Arvostelu: 365 päivää

 

Keväällä, kun koronapandemia iski ja maailma oli kaaoksessa, minä - kuten niin monet muutkin - latasin TikTok-sovelluksen puhelimeeni, koska se osoittautui loistavaksi tavaksi sekä tappaa aikaa neljän seinän sisällä että paeta muuta maailmaa ja maailmanloppu-uutisia. 

TikTokissa lähti kesän aikana trendaamaan tämä elokuva. Koska TikTokin pääasiallinen käyttäjäryhmä on kuitenkin alaikäiset lapset, ihmettelin suuresti, kun he suosittelivat siellä tätä toisilleen ja jakoivat elokuvasta videoita ja reaktioita omasta katselukokemuksestaan elokuvan parissa.

Olihan se siis itsekin katsottava.

Ja hoh hoh, enpä ole typerämpää elokuvaa nähnyt. Tämä puolalainen elokuva siis kertoo jostain italialaisesta mafiososta (Michele Morrone, joka myös laulaa elokuvan soundtrackilla), joka kidnappaa unelmiensa naisen 365 päivän ajaksi, jonka jälkeen on valmis päästämään naisen vapaaksi, jos nainen ei ole siihen mennessä rakastunut mieheen. 

Elokuva jo kuulostaa naurettavalta ja vähintäänkin kyseenalaiselta - kidnappaukseen suhtaudutaan elokuvassa ihan hassusti - kuin se olisi vain romanttista esileikkiä - mutta vielä suhteellisen järkevistä lähtökohdista elokuva kyllä lipsuu kohti jotain parodiahorisonttia hämmästyttävän nopeasti. Esimerkiksi sen jälkeen, kun nainen on ensimmäisen kerran yrittänyt potkia miestä pakoon, he löytävätkin itsensä shoppailemasta naiselle vaatteita ja päälle lävähtää Pretty Woman -tyyppinen montaasikohtaus, jossa nainen pyörähtelee nätit mekot päällä sovitushuoneessa, kun mies samaan aikaan pyörittää päätään vieressä.

Samanlaisia wtf-hetkiä on koko elokuva täynnä. Erityisesti elokuvan pääosanainen on kyllä aikamoinen tuulispää, jonka järjenjuoksusta ei saa mitään selvää. Elokuva yrittää myös olla liikaa, yhdistelmä sekä jotain romanttista elokuvaa, että myös jotain hupaisaa komediaa, että vakavasti otettavaa draamaa sekä eroottista trilleriä. Ja näitä osa-alueita sovitellaan yhteen järkyttävän surkuhupaisasti. Amatöörimäinen tekele.

Mutta se on kyllä annettava elokuvan eduksi, että niin hölmöä kuin tällaisen eroottisen pätkän tekeminen onkin, niin onnistuu se eroottisessa ulottuvuudessa paremmin kuin esimerkiksi vastaavan genren Fifty Shades of Grey, joka oli niin vedellä läträtty kuin voi olla. Tässä sentään päästään vähän pintaa syvemmälle.

Mutta ei tätä ehkä TikTok-lapsille haluaisi silti missään nimessä suositella.

Arvostelu: The Good Liar

 

Tästä elokuvasta ei ole nyt hirveästi analysoitavaa. Jumalainen Helen Mirren ja näyttelemisen legenda Ian McKellen herkuttelevat kissa-hiiri-leikissä mehukkailla rooleillaan. Kyllä kelpaa.

Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom

 

Ma Rainey oli kuuluisa blues-laulaja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, lähinnä 20- ja 30-luvuilla, jonka jälkeen hänen uransa painui vähän unholaan. Hän ehti kuolla ennen kuin hänen levytyksensä löydettiin uudestaan 1960-luvulta eteenpäin. Jo vuonna 80-luvun alussa nerokkaaksi tituleerattu näytelmäkirjailija August Wilson tehtaili Raineystä näytelmän "Ma Rainey's Black Bottom".

Denzel Washington on puolestaan kunnostautunut Wilsonin kynäilyjen filmatisointeihin 10- ja 20-lukujen Yhdysvalloissa. Ensin hän ohjasi Wilsonin näytelmän Fences valkokankaille jo vuonna 2016 ja nyt hän on tuottanut Wilson-sovituksen vuonna 2020. Jostain syystä tällä kertaa itse ohjaajanpallille on pestattu ylistetty teatteriohjaaja George C. Wolfe, jonka aikaisempiin elokuvaohjauksiin kuuluu vain sellaisia outoja pätkiä kuin esimerkiksi Richard Geren ja Diane Lanen tähdittämä Nicholas Sparks-elokuva Nights in Rodanthe. Ehkä Washington pakotettiin itse katsomaan tekemänsä Fences alusta loppuun ja hän tajusi ettei tylsempää elokuvaa ole tehty.

En ole Wilsonin tekstien suurin ystävä. Hänen kirjoittama dialogi on laahavaa ja polveilevaa. Asia, joka saataisiin ilmaistua yhdellä lauseella ("Ostin uudet kengät") ilmaistaan noin kolmellakymmenellä ja asian ympärille istutetaan hölisemään vähintään viisi hahmoa, joilla jokaisella on jotain murjaistavaa kenkien ostosta.

Hirveästi ei Wilsonin maailmoissa tapahdu. Juoni ei laukkaa eteenpäin. Ei oikeastaan edes liiku. Nämä ovat tilannekuvia yhdysvaltaisesta yhteiskunnasta sellaisesta näkövinkkelistä, jota emme ole tottuneet näkemään. Mutta se tarkoittaa sitä, että tahti, rytmi, tempo on hitaampi kuin kilpikonnan valssi.

Elokuva sijoittuu yhteen päivään, siitäkin muutamaan tuntiin, kun Ma Rainey löytää itsensä levyttämästä jälleen uutta blues-musiikkialbumia valkoisen miehen tuntipalkallisena. Itse asiassa itse Ma Rainey löytää paikalle vasta varsin myöhään. Pääosa elokuvasta keskittyy Raineyn bändin miesten keskusteluihin. 

Mikä oli tietysti pettymys. Kun elokuvan nimi on Ma Rainey's Black Bottom ja pääosaan on (varmasti) isolla rahalla käyty houkuttelemassa oikein Viola Davis, sitä ajattelisi kerrankin katsovansa tummaihoista naista elokuvan pääroolissa. Ajattelisin Davisin säälittävää ruutuaikaa kuitenkin ehkä ennemmin sivuosana kuin pääroolina. 

Pääroolista löytyy sen sijaan ehdottomasti eniten huomiota saava Chadwick Boseman. Hänelle elokuva on omistettukin, kun ehti kuolemaan ennen kuin julkaisu näki päivänvaloa. Ja pakko myöntää, niin turhauttavaa kuin onkin nähdä elokuvan pääroolissa taas joukko miehiä keskustelemassa keskenään, Chadwick Boseman vetää elokuvan suurimman roolin suurimmalla roolisuorituksella. Hän on ehdottomasti näyttelijäsuorituksista vahvimman omaava. 

Mikä on yllättävää, sillä olemme tottuneet näkemään Viola Davisin niin voimakkaana, että hän onnistuu aivan pienimmistä pienimmilläkin sivurooleilla varastamaan huomion elokuvatähdeltä kuin elokuvatähdeltä. Tässäkin Davis vetää ihan totutulla violadavismaisuudella. Mutta hän tuntuukin olevan enemmän automaattiohjauksella kuin veistämässä muotokuvaa pieteetillä tai palolla. Hän on vähän väsähtäneen oloinen. Ja vaikka se rooliin sopiikin ja roolisuoritus ei missään nimessä ole huono, päällimmäinen tunne elokuvan jälkeen oli silti ajatus, että olen nähnyt kyllä parempia roolisuorituksia ihan vasemmalta ja oikealta, että jos tässä on vuoden kehutuimpia näyttelijäsuorituksia ja tulevassa Oscar-gaalassa vahvoilla asemilla olevaksi povattu, niin ei varmasti ole vahvimpia elokuvavuosia sitten tämä poikkeuksellinen vuosi.

Mutta Boseman puolestaan leikittelee hahmonsa mahdollisuuksilla. Venyttää tulkintansa rajoja. Ei hänenkään roolisuoritus mielestäni ihan Oscarin arvoinen ole, mutta mielestäni elokuvan ainoa, joka olisi lähelläkään edes ehdokkuuden arvoa. Mutta silti, Bosemankin, päivän päätteeksi, tuntuu enemmän vetävän roolia, kuin karsivan maskeja iholtaan pois. Hän ei päästä tarpeeksi lähelle. Hän ei tunnu aidolta. Raa'alta. Uskottavalta. Hän näyttelee, kun hänen pitäisi olla.

Näin teatraalisessa elokuvassa se on tietenkin tosin vaikeaa.

Ehkä tällä aasinsillalla pääsemmekin pohjalla makaavaan kysymykseen. Onko teatraalisuus tämän aiheen ansaitsema sävy? Ja tällä aiheella tarkoitamme tietenkin rasismia. 

Jos jokin, koronan lisäksi, vuotta 2020 on määrittänyt on se tietysti ollut keskustelu rasismista. Black Lives Matter -liike on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Vuoden myydyinpiä kirjoja on ollut rasismia käsittelevä opukset ja ehtipä jopa Oscar-akatemia muuttamaan sääntöjään siten, että vain tietyn määrän mustaihoisia näyttelijöitä omaavat filmit saavat jatkossa kunnian päästä ehdolle alan tärkeimpään palkintoon.

Sinänsä Ma Rainey's Black Bottom täyttää kyllä jokaisen tämän kriteerin. Ja ei voisi olla parempaa kirjoittajaa kuin August Wilson tarjoamaan tarinoita tähän aikaan. En ole tutustunut koko Wilsonin tuotantoon, mutta nyt kaksi hänen tekstiään elokuvamuodossa kuluttaneena ainakin näiden kahden yhdistävä teema tuntuu olevan keskiössä luuraavaa, kuppaava (patsasteleva?) rasismi. Ma Rainey's Black Bottomissa ehkä aavistuksen hienovaraisemmin kuin Fencesissä, mutta silti kuin norsu posliinikaupassa.

Kovin montaa elokuvaa ei ole taidettu tehdä, jossa rasismista olisi puhuttu yhtään monitahoisemmin tai hienovaraisemmin. Se ei taida aiheena olla jotain, mistä puhuttaisin nyanssein. Se on aihe, joka julistetaan. Joka pitää huutaa. 

Ja valitettavasti - ilmiselvästä tärkeydestään huolimatta, tai ehkä siitä johtuen - se on yksinkertainen ja siten yksinkertainen. Vaikka ihonväristä puhuttaisiin kuinka älykkäitä sanoja tai se punottaisiin juonensekaan kuinka viisaasti tahansa, on viesti silti aina sama. Pyhässä yksinkertaisuudessaan, rummunpärinää kiitos: rasismi on yhtä kuin paha. 

