Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.

Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.

Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.

Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.

The Crown, 3. tuotantokausi

Massiivisen suosion kerännyt Netflix-sarja Ison-Britannian kuninkaallisista on edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelleen. Aikaisempia kausia tähdittäneet näyttelijät - roolistaan Emmy-palkinnon ansainnut Claire Foy ja Emmy-palkinnolle ehdolle päässeet Vanessa Kirby ja Matt Smith - ovat lähteneet tuotannosta ja heidän tilalleen on palkattu Oscar-voittaja ja Emmy-ehdokas Olivia Colman, Oscar-ehdokas ja Emmy-voittaja Helena Bonham Carter ja Golden Globe-ehdokas Tobias Menzies. He näyttelevät hahmoja nyt hieman vanhempina. Heidän on määrä esiintyä myös sarjan neljännellä kaudella, jonka jälkeen näyttelijät vaihtuvat jälleen. Päärooliin, Foyn ja Colmanin työtä jatkamaan on jo kaavailtu Oscar-ehdokas ja Emmy-ehdokas Imelda Stauntonia.

Sarjan kolmas kausi kattaa karkeasti ottaen vuodet vuodesta 1969 vuoteen 1977, jolloin Englannin kuningatar Elisabet II viettää 25. juhlavuottaan valtaistuimella. Valta on maassa vaihtunut myös konservatiiveilta (ml. Churchill, Eden, Macmillan) sosialistiselle työväenpuolueelle (Wilson). Tämä on tuonut täysin uuden ilmapiirin maahan ja erityisesti perinteitä arvostavassa brittihovissa muutoksen tuulet heiluttavat vankoiksi luultuja perustuksia. Kun työläiset vaativat itselleen oikeuksia, osuu vihan kärki usein eliittiin.

Samaan aikaan kansakunnan äidin omat mukulat alkavat varttua. Kruununprinssi Charles (Josh O'Connor) joutuu ottamaan lisää vastuuta kuninkaallisista velvollisuuksista ja se pakottaa hänet luopumaan osaltaan omasta elämästään (mieluisista teatteriopinnoista Cambridgessa, tyttöystävästä Camilla Shandista). Hän myös pohtii kruunun merkitystä ja miltä se näyttäisi omassa päässään. Odotushuone (kuten näin jälkikäteen tiedämme) muodostuu Charlesille tutuksi ja senkin kanssa on pohdittavaa, että miten löytää elämälleen merkitys, kun sen on vasta määrä alkaa oman äidin kuoltua.

Prinsessa Anne (Erin Doherty) setvii omaa asemaansa kuuluisan veljen varjossa, Buckinghamin palatsin kylmissä ja ontoissa käytävissä ja rakkausrintamankin edessä. Entä kuka on salaperäinen Prinsessa Alice (Jane Lapotaire), joka löytyy yhtenä päivänä asuttamasta nunnanasussaan Prinsessa Annen viereistä huonetta?

Samaan aikaan naapuripalatsissa Prinsessa Margaret (Bonham Carter) yrittää selvitä yhä vain enemmän hajalle menevän avioliittonsa kanssa. Prinssi Phillip (Menzies) kohtaa keski-iän kriisin. Oikeastaan vain Kuningatar Elisabet (Colman) tuntuu löytäneen rauhan elämäänsä ja menee jopa niinkin pitkälle, että alkaa kutsua omaa kuningattaruuttaan "siunaukseksi". Onko onni kuitenkin särkyvää sorttia?

Surkean ja kädettömän kakkoskauden jälkeen, The Crown sarjana alkaa nostaa taas päätään kolmannella kaudella. Vielä meno on jokseenkin epätasaista, mutta useampikin jakso oli jo sen verran kirkas, että nämä valopilkut nostavat kolmannenkauden jo todella mieluisaksi katsottavaksi ja analysoisin, että todella onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Epätasaiseksi kerronnan tekee sen, että tuntui kuin tässä olisi haaskattu ihan tuhottomasti aikaa. Yhdessä tuotantokaudessa on kuitenkin vain kymmenen jaksoa ja näitä tuotantokausia saa odottaa todella, todella kauan. Toinen kausi sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2017. Toisin sanoen pieni ikuisuus sitten, nykyisen informaatiotulvan aikakautena.

Siksi on siis säälittävää katsoa, että tuntuu kuin tekijöillä ei silti olisi ollut tarpeeksi aikaa kuvata tarpeeksi kohtauksia kuningasperheen kanssa ja tähtinäyttelijöiden esittämänä. Sen sijaan kuvaus hyppää silloin tällöin milloin pieneen englantilaiseen kaivoskylään, jossa tapahtuu hiilikaivosonnettomuus, milloin nunnaluostariin Ateenassa. Sinällään nämä episodit olivat hyvin tehtyjä ja niiden käsittelemät aiheet ihan mielenkiintoisia. Niidenkin vaikutukset kuitenkin peilautuivat kuningasperheeseen, mutta minulle tuli pakostakin sellainen olo, että tässä nyt on keksitty tilkettä, kun ei ole ehditty tai jaksettu tai viitsitty tehdä tarpeeksi materiaalia itse siitä sarjan aiheesta ja jonka takia me katsojat sarjan pariin palaamme.

Sen sanottuani, ne hetket kun vietämme itse päähenkilöiden parissa, olivatkin sitten taas todella laadukasta draamaa, jota seurasi sormi huulilla, herkeämättä. Erityisesti pidin siitä, että kuningatarpari jätettiin suuremmitta kaaoksilta tällä kaudella ja esiteltiin perheen muita jäseniä. Nuori polvi (Anne ja Charles) olivat ihan suurenmoisia. Erityisesti Prinsessa Annen roolihenkilö puhutteli. Tuollaisia hahmoja seuraisi mielellään lisääkin. Niin tomera nuori nainen hän oli ja pisti kyllä tomuttuneen hallitsijaperheen polvilleen mennen tullen omalla menollaan. Aivan mahtava, feministinen voimapesä. Ehkä paras vuorosana tällä kaudella oli Annen kommentti: "I'm not confident, I'm just tough!"

Jakso, jossa seurasimme Prinssi Charlesin nimitystä Walesin prinssiksi ja hänen siitä koitunutta ajanjaksoaan tuolla maaseudulla, oli ehkä sarjan paras. Se valotti hienosti tämän yhden henkilön psyykettä ja persoonallisuutta. Se myös asetti Prinssi Charlesin tarinan omiin kehyksiinsä.

Pidin myös sarjan viimeisestä jaksosta, jossa seurattiin Prinsessa Margaretin hajoavaa avioliittoa ja sitä seurannutta pakoa Karibian lämpöön. Sen jakson kuvaus oli maagista. Kamera loi todella maagisia kuvia ja katsoja suorastaan rypi siinä Karibian tunnelmassa ja lämmössä. Myös Helena Bonham Carterin näyttelijäntyö oli todella vetävää. Jakson loppupuoli sai minut jopa itkemään. Jotain, mitä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin. Siinä sisaret Elisabet ja Margaret käyvät viimeinkin keskustelun, joka heidän on/olisi pitänyt käydä jo monta kymmentä vuotta. Jännitys heidän väliltään viimein purkautuu ja se on todella, todella koskettavaa. Etenkin, kun sitä on sarjan varrellakin rakennettu käytännössä katsoen kolmen tuotantokauden ajan. Toivonkin että Margaret itse asiassa voitaisiin jättää taka-alalle tämän jälkeen. Hänen tarinansa sai niin kauniin päätöksen.

