenkilö on selvästi Vallelonga, joka on yksinkertaisuudessaan sympaattinen, mutta samasta syystä ei tarvitse päähahmon palkintopallia alleen, erottuakseen edukseen. Nyt Don Shirley jää hahmona hieman etäiseksi, mikä on sääli, sillä tämän pitäisi olla elokuva joka nostaisi nimenomaan afroamerikkalaista miestä jalustalle, kerrankin. Pakostakin sitä ajattelee, että keskushahmoksi on valittu nimenomaan Vallelonga, vähän kuin pehmittämään Don Shirleyn rankkaa elämää meitä katsojia varten. Ja tässä onnistutaan. Elokuva on hyvin sirkushuvimainen. Mutta oikea kysymys lieneekin, että tulisiko sen olla?

Ajoittain siis tuntui, että rotuaiheessa oiottiin mutkia vähän liian suoraksi. Vastapainona voi tietysti esittää argumentin, että ehkä niitä mustan miehen kärsimysnäytelmiä on paljon nähtykin jo. En ole tarpeeksi asiantuntija toteamaan, että miten afroamerikkalainen mies tulisi elokuvaviihteessä esittää. Elokuva on saanut osakseen niin kehua, että rankkaakin kritiikkiä valkopesustaan. Kuin että rasismi esitellään aiheena, joka olisi jo ratkottu, kun aihe kääritään niin kauniiseen ja puhtoiseen pakettiin kuin Green Bookissa.


Mahershala Ali ottaa roolistaan kaiken irti. Hän rakentaa erittäin spesifin ja hiotun roolisuorituksen. Hänen tulkintansa on täsmällistä ja tarkkaa. Myös hahmonsa pinnan alla kytevän maailman hän rakentaa hienosti. Ja samalla linjalla jatkaa Viggo Mortensen. Hän tekee hieman luotaantyöntävästä hahmostaan todella sympaattisen, lämpimän ja hyväsydämisen. Hänen kauttaan pääsemme syvemmälle myös Don Shirleyn mielenmaailmaan. Nimenomaan yhdessä nämä kaksi näyttelijää rakentavat hienon kokonaisuuden. Elokuvallisesti tämä oli viihdyttävä, mutta aiheen käsittelyssä hivenen pinnallinen.












Grace & Frankie, 5. tuotantokausi

Tätä on taas odotettu. Grace ja Frankien viides tuotantokausi viimein saapunut Netflixiin ja tuoden mukanaan vielä hyviä uutisiakin, että sarja jatkuu vielä kuudennellakin kaudella. Tällä kaudella Grace ja Frankie pakenevat eläkeläisyhteisöstään ja yrittävät kasata entisen rantahuvilaelämänsä palaset taas yhteen.

Ensiksi huokaisen helpotuksesta. Onneksi se neljännen tuotantokauden vanhusmamoilu jätettiin suotta surutta romukoppaan ja Grace ja Frankie saivat taas boogiensa päälle. Ärsytti ihan hirveästi, kuinka säälittäviä ikänsä vankeja heistä tehtiin ja kuinka radikaalisti sarja muutti sävyään siitä ensimmäisten kausien upeasta teemasta, jossa kaksi elämänsä ehtoopuolella olevaa naista voivat vielä aloittaa uudelleen, sellaiseen juonitematiikkaan, jossa sairaudet ja vanhusvaivat tulivat kaiken tielle ja jopa telkesivät heidät hoitokotiin, kuin he olisivat jo kuoleman kieppeissä.

Viides kausi on menoa ja meininkiä täynnä ja kaikki neloskauden sairaudet ja vaivat oikein loistavat poissaolollaan. Se tosin jätti myös hieman ihmettyneen olon, että miten he nyt yht'äkkiä sitten paranivat, mutta annan tämän loogisen aukon anteeksi, sillä tämä vitoskauden meininkin on niin paljon kivempaa katsottavaa. Rakastin sitä "Fuck It"-asennetta, jonka nämä rautamummot omaksuivat. Mielestäni koko sarjan pohjavire siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elämään, on juuri sarjan suola ja sielu. Viesti, jota mielestäni tulisi tuutata isommaltikin maailmassa.