Mikä on eittämättä totta, mutta kun jokainen elokuvan havainto johdetaan toitottamaan yhtä ja samaa yksinkertaistettua viestiä, on vaikutelma tylsä. Eikä syvemmälle päästä. Miksi rasismi on olemassa? Miten siitä kasvetaan eroon? Missä rasismi syntyy ja miten? Sen vain usein todetaan olevan olemassa ja sitten muistetaan ja kiiruhdetaan heti heristämään sille sormea. Soo, soo, rasismi. Huono olet.

Joten kun elokuva palvelee tälle ajalle niin tyypillistä viestiä niin tyypilliseen tapaan, jää minulle vähän väljähtänyt maku suuhun. Haluaisin, että joku elokuva ottaisi isomman riskin. Sanoisi jostain jotain enemmän. 

Lisäksi sellainen kuorrutettu teatraalisuus ja itsensä tärkeäksi tekeminen on taiteessa mielestäni mautonta. Pidän enemmän sellaisesta elokuvakerronnasta, joka haastaa minua, kuin joka tarjoilee valmiit vastaukset, helposti pureskeltavassa muodossa. Yksinkertainen elokuva yksinkertaisella viestillä. Kuin lastenelokuva. 

Hyvää joulua

 

Arvostelu: The Hustle

 Tänään suunnittelin katsovani jonkun taide-elokuvan, katsoin The Hustlen. Enkä edes häpeä sanoa, että pidin. Ehkä jopa enemmän kuin olisin pitänyt siitä taide-elokuvasta. En usko vielä tähän päivään mennessäkään nähneeni huonoa elokuvaa, jossa olisi näytellyt Anne Hathaway. Myös Rebel Wilson - paikoittaisesta yliyrittämisestä ja teennäisyydestään huolimatta - on todistanut itsensä ihan takuuvarmaksi merkiksi, että elokuva ei ainakaan hierrä liikaa. Vaikkei nyt liiemmin naurata, niin on ainakin kevyttä katseltavaa.

Juonessa ei tietysti ollut järjen hiventäkään.

The Crown, 4. tuotantokausi

 En oikeasti ymmärrä The Crownin tekijöitä. Joka toisella kaudella (1. ja 3.) he keskittyvät kuvauksissaan voimakkaisiin naishahmoihin murtamassa lasikattoja, määrittämässä uudelleen merkityksiä ja tarpomassa omia teitään. Esimerkiksi ykköskauden Kuningatar Elizabeth, sarjan keskushahmo, on jäänyt minun sydämeeni yhtenä televisiohistorian tulisimmista hahmokuvauksista. Nähdä nuoren tytön kasvavan vaikutusvaltaisen kuningattaren rooliin oli huimaa. Myös 3. kaudella esiteltiin esimerkiksi hurja Prinsessa Anne sekä peloton Prinsessa Alice, molemmat naishahmoja, jollaisia ei ole televisiohistorian aikana juuri saatu tarkastella.

Ja joka toisella kaudella sarjan pyörittäjät päättävät - kuin vastareaktiona - palauttaakin kerronnan rytmin ja fokuksen taas mitä imelimpiin ja kliseisiin juonikyhäelmiin. 2. tuotantokaudella Kuningatar Elizabethista muutettiin heti keski-ikäinen, miehelleen nalkuttava tantta ja nyt 4. tuotantokausi tutustuttaa meidät tytönheitukka Prinsessa Dianaan, jonka mielessä ei ilmeisesti liiku mitään muuta kuin vaikutusvaltaisen miehen kanssa naimisiin pääsy tai vaihtoehtoisesti kyseiselle miehelle mariseminen omista pienistä ongelmistaan - koko tuotantokauden ajan.

Pakko myöntää, että nyt tuli hypittyä näitä marinoita yli ihan huolella. En vaan jaksanut kuunnella sitä enää, kun miljoonas kohtaus lävähti käyntiin, jossa nämä hemmotellut kakarat, Prinssi Charles ja Prinsessa Diana lähtivät parkumaan toiselleen omaa karua kohtaloaan. Prinsessa Dianan hahmo on ehkä vähiten kiinnostava henkilökuvaus, jota olen nähnyt televisiossa - tai elokuvissa pitkään, pitkään aikaan. Enkä oikein ymmärrä miksi hänestä ei ole saatu mielenkiintoisempaa tai monitahoisempaa kuvausta aikaan. Kyllähän oikea Diana - vaikka ei erityisen kouluttatunut tai älykäs nainen ehkä ollutkaan - eli paljon kompleksisemman elämän kuin mitä tässä annettiin ymmärtää? Tai sitten olen ollut ihan väärässä luulossa hänestä. Sarja pisti kyllä miettimään, että senkö takia hän on ollut niin valtavan suosittu naisjulkkis aikanaan, että hän on ollut niin pliisu? Kotiäiti, edustusvaimo, kaunis, mutta sisältä tyhjääkin tyhjempi. 

Jos sarjassa onkin siis valittu realistisempi suunta ja haluttu esittää ontto nainen onttona naisena, niin ainakin hänet olisi voitu jättää sivurooliin. Ja tuoda esille niitä voimakkaampia naishahmoja, jotka nyt jäivät täysin paitsioon. Prinsessa Anne unohdettiin jonnekin sivuosaan patsastelemaan ihan täysin. Vaikka hänenkin elämästään olisi kyllä saanut aineksia kunnolliseen draamaan. Hänen Olympia-osallistumiset kuitattiin yhdellä kohtauksella ja kidnappausta ei tämän sarjan tekijöiden mielestä edes tapahtunut?

Samoin jäi Prinsessa Margaretin osa nyt yhden jakson mittaiseksi. Se olikin tämän tuotantokauden ehdoton - ja ainoa valopilkku. Lukuun ottamatta Gillian Andersonin esittämän Margaret Thatcherin kohtauksia. Vaikka hän ehti toimia yli kymmenen vuotta Britannian pääministerinä - ja ensimmäisenä naisena, jäi hänenkin kohtauksensa melko minimaalisiksi.

Mutta Gillian Anderson kyllä veti roolinsa niin rautaisilla hermoilla, että heikompi katsoja varmasti jäi täysin hänen voimansa alle. Hän sai viimeisillä kohtauksillaan jopa pari kyyneltä revittyä silmäkulmistani. Hänen politiikastaan voi tietysti olla monta mieltä, mutta hienoa, että tässä päätettiin kuitenkin ottaa päähuomion kohteeksi hänen uraauurtava asemansa yhtenä ensimmäisistä vaikutusvaltaisista naispuolisista ison valtion päämiehistä ja etenkin hänen suhteestaan toiseen vaikutusvaltaiseen, naispuoliseen valtion päämieheen. Ja nämä kaksi naista olivat vielä niin erilaisia keskenään, mutta silti osasivat tunnustaa toinen toisilleen toinen toisensa arvon silmissään. Se oli minusta hienoa televisiodraamaa.

Jos lyhyen matematiikan laskutaitoni pitävät paikkansa, nyt kun tämä kausi oli taas heikompi ja joka toinen kausi antaa itsestään lupausta paremmasta, niin seuraavaa kautta siis odotellessa. 

True Detective, 1. tuotantokausi

 

Kauan aikaa sitten näin, itse asiassa Youtubessa, selitysvideon, joka oli tehty True Detective-etsiväsarjan päähenkilöstä Rust Cohlesta (Matthew McConaughey) ja tämän pessimistisestä elämänfilosofiasta. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että se on muuttanut elämäni. Minulla kesti jonkun aikaa löytää tieni varsinaisesti itse sarjan pariin, mutta sarjan luojan Nic Pizzolatton melko tyypillisen dekkarijuonikuvion sekaan kudotut ajatukset elämästä, kuolemasta ja kaiken merkityksestä ovat ehkä parasta ja tarkinta analyysia ihmisyydestä, mitä on.

Pessimistinen filosofia, kuten sitä asiaa avaavassa Youtube-videossa nimitettiin, pohjautuu niin Nietzchen, Schopenhauerin kuin esimerkiksi norjalaisen filosofin Peter Wessel Zapffen ajatuksiin. Jotkut käyttävät nimeä pessimismi, toiset nihilismi, kolmannet antinatalismi. Joka tapauksessa filosofian pohjalla makaa ajatus siitä, että elämällä ei ole merkitystä. Mikä on faktuaalisesti niin tosi argumentti, että sitä vastaan on vaikea väitellä. Vielä kun argumentti avataan auki, tulee siitä maailmankuvasta melko kaikenkattava ja paremman sanan puutteessa viettelevä.

Se on ainakin kysymys, jota en ole itse pystynyt vielä ratkomaan. Mikä on syy elää, jos ja nimenomaan kun elämällä ei ole merkitystä. Kun olemme kaikki vain biologisia koneita, atomien muodostamia mekanismeja, tietoisuus vain aivosähkön luoma illuusio, luotu pitämään ihminen elossa. Tarttumaan elämään vimmaisesti, vailla syvempää syytä kuin evoluutiobiologia. Jumala on kuollut ja aika litistynyt ympyrä.

Ehkä hienoin sarjan oivallus tähän kaikkeen - sinänsä jo olemassaolleeseen filosofiseen pohdintaan - liittyy siihen, mitä sarjan päähenkilö kutsuu "life trapiksi" eli vapaasti suomennettuna elämänansaksi. Ajatus siitä, kuinka me kaikki luulemme, että jonain päivänä muutamme uuteen kaupunkiin ja kaikki on hyvin. Saamme uusia kavereita ja kaikki on hyvin. Saamme sen työn, josta olemme aina unelmoineet ja kaikki on hyvin. Kuinka olisimme tyytyväisiä. Mutta totuus on, että ei sellaista asiaa ole. Jäämme aina jahtaamaan sitä jotain seuraavaa. Seuraavaa kaupunkia, seuraavaa etappia, seuraavaa vaihetta tiellä onnellisuuteen, pääsemättä koskaan päämäärään. 

Kuinka tällainen toiveajattelu on samaa biologista ohjelmointia, joka on muotoutunut pitämään ihmiseläimen elossa, kamppailemaan seuraavaan päivään, jatkamaan geenejään eteenpäin. Ne ihmiset evoluution saatossa, jotka ovat pystyneet tulevaisuudentoivoon, ovat olleet menestyneempiä kuin ne, jotka eivät ole nähneet siinä järkeä. Tietyt geenit ovat vain välittyneet sukupolvelta toiselle. Ja tässä olemme. Sen ketjun päässä, varmoja oman olemassaolomme tärkeydestä, egoistisesta ajatuksesta, että minulla ja elämälläni on jotain väliä. 