Joka kaudella minulle on noussut joku näyttelijä aivan suosikiksi, tällä kaudella haastajia on paljon, Doherty ja Bonham Carter vetävät molemmat todella kauniit roolisuoritukset, mutta huomion varasti minun mielestäni silti Prinsessa Alicea näytellyt Jane Lapotaire. Toki, hänellä on ehkä "räiskyvin" rooli siinä suhteessa, että siinä hahmossa on paljon työstettävää. Mutta kyllä Lapotaire myös tulkitsee hahmoaan ennennäkemättömällä tarmolla. Hän tekee hahmosta omintakeisen, näyttävän, mutta myös syvällisen. Naisen, joka on elänyt pitkän elämän ja se kaikuu hänen jokaisessa sanassaan. Hyytävää työtä.

Colman jätti kylmäksi. Ei voi mitään. En ole vielä hänen nerokkuuteensa päässyt sisälle. Oscar-palkitussa suorituksessaan The Favouritessa pidin häntä lähinnä ärsyttävänä. Ja tässä hän oli huono. Hän tuo näyttelijänä itse asiassa mieleen Julia Robertsin. Molemmilla näyttelijöillä on tapana mennä suoraan kohtauksen keskipisteeseen. Esimerkiksi Bonham Carter ei. Hän tanssii kohtauksen ympärillä, kiusoitellen keskellä makaavaa jännitettä. Colman on ilmiselvempi. Hän lukee kohtaukset mustavalkoisesti. Kun hahmo on surullinen, hän on surullinen. Kun hahmo on iloinen, hän on iloinen. Kun huoleton, niin huoleton.

Erityisen ongelmallisena pidin tätä, kun hänen piti viedä hahmonsa monimutkaisemmille vesille. Etenkin poikansa Charlesin suhteen. Heidän suhteensa on jännittynyt ja vaikea. Mutta Colman tulkitsee erään avainkohtauksen, jossa Charles viimein haastaa äitinsä ja puhuu tälle suorat sanat, mielestäni todella karmeasti. Hän tulkitsee naisen koppavana ilkimyksenä. Mielestäni sen kohtauksen olisi voinut näytellä hienovaraisemminkin. Monitahoisemmin.

Ensimmäisessä jaksossa oli vielä vähän vaikeuksia totutella uusiin näyttelijöihin - etenkin kun aiemmat näyttelijät olivat tehneet niin suuren vaikutuksen. Hätkähdyttävintä oli nähdä Margaretin kirjaimellisesti kutistuvan. Vanessa Kirby on pitkä, Bonham Carter lyhyt. Mutta tämänkin asian yli pääsi kauden edetessä. Etenkin kun tietää Prinsessa Margaretin olevan oikeasti lyhyt. Kauden päätyttyä ei hahmoissa enää nähnyt entisiä näyttelijöitä - pois lukien ehkä Elisabetin. Matt Smith ja Tobias Menzies vetivät mielestäni erilaisimmat roolisuoritukset, mutta molemmat vedot hyväksyi katsojana. Sen siitä näkee, että taiteelliset vapaudet ovat sallittavia, ellei jopa suotavia. Katsojana sitä haluaa nähdä toisen ihmisen tulkinnan tilanteesta.

The Crown on kaiken kaikkiaan todella laadukasta televisioviihdettä. Jopa huonoimmillaan se on varmasti parempaa kuin se draamaviihde mitä saamme seurata vastaanottimistamme keskimäärin. Tälläkin kaudella panostuksen ajankuvaan näki ja kuuli. Vaatetus, lavasteet, kuvaus oli kaikki ensiluokkaista. Musiikit iskevät vieläkin sydämeen ja menevät tunteisiin. Käsikirjoitus antaa näyttelijöille paljon tulkittavaa ja yhdessä jaksossa, jossa kävimme läpi Prinssi Charlesin keski-iän kriisi, muuttui tulkinta jopa filosofiseksi ja tarjosi syvällisen oppitunnin elämästä.

Ah. Onko parempaa?

Arvostelu: Sorry We Missed You

Työn murros. Joustava työelämä. Paikallinen sopiminen. Itsenäinen työote. Yrittäjäasenne. Paineensietokyky. Kaikki sanoja, joita on käytetty sellaisten sanojen sijaan kuin orjatyövoima, turvattomuus, työnantajan yksinvalta, riskien kasautuminen työntekijälle - voittojen työnantajalle, burn out, loppuunpalaminen, syrjäytyminen.

Alustatalouteen ollaan siirrytty myös modernissa Britanniassa, jossa Ricky Turner (Kris Hitchen) värvätään niin sanotuksi franchise-yrittäjäksi pakettien jakelufirmaan. Hän ostaa itse oman pakun ja vastaa itse oman työn tekemisestä. Toisin sanoen paketit tulee toimitetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan pitäisi ehtiä olemaan perheen kanssa, keräämään tarpeeksi rahaa asunnon ostamiseen ja maksaa entisetkin velat pois.

Miten käy, kun franchise-yrittäjä ei pääse töihin? Velkaa kasaantuu entisestään. Velan pois maksamiseksi tulee tehdä entistä pidempää päivää, mikä tarkoittaa vielä vähemmän aikaa perheen kanssa. Se ajaa erityisesti kriittisessä teini-iässä olevaa poikaa (Rhys Stone) entistä ahtaammalle polulle, jossa elämä alkaa käydä laittomammaksi, holtittomammaksi ja vaarallisemmaksi. Myös perheen äiti (Debbie Honeywood) on ahtaalla, kun pitäisi itsekin käydä töissä että pitää perhe koossa. Vain perheen tytär (Katie Proctor) tuntuu pärjäävän koulussa että kotona. Mutta liekö sekin tie nopeasti umpikujassa?

Vierivän lumipallon lailla tavallisen ihmisen arki käy aina vain kuristuvammaksi ja kurjistuvammaksi.

Ken Loachin ohjaama draamaelokuva Sorry We Missed You on elegia raskaan työn raatajille. Se on rankasti yhteiskunnallinen kuvaus, jonka spektri laajenee yhdestä miehestä, yhteen perheeseen ja lopulta yhteen kansantalouteen. Sinänsä fokusoitunut näkökulma, jossa yhden yksilön harteille tuntuu kasautuvan kaikki vaikeudet, voidaan lukea allegoriaksi kaikkien niiden ihmisten omista ongelmista, joiden voidaan todeta kamppailevan samojen vaikeuksien kanssa päivästä toiseen, kuin Turnerien perhe. Mikä surullisinta, tämä tie tuntuu olevan monen päämäärä, mitä pidemmälle tulevaisuuteen katsotaan.

Kuvaus on kuitenkin uskottavaa. Loachin ohjauksellisen otteen tempo on adagio. Elokuva esittelee kohtaukset hiljaisesti. Leikkaa kohtauksesta toiseen vähäeleisesti. Efekti on kumuloituva. Kaikki ei rämähdä katsojan silmille rynnäten. Mutta vaikka tarina olisikin epäuskottavaa, se ei Loachin kuvauksessa haittaisi sinällään mitään. Sillä katsoja ymmärtää, että tässä käytetään yhden yksikköä valaisemaan monikon ongelmia. Kuvauksen kuuluukin olla läpikuultavaa. Harsomaista. Sitä ei ole tehty tiivistikudotuksi. Vahvaksi.

Sinänsä elokuvan rakenne, joka on kevyt - elokuvassa ei tehdä mitään liikaa, kaikki on vähäistä, pelkistettyä - heijastaa myös ihmisen osaa yhteiskunnassa. Tekemällä kuvauksesta korutonta, Loach tuntuu kuin sanovan, että tämä laulu lauletaan sen ansaitsemalla sävyllä. Jotta sen kuulijat ymmärtävän sen epätoivon, josta laulu kertoo.