En myöskään vieläkään saa tarpeeksi sarjan omalaatuisesta camp-meiningistä. Selvästi komediasarjan temmolla rullaava kerronta syöksyy välillä niin eriskummallisiin dramaattisiin territorioihin, että lopputulos on outo sekoitus kumpaakin. Sarja on vaan feel-good-kamaa parhaimmillaan. Saa nauraa, mutta samalla muistutetaan myös elämän vaikeudesta ja haasteista. Mutta ennen kaikkea tässä kerrotaan niiden ylipääsemisestä. Sarja on voimauttava ja sitä ei voi valitettavasti kovin monesta tekeleestä sanoa tänä päivänä. Mieleen ei tule oikeastaan yhtäkään teosta viime vuosilta, ei televisiosta kuin elokuvienkaan puolelta.

Asia, josta olen marmattanut joka kauden yhteydessä on se, että aina jossain vaiheessa kautta Grace ja Frankie ajautuvat hirveään riitaan, haukkuvat toisensa maanrakoon, kunnes he taas löytävät toisensa. Jossain vaiheessa tämä käy vaan todella väsyneeksi, sillä sen tietää tulevan joka kaudella. Niin myös tälläkin. Tässä vaiheessa jo, kun ollaan viidennellä kaudella, tämän kuitenkin katsoo joten kuten sormien läpi, sillä nyt jo tietää, että se kuuluu sarjan perusrakenteeseen. Se kuuluu näiden kahden hahmon suhteeseen ottaa välillä yhteen. Mutta silti toivoisin, että naisten välisestä ystävyydestä voisi välillä kertoa joillakin muillakin keinoin kuin passiivisaggressiivisilla kissatappeluilla.

Ainoa varsinainen, erittäin pitkä, miinus tulee mielestäni jokaisen komediasarjan helmasynnistä - Alternative-jaksosta. Näitä on nähty niin Frendeissä ja ties missä muissa sarjoissa. Ja totta kai se piti tähänkin sarjaan tutustuttaa. Vielä jäädää odottomaan läskipukua ja muistelojaksoa. Minulla on vaan joku antipatia näitä jaksoja kohtaan, joissa kuvataan, mitä olisi tapahtunut, jos asia x ei olisi vienyt asioita suuntaan y. En pidä niistä siksi, koska ne kuvataan aina joku ihan ihme filtteri kuvan päällä, joka indikoi, että tämä ei ole totta (miksi sitten katsomme sitä?), koska ne eivät edistä sarjan pääjuonta eteenpäin millään lailla (tuntuu, että ne kyhätään kokoon vain siksi, että saadaan täytettä sarjaan, kun muuta ei enää keksitä) ja koska vaihtoehtoiset tapahtumat ovat yleensä niin hirveää katsottavaa, että tuntuu kuin siinä vähän pilattaisiin sarjaa näyttämällä, että näin huonoa tämä sarja ikään kuin voisi olla.

Joka tapauksessa siinä kaikki omasta inhostani näitä jaksoja kohtaan. Mutta kunhan ette sitä läskipukua tai muistelojaksoa seuraavalle kaudelle tuo, niin ollaan sujut.

Kaiken kaikkiaan Grace ja Frankie pysyy ja säilyy yhtenä suosikkisarjoistani. Jane Fonda ja Lily Tomlin omaavat niin kiistämättömän karisman keskenään, että ei voi kuin nostaa hattua. Etenkin Jane Fonda tuntuu löytäneen tällä kaudella oman zeninsä ja vaikutti todella rennolta koko kauden ajan, mikä teki hänen työnsä seuraamisesta miellyttävää. En vaan voi uskoa, että hän on kahdeksankymppinen ja näyttää paremmalta kuin kukaan meistä tulee koskaan näyttämään tai on koskaan näyttänyt. Lily Tomlin on tietysti komeedinen nero.




Arvostelu: Shoplifters

Palme d'Or, Golden Globe-ehdokkuus ja jopa Guldbagge-ehdokkuus. Liekö Oscar-ehdokkuus seuraavana listalla? Hirokazu Kore-edan uuden elokuvan saavutukset ovat kiistatta valtavan huimat. Mutta mitä kauemmin aikaa kuluu siitä, kun tämän näin, niin sitä vähemmän tästä pidän. Elokuvaa katsoessa oli jo sellainen olo, että tässä oli nyt liian monta suvantokohtaa, että voisi täysin antautua elokuvan vieteltäväksi. Sinänsä elokuvaa on siis vaikea suositella kenellekään, kuka ei kaipaa unilääkettä. Mutta taitavasti tämä on tehty.

Hirokazu Kore-edan ohjauksellista otetta voisi jollain oudolla lailla luonnehtia helläksi. Hän kertoo eriskummallisen perheyksikön tarinan. Se koostuu laitakadun tallaajista, näpistäjistä, rikollisista ja hyväksikäyttäjistä. Mutta juuri näitä henkilöitä käytetään kertomaan viestiä empatiasta. Toisesta välittämisestä ja läsnäolemisesta.