Koska sarjan luoja Nic Pizzolatto on älykäs ihminen, hän onnistuu sukeltamaan sarjan filosofian ytimeen jo ensimmäisen kolmen jakson aikana. Loput viisi jaksoa ovat täysin turhat. Murhaaja olisi voitu jo paljastaa kolmannen jakson päätteeksi. Mutta valitettavasti sen jälkeen sarja jatkaa menoaan ja turvautuu kerronnan pitkittämisessä todella onttoihin juoniaihioihin. Hahmojen perhedraamat ovat tylsää - Michelle Monaghanin nalkuttava vaimo täysin turha hahmo ja murhaajan jahtaaminenkin käy tylsäksi, kun paljastuu ettei sillä ollutkaan niin syvällistä motiivia, mitä ensimmäisen kolmen jakson aikana uskoteltiin. 

Ehkä tämä on sarja, joka olisi toiminut todella, todella hyvin elokuvamuodossa. Matthew McConaugheyn hyytävä tulkinta oli upeaa, ja kuinka hän sai luotua hahmolleen järkyttävän riipaisevan kaaren, jota valotettiin sillä ihmisrauniolla, jollaiseksi oli muuttunut nykyajassa ja minkä kontrastin se antoi menneisyyden takaumatapahtumille, jossa murhaajaa siis jahdattiin. Sitä palapelia katsoja lähti purkamaan todella mielenkiinnolla. Miten päähenkilöstä oli tullut tuollainen kuin oli? Mikä salaisuus murhakeississä oli niin synkkä, että johti miehen tuhoon? 

Mutta kuten sanottu, sarja hieman hukkasi potentiaalinsa jakso jaksolta. 

Jätän kuitenkin tähän tekstin loppuun sitaatin, joka on ollut itselle se kaikkein silmiä avaavin. Nimittäin sen lisäksi, ettei elämällä ole merkitystä, eikä ihmisellä itsellään ole merkitystä, eikä elämää oikeastaan ole edes olemassa - olemassaolon käsite on melko lailla semanttinen ("ihminen on hengittävä organismi") - niin kaiken tämän lisäksi voi myös sanoa, että ihmistä itseään ei ole olemassa. 

We are things that labor under the illusion of having a self, a secretion of sensory experience and feeling, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody’s nobody.

Arvostelu: Tenet

 Tässä vaiheessa Christopher Nolan ei liene kauhean monelle mitenkään tuntematon nimi. Hän on reilussa parissakymmenessä vuodessa vakiinnuttanut itsensä Hollywood-ohjaajien kärkikastiin jopa siinä määrin, että saa sanella elokuvilleen omat vankkumattomat perusperiaatteet kuten aitojen lavasteiden käyttö tai elokuvan levitys puhtaasti valkokankailla. Nolania ei Netflixin leivissä varmaan vähään aikaan ainakaan nähdä. Ja 2020 todisti Nolanin olevan jopa niin vahva voima, että lähti yksipintaiseen kamppailuun jopa luonto äitiä vastaan, kun päätti kaikesta huolimatta julkaista elokuvansa keskellä pahimman pandemian sataan vuoteen. 

Ja kun tietää, millaisilla elokuvilla Nolan on itsensä vakiinnuttanut niin voimakkaaseen asemaan elokuvateollisuudessa, voi hyvin päätellä, että myös Tenet on totuttua nolanilaista suuren luokan elokuvaa. Tässä on mies, joka ei niin nyansseista välitä. Hänen mielensä liikkuu kirjaimellisesti jossain fyysikan lakien ja tämän aikaulottuvuuden toisella puolen. 

Elokuvan keskiöstä löytyy tietenkin myös kuitenkin se maallinen elementti, Nolanille niin rakas tematiikka vanhemman ja lapsen suhteesta. Tällä kertaa pienen pojan äiti (Elizabeth Debicki) on mennyt erehdyksissään naimaan vaarallisen venäläisen rikollisen (Kenneth Branagh), jonka pahojen suunnitelmien estämiseksi apuun rientää jonkinlaisen kansainvälisen turvallisuusjärjestön jonkinmoinen agentti (John David Washington). Ihan näin perusastelemaan elokuvan juonilinja ei kuitenkaan suostu typistymään, mutta en halua paljastaa juonesta mitään liikaa. Sanomattakin kuitenkin lienee selvää, että jonkinlaisen maailmanlopun ja ajassa sen molemmin puolin tässä liikutaan taas pyörittäen erilaisia ajatusleikkejä ja -kokeita siitä, mitä universumin ulottuvuudet voivatkaan itsestään paljastaa, kun niitä vähän pyöräyttää eri asentoon.

Tätä ihailen Nolanista, että hän jaksaa kerta toisensa jälkeen leikkiä ja kuvitella sellaisilla hypoteeseillä, joiden kaikki muut ajattelisivat jo menevän liiaksi hilseen yli ja liiaksi ääreistieteisfiktioksi. Mutta Nolanilla on hämmästyttävä taito tehdä elokuvistaan silti eläviä ja hengittäviä. Ne eivät ole tieteisfiktiota mitenkään Star Trekin tai Star Warsin tyyliin, vaan ehkä hieman älyllisempiä. Haastavampiakin kyllä. 

Jotkut saattavat tippua pois kärryiltä, kuten olen ymmärtänyt, että esimerkiksi Interstellarin tai Inceptionin kohdalla monelle kävi. Minun on kuitenkin henkilökohtaisesti vähän vaikea ymmärtää miksi. Nolan kuitenkin omistaa huomattavan suuren osan elokuvakerronnastaan ekspositiolle. Mikä ihaninta, hän tekee sen suhteellisen hiotusti. Se ei jää hiertämään liikaa. Asiassa tietysti auttaa upeat näyttelijät aina Clemence Poesysta (jolla on ehkä vaikein tehtävä selittää elokuvan mekanismeja katsojalle pienessä tutkijan sivuroolissaan, mutta tekee silti lähtemättömän vaikutuksen hämmästyttävän lävistävällä roolisuorituksellaan) esimerkiksi Robert Pattinsoniin asti. Pattinson onnistui saamaan katseisiinsa jotain todella koskettavaa kohtalokkuutta, joka jäi ainakin minua vainoamaan elokuvan jälkeenkin.

John David Washington kantaa pääroolin jo BlacKkKlansmanista totutulla varmuudella. Ja vahvuudella. Todella hieno näyttelijä, että saa omistettua roolinsa niin kokonaisvaltaisesti. Nolan oli tähän hienosti myös kutonut osaksi juonitematiikan päähenkilöyden ja sivuhenkilöyden suhteesta, elämän ja todellisuuden haltuun ottamisesta. Ja Washington sai hahmoonsa luotua syvästi resonoivan kaikupohjan, jossa sai tulkittua varmasti myös Amerikassa tänäkin kesänä taas ajankohtaiseksi nousseen rasismi-ilmiön myötä ihan uudella lailla sykkiväksi tunteen myös tätä kautta. 

Elokuvan keskiössä makaa kuitenkin hämmästyttävä Elizabeth Debicki. Varmaan kukaan, joka on häneen valkokankailla jo tässä vaiheessa törmännyt ei ole voinut olla kiinnittämättä huomiota. Poikkeuksellinen läsnäolo, presenssi, karisma. 

Kun sanon, että Nolanin tuntee tässä vaiheessa tyyliin kaikki, minusta se tarkoittaa myös sitä, että on oikeutettua sanoa, että kun tietää katsovansa Nolanin elokuvaa, pitäisi tietää, mitä se tarkoittaa. Sitä yritän siis sanoa, että Nolan on elokuvataitelija, joka on syvästi sitoutunut omaan visioonsa. Se on harvinaista ja se on kunnioitettavaa. Toki, se myös tarkoittaa sitä, että Nolanin elokuvista ei oikein saa muuta kuin ne on.

Niin tässäkin oli monia asioita, joihin tai pikemminkin joiden puutteeseen kiinnitti huomiota. Koska Nolanin elokuvat leijuvat niin korkealentoisella tasolla, niiden inhimillisyys ja ihmiselementti jää aina vähän ohueksi. Hahmot eivät ole täysin loppuun asti kirjoitettuja eikä kehitettyjä. Eikä voisikaan olla. Kaksi ja puolituntista elokuvaa on vähän vaikea enää lähteä paisuttamaan. Ja kun kokemuksesta tiedämme, että elokuvassa jo olemassaolevia elementtejä ei pysty karsimaan, sillä muuten puolet yleisöstä tipahtaa viimeistään auttamattomasti pois kärryiltä.

Täten hahmojen kohtalona on jäädä vähän karikatyyreiksi ja stereotypioiksi. Erityisesti naishahmot olivat jälleen ihmeellisen kaksiulotteisia pahviolentoja, vaikka taitavat näyttelijät upeasti pelastivatkin. Myös vanhemman ja lapsen välisen suhteen tematiikka jää aina siksi samaksi. Se on se keskiössä oleva motivaattori, mutta jota ei pureksita sen enempää, vaan muistutetaan lyhyissä väläyksissä aina välillä, että ai niin, siellä on se muksu, minkä takia täällä sankarit uhraavat itseään taistelun temmellyksessä.

Ja kun on niin kiire liitää aina ties jossain aikaulottuvuuksien toisella puolen, niin myös kaikki inhimilliset tunteet ja reaktiot jää usein aika taka-alalle. Teksi mieli nähdä Christopher Nolan tekemässä elokuvaa, joka sijoittuisi ihan vaikka yhteen asuntoon, kahden henkilön väliseen aamupalakeskusteluun. 

Mutta toisaalta mietin, että kuinka oikeutettua on odottaa Nolanilta muuta? Hän on kuitenkin ohjaajana äärettömän lahjakas. Jaksaa kutoa hämmästyttäviä ja uusia ajatuksia tarjoavia juonia kokoon ja toteuttaa ne upean visuaalisesti ja elokuvallisesti vetäen katsojan mukanaan. Kaksi ja puoli tuntiakaan ei tunnu niin hirviömäiseltä kestolta, mitä se joidenkin toisten elokuvantekijöiden käsissä varmsti olisi.

Nolan tekee hyvin sen, minkä tekee. Ja itse pidän siitä. Ei näitä realistisiksi tai loogisiksi tai uskottaviksi elokuviksi voi sanoa. Nämä eivät ole hirveän psykologisa tutkielmia ihmisen mielestä. Niiden esittämät teemat pohjimmiltaan samoja. Mutta hienoja mysteerejä ja ajatusleikkejä Nolan kutoo ja tunnelmat ovat käsinkosketeltavia. Jopa musiikkiin opin tykästymään elokuvan edetessä, vaikka alussa kangistuin kauhusta jäykäksi, kun se jumputus ensimmäisen kerran valtasi tärykalvoni. Samaa hyperbolaa on myös muut elementit elokuvassa sekä kohtaukset kaikessa laajuudessaan ja kunnianhimossaan. Mutta hyperbolaa jota jää katsomaan suu hämmästyksestä auki ja lopussa jopa ehkä pala kurkussa.

En muuta Nolanilta osaisi odotaakaan. Siis ota tai jätä.