Sen lisäksi Loachin raa'assa ja hienovaraisessa tarinankerronnassa on jotain uskomattoman kapinallista henkeä. Punk-asennetta. Kuin hän nostaisi keskisormensa pystyyn yhteiskuntasatiirinsa pilankohteille. Sanoisi heille, että minä en saarnaa, ettekä siitä pääse minua syyttämäänkään. Minä puhtaasti näytän. Ja teen sen niin vähin elein kuin pystyn. Niin dokumentinomaisesti, että ainoa kritiikki, mitä elokuvaa kohtaan voi osoittaa, on pakko ulottaa myös laajemmin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

On uskomatonta miten vähällä voimalla Loach pystyy tekemään niin paljon. Ehkä se nimenomaan vaatiikin eniten taitoa, tehdä vähiten. Tai saada näyttämään vähäeleisimmältä elokuvalta, mitä on nähty vähään aikaan. Ja koska elokuvan ilmaisuvoima on niin puhdas, on se myös harmoninen, taiteellinen, sielukas ja katsojaan luottava. Ankeudella ei mässäillä, synkkyydestä ei tule itseisarvoista. Elokuva ei alleviivaa itseään. Se on realistinen. Ja sitä kautta itse tarina on pääosassa.

Käsikirjoituksessa makaa yhtä suuri voima kuin Loachin visionäärisessä katseessakin. Paul Lavertyn kynä on terävä. Sanan jokaisessa merkityksessä. Se sekä tarttuu asian ytimeen että rakentaa elokuvasta niin suoraviivaisen kuin pystyy. Kohtaukset ovat napakoita, niissä ei jäädä vellomaan, mutta niitä katsellaan tarpeeksi kauan, että katsoja pystyy hahmottamaan myös kohtauksen taustalla maalautuvan, laajemman kuvan. Syvällisemmän tason. Elokuva tuntuu täydellisen hiotulta.

Myös pitkälti amatöörinäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti vakuuttaa. Kris Hitchen ei tunnu edes mitenkään näyttelevän. Debbie Honeywood puolestaan tuntuu, mutta hän näyttelee sielukkaasti ja koskettavasti. Perheen poikaa näyttelevä Rhys Stone on luonnonlahjakkuus ja tuntuu tekevän elokuvassa eniten. Nappaa kiinni tunnetiloista, mutta ei tulkitse niitä ilmiselvästi. Vaan hienovaraisesti. Kouriintuntuvasti.

Fuck you -asenteella varustettu, eleginen, arkinen tragedia, jonka prisma ulottuu myös yhteiskuntakritiikiksi. Mutta ei asenteelliseksi. Moraalitarina, mutta ei moralistinen. Koskettava. Aito. Läpikuultava.

Menkää katsomaan elokuvateatteriin. Tällainen elokuva ansaitsee arvoisensa kehykset. Kotisohvalta katsottuna tarina saattaa olla jopa liikaa. Teatterin tarjoama etäisyys tekee katsomiskokemuksesta täydellisen. Tasapainoisen. Ei näitä elokuvahelmiä liikaakaan Suomeen asti tule nähtäville valkokankailta.

Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.

Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.

Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.

Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.

Arvostelu: Last Christmas

Kate (Game of Thrones-tähti Emilia Clarke) on töissä joulukoristeita myyvässä puodissa. Hän on vakavan sairauden jälkeen elänyt lähinnä ystäviensä sohvilla ja vältellyt lapsuudenkotiaan, jossa holhoava äiti (Emma Thompson) kaipaisi tytärtään takaisin.

Katen alkoholinhuuruinen, irtosuhteiden ja vastuuttomuuden sävyttämä elämä saa kolauksen, kun siihen törmää salaperäinen muukalainen Tom (Henry Golding). Kate ja Tom tapaavat sattumalta ja heidän välilleen syntyy välitön yhteys. Hyväntekeväisyystyölle vapaa-aikansa omistava Tom on elämänasenteeltaan kuin Katen vastakohta. Pikkuhiljaa Kate alkaa huomata oman elämänsä turmeltuneen ja alkaa parantaa tapojaan.

Samaan aikaan Katesta tulee yhä vain riippuvaisempi Tomista ja tämän tarjoamasta positiivisesta vaikutuksesta Katen elämään. Kate ei osaakaan rakastaa Tomia kuin tasavertaista kumppania, vaan alkaa muuttumaan kuin läheisriippuvaiseksi Tomista. Tomilla on kiintymystä Katea kohtaan, mutta ei voi tarjota tälle rakkautta ennen kuin Kate on todella oppinut taas arvostamaan omaa elämäänsä ja elämään vastuullisesti myös ilman Tomia.

Pikkuhiljaa myös Tomista alkaa paljastumaan piirteitä, joita Kate ei ole aikaisemmin huomannut. Elokuvan tapahtumia myös värittää Brexitin jälkeisen Britannian poliittinen ilmapiiri, jossa kroatialaislähtöinen Kate ja hänen perheensä tuntevat olonsa yhä vain ahdistuneemmaksi. Jännitettävää löytyy myös siitä, paljastuuko Katen siskon homoseksuaalisuus viimein myös heidän vanhemmille ja mitä käy Katen laulajanuralle?

Last Christmas perustuu George Michaelin musiikin ympärille. Wham!-yhtyeen joulukappaleella "Last Christmas" on elokuvassa iso merkitys. Elokuvan ääniraita koostuu pitkälti Michaelin kappaleista. Michael menehtyi kohtalon vuonna 2016, mutta ehti elokuvan käsikirjoittaneenkin Emma Thompsonin mukaan antaa elokuvalle siunauksensa.

Last Christmas haluaisi kovasti olla seuraava jouluelokuvien klassikko. Sen on ohjannut Paul Feig. Hän virittää parhaan kykynsä mukaan elokuvan tunnelmaa jouluiseksi. Michelle Yeohin esittämän hahmon omistama joulupuoti toimii hyvin elokuvallisena ja jouluisena elementtinä tarinassa, ja sen ympärille olisi saanut rakennettua tunnelmallisemmankin elokuvan.

Elokuva haluaa olla myös hauska. Katen huolettomasta toilailusta näytetään pari kömmähdystä, ja erityisesti Thompsonin esittämä äitihahmo tuntuu komeediselta elementiltä tarinassa. Komedia tuntuu kuitenkin elokuvassa väkinäiseltä. Ehkä siksi, että elokuva kääntääkin jatkuvasti linssiä päähahmon elämän traagisuutta kohtaan. Myös kodittomien asuntolasta tulee keskeinen tapahtumapaikka, jossa Katen kärsimykset asetetaan mittasuhteisiinsa. Loppujen lopulta myös Katen äidistä tulee traaginen hahmo, kun hän seuraa muukalaisvihamielisyyksien nousua uutisista.

Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan pääparin romanssia. Henry Golding on näyttänyt kykeneväisyytensä karismaattiseen flirttailuun ja keimailuun ennenkin. Emilia Clarke on sympaattinen ja mielestäni he muodostavat uskottavan valkokangasromanssin. Tästäkin elementistä muutetaan kuitenkin elokuvan lopun juonenkäänteen takia jotain aivan muuta.

Jotkut katsojat käänne varmasti yllättää, mutta valppaimmat katsojat ovat kyllä päässeet kärryille jo ennen elokuvan puoltaväliä. Mistä johtuen juonenkäännekään ei juuri ilahduta yllättävyydellään. Itse myös ehkä kaipaan aikaa, jolloin elokuva pystyi vain yksinkertaisesti kertomaan kahden ihmisen kohtaamisesta ja sitä seuraavasta rakastumisesta.

Elokuva ei ole siis liiemmin jouluinen, ei romanttinen, eikä hauska. Sen voisi vielä pelastaa se, että se olisi osuvasti dramaattinen. Erilaisia elementtejä elokuvassa pyörii. Kysymykset kodittomuudesta, muukalaisvihasta, homoseksuaalisuudesta, maahanmuuttajuudesta, kulttuurieroista, vakavasta sairaudesta ja vaikeista perhesuhteista.