Elokuvassa on kauniita kohtauksia, jotka säihkyvät helmen lailla mutaisessa merenpohjassa. Hirokazu Kore-eda on mestarillinen visuaalisessa tarinankerronnassa. Hän saa puristettua kuvakomposition avulla niin paljon tunnetta. Ilmaisukeinona tämä on hyvin vahvaa ja vaikuttavaa. Mutta kokonaisuutena elokuva jää jotenkin vajaaksi.

Koen ymmärtäneeni hyvin, mitä tässä tehtiin. Sinänsä ne hiljaisemmatkin kohdat elokuvasta olivat tarpeellisia sillä niiden avulla katsoja juurtui tähän perheyksikköön kiinni ja ymmärsi sen, että vaikka he eivät ole biologisessa merkityksessä oikea perhe, on paljon tärkeämpää keskittyä ihmisyyden perimmäisiin arvoihin. Toisista huolehtimiseen ja tukemiseen. Rakkaus on tärkeämpää kuin velvoitteet ja normit. Myöskään se, että henkilö on rikollinen, ei tee tästä henkilöstä automaattisesti pahaa ihmistä. Myös hyvät ihmiset voivat olla rikollisia.


Näyttelijäsuoritukset olivat mielestäni kädettömiä. En oikein välittänyt yhdestäkään hahmosta. Perheen isähahmoa suorastaan inhosin. Hän oli aika limaisen ja hyypiömäisen oloinen ja häntä esittäneen näyttelijän ilmaisukeinot erittäin rajalliset. En kokenut, että hän olisi edes erityisemmin rakastanut kasvattamiaan lapsia, vaikka elokuva selvästi yritti siihen koko ajan vihjaista. Sakura Ando voitti osastaan jopa Florida Film Critics' Circle -palkinnon parhaasta naissivuosasta, ensimmäistä kertaa vieraskielisestä elokuvasta koko palkinnon historiassa ja en nyt ihan tiedä oliko roolisuoritus ihan niin hyvä. Mutta hän tekee kyllä vahvimman roolisuorituksen elokuvassa.

Lopussa myös jätettiin muutamia langanpätkiä sitomatta kiinni. Mikä olisi sinänsä hyväksyttävää, jos kaikkia muita langanpätkiä ei varta vasten lähdettäisi sitomaan kiinni. Nyt Mayu Matsuokan esittämän Akin hahmon kohtalo jäi täysin auki, kun kaikki muut saivat omat tarinansa päätökseen. Ja hänen hahmostaan olin ehkä eniten kiinnostunut.


Ja tästä pääsemme ehkä elokuvan perustavanlaatuiseen ongelmaan; se ei tule kertoneeksi oikein kenestäkään, kun se yrittää kertoa kaikista tämän perheen jäsenistä. Elokuva olisi ollut paljon vahvempi, jos se olisi valinnut päähenkilöksi edes yhden näistä hahmoista, jonka silmien läpi elokuvaa katsottiin. Nyt kun elokuva ei kerro kenestäkään, niin siitä tulee eitttämättä vähän vesittynyt ja tylsä. Katsojalla ei ole emotionaalista panostusta elokuvaan, sillä vasta elokuvan lopussa alkaa kokonaisuuskin vähän hahmottua ja tajuamaan, että tästä perheyksikön koossapysymisestä olisikin kuulunut välittää. Mutta kun sen rikkimenemiseen ei annettu juurikaan mitään uhkaa ennen kuin se tapahtui, oli siitäkin välittäminen aika ohuenlaista.

Sinänsä siis arvostan yritystä lähteä kuvaamaan näinkin monumentaalista elokuvaa, päähenkilönä yksi perhe, mutta valitettavasti tällaisia elokuvia ei juuri tehdä, syystä. Ja jos tehdään, niin se kuvataan yleensä kotiin palaavan tuhlaajapojan tai vastaavan näkökulmasta. Uskon, että näinkin taitava ohjaaja kuin Hirokazu Kore-eda löytää vielä omille ohjaajantaidoilleen passelin tarinan ja sitä kokonaisuutta onkin sitten vaikea päihittää. Jotain vastaavaa kuin Isänsä poika, joka on tehty yhtä taidolla, kuin Shoplifters, mutta tarina on niin paljon keskitetympi ja dynaamisempi.