Neljäs merkintä: Oscareiden uudet vaatimukset

 

Olin suunnitellut jo siirtyväni kirjoittamaan elokuva-arvosteluja viime aikoina katsomistani elokuvista - niitä ei kylläkään montaa ole, mutta niin vain meni tämän viikon blogisuunnitelmat uusiksi, kun Oscar-akatemia julkisti uudet vaatimuksensa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ehdokkaille. Keskitytään siis avaamaan tätä auki. Eli siis seuraavanlaiset kriteerit on elokuvan täytettävä tullakseen harkituksi parhaan elokuvan Oscar-voittajaksi vuodesta 2024 eteenpäin:

• Ollakseen hakukelpoinen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, elokuvan on täytettävä kaksi seuraavasta neljästä kriteeristä (jotka olen tähän nyt hieman tiivistänyt ja suomentanut):
1. On-Screen Representation, Themes and Narratives (ruudulla näkyvä representaatio, teemat ja narratiivit) - täyttääkseen tämän kriteerin elokuvan on täytettävä yksi kriteeri seuraavasta listasta:
1. Vähintään yksi pääosan, tai merkityksellisen suuren sivuosan esittäjän on oltava joko aasialainen, latino, musta, alkuperäisamerikkalainen, lähi-itäläinen, pohjois-afrikkalainen, hawaijilainen tai vastaava tyynenmerensaarelainen tai jonkun muun aliedustetun ihonvärin edustaja.
2. Vähintään 30% sivuosista on oltava vähintään kahdesta seuraavasta ryhmästä: naiset, rodullinen vähemmistö, LGBTQIA+, kehitysvammaiset.
3. Pääjuonilinjan on keskityttävä johonkin seuraavista aliedustetuista ryhmistä: naiset, rodullinen vähemmistö, LGBTQIA+, kehitysvammaiset
2. Creative Leadership and Project Team (luova johtajuus ja projektitiimi) - täyttääkseen tämän kriteerin, elokuvan on täytettävä vähintään yksi seuraavista kriteereistä:
1. Vähintään kaksi seuraavista johtopaikoista (Casting director, cinematographer, director, editor, hair stylist jne.) on täytettävä naisella, rodullisella vähemmistöllä, LGBTQIA+-vähemmistöllä tai kehitysvammaisella
2. Vähintään 30% elokuvan tekijäryhmästä oltava naisia, rodullista vähemmistöä, LGBTQIA+-vähemmistöä tai kehitysvammaisia
3. Industry Access and Opportunities (alalle sisäänpääsy ja mahdollisuudet) - täyttääkseen tämän kriteerin, elokuvan levitys- tai tuotantoyhtiön on palkattava huomattavissa määrin palkallisiin harjoittelujaksoihin naisia, rodulliseen vähemmistöön kuuluvia, LGBTQIA+-vähemmistöjä tai kehitysvammaisia.
4. Audience Development (en osaa suomentaa) - täyttääkseen tämän kriteerin elokuvan on palkattava markkinointiinsa henkilöitä seuraavista aliedustetuista ryhmistä: naiset, rodulliset vähemmistöt, LGBTQIA+ tai kehitysvammaiset.

Että näin. 

Ottaen huomioon, kuinka suuri vaikutusvalta Oscareilla maailman isoimpana elokuvapalkintona on, voisiko tätä kriteeristöä jo tituleerata elokuvataiteen uusiksi vaatimuksiksi? Mikäpä vähänkään taiteellisempaa elokuvatuotantoa pyörittävä elokuvastudio haluaisi pelata itsensä myös poiskaan parhaan elokuvan Oscar-palkinnon harkinnasta? Tai vaikka haluaisi, olisiko se oikein?

En vielä ehtinyt tutkia alan reaktioita uutiseen, puhumattakaan Suomeen asti kerenneestä keskustelusta, mutta näyttelijä Kirstie Alley ehti jo tituleeraamaan kriteeristöä yksilöllisen ajattelun ja taiteilijuuden kontrolloimiseksi, vertaamaan Oscaria Orwelliin ja kysymään olisiko Picassoakin voitu kehottaa maalaamaan tietyllä tavalla.

Pakko myöntää, että viimeistään siinä vaiheessa, kun käänsin tätä uunituoretta Oscar-tietoa suomeksi, jouduin omiakin silmiä hieraisemaan, että suomensinko tämän nyt oikein. Mutta pakko se on uskoa. Jos ei minun sanaani, niin ainakin niin vaikutusvaltaista tahoa kuin Los Angeles Timesia: Vastuullisesti kunnon bloggaajana linkki luotettavaan lähteeseen.

Erityisesti tietysti harmittaa näistä kriteereistä tuo ensimmäinen, jossa pureudutaan suoraan siihen, mitä valkokankaalla näkyy. Minulla ainakin menee tässä jokunen aika, ennen kuin pystyn täysin sulattamaan, että elämme nyt tosiaankin todellisuudessa, jossa jokin ylhäällä oleva komitea sanelee, mitä taitelijat saavat (no, saavat ja saavat, tästä tietysti pystyy saivartelemaan, mutta) elokuvissaan esittää. 

Eikä nämä muutkaan kriteerit ihan luontevasti minun maailmankuvaani oikein istu. Miten esimerkiksi jonkun elokuvan työryhmäläisen LGBTQIA+-status lähdetään jatkossa määrittelemään? Biseksuaalisuus esimerkiksi ei liene mitenkään todistettavissa, enkä tiedä onko tämä nyt ihan oikea polku lähteä tallaamaan, että pakotetaan ihmisiä luopumaan yksityisyydestään jonkun julkisen tahon niin vaatiessa. Ihmisen seksuaalisuuden luulisi sitäpaitsi olevan vieläpä kaikista yksityisintä tietoa, josta kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Eikö sen eteen nimenomaan olla kamppailtu? 

Ja mihin nämä aliedustetut statukset perustuvat? Eikö valkoihoiset ole maailman pienin rodullinen vähemmistö, mutta jostain syystä sitä ei nyt ilmeisesti lasketa rodulliseksi vähemmistöksi? Enkä halua nyt pilkata tai vähätellä tärkeää työtä yhdenvertaisuuden puolesta, mutta tämä ei minusta vain ole paras reitti siihen. Että työntekijän arvoa aletaan määrittämään niinkin epämääräisen tekijän kuin ihon tietyn värisävyn perusteella. Ja eikö tällainen segregaatio ole askel väärään suuntaan?

Itse ainakin haluaisin seistä niiden rintamassa, jotka puolustavat pakkovallasta vapaata taidetta. Elokuva tulisi kertoa tarinan vaatimilla edellytyksillä, ei jonkun (aina kulloinkin vallitsevan poliittisen trendin mukaisen) komitean vaatimuksilla? Viime vuosina olemme kuitenkin nähneet vieläkin Oscareissakin elokuvia kuten 1917 tai vastaavia historiallisesti tärkeitä elokuvia, jotka eivät näihin uusiin vaatimuksiin pystyne muotoutumaan, ainakin mikäli taiteellista integriteettiä tai selkärankaa on kunnioittaminen. Mikä niiden kohtalo tai asema kulttuurissa tulee olemaan jatkossa? Oscarit ovat kuitenkin olleet useasti se portti tärkeiden elokuvien esiintuomiselle. 

Jos katsoo tuota kriteeristöä oikein suurennuslasin kanssa, niin vasta-argumenttina tässä kyllä pystytään todentamaan, että elokuvan juonta ja ruudulla näkyvää tilpehööriä ei kyllä tarvitse välttämättä sörkkiä, jos pitää huolta aliedustettujen ryhmien esillepääsystä kameran takana, mutta en tiedä onko tällainen semanttinen viisastelu sitten kuitenkaan, mihin olisi toivottavaa, että elokuvantekijät joutuisivat turvautumaan. 

Ja onhan sillä kameran takanakin tapahtuvalla paljon arvoa. Ja tiedän, että nykypäivän diskurssisssa meritokratiakin katsotaan argumenttina rasistiseksi, mutta heitän sen siltin ilmoille. 

Ja onko jonkun argumentin kuvailu - esim. rasistiseksi - vielä vasta-argumentti? Tehokas retorinen keino eittämättä, mutta että looginen argumentti? En siis tiedä, mutta riippunee siitä, kenellä on valta määritellä esimerkiksi rasismi. 

Mutta onko se tarkoituksenmukaista, että jos parhaat tekijät sattuvat syntymään tietyn värisiksi tai sukupuolisiksi, että heitä sitten siitä rangaistaan. Kun 70% filmin työryhmästä on jo vaikka miehiä, niin se todella lahjakas miespuolinen leikkaaja saakin potkut, kun tilalle on pakko palkata nainen, jotta täytetään Oscareiden uudet vaatimukset?

Nythän olemme jo alkaneet nähdä myös tietynlaista liikehdintää meritokratian kunnianpalautukseksi. Näin jossain kohtaa uutisen, että aasialaiset opiskelijat ovat lähteneet jo Harvardin kanssa käräjille näistä ihonvärikiintiöistä johtuen, jotka on käytännössä katsoen tehneet sen melkein mahdottomaksi päästä aasialaisena sisään huippuyliopistoon, vaikka omat koulutodistukset ja numerot siihen riittäisi, jos olisi tasaisella viivalla kaikkien hakijoiden kanssa, ei vain kanssa-aasialaisten. 

Tarkoitusperä varmasti kaikilla kiintiöillä on jalo ja kuten jo totesinkin, varmasti joidenkin taholta tarkoitettu keinotekoiseksi ja väliaikaiseksi keinoksi tilapäisesti nostaa tiettyjä vähemmistöryhmiä samalle viivalle. Mutta usein väliaikaisesta tulee lopullista, ja vaikka ei tulisi, niin ihmisten elämät kuitenkin pyörii täällä taustalla koko ajan. En pysty edes ajattelemaan kuinka moni lahjakas oppilas on saattanut vuosien varrella jäädä ilman unelmiensa opiskelupaikkaa, vaikka olisi tehnyt tarpeeksi töitä, vain siksi, minkänäköiseksi on sattunut syntymään. 

Ja vielä lopuksi (vaikka tässä riittäisi kyllä pointti jos toinenkin vielä analysoitavaksi), mitä käy Oscareille itselleen? Jo viime Oscareiden jälkeen surkuttelin niiden valjahtanutta tunnelmaa ja vesittynyttä laatua. Ajattelin tosiaan silloin vielä puoli vuotta sitten, että ainakaan elokuviin ei voida viivottimella mitata saman verran ruutuaikaa jokaiselle mahdolliselle erilaiselle ihmiselle. Mutta kas, olinkin väärässä.

Kolmas merkintä: Relatable ja mihin kulttuuri on menossa

 Siitä on ehtinyt jo tovi vierähtää, kun amerikkalaisen koomikon, näyttelijän ja talk-show-juontajan Ellen DeGeneresin stand up-spesiaali nimeltään Relatable sai ensi-iltansa suoratoistopalvelu Netflixissä ja siis siitä, kun olen sen katsonut. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt taas, kun DeGeneres on otsikoissa.