Yksikään näistä elementeistä ei kuitenkaan toimi. Miksi? Esimerkiksi hyväntekeväisyys kodittomien parissa muuttuu kuin lasten saduksi elokuvan loppua kohti. Hyväosainen ja iloinen nuori tyttö tanssahtelee kodittomien pariin ja pian kaikki leikkivät piirileikkiä ja taputtavat joululaulujen tahtiin käsiään. Hivenen epäuskottavaa.

Brexitin jälkeisen Britannian poliittiset kysymykset sylkäistään katsojan naamaan yhtä hienovaraisesti kuin norsu tanssisi posliinikaupassa ja yksinkertaistetaan lapselliseksi viestiksi, jossa Brexitistä tehdään mustavalkoinen asia, jonka pystyy tuomitsemaan natsikortilla. Muukalaisvihasta se silloinkin lähti liikkeelle. Mikä on eittämättä totta, mutta elokuvassa tämä sanoma kirjoitetaan suoraan Thompsonin äitihahmon suuhun. Eikä asiaa sen enempää jäädä pohtimaan.

Koko sivujuoni Katen siskon homoseksuaalisuudesta tuntuu irralliselta kokonaisuudelta. Tätäkin puolta elokuvassa käsitellään ehkä viisi minuuttia. Olen sitä paitsi kyllästynyt näihin tällaisiin homoseksuaalien kuvauksiin elokuvassa. He ovat aina sivuhahmoja. Ja he joutuvat aina salaamaan seksuaalisen suuntautumisensa, kuin salaamiselle olisikin syytä. Ja heidän olemassaolonsa käsitetään niiden perheenjäsenten kautta, joilla ehkä olisi ongelma heidän seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Mielestäni vuonna 2019 pitäisi ehkä jo päästä tällaisten kliseiden yli ja näyttää elokuvassa hahmoja, joiden homoseksuaalisuus ei olisi ainainen ongelma.

Päähenkilön sairauskuvauskin jää kylmäksi. Näemme siitä vain välähdyksiä takaumista. Ja sairauden käsittelykin yksinkertaisetaan viestiksi elämän ohimenevyydestä. Ja kuinka jokaisen tulisi nauttia siitä vielä kun voi. Tai jotain sinne päin. Muistaakseni tarkat sanat, joihin viesti kiteytettiin, oli: "Look up". Oikeasti.

Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.

Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?

Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.

Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.

Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.

Arvostelu: Murder Mystery

Kyle Newacheck, jota on vaikea uskoa miehen oikeaksi nimeksi, ohjasi elokuvan Murder Mystery Netflixille, ja siitä on tullut yksi sen suosituimmista elokuvista (Roettgers, 2019). Elokuva on saanut valtaisaa suosiota esimerkiksi People's Choice Award-palkintojen ehdokkuuksissa (Evans, 2019). Kun vielä tähtinä on sellaiset nimet kuin Jennifer Aniston ja Adam Sandler, voi tästä päätellä, että elokuva on ollut valtaisan suosittu yleisön keskuudessa.

Kriitikot ovat olleet vähän vähemmän innoissaan. Hollywood Reporterin kriitikko John DeFore (2019) suorastaan sivalsi elokuvaa sanoilla: "Murder on the Bore-ient Express". Sama piirre oikeastaan leimaa koko Anistonin ja Sandlerin uraa. He takovat miljoonia lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämpeä. Mielenkiintoisesti molemmat ovat kuitenkin tehneet sellaisia elokuvia kuin Punch-Drunk-Love tai The Good Girl. Synkempiä, monitahoisempia, draamallisempia. Vakavastiotettavia elokuvia. Mikä osoittaa, että he ovat kyllä kykeneviä tekemään niin sanottuja kunnon elokuvia, mutta varta vasten valitsevat projekteikseen suurta yleisöä miellyttäviä, kevyempiä elokuvia, kuten Murder Mystery.

Suomalaisista elokuvabloggaajista muun muassa Mutaa vai tähtiä? -blogi (2019) on käsitellyt elokuvaa: "Yllätyksekseni pätkä olikin viihdyttävä ja paikoittain jopa aidosti hauska." Mikä mielestäni hyvin korostaa elokuva-arvosteluja bloggaavien uniikin katsantakannan ja näkökulman elokuvien maailmaan. Kuin jonkinlainen välitaso ammattikriitikoiden ja suuren yleisön välissä. Erityisesti suomalaiset elokuvabloggaajat tuntuvat pystyvän ymmärtämään sekä kriitikoiden maailman että sen niin kutsutun suuren yleisön mielipiteet. Suomalainen elokuvabloggauskenttä on tärkeä, koska voisi ajatella sen toimivan tulkkina kahden ääripään välillä. Välillä bloggaajat tuovat kriitikoita ja heidän näkökulmaansa lähemmäs suurta yleisöä ja taas toisinpäin.

Käsitteenä suuri yleisö on tietysti hankala. Wikisanakirja (2014) määrittelee sen: "väestö jonkin pienemmän, tiettyyn asiaan vihkiytyneen väestöryhmän ulkopuolella". Käytän sitä tässä arvostelussa nyt paremman sanan puutteessa.

Kun ohjaajan nimi on Kyle Newacheck, on vaikea olla olematta kyyninen. Raha pyörittää maailmaa ja olisi naiivia ajatella taiteen olevan sen vaikutuspiirin ulottumattomissa. Jopa James Vanderbilt, joka ohjasi ja käsikirjoitti valtavan hienon, yhteiskunnallisesti kantaa ottavan poliittisen draaman Truth, vuodelta 2015, on löytänyt itsensä Murder Mystery-kaltaisen teoksen kynän takaa.

Elokuva selvästi hakee jonkinlaista kaikupohjaa vanhakantaisesta elokuvantekemisestä. Los Angeles Timesin kriitikko Justin Chang (2019) kirjoittaa osuvasti, että elokuva esittää itsensä kuin takaisinheittona menneen ajan elokuvantekemiselle, jossa isot elokuvatähdet, barokkityyliset aseet ja salonkikelpoiset temput pystyivät tuottamaan kohtuuttoman määrän iloa elokuvankatsojille.

Yleinen väite, jonka kuulee esitettävän Adam Sandlerin elokuvien yhteydessä, on että hän on keski-iällään muuttunut niin laiskaksi, että käyttää elokuvantekemistä vain tekosyynä päästäkseen matkailemaan pitkin Etelä-Euroopan maita ystäviensä kanssa (Mm. Greenblatt, 2019).

Olisi kuitenkin ehkä hieman yksioikoista olettaa, että tällainen kapitalistinen ahneus olisi yksinomaa halveksittava piirre. Ehkä toinen sana sille olisi myös voimautuminen. Riippuu kysymyksenasettelusta. Ehkä oikea kysymys olisikin, että mitä tulisi tässä maailmassa ja tässä ajassa juhlia? Korostaa? Keskittyä? Onko se väärin, että myös taitelija haluaa mahdollisuuden taloudelliseen riippumattomuuteen? Tai kerätä esimerkiksi pääomaa omien taiteellisempien projektien rahoittamiseen tällaisilla kaupallisilla projekteilla? Tuleeko mitään pesäeroa nykyään, Disneyn hallitsemassa elokuvateollisuudessa, edes tehdä kaupallisen ja itsenäisen taiteen välillä? Onko kaikki lopulta kiinni rahasta?