DeGenereshän aloitti uransa jo 80-luvulla, nousten koomikkona supertähteyteen, kun esiintyi niinkin merkittävillä estradeilla kuin legendaarisen Johnny Carsonin talk show:ssa sekä myöhemmin tähditettyään omaa tilannekomediaansa 90-luvulla nimeltään Ellen. 

Oman talk show:nsa Ellen sai vuonna 2003 ja on siitä lähtien toiminut jonkinlaisena amerikkalaisen kulttuurin kiintopisteenä. Monet tuntevat hänet "tanssivana naisena televisiossa" tai yhtenä ensimmäisistä julkihomoista julkkiksista Hollywoodissa. Hän on murtanut monia esteitä ja raivannut aikamoisen uran, jonka jäljissä niin monet ovat sittemmin pystyneet astelemaan.

Ellenhän on siis todella vaikutusvaltainen hahmo. Hän on voittanut enemmän Emmy-palkintoja kuin jaksaa laskea ja hänen omaisuutensa arvo on valtava. Hänen talk show:saan on saanut alkunsa monen Hollywood-tähden ura ja hän on käyttänyt alustaansa levittääkseen suvaitsevaisuuden ilosanomaa. 

Omalta osaltaan hän on myös luonut internet-kulttuurista sen, mitä se on nykyään. Hänen talk ohjelmansa on aina ollut uraa uurtava omaksuessaan uusia teknologioita ja alustoja. Käsittääkseni hän ensimmäisenä tai ainakin yhtenä ensimmäisistä osasi hyödyntää Youtubea mainostaakseen ohjelmaansa julkaistessaan videoklippejä omalla Youtube-kanavallaan. Ensimmäisiä viraalihittejä taisi olla Taylor Swiftin ja Zac Efronin duetoima ylistyslaulu Ellenille.

Siksi onkin ironista, että se on nyt nimenomaan sekä internet- että progessiivinen kulttuuri, joka on purrut häntä nilkkaan. Vallankumous syönyt lapsensa. 

Ellen on siis viimeaikoina saanut niskaansa valtavan määrän kritiikkiä loukkaavasta huumoristaan sekä vihamielisestä työympäristöstä ohjelmansa kulisseissa. Cancel kulttuurina tunnettu ilmiö on niin ikään iskenyt kirveensä häneen. Sinänsä ehkä viimeiseen ihmiseen, josta sitä olisi voinut odottaa. 

Kysymykseksi muodostuu siis miksi.

Miksi progressiivinen kulttuuri tuntuu iskevän ja ottavaan kohteekseen nimenomaan omansa? Miksi edistysmieliset liberaalit "peruuttavat" toisiaan? Maailmassa kun olisi oikeitakin pahiksia Trumpista vaikka Lukashenkoon asti. Miksi lokaa niskaansa saavat kuitenkin esimerkiksi feministinen lastenkirjailija J.K. Rowling tai maailman kiltein talk show -juontaja Ellen DeGeneres?

Osa ilmiöstä selittyy tietysti henkilöiden omilla käytöksillä. Kyllähän se on rehellisyyden nimissä pakko myöntää, että osa Elleninkin vitseistä tuntuu tässä ajssa menevän hieman yli. Esimerkiksi piinatessaan muka-hauskasti nuoria naistähtiä heidän seurustelusuhteistaan tai pilkatessaan englantia ei-äidinkielenään puhuvien aksentteja. 

Mutta en usko, että tässä on koko totuus. 

Itse olen ollut Ellenin fani niin kauan kuin muistan. Hänellä oli aikoinaan suurikin merkitys omaan elämään. Hänen viestinsä kiltteyden voimasta resonoi voimakkaasti vaikeina aikoina. Hänen televisio-ohjelman avulla näki, että maailmassa on yhä voima, joka seisoo hyvän puolella pahaa vastaan aikana omassakin menneisyydessä, kun tällaiseen oli vaikea uskoa.

Lisäksi pidän suurimmalta osin hänen huumoristaan. Se on kuitenkin pakko todeta, että mielestäni tämä stand up-spesiaali Relatable ei ollut hänen vahvinta materiaaliaan. Se oli hymyilyttävää, ei ääneen naurattavaa. Hänellä on ollut parempiakin settejä. 

Mutta siis, monet koomikot ovat kuitenkin Elleniä hurtimpiakin vitsejä murjaisseet, eivätkä he silti ole saaneet niskaansa niin paljon kuraa. 

Luulen, että ilmiöitä täytyy tarkastella kauempaa.

Jollain lailla kyse lienee kokonaisesta kulttuurin muutoksesta. Itse ehkä identifioisin sen Trumpin aikakauteen, enkä varmasti olisi ainoa. Vuoden 2016 jälkeen maailma on ollut hyvin erinäköinen ja -lainen. Ensin #MeToo-liike mullisti oikeudenannon ja -saannin muodon. Enää ei viety Weinsteineja sun muita lieroja oikeuteen, vaan oikeudenkäynti käytiin julkisuudessa. Sen jälkeen esimerkiksi #OscarsSoWhite ja #BLM -liikkeet ovat tyrkyttäneet julkisuuteen myös muita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja, sosiaalinen media tietysti mahdollistajanaan.

Miksi?

Luin jostain, että Amerikassa presidenttiä on pidetty kautta aikain poliittisen johtajan lisäksi myös moraalisena johtajana. Kiltin kristityn, poliittisesti maltillisen ja identiteettipolitiikan kultapojan Obaman lähdettyä läksimään Valkoisesta talosta, ehkä Amerikka on ajautunut jonkinlaiseen moraalikatoon. Tai tyhjiöön. Ja ihmiset etsivät nyt moraalikäsityksiään uudestaan Obaman kirjaimellisen vastakohdan täyttäessä Obaman kenkiä. 

Tai ehkä kyse on psykologiasta. Hallinnan tunteesta. Kun ihmiset eivät voi mitään Trumpille, he kiinnittävät huomion siihen, johon he kokevat voivansa vaikuttaa. Rowlingin tai DeGeneresin kaltaisiin hahmoihin, liittolaisiin, joilla on sentään korvat auki progressiiviselle agendalle, toisin kuin Trumpilla.

Kaikkein pahin selitys olisi se, että kyse on jonkinlaisesta uuspuritanistisesta aikakaudesta. 2010- ja 20-lukujen noitavainoista. Ajatellaan Trumpin hirveyksien kritisoimisen edellyttävän täydellistä moraalista puhtautta kaikilta muilta. Tai jopa että Ellenit ja Rowlingit olisivat oikeasti Weinstein-kategoriaan kuuluvia. Ehkä sosiaalisessa mediassakin on tällainen sisäänrakennettu piirre, että se tekee ihmisten käytöksestä vähän liian pelkistettyä, mustavalkoista, joko-tai-jaotteluun laitettavaa. Nyanssit häviää, kun erimielisyys on ilmaistava siitä, kummalle puolelle näkkileipää kuuluu voidella sekä Trumpin ulkopoliittisista ulostuloista yhtä voimakkaasti.

Toisaalta ehkä jokainen sukupolvi määrittelee itselleen kulttuurin ja yhteiskunnan kirjoittamattomat säännöt; normiston. Eikä kyse olekaan mistään muusta. Onko tällainen moraalinen hurskaus mahdollista nyt, kun ihmisillä on niin paljon valinnanvaraa. Jos ei Ellen miellytä, hänet voi "peruuttaa" ja tyytyä niihin loppuun kolmeen miljoonaan viihdyttäjään, jotka tuottavat jatkuvasti sisältöä hänen sijastaan.

Sen tuo Relatable-spesiaali toi kuitenkin esille, että tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Ellen on "peruutettu". Kirjamellisesti hänen tilannekomediansa Ellen peruutettiin 90-luvun lopulla, koska hän tuli ulos kaapista. Silloin asialla olivat konservatiiviset kristityt. Nyt ehkä sitten toinen äärilaita.

Sinänsä on surullista nähdä historian toistavan itseään. Ellenistä itsestään tuntuu varmasti katkeransuloiselta. Ensin joutua taistelemaan hyvän ja edistysmielisen maailman puolesta yhtä fundamentalistista ryhmittymää vastaan, vain nähdäkseen sen maailman, jonka puolesta taisteli, kääntyvänkin itseään vastaan.

Taisin luvata hieman liikoja tämän merkinnän otsikossa, sillä en todellakaan tiedä, mihin kulttuuri on menossa. Mutta ehkä se on hyvä nuotti, johon päättää tämä raapustus. Epävarmuus. Ehkä jos meistä jokainen olisi hieman vähemmän varma omasta oikeassa olemisestaan, antaisimme enemmän tilaa inhmillisyydelle, anteeksiannolle, toisillemme. Olla omia itsejään. (Noinko tuo itsensä -sanan monikko kirjoitetaan? En tiedä, enkä aio googlata!)

Toinen merkintä: Call Me By Your Name ja elokuvan muoto

Katsoin hiljaittain uudelleen Luca Guadagninon mestariteoksen vuodelta 2017, Call Me By Your Name, ensimmäistä kertaa. Olin viivytellyt sen kanssa, sillä pelkäsin luonnollisesti, että se ei yltäisi ensimmäisen kerran veroiseksi enää toisella katselukerralla. Joidenkin hyvien elokuvien kanssa on käynyt niinkin, että uusintakatselu on kokonaan tuhonnut ensimmäisen kerran lumon. 

Call Me By Your Name 2017 (dir. Luca Guadagnino)

Oli mielenkiintoista, että toisin kuin monen muun suosikkielokuvani kohdalla, uusinkatselu ei suinkaan palauttanut mieleen aikaisemman katselukerran lumoa. En saanut enää siitä samasta kokemuksesta kiinni. Mutta uusintakatselu ei myöskään vesittänyt ensimmäisen kerran lumoa. 

Sen sijaan elokuvan näkeminen uudelleen tuntui kuin omien muistojen läpikäynniltä. Toisin sanoen elokuva oli läpikotaisin tuttu, vaikka olin nähnyt sen viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Muistin jokaisen kohtauksen, jokaisen vuorosanan, jokaisen kappaleen elokuvan soundtrackilta. Muistin jopa näyttelijöiden ilmeet ja reaktiot. 

Mutta kuten muistojen kanssa usein, ne tuntuvat hyvin tutuilta. Läpikotaisen omilta. Jonkin asian muisteleminen ei ole sama asia kuin sen uudelleenkokeminen tai -eläminen. 

Esimerkiksi kun katson David O. Russellin Unelmien pelikirjan uudelleen, on kuin kokisin sen joka kerta ensimmäistä kertaa uudelleen. Saan sen saman kokemuksen joka katselukerran jälkeen, vaikka se olisi kuinka mones katselukerta.

Huomaan kuitenkin samaan aikaan, kun tietyt elokuvat juurruttavat itseään mieleeni vuosi vuodelta vain syvemmälle, että elokuvien katsominen ei ole enää samanlaista, mitä se joskus oli. Ja tavallaan se on ihan luonnollista. Harvoin asiat pysyvät täsmälleen samanlaisina ihmisten ja tilanteiden ja maailman muuttuessa. Ihmiset kasvavat, kypsyvät, hankkivat erilaisia sävyjä, kokemuksia ja huomaavat olevansa eri ihminen kuin olivat vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, mutta myös eri ihminen kuin on muistoissaan itse itselleen uskotellut olevan. 

Omaa sisäistä muutosta on vaikeakin havaita. Itsestäni huomaan, että siirryttyäni opiskelijasta - jonka elämä on jonkinlaista jatkuvaa odotuksentilaa ja huomisen kaipuuta ja jolloin kaipaa toisia todellisuuksia - nyt taas täysipäiväiseksi työntekijäksi, sitä ei kaipaa enää samanlaista pakoa arjestaan. Ajoittain sitä ei edes siedä. Pakeneminen on liian rankkaa, kun omassa arjessa tietyt asiat painavat liikaa ja vaativat täysipäiväistä huomiotasi.

Sisäisen maailman muutoksen lisäksi on havaittavissa myös ulkoisen maailman muutos. Visuaalisuus on kaikkialla. Se on kaikki kaikessa. Sosiaalisessa mediassa, uutisissa, jopa lehtiartikkeleissa (joita luetaan nyt diginä) pomppivat siellä täällä visuaaliset elementit, videot, animaatiot, diagrammit ynnä muut härpäkkeet. Jatkuvalla syötöllä tulee uusia digitaalisia alustoja, työkaluja, näin korona-aikana jopa työnteko on - ei pelkästään enenevissä määrin - vaan pelkästään visuaalista; etäkokouksia, Zoomia, sähköpostia, Skypeä, webinaareja ja niin edespäin. 

Kun ennen mieleen jäi pyörimään vaikuttava elokuvakohtaus tai visuaalinen hetki tai näyttelijän ilme, nyt samaa kohtaa aivoista valtaa Youtube-videot, Tiktokit, Instagram-päivitykset, Facebook Livet tai Twitter-ketjut. 

Eikä ole enää oikein tarvettakaan ahdata elokuvia siihen kiintiöön, sillä se on jo täynnä. Elokuvat monen tunnin kestoineen ovat lisäksi liian pitkiä sekunnin murto-osiin keskittyvän arjen keskellä. Eikä se välttämättä ole edes huono asia. Luovuus elää muuallakin kuin perinteisessä visuaalisessa kerronnassa. Se, mitä nuori teini-ikäinen saa älypuhelimellaan aikaan voi olla todella hämmästyttävää. Elokuvantekijät eivät välttämättä edes pysy perässä.

Ja kuka tietää, mihin elokuvateollisuus tänä aikana edes joutuu? Yksinäinen soturi tuntuu olevan Christopher Nolan, mutta vaikka hän onkin melkein puolijumalan asemassa elokuvateollisuudessa, hänkään ei yksin pystyne kamppailemaan Äiti Maata kohtaan, joka julmuuksissaan saa näköjään halutessaan koko maailman polvilleen.

Tenet 2020 (dir. Christopher Nolan)

Ehkä elokuvat muuttavat enenevissä määrin muotoaan digitaalisiin alustoihin. Luovimmista luovimmat Scorseseineen ja Kaufmaneineen on jo houkuteltu Netflixin talliin. Elokuvan muoto on hengittävä, elävä. Se hakee rajojaan. Pituutta ei ole hakattu kiveen. Mahdollisuuksia ei ole määritelty tietyn pituiseksi listaksi. 

Call Me By Your Namen uudelleenkatselu ei tiputtanut sen pisteitä silmissäni, vaikka se ei yltänytkään ensimmäisen kerran kokemukseen. Muistan yhä sen ensimmäisen kerran kun katsoin elokuvan, mutta nyt myös tämän toisen kerran. Joka jollain lailla oli kuitenkin oma kokemuksensa. 

Elokuviin voi jäädä elämään. Niiden tunnelma voi olla käsinkosketeltavaa. Visuaaliset hetket pystyy palauttamaan omissa aivoissaan täsmällisen tarkasti mieleen jopa vuosien jälkeen. Siinä ehkä makaa elokuvan taidemuodon erikoisuus. Jotain, mitä saa vain visuaalisuuden yhdistämisellä tarinankerrontaan. 

Näiden kahden vuoden aikana Call Me By Your Name on ollut yksi niistä elokuvista, jotka ovat eläneet jatkuvalla luupilla mielessäni. Sen hypnoottinen tunnelma, henkeäsalpaavat musiikit, lämmin miljöö ja elävät henkilöhahmot edustavat sitä, mitä elokuva voi parhaimmillaan olla. Siitä tulee kuin oman itsen jatko. Kuin oma muisto. Jonka uudelleenkatselu voi olla mielekästä, vaikka se ei vastaisikaan sen uudelleenelämistä.

Visuaalisen ilmaisun muoto, sen moninaisuus ja kerroksellisuus, on rikkaus. Sen sijaan, että köyttäisi itsensä vain yhteen tiettyyn muotoon, yhteen tapaan, yhteen kokemukseen, yhteen muistoon, yhteen minuuteen, yhteen elämään, yhteen maailmaan, voi sen sijaan juhlia monipuolisuuden, kokeilevuuden, muutoksen, erilaisuuksien, uusien tapojen, tulevien muistojen rikkautta. 

Yritän ainakin itse olla täällä kykyjeni mukaan katsomassa, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. 

Ensimmäinen merkintä

Tarkkasilmäisimmät lienevät jo huomanneenkin, että tuntuvat kuin tulleen väärään blogiin. Ihan oikeassa paikassa olette, ei huolta. Ja niin olen minäkin. Tosin vielä kesälomalla, mutta olen häärännyt täällä blogin kulisseissa ja tulin tekemään tällaisen välimerkinnän tänne siksi, koska bloggerin ihana, vanhanaikainen teknologia on vähän kankea, eikä esimerkiksi mahdollista nettiosoitteiden uudelleenohjauksia, joten siksi blogin vanha osoite cinemalozenge.blogspot.com ei enää toimi. Mutta ei tule pelästyä, blogi näkyy täällä uudessa osoitteessa.

Jo viime vuoden kesän jälkeen uhkailin, että blogi saattaisi nähdä isompia tai pienempiä muutoksia. No, vuosi siinä sitten meni ja kerta heitolla uusiksi menikin. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että tässä vaiheessa, seitsemän vuotta tätä blogia raapustaneena, aika oli joko uudistua tai kuolla.

Cinema Lozengea ei enää ollut olemassa pitkään aikaan. Viimeistään se kuoli alkuvuodesta. Maailma on eri, minä olen eri, kaikki muuttuu. Siksi kyse ei ole siitä, että olisin halunnut uudistua, vaan jostain ihan täysin muusta.

Vuosi vuodelta huomaan, että ainoa syy pitää tätä blogia pystyssä on se alkuperäinen idea, mikä minulla on ollut, eli että saada ylös ajatukset katsomistani elokuvista. Haluan aina vain vähemmän ja vähemmän julistaa itseäni minään totuutena tai auktoriteettina. Jos koskaan edes olen halunnut. Nyt en sitä halua ollenkaan.

Siksi muuttunut blogi on entistä askeettisempi ja entistä minimalistisempi. Se on keskittynyt vain ja ainoastaan toimimaan alustana, jolle kirjoittaa muutama mieleen noussut ajatus - tai merkintä elokuvista, joita olen katsonut.

Ja tästä pääsemme myös tähän asiaan. Elokuviin. Huomaan niidenkin suhteen, että olen kypsempi elokuvien kuluttaja kuin joskus. Se tarkoittaa, että en enää ahmi niitä kaksin käsin. Katson niitä silloin tällöin. Ja vain silloin kuin huvittaa. Miten sen kuuluisikin olla. Mutta se ei tee kovin hedelmällistä blogia. Joten siksi laajennus. Kirjoitan nyt mistä tahansa haluan. Tv-sarjoista ehkä entistä enemmän, mutta myös ensimmäistä kertaa kirjoista. Ei ehkä ihan heti, mutta jossain vaiheessa.

Katsotaan siis kuinka kauan tämä meno kestää. Ei ehkä enää seuraavaa seitsemää vuotta, mutta ehkä nyt ensi kesälomaan asti ainakin.

Mukavaa, jos olette vielä kirjoituksia mukana seuraamassa. Ei haittaa, vaikka ette olisi. Armollisuutta, elämää, kaiken ohimenevyyttä ja olemassaolon arvostusta, kun täällä vielä ollaan. Lomailen itse vielä vähän aikaa, suunnittelen uudistuneen blogin sisältöjä ja palailen tosiaan sitten syksymmällä.

(Pahoittelut myös siitä, että blogger näköjään nyt spämmännyt teidän lukuluettelonne täyteen tämän blogin postauksia. En ole siis koko vanhan blogini sisältöä uudelleenjulkaissut, vaan tämäkin menee bloggerin piikkiin.)

Kesäloma

Elokuvia ei tule katsottua.

Jostain syystä ne eivät löydä minua

enkä minä niitä 

näin kevät-kesä-puoliskolla vuotta.

Meillä on jotain ongelmia

kohtaamisissamme.

Emme ole samalla sivulla.

Siksi elokuvablogin on parasta 

viettää ansaittua kesälomaa niinä

kuukausina.

Viime vuoden tapaan.

Ihan pian on tarkoitus palata.

Loppukesästä, viimeistään

alkusyksystä.

Kellot

Katson ajan tahrimaa maailmaa.

Kuulen kun kellot soivat.

Ajattelen, että ehkä 

tässä on kaikki.

Lähden silti etsimään jotain enemmän.

Koen tulleeni tien päähän. 

Nykyisessä työssä, kaupungissa, elämässä.

Haen töitä. Koko alkuvuoden.

Käyn haastattelussa.

Saman päivän iltana avaan tietokoneen.

Eteeni lävähtää tieto Tuopin menehtymisestä.

Vähän ajan päästä saan tietää saaneeni työpaikan. 

Jollaisesta olen aina haaveillut. Jota varten olen opiskellut. 

Muutto. Helsinki. Töiden aloitus. 

Samaan aikaan pieni, pienempi kuin solu, mutta niin vahva voima saa maailman polvilleen.

Mietin onko mikään pysyvää tai muuttuuko toisaalta mikään?

Yritämme, epäonnistumme, pakenemme. Löydämme uudestaan. Unohdamme. 

Aika leikkii leikkiään. Hyppii ruutua. 

Kellot soivat. Ja aika aloittaa leikkinsä uudestaan.

Tuopille.