Vastausta kysymykseen valottaa erityisesti Aniston. Hänhän on tehnyt uraauurtavan uran Hollywoodissa. Säilynyt vuodesta toiseen korkeimmin palkatuiden näyttelijöiden listalla, haastaen jopa miespuoliset kollegansa. Tavoite saattaa tuntua ensi alkuun pinnalliselta, mutta etenkin näin #metoo-liikkeen jälkeisenä aikana, on se saanut osakseen myös erilaista sävyä. Se on voimauttavaa. On voimauttavaa, että Aniston tahkoo rahaa lippuluukuilla elokuvillaan. Ja hän tekee sen anteeksipyytelemättä. Hän tähdittää tasan niin monta suurta yleisöä miellyttävää hittielokuvaa kuin sielu sietää. Ja tasan tarkkaan kerää sen palkkasekin pitkän päivän jälkeen. Ja hyvä niin.

No sitten kysymyksen voi myös asettaa siihen muotoon, että miksi Adam Sandlerilla ei olisi oikeutta tehdä samaa? Maailmassa, jossa on enemmän nälkää näkeviä taitelijoita, kuin nälkää näkemättömiä taitelijoita, voisi ajatella, että Sandler sitten nauttii rahanteosta niidenkin edestä, jotka eivät tule siihen ikinä saamaan mahdollisuutta. On sitä huonompiakin tapoja tehdä rahaa, kuin elokuvat.

Olen kiinnostunut tästä kysymyksestä, että miten taide ja kapitalismi kulkevat käsi kädessä. Erityisesti koska hyvin harva tuntuu kuitenkaan tekevän varsinaisesti kapitalistisia elokuvia. Siinä suhteessa siis, että kapitalismia kritisoivia elokuvia löytyy paljon. Onko elokuvantekijöiden hegemonia vasemmistolaisten puolella? Missä ovat oikeistolaiset elokuvantekijät? Ja jos joku ajattelee, että kaikki elokuvat eivät ole poliittisia, niin turha tarkastella Murder Mysteryä tämän linssin läpi, niin minä sanon, että kaikki elokuvat ovat poliittisia. Enemmän tai vähemmän. Tahallisesti tai tahattomasti.

Oli Murder Mystery tarkoituksella kapitalistinen tai ei, sitä se kuitenkin on. Se on taidetta, joka on suunniteltu kapitalistisin periaattein. Se käsittelee vaurauseroja, mutta ei kritisoi niitä. Päin vastoin, ottaa hyväksyvän suhteen niihin. Kuin ylistää sekä keskiluokkaisia Audrey ja Nick Spitziä (Aniston ja Sandler) että heidän uusia rikkaita ystäviään (ml. Luke Evans, Gemma Arterton, Terrence Stamp). Vaurauseroista tehdään vitsejä, mikä osaltaan tarkoittaa niiden normalisointia.

Elokuvan loputtua viesti on, että keskiluokkaisetkin kansalaiset voivat saada elämänsä seikkailun ja vieläpä ilman rahaa. Tässä ei siis vaadita rikkailta mitään. Ei yritetä murtaa heidän etuoikeuksiaan. Ei mahdollistaa vallankumousta, jotta työssäkäyvällä väelläkin olisi mahdollisuus etelän lomaan edes kerran elämässään. Ei kritisoida millään lailla. Vaan ihaillaan.

Tämä on kapitalistinen elokuva.

Enkä sano, että se on huono tai hyvä asia. Negatiivista kritiikkiä tietysti voisi ajatella ympäristön ja maailman sietokyvyn näkökulmasta, ekologiselta katsantakannalta. Ja tämä on hyvä pointti. Ja tämä nyt solmii yhteen mielestäni pohdintani kapitalismin ja taiteen suhteesta. Mikä on niiden yhteisvaikutus etiikkaan? Voisi ajatella siis näiden kolmen käsitteen käyvän nyt kauppaa keskenään. Se, miten ja millaista taidetta katsomme, vaikuttaa meidän kokemuksiimme maailmasta, taloudesta, politiikasta ja niin edespäin. Mutta myös se, millaisessa maailmassa elämme - ja me elämme kapitalistisessa maailmassa - vaikuttaa siihen millaista taidetta teemme.

NYU-Stern School of Businessin sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt (2015) sanoo, että kapitalismi ja sen luoma vauraus muuttaa luontoa ja ihmistä samaan aikaan. Minkä tahansa keskustelun kestävästä tulevaisuudesta tulisi tunnustaa, ei pelkästään teollisen vallankumouksen tai konsumerismin mukanaan tuomat tuhot, mutta myös niiden tuomat ympäristötietoiset ja ekologiset arvot, teknologiat ja kutistuvat kansakunnat, jotka ovat sen suora seuraus - taloudellisen kehityksen. Kapitalismi muuttaa tietoisuutta. Kapitalismi toi meidät ekologisten kriisien äärelle, mutta kapitalismi myös mahdollistaa sen, että ihmisillä voi olla muitakin arvoja, kuin materialistisia.

Ehkä kapitalismia ei tulisikaan siis ajatella vain päämääränä vaan keinona. Keinona syvempien arvojen kanssa. Mikä tekee kapitalismista - niin ikään myös kapitalistisesta taiteesta - tarvittavaa.

No sitten meillä on murhamysteeri. Audrey ja Nick (edelleen Aniston ja Sandler) kutsutaan rikkaiden ystävien huvipurrelle ja joku kuolee. Köyhemmästä väestä tulee tietysti rikkaan väen syntipukki. Vieläpä ranskalainen etsivä nyrpistää nenäänsä amerikkalaiselle roskaväelle ja kunnon pakomatka sekä kissa-hiirijahti voi alkaa.

Vaikutteet on haettu Christiesta ja Doylesta. Klassista rikosjännitystä. Kaikki samassa huoneessa, yksi etsivä setvimässä monen syyllisen motiiveja, taustoja, alibeja ja niin edespäin. Tällä kertaa rikosjännitykseen on yhdistetty huumoria ja komediaa. Tällaisessa genrekikkailussa on aina vaarana se, että molemmat aspektit elokuvasta vesittävät toinen toisistaan. Murder Mysteryssa tätä paikoittain esiintyy, mutta ajoittain katsoja saa jopa ihan hymähtää jollekin hauskalle kohtauksella ja välillä miettiä hahmojen kanssa, että kukakohan syyllinen tosiaan on.

Oma kysymyksensä on teoksen kulttuurillinen viesti. Sitä kohtaa suhtaudun vähän nyrpeämmin kuin kapitalistista sanomaa kohtaan. Kulttuurieroja tässä elokuva pyöritellään lähinnä vitsien aiheena. Joku tietysti haluaa ajatella, että sananvapauden hengessä kaikelle pitäisi pystyä nauramaan. Mutta tämä piirre on häirinnyt minua Sandlerin elokuvissa aikaisemminkin - ja ehkä tämä limittyy hänen kapitalistiseen tapaansa tehdä elokuvia - hän pitää ihailtavana sellaista moukkamaista junttiutta. Ei ole mitään väliä miten hienotunteinen ihminen on, vaan vain sillä, että näkee asiat jokamiehen silmin. Tavallisen kaduntallaajan. Tällaisellahan ihmisellä on kapitalistisessa yhteiskunnassa sama arvo kuin kenellä tahansa. Oli toinen sitten kuinka sivistinyt, oppinut, kouluja käynyt, asiantunteva tahansa. Jokaisella on demokraattisessa hengessä oikeus mennä laukomaan toiselle omia totuuksiaan, ja näiden totuuksien osakseen keräämä suosio määrittää sen, mikä on oikea totuus.

Tällainen ajattelumaailma henkii ihan Trumpin Amerikkaa. Ei ole väliä onko kuinka osaamaton työssään tahansa, kuinka sopimaton presidentin virkaan, kuinka kokematon, sivistymätön, kykenemätön tahansa; jos osaa myydä itsensä ja huutaa koviten olevansa paras, niin sitten ansaitseekin maailman vaikutusvaltaisimman viran.