Gilmore Girls, 1. - 7. kaudet

Gilmore Girls taitaa kuulua jo yleissivistykseen länsimaisen kulttuurin osalta. Ikoniseen asemaan noussut hittisarja sai ensiesityksensä vuonna 2000. Ja näki viimeisen kerran päivänvalon seitsemän vuotta myöhemmin, kunnes Netflix laski algoritmiensa kanssa sarjan niin tärkeäksi osaksi popkulttuurihistoriaa, että päätti tuottaa sarjalle jatkoa neliosaisen reboot-sarjan kanssa. Gilmore Girls: A Year in the Life julkaistiin suoratoistopalvelussa vuonna 2016. Nyt kun sarja on keräämässä taas osakseen huhua uudelleenlämmittelystä, ajattelin arvostella tämän legendaarisen televisioviihteen järkäleen, jonka Time-lehti on valinnut jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista.

Sarja sijoittuu idylliseen ja kuvitteelliseen Star Hollow'n pikkukaupunkiin Connecticutin osavaltiossa. Pikkukaupunki on täynnä omalaatuisia hahmoja, kuten balettikoulun pitäjä Miss Patty (Liz Torres), antiikkikauppaa pyörittävä Kimin perhe (Keiko Agena, Emily Kuroda), kahvilan omistaja Luke Danes (Scott Patterson), pormestari Taylor Doose (Michael Winters) ja lukuisia muita. Sarjan keskiöstä löydetään tietysti Gilmoren tytöt, eli Lorelai (Lauren Graham), joka on paikallisen majatalon johtaja sekä hänen 16-vuotias tyttärensä Rory (Alexis Bledel), joka on pyrkimässä Harvardiin. Sitä varten köyhä yksinhuoltajaäiti Lorelai matelee rikkaiden vanhempiensa, Richardin ja Emilyn (Edward Herrman, Kelly Bishop) luokse pyytämään rahaa. He suostuvat, vaikka Lorelai karkasikin heidän luotaan itse 16-vuotiaana ja raskaana, mutta vain sillä ehdolla, että Lorelai ja Rory tulevat joka perjantai-ilta heidän luokseen illalliselle. Tästä alkaa seitsemän tuotantokauden kerronta, jota rytmittää nuo perjantai-illan illalliset Gilmoren kartanossa.

Olen katsonut sarjaa edes takaisin jo muutamiakin kertoja. Sarjan tunnelma on varsin valloittava. Seesteinen ja pumpulimainen. Pikkukaupungin lumo ilman niitä huonoja puolia kuten ahdasmielisyyttä, talousongelmia tai muita vastaavia. Kaikki ovat hyvää pataa keskenään, iloisia ja hyvin toimeentulevia.

Yksi sarjan kantavista temaattisista kysymyksistä tosin on luokkaerot modernissa Amerikassa. Ristivetoa haetaan nimenomaan Lorelain vaatimattomasta elämäntavasta verrattuna hänen vanhempiensa äveriääseen, sosiaalisten hierarkioiden ja velvoitteiden täyttämään elämään.

Emily Gilmore, suvun matriarkka, jota tulkitsee näyttelijä Kelly Bishop

Toki Gilmore Girls on myös teinisarjamainen. Erityisesti 16-vuotias Rory tuo teini-iän koulumaailmalla ja rakkaushuolihaasteillaan sarjaa pakostakin tälle osastolle. Sarjan mittaan hänelle esitellään peräti kolme sulhasehdokasta - paikallinen kilttipoju Dean (Jared Padalecki), kylään muuttava nuori kapinallinen kuin suoraan James Dean-elokuvasta tai Salingerista Jess (Milo Ventimiglia) ja myöhemmin yliopistomaailmasta hyväosainen college jock Logan (Matt Czuchry), joka paljolti Lorelain tapaan kamppailee oman yhteiskunnallisen asemansa ja sen vaatimusten kanssa.

Mutta mikä on mielenkiintoista, että sarja ei tunnu erityisemmin ottavan kantaa siihen, kuka näistä pojista Rorylle kuuluisi. Yleensähän teinisarjoihin muodostuu joku on-off-pääpari, jota kaikki kannustaa päätyvän yhteen ja tietäähän sen sitten, että yhteen sitä päädytään. Mutta Gilmore Girlsin suhtautuminen rakkauteen on rautaisampaa, realistisempaa, rosoisempaa. Jokainen hahmo esitellään omine hyvine ja huonoine puolineen, eikä Rory ole vielä reboot-sarjan loppuun mennessäkään valinnut heistä ketään. Tämä on tietysti laittanut sarjan fanit muodostamaan omia kuppikuntiaan ja leirejään. Kuka on Team Deanissa, kuka Team Jessissa, kuka Team Loganissa. Mutta Roryn elämän keskiössä tuntuukin olevan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan akateemiseen uraansa sekä muut tärkeät ihmissuhteet elämässään, kuten ystävyyssuhde omaan äitiinsä. Todella poikkeuksellista kuvausta naishahmoista siis.

Ja tämä äiti-tytär-suhde sarjan tärkeimmäksi tekijäksi muodostuukin. Heidän keskinäinen kemiansa on verratonta. Harvoin on osattu kirjoittaa kahden ihmisen suhdetta niin aidoksi, samalla aaltopituudella olevaksi, oivaltavaksi, rikkaaksi, monitahoiseksi, yllättäväksi, mutta kuitenkin niin, että kumpikin on täysin oma hahmonsa ja persoonansa. Sarjan luojan ja pääkirjoittajan Amy Sherman-Palladinon kynä on poikkeuksellisen huolellinen. Tätä huomiota tukee ihan jo se silkka popkulttuuriviittausten määrä, mitä hän onnistuu dialogiin sujuttamaan. Sarjaa seuratessa välillä jopa hengästyy, kun keskittyy nappaamaan kiinni kaikista vertauksista ja heitoista milloin Tolstoihin milloin Rosie O'Donnellin tähdittämään televisioelokuvaan nimeltään Riding in the Bus with My Sister.

Nämä kulttuuriviittaukset ovatkin sarjan suola. Sarjaa seuratessa oppii yhtä sun toista. Muutenkin sarja on upealla pieteetillä tutkittu, valmistettu ja hiottu. Yksikään vuorosana ei tunnu kornilta tai myötähäpeää aiheuttavalta, kuten tällaisissa sarjoissa yleensä. Hahmot ovat upeasti veistettyjä ja hahmokavalkaadi uskomattoman laaja, olematta liikaa. Hahmoihin kiintyy sarjan edetessä. Valtava työ ollut kyllä tätä tehdessä. Hatunnosto.

Paris Gellerista muodostuu Roryn elämälle tärkeä vastapaino. Häntä näyttelee
Liza Weil.

Oma suosikkihahmo on ilman epäilyksen häivää Paris Geller (Liza Weil), Roryn koulukaveri. Tämä topakka ja tomera tyttö pistää kyllä tieltään oksat ja männynkävyt eikä hänelle jää kukaan kakkoseksi. Hän on hauska, mutta myös samaistuttava. Todella poikkeuksellinen, taaskin, myös naishahmona. Omaehtoinen, voimakas, aito. Ja hahmon hauskuutta ei voi korostaa liikaa. Ehkä huvittavin kohtaus on, kun hän nousee koulunlehden johtoon ja omaksuu neuvostoliittolaisen, diktaattorimaisen johtamistyylin, sillä "tuskin Solženitsynkaan olisi kirjoittanut Ivan Denisovitšin päivää ilman vastaavia olosuhteita."

Pidän myös Richardista ja Emilystä, Lorelain rikkaista vanhemmista. Mitä enemmän sarjaa katson, sitä enemmän ymmärrän myös heidän snobia maailmankatsomusta, mikä on jännä huomio. Viimeisimmillä katselukerroilla olen ollut jopa täysin heidän leirissään. Todella outoa sillä ensimmäisellä katselukerralla olin täysin Lorelain puolella. Mutta tämä vain tukee analyysia siitä, että sarja on loppupeleissä yllättävänkin syvällinen ja monitahoinen, ja tutkiskelee vaikeitakin kysymyksiä elämästä, rahasta, vallasta, syyllisyydestä, perhesuhteista, rakkaudesta ja niin edespäin. Helppoja vastauksia ei tarjota. Vaan erilaisia näkemyksiä, joissa näkee arvon kyllä kaikissa. Ymmärtää jokaista osapuolta.

Pakko nostaa myös Melissa McCarthyn esittämä Sookie, joka on Lorelain paras kaveri ja majatalon keittäjätär, yhdeksi suosikeista. Ihan vain McCarthyn saumattoman tulkinnan ansiosta. Tämän sarjan avulla minulle on auennut kuinka jumalattoman valtava repertuaari McCarthylla onkaan näyttelijäntaidoissaan hallinnassa.

Lorelai ja Luke, jonka piti alunperin olla vain satunnainen sivuhahmo,
mutta muodostuikin päähenkilön rakkaudenkohteeksi. Näyttelijöinä
Lauren Graham ja Scott Patterson.

Sarjasta tietysti löytyy myös vähän vähemmän tykättäviä olentoja. Stars Hollow'n kaupungin jokamiesjantunen Kirk (Sean Gunn) on suurelta osin ällöttävä. Myös Lorelain on-off-rakkaudenkohteeksi muodostuva kuppilanpitäjä Luke on hahmo, jota olen alkanut vihaamaan enemmän sitä mukaa mitä enemmän sarjaa olen katsonut. Tämäkin hassu havainto sinänsä, että pitkään hän oli vain Lorelain Luke, joiden pitikin päätyä yhteen. Mutta nyttemmin olen alkanut ärsyyntymään hänen tossumaiseen, saamattomaan ja aina vain ruikuttavaan olemukseen enemmän ja enemmän.

Tässä välissä teen sellaisen paljastuksen, että Lorelain rakkauselämän kanssa minä kuulun ehdottomasti Team Christopheriin. Inhosin Maxia, inhosin Jasonia. Christopher on siis Roryn isä, niille, jotka ei tiedä.

Roryn rakkauselämään en osaa ottaa kantaa. Menen vähän back-and-forth Loganin ja Jessin välillä. Mutta en ole täysin Deaniakaan vastaan. Hänen hahmonsa tosin muuttuu aikamoiseksi tapaukseksi sarjan edetessä, joten siksi hän jättää aina kylmimmäksi. Mutta kuten todettu, ehkä Roryn rakkauselämän kanssa tällaista pohdiskelua ei edes tule harrastaa. Ihanan poikkeuksellista, että naishahmon voi kirjoittaa sarjaan myös niin, että hän dumppaa kaikki poikaystävänsä. Määrittää itsensä muutenkin kuin vain rakastamansa miehen kautta. Eikä Lorelaikaan loppupeleissä, vaikka hän yhteen elämänsä rakkauden kanssa päätyykin, määrity pelkäksi rakkautta havittelevaksi romcom-sankarittareksi.

Lauren Graham toimi myös sarjan tuottajana.