Murder Mysteryssä naureskellaan läpi elokuvan kirjoille. Nickin (vieläkin se Sandler) vaimo Audrey (Aniston) lukee murhamysteereitä - kirjoja. Niitä kapistuksia, joita jotkut vielä pitävät käsissään kuin museoesinettä. Ja jostain syystä ne kirjojen lukeminen päätyy elokuvassa vitsin kohteeksi useammin kuin melkein mikään muu. Sillä pelataan taas sen suuren yleisön viihdyttämisen pussiin. Koska tavallinen kansalainen ei enää lue, on siitä ok tehdä vitsiä. Heittää sellaista läppää, että lukeminen olisi tyhmää.

Hiljattain Joe Biden, Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivä ehdokas sanoi The New York Timesissa julkaistussa artikkelissa (2019), että hänen vastaehdokkaansa Elizabeth Warren olisi elitisti. Ja hän käytti tätä nimenomaan haukkumismerkityksessä. Olen huomannut, että tästä sanasta on tullut todella yleinen poliittisessa retoriikassa. Kun halutaan vedota tavalliseen kansalaiseen, yritetään vieraannuttaa itsensä niin kauas eliitistä kuin mahdollista.

Tässä ehkä tulee ilmi myös sen suuri yleisö -termin vaikeus. Se aliarvioi tavallista kaduntallaajaa. Samoin kuin poliittisten vastustajien nimittely eliitiksi. Bidenin tapauksessa tuo heitto on tietysti kyseenalainen alunalkenkin. Mikä tekee hänestä vähemmän eliittiä kuin Warrenista? Puhumattakaan heidän poliittisista agendoista. Mutta miksi se on huono asia, että on eliittiä, tai kuten se suomeksi sanottaisiin: valiota, parhaimmistoa? Eikö meidän tulisi haluta joukostamme parhaat poliittisiksi päätöstentekijöiksemme?

Ja tässä tulee nyt ilmi, miksi Murder Mystery on ongelmallinen. Kyllä, se on anteeksipyytelemättömän rahanahnetta elokuvantekemistä - eikä siinä itsessään vielä mitään vikaa. Mutta se, että se ottaa pilkan kohteekseen sivistyksen, älykkyyden, oppineisuuden, tekee siitä laiskaa taidetta. Silloin kapitalismista ja rahasta itsestään tulee itseisarvo. Se ei ole enää väline, jolla tavoitella suurempia arvoja kuten kestävää tulevaisuutta, vaan raha itsessään on päämäärä. Tärkeintä on se, että saa ylennyksen töissä, pystyy maksamaan vaimolleen lomamatkan ja että kuolleen rikkaan ihmisen miljardiperintö ei joudu vääriin käsiin. Vaan oikeisiin käsiin. Ja ne kädet eivät kuulu nälkää näkeville lapsille Afrikassa, vaan sille hätää kärsivälle miesparalle, jonka tarvitsee ostaa lisää bensaa huvijahteensa.

Jos meillä ole muita arvoja kuin raha, niin mitä sitten käy? Emmekö silloin vain päädy Fight Clubin (1999) kuvaamaan tilaan, jossa elämme kuin zombit omassa arjessamme ja haaveilemme ainoastaan, että pääsemme ostamaan Ikean uusimman kulmapöydän ja heittämään vanhan pois.

Fight Club muuten viettää tänä vuonna (Suomen ensi-ilta 12.11.1999) jo 20. syntymäpäiväänsä. Hyvää syntymäpäivää, Fight Club. Olet jo reilusti täysi-ikäinen. Emmekä ole oppineet sinusta mitään. Emme vieläkään pidä huolta toisistamme. Sen sijaan menemme vain syvemmälle ja syvemmälle katatoniseen tilaamme ja kulttuuriimme. Katsomme Murder Mysterya sohvaltamme, koska Netflixissa ei ole muutakaan tai sitten olemme jo nähneet kaiken. Taiteesta on tullut kulutustavaraa. Vai onko se aina ollutkin?

Uuden ajan elokuvana Murder Mystery on aivan nerokas. Siinä ei ole kertakaikkiaan yhtään kulmaa. Se on pyöreä elokuva. Pomppii katsojan edessä, kuin se olisi huoleton lapsi. Kun katsoja työntää sormen sen sisään, se joustaa. Ja hymyilee kuin aurinko. Se sanoo: minäkin käytän yhtä kuluneita kielikuvia. Minäkin haaveilen etelän lomasta rahoilla, joita minulla ei ole, koska rikkaat haluavat lisää ja lisää. Minäkin äänestin Donald Trumppia, koska hän on hyvä äijä. Voittaja. Ja niin olen minäkin, koska niin minulle on sanottu. Trump sanoi niin.

Tai sitten Murder Mystery on vain huoletonta viihdettä, joka hauskuttaa pari tuntia. Ja joka on, oikeasti, ihan viihdyttävä. Päättäkää te. Täällä ei valmiita vastauksia jaella.

Pohdiskelussani käytetyt lähteet:

Chang, J. 15.06.2019. Review: Adam Sandler and Jennifer Aniston look for clues and laughs in a strained ‘Murder Mystery’. Los Angeles Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.latimes.com/entertainment/movies/la-et-mn-murder-mystery-review-jennifer-aniston-adam-sandler-20190614-story.html.


DeFore, J. 14.06.2019. 'Murder Mystery': Film Review. The Hollywood Reporter. Viitattu 07.11.2019. https://www.hollywoodreporter.com/review/murder-mystery-review-1218179.


Evans, G. 04.09.2019. E! People’s Choice Awards Finalists Announced; Voting Open Through Oct. 18 – Complete List. Deadline. Viitattu 07.11.2019. https://deadline.com/2019/09/e-peoples-choice-awards-finalists-complete-list-1202710461/.


Glueck, K. 05.11.2019. Biden Attacks Warren as a ‘My Way or the Highway’ Elitist. The New York Times. Viitattu 07.11.2019. https://www.nytimes.com/2019/11/05/us/politics/joe-biden-elizabeth-warren.html.


Greenblatt, L. 17.06.2019. Jennifer Aniston and Adam Sandler breeze through featherweight Murder Mystery: EW review. Entertainment Weekly. Viitattu 07.11.2019. https://ew.com/movie-reviews/2019/06/17/murder-mystery-review/.


Haidt, J. 28.09.2015. How Capitalism Changes Conscience. Center for Humans and Nature. Viitattu 07.11.2019. https://www.humansandnature.org/culture-how-capitalism-changes-conscience.


Mutaa vai tähtiä? 28.07.2019. Murder mystery (2019). Mutaa vai tähtiä? Viitattu 07.11.2019. http://mudorstars.blogspot.com/2019/07/murder-mystery-2019.html.


Roettgers, J. 18.06.2019. Netflix Reveals Record-Breaking Stats for Sandler-Aniston ‘Murder Mystery’ Flick. Variety. Viitattu 07.11.2019.
https://variety.com/2019/digital/news/netflix-murder-mystery-stats-1203246899/.


Wikisanakirja 13.03.2014. Suuri yleisö. Wikisanakirja. Viitattu 07.11.2019. https://fi.wiktionary.org/wiki/suuri_yleis%C3%B6.

Fall preview

Joka syksy olen kurkistanut tulevan Oscar-kauden leffoihin tekemällä niistä tällaisen esittelykoontipostauksen. Enkä aio poiketa perinteestä tänäkään vuonna. Poimin tähän nyt siis muutaman mielenkiintoisen nimikkeen, koska niitä voisi Suomessa bongata ja ehkä myös hieman pohdiskelua nähdäänkö niitä tulevassa Oscar-gaalassa.

_______________________

Once Upon A Time in Hollywood

ohj. Quentin Tarantino

näyttelijät: Brad Pitt, Leonardo DiCaprio, Margot Robbie, Emile "missä lie luuhannut pari viimeistä vuotta" Hirsch,

Suomen ensi-ilta: 16. elokuuta 2019

Aloitetaan tämä "tulevien ensi-iltaelokuvien" tarkastelu nyt parilla leffalla, jotka ovat jo nähneet päivänvalon. Ihan siitä syystä, että esimerkiksi Tarantino on aina varma veikkaus Oscareissa. Vähintään mies itse saa kässäriehdokkuuden. Myös Pittiä pidetään melko vahvana veikkauksena miessivuosan ehdokkaaksi. Elokuva sai ensi-iltansa vähän varhaisessa vaiheessa vuotta, sillä yleensä Oscar-äänestäjien mielenkiinto ei jaksa pysyä leffassa niin kauaa, että kesällä ensi-iltansa saaneet teokset olisivat enää tuoreessa mielessä helmikuussa. Jännä nähdä miten käy.

Joker

ohj. Todd Phillips

näyttelijät: Joaquin Phoenix, Bob De Niro, Frances Conroy, Zazie Beetz

Suomen ensi-ilta: 4. lokakuuta 2019

Joaquin Phoenixille povataan jo ehdokkuutta parhaasta miespääosasta. Phoenix on ehkä niin kiistelty hahmo julkisuudessa, että hänen pahan pojan maineensa saattaa olla aiheuttanut sen, että hän ei - hämmästyttävästi - ole vielä voittanut Oscar-palkintoa, vaikka maleksii yksinomaan tällaisissa elämää suuremmissa draamapätkissä. Phoenixhan on joskus haukkunut kaikki tällaiset Oscarit sun muut palkinnot ja pystit maan rakoon. Nyt tuntuu tuuli kääntyneen ja Phoenix onkin jo nähty kampanjoimassa urakalla Oscarinsa eteen. Mm. kuollut veli on jo valjastettu osaksi Oscar-kampanjaa.

Judy

ohj. Rupert Goold

näyttelijät: Renee Zellweger, Finn Wittrock, Dumbledore

Suomen ensi-ilta: 25. lokakuuta 2019

Renee Zellwegeria puolestaan pidetään vahvana veikkauksena naispääosan ehdokkaaksi. Koska Hollywood ja lehdistö rakastaa hyperbolaa, on tätä tietysti alettu jo nimittää Rellwegerin "comebackiksi", vaikka hänen oikea comebackinsa oli ehdottomasti vuoden 2016 Bridget Jones. Ehkä tämä on jonkinlainen paluu Oscar-tasolle, mutta kukapa siellä nyt (Streeppiä lukuunottamatta) koko ajan notkuisikaan. Vaikuttaa kyllä ihanalta leffalta, vaikka lähinnä Zellweger on arvioissa nostettukin ylistyksen arvoiseksi. Olen kyllä Renee-fani, joten odotan innolla.

Parasite

ohj. Bong Joon-ho

näyttelijät: Song Kang-ho, Jang Hye-jin, Park So-dam 

Suomen ensi-ilta: 20. marraskuuta 2019

Sitten nähin leffoihin, joiden ensi-ilta on vasta tulossa. Parasite näytetään Suomessa Night Visions-festivaaleilla ja jos olet sinne menossa, niin ehdottomasti tämä kannattaa napata katsomislistalle. Tämä on ehkä kultimpaa matskua ja siten vaikea veikata Oscar-mahdollisuuksia, mutta maailmalla tästä on jo kohistu ja kovasti tykätty.

The Irishman

ohj. Martin Scorsese

näyttelijät: Bob, Al, Joe, Ray Romano, Anna Paquin, Stephanie Kurtzuba, Kathrine Narducci

Suomen ensi-ilta: 22. marraskuuta 2019

Tätä Scorsesen leffaa onkin jo odotetty ties kuinka kauan ja viimein se saapuu Suomenkin Netflixiin myöhemmin tässä kuussa. Se on saanut päätä huimaavat arvostelut, esimerkiksi Rotten Tomatoesissa sillä on harvinaiset 97 prosenttia myönteiset arviot. Jopa The New York Times kirjoittaa harvinaisen vuolaasti ylistyssanoilla: "A monument is a complicated thing. This one is big and solid - and also surprisingly, surpassingly delicate."

Tämä on nyt vähän aiheen vierestä, mutta tehdessäni taustatukimusta tätä juttua varten selvittelin leffan näyttelijäkaartia ja tällä Stephanie Kurtzuballa ilmoitetaan olevan The Good Wife-sarjassa "toistuva rooli". Hän näytteli Olivia-nimistä hahmoa. Olen nähnyt kyseisen sarjan alusta loppuun asti lukemattomia kertoja, eikä minulla ole mitään muistikuvaa naisesta. Hämmentävää. Muistaako joku muu hänet?

Marriage Story

ohj. Naoh Baumbach

näyttelijät: Scarlett Johansson, Adam Driver, Merritt Wever, Laura Dern, Alan Alda, Julie Hagerty

Suomen ensi-ilta: Netflixissä (pian?)

Myös Netflix-leffa. Johanssonilla ei ole vielä yhtään Oscar-ehdokkuuksia. Mielenkiintoisesti, jos sekä tämä että Greta Gerwigin Pikku naisia -adaptaatio pääsevät Oscar-ehdokkuuksiin kiinni, voisi meillä olla esimerkiksi parhaan ohjauksen ehdokkaina mies ja vaimo. Dern on tarrannut kiinni molempien teoksiin.

A Hidden Life

ohj. Terrence Malick

näyttelijät: August Diehl, Matthias Schoenaerts, Bruno "et näe nimeäni muuta kuin Hitlerin yhteydessä" Ganz, Max Mauff

Suomen ensi-ilta: tiedetään vain, että SF Studios levittää tätä Suomessa. Kaipa tarkat päivämäärät kuulemme kohtapiakkoin.

Natsileffat pärjäävät Oscareissa aina suhteellisen hyvin. Jos tämä nyt siis kertoo siitä ollenkaan. Malickin kanssa ei koskaan tiedä. Canneissa tämä voitti palkintoja ja yleensä se viestii siitä, että Oscareihin voisi olla tie auki. Paitsi että Malickin kanssa ei koskaan tiedä.

Little Women

ohj. Greta Gerwig

näyttelijät: Hermione, Saoirse Ronan, Timothee Chalamet, jumala, Laura Dern, Florence Pugh

Suomen ensi-ilta: 27. joulukuuta 2019

Outoa tuo tapa nykyään pistää trailereiden alkuun minitraileri trailerista. Joka tapauksessa, tämä vaikuttaa lupaavalta. Jo näyttelijäkaartin takia yksistään. Jännä nähdä onnistutaanko tässä tuomaan jotain uutta Pikku naisia-elokuvasovitusten jatkumoon. "These little women... how little are they? I mean... are they like scary little?"

The Two Popes

ohj. Fernando Meirelles

näyttelijät: Anthony "oikeassakin elämässä paavi" Hopkins, Jonathan Pryce

Suomen ensi-ilta: Netflixissä joulukuussa

Hopkinsin ja Prycen päärooleja on kehuttu. The Hollywood Reporter kirjoittaa: "Anchored by two outstanding performances from Anthony Hopkins and Jonathan Pryce, the film is a triumph of writing as well as unostentatious filmmaking." 

Bombshell

ohj. Jay "Austin Powers-ohjaaja ts. mitä minun nimeni tekee Oscar-veikkauksien yhteydessä?" Roach

näyttelijät: Nicole Kidman, Charlize Theron, Margot Robbie, John Lithgow, Kate McKinnon

Suomen ensi-ilta: ?

Elokuvalla on paras traileri, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Theron näyttää aivan tunnistamattomalta. Kidmanilta lienee jo tässä vaiheessa lupa odottaa järkyttävän hyvää roolityötä ihan vain nimensä takia. Elokuva on osunut hyvään aikaan, sillä sen teemat lienevat suhteellisen ajankohtaisia.

The Lighthouse

ohj. Robert Eggers

näyttelijät: Robert Pattinson, Willem Dafoe

Suomen ensi-ilta: 15. marraskuuta 2019

Willem Dafoe tuntuu kunnostautuneen nyt myöhäisemmällä urallaan. Tämä olisi jo hänen kolmas ehdokkuutensa kolmen vuoden sisällä. Pattinsonkin on tehnyt Twilightin jälkeen selvää tietä aina vain vakavampien ja vakavampien taideleffojen pariin. Nyt on tippuneet jo väritkin leffasta pois. Kyllä hänellekin se Oscar-ehdokkuus ennemmin tai myöhemmin vielä napsahtaa. NY Times kirjoittaa, kutkuttavasti: "Eggers meticulously sets the scene, adds texture and builds tension and mystery from men locked in battle and sometimes in embrace."

Pain and Glory

ohj. Almodovar

näyttelijät: Cruz & Banderas

Suomen ensi-ilta: ? 30.08. (Kiitos Miia)

Tällä kombolla on tehty onnistuneita elokuvia ennenkin. Veikkaisin ainakin parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta. Rotten Tomatoesilla tällä on hämmästyttävän korkea 96 prosentin suosio. Ja taas NY Times kirjoittaa: ""Pain and Glory" can be achingly sad, but its pleasures, rainbow hues and humor keep it (and you) aloft."

Ford v. Ferrari

ohj. James Mangold

näyttelijät: Matt Damon, Christian "tällä kertaa en laihduttanut enkä lihottanut roolia varten, olenko siis olemassa?" Bale, Tracy Letts

Suomen ensi-ilta: 15. marraskuuta 2019

Jostain käsittämättömästä syystä, Suomen elokuvaviranomaiset ovat kokeneet Ford v. Ferrari-nimen vaikeaksi ja päättäneet vaihtaa sen paljon helpommaksi ja yksinkertaisemmaksi Le Mans 66 - täydellä tehollaksi. Todella tarttuva nimi! James Mangold ei ole mikään muukalainen Oscar-akatemialle, kuten ei ole Damon eikä Balekaan. 

1917

ohj. Sam Mendes

näyttelijät: Mark Strong, Colin Firth, Benedict Cumberbatch

Suomen ensi-ilta: ?

Suomelle 1917 tietysti tarkoittaa jotain aivan muuta, mutta siitä tämä elokuva ei kerro, vaan ilmeisesti Ranskasta ensimmäisen maailmansodan loppumetreillä. Sam Mendes, sotaleffa, Cumberbatch, Firth - melko tyypillistä Oscar-kamaa.

Jojo Rabbit

ohj. Taika Waititi

näyttelijät: Scarlett Johansson, Taika Waititi, Rebel Wilson

Suomen ensi-ilta: ?

Tämä on kyllä ehdottomasti villi kortti. Onko elokuva liiankin kiistanalainen?

A Beautiful Day in the Neighborhood

ohj. Marielle Heller

näyttelijät: Tomppa Hanks

Suomen ensi-ilta: ?

Tom Hanksista on yllättäen tullut vähän epämiellyttävä nimi, josta keskustella Oscar-veikkauksien yhteydessä. Joka vuosi hän tuntuu tähdittävän teoksia, joilla voisi ikään kuin olla jotenkin mahdollisuus päästä ehdokkaaksi, mutta koskaan hän ei pääse. Hänen viimeisin ehdokkuutensa on vuodelta 2000, elokuvasta Cast Away. Itseä vieläkin kolhaisee se, ettei hän saanut ehdokkuutta Vakoojien sillasta. Olisko tämä viimein vuosi, kun hän murtaa kirouksensa?

_____________________

Ihania elokuvaelämyksiä siis varmasti tiedossa ja luvassa. Upeita näyttelijöitä hienojen ohjaajien kanssa luomassa taas upeaa taidetta, toivottavasti. Varmasti vielä talven kuluessa saamme lisää nimiä Oscar-kisaan. Sitä odotellessa voi käydä katsomassa näitä. Paras puolisko vuotta taas alkamassa. 

Jokerista, blogista, kommenteista

Kirjoitan tätä(kin) pohdiskelua lähinnä itseäni varten, mutta ehkä myös jonkinlaisena linjauksena blogin tulevasta suunnasta.

Klikkasin blogin asetuksista nyt anonyymien kommenttimahdollisuuden pois. Luulin, että haluaisin tarjota kaikille vapaan foorumin keskustella elokuvista. Olin väärässä.

Kirjoittamani Joker-elokuvan arvostelu sai osakseen kiivastakin riitelyä arvostelun kommenttiosiossa. Ehkä ei pitäisi sanoa näistä elokuvaharrastajien pyhistä elokuvista yhtään mitään. Sinänsä olen yllättynyt, ettei Blade Runner 2049-arvosteluni saanut sen enempää kuraa niskaansa. Sen kirjoitin tarkoituksella kärkkäästi.

Ennen kuin joku nyt ryntää popparit kourassa lukemaan Joker-arvostelun jälkeen syntynyttä kommenttisotaa, niin säästäkää vaivanne, poistin keskustelun.

Vastedes, jos joku haluaa jättää kommentin, joutuu hän luomaan itselleen Google-tilin.

Ehkä tämä nyt sitten, että joutuu näkemään tämän vaivan päästäkseen keskustelemaan, estäisi edes sen, ettei keskustelu olisi ilkeää. Vaan, että se käytäisiin rakentavassa hengessä, eikä muuttuisi (anonyymien) lukijoiden keskinäiseksi tappeluksi. Yritän siis suojella tämän blogin lukijoita henkilöön käymiseltä sekä asiattomilta ja ilkeiltä kommenteilta. Minä siis vielä ehkä kestäisin itseni haukkumisen, mutta sitä en suvaitse, että täällä aletaan haukkumaan toisia lukijoita. Tämä blogi ei ole alusta sellaiselle.

Ja eri mieltä saa ja pitää tietysti olla. Mutta aikuisen ihmisen tulisi osata tehdä se sivistyneesti.

Itse hymähdin lähinnä sitä, kuinka vakavasti tätä blogiakin kohtaan suhtauduttiin. Ihan kuin mielipiteeni olisi jokin absoluuttinen totuus ja siksi kaiken tuo riitelyn arvoista. Ei ole. Ja tämän haluan ehdottomasti sanoa: Lähtökohtaisesti jokainen elokuva-arvostelu on subjektiivinen. Oli se julkaistu sitten Helsingin Sanomissa tai Cinema Lozengessa.

Linjaan nyt siis sen, että tulen suoralta kädeltä poistamaan kommentit, jotka eivät ole asiallisia. Pidetään keskustelu ystävällisenä, kiitos.

Muita blogiaiheisia uutisia.

Blogin luetuimmaksi tekstiksi on kruunattu uusi arvostelu. Pitkään titteliä piti hallussa Titanicin arvostelu, mutta viime kuussa yhtäkkiä Tom Fordin elokuvasta Yön eläimet kirjoittamani arvostelu keräsi parin päivän sisällä monisataisen yleisön. Elokuva ilmeisesti näytettiin televisiossa, ja moni oli ihmeissään elokuvan lopetuksesta, ja minun arvosteluni näköjään tarjosi sille selityksen. Kiva.