Tästä pääsemmekin Lorelain henkilöhahmoon laajemmin. Hän on, minun mielestäni, nimittäin yksi kaikkien aikojen upeimmista hahmoista, elokuvissa tai sarjoissa. Hän on jatkuvasti inspiroiva, villi ja vapaa, mutta silti vastuuntuntoinen, oman äänensä kantava, jalat maassa seisova, selkärangan omaava, mutta silti virheitä tekevä, vahingoittuva, epätäydellinen hahmo, joka opettelee elämistä siinä missä kuka tahansa muukin. Äitinä hän on aivan uskomaton. Kuinka hän pystyy samaan aikaan olemaan tyttärelleen hänen paras kaverinsa, mutta kuitenkin kasvattamaan tätä, pitämään huolta ja asettamaan myös rajoja. Lauren Grahamin tulkinnalle minulla ei löydy edes sanoja.

Hän ei tunnu edes fiktiiviseltä hahmolta. Hän on niin omalaatuinen, mutta silti tunnistettava. Hänessä löytää ehkä itsensä. Jokaisen meistä on kiivettävä välillä järkyttävän suuria vuoria, yksin. Uhmattava meille rakkaimpia ihmisiä ilman tukea. Kannateltava itse itseämme ja usein myös muita. Löydettävä oma polku sen meille valmiiksi tampatun sijaan, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Kaiken kaikkiaan siis Gilmore Girls on poikkeuksellisen vaikuttava sarja. Rikas hahmogalleria, pursuava ja nopeatahtinen dialogi, älykkäät teemat ja modernit päähenkilöt nostavat sarjan tyylajissaan täysin omiin korkeuksiinsa. Pikkukaupungin tunnelma lumoaa kerta toisensa jälkeen ja kutsuu viettämään sarjan parissa jopa aivan liikaa aikaa. Amy Sherman-Palladinon vangitseva kynänjälki tutkii identiteettiä, elämää ja tavallista arkeakin kuplivan filosofisesti. Lisäksi Gilmore Girls on hauska. Koskettava myös ja surullinen. Sen pariin palaa niin iloisina kuin ikävinä hetkinä. Sanat eivät varmaan tuo sarjalle kauheasti oikeutta, joten suosittelen kaikkia vain katsomaan omin silmin.

Loppuun muutamia triviaaleja huomioita. Tylsin tuotakausi on kuutonen, jossa Rory ja Lorelai joutuvat välirikkoon. Rorysta muuttuu sarjan edetessä muutenkin melko hirveä. Reboot-sarjassa hän on suorastaan kamala. Siitä enemmän jos/kun sen arvostelen. En myöskään pitänyt Richardin ja Emilyn välirikosta. Parhaimmat jaksot minulle ovat aina niitä, joissa on perjantai-illan illalliset. Toisin kuin monet muut, minä pidän seitsemännestä ja viimeisestä tuotantokaudesta. Sarjan luoja Amy Sherman-Palladino sai liian korkeiden palkkavaatimusten takia kuudennen kauden jälkeen potkut ja moni ajattelee tämän johtaneen tason laskuun, mutta minusta seitsemäs tuotantokausi on yksi parhaista. Suosikkijaksoja on esimerkiksi:

Lorelai's First Cotillion (kausi 7), 

But Not as Cute as Pushkin (kausi 5) (jossa Paris pikadeittailee), 

I'd Rather Be in Philadelphia (kausi 7), 

'S Wonderful, 'S Marvelous (kausi 7) (jossa Emily joutuu vankilaan), 

The Hobbit, the Sofa, and Digger Stiles (kausi 4), 

Those Are Strings, Pinocchio (kausi 3) (joka on ehkä sarjan koskettavin jakso) ja 

The Bracebridge Dinner (kausi 2). 

Oscar-gaala 2020

Viime yönä valvottiin taas Oscareiden parissa. Jo 92. vuoden ikään ennättänyt Herra Oscar löysi taas uuden kodin kahdenkymmenenneljän kategorian voittajan taholta. Parhaaksi elokuvaksi palkittiin historiallisesti ensimmäistä kertaa elokuva, jossa puhuttiin pääosin toista kieltä kuin englantia. Tosin Parasitessakin kuullaan englantia, joten täysin kokonaan se ei ole vieraskielinen elokuva. Kuten ei myöskään ensimmäinen elokuva Yhdysvaltojen ulkopuolelta, joka olisi voittanut parhaan elokuvan Oscarin. Ainakin The Artist vuonna 2011, ranskalainen elokuva, voitti myös parhaan elokuvan Oscarin. Siinä vaan ei puhuttu sanaakaan dialogia, joten vieraskieliseksi sitä oli vaikea laskea.

Myös parhaan ohjaajan pysti meni Parasiten Bong Joon-holle, joka kylläkin hänkin on Hollywoodissa jo työskennellyt, joten täysin ulkopuoliseksi ei häntä voi laskea. Silti tämä lienee nyt ollut jonkinlainen erävoitto Hollywoodin inklusiivisuutta ja representaatiota kovin ääneen vaatineille.

Gaalan juonsi tänä vuonna koomikot Steve Martin ja Chris Rock, joista ei hiiskuttu sanallakaan etukäteen. Ja koska kyseessä on Chris Rock, oli häneltä odotettavissa voimakasta saarnaamista tuttuun tapaansa afrikkalaisamerikkalaisten taiteentekijöiden asemasta.

Näyttelijäkategorioiden voittajat olivat ennakkosuosikit. Lavalle kipusi aina yhtä elegentti Renee Zellweger mykistävästä roolisuorituksestaan elokuvassa Judy. Parhaan miespääosan voittaja Joaquin Phoenix piti tapansa mukaan poliittisen palopuheen, tällä kertaa eläinten oikeuksista. Brad Pitt oli oma rento itsensä ja vitsaili parhaan miessivuosan kategorian voittajana. Laura Dern, parhaan naissivuosan kategorian voittaja piti koskettavan kiitospuheen, jossa kiitti vanhempiaan, näyttelijöitä Bruce Dernia ja Diane Laddia, joka istui kyyneleet silmissä yleisön joukossa.

Punaisella matolla juontajina toimi Ryan Seacrest, Tamron Hall, Billy Porter (joka myös lauloi gaalan avausnumerossa yhdessä näyttelijä-esiintyjä Janelle Monaen kanssa) sekä supermalliksi tituleerattu Lily Aldridge. Myös elokuvakriitikko Elvis Mitchell antoi painavan sanansa parhaan elokuvan ehdokkaista.

Suomen Oscar-valvomoa juonsi jokavuotiseen tapaansa Anna Möttölä seuranaan muotisuunnittelija Ervin Latimer sekä toimittaja J.P. Pulkkinen. Kiinnitin heidän selostustavassaan erityisesti huomiota siihen, että sitä hallitsi vallan Twitteristä tuttu stan -language, joka kuulosti oudolta somen kontekstista irrotettuna. Möttölä puhui useampaan otteeseen "hashtag Bong-hivestä" ja erityisesti Latimer viljeli vastaavia Twitter-ilmaisuja.

Omat veikkaukseni menivät mönkään. Luulin tänä vuonna pärjääväni oikeasti hyvin ja pääseväni ensimmäistä kertaa kahdenkymmenen oikein menneen veikkauksen yläpuolelle, mutta alle jäätiin vieläkin. Yhteenä sain 17 veikkaustani oikein. Mikä on kylläkin parempi kuin esimerkiksi viime vuonna. Taisi itse asiassa tulla kaikkien aikojen ennätys, kun nyt oikein muistelen taaksepäin. Kiva sinänsä.

Suosikkielokuvistani Jojo Rabbit voitti parhaan käsikirjoituksen pystin ja Taika Waititi piti hienon puheen alkuperäiskansojen merkityksestä taiteessa. Myös Little Womenin upea puvustaja sai Oscar-voiton, mikä oli ehdottoman ansaittua, Bombshellin maskeeraustiimi kävi ansaitusti nappaamassa pystin lavalta ja Once Upon a Time in Hollywoodin mahtavat lavasteet saivat kunniaa. Ja erityisesti tietysti lämmittää sydäntä se Reneen voitto parhaasta naispääosasta.

Tässä kaikki voittajat:

Best Picture
Ford v Ferrari
The Irishman
Jojo Rabbit
Joker
Little Women
Marriage Story
1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood
Voittaja: Parasite

Best Actress
Cynthia Erivo, Harriet
Scarlett Johansson, Marriage Story
Saoirse Ronan, Little Women
Charlize Theron, Bombshell
Voittaja: Renée Zellweger, Judy (veikkaus)

Best Actor
Antonio Banderas, Pain and Glory
Leonardo DiCaprio, Once Upon a Time in Hollywood
Adam Driver, Marriage Story
Voittaja: Joaquin Phoenix, Joker (veikkaus)
Jonathan Pryce, The Two Popes

Best Director
Martin Scorsese, The Irishman
Todd Phillips, Joker
Sam Mendes, 1917 (veikkaus)
Quentin Tarantino, Once Upon a Time in Hollywood
Voittaja: Bong Joon Ho, Parasite

Best Supporting Actress
Kathy Bates, Richard Jewell
Voittaja: Laura Dern, Marriage Story (veikkaus)
Scarlett Johansson, Jojo Rabbit
Florence Pugh, Little Women
Margot Robbie, Bombshell

Best Supporting Actor
Tom Hanks, A Beautiful Day in the Neighborhood
Anthony Hopkins, The Two Popes
Al Pacino, The Irishman
Joe Pesci, The Irishman
Voittaja: Brad Pitt, Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)


Best Animated Feature
How to Train Your Dragon: The Hidden World
I Lost My Body
Klaus
Missing Link
Voittaja: Toy Story 4 (veikkaus)

Best Animated Short
Dcera (Daughter)
Voittaja: Hair Love (veikkaus)
Kitbull
Memorable
Sister

Best Original Screenplay
Knives Out
Marriage Story
1917
Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)
Voittaja: Parasite

Best Adapted Screenplay
The Irishman
Voittaja: Jojo Rabbit (veikkaus)
Joker
Little Women
The Two Popes

Best Live Action Short
Brotherhood
Nefta Football Club (veikkaus)
Voittaja: The Neighbors’ Window
Saria
A Sister

*Olin ihan varma, että jalkapallofilmi voittaisi, koska missäpä koskaan jalkapalloaihe jäisi sivusijalle?

Best Production Design
The Irishman
Jojo Rabbit
1917
Voittaja: Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)
Parasite

Best Costume Design
The Irishman
Jojo Rabbit
Joker
Voittaja: Little Women (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Documentary Feature
Voittaja: American Factory (veikkaus)
The Cave
The Edge of Democracy
For Sama
Honeyland

Documentary Short
In the Absence
Voittaja: Learning to Skateboard in a Warzone (If You’re a Girl) (veikkaus)
Life Overtakes Me
St. Louis Superman
Walk, Run, Cha-Cha

Sound Editing
Voittaja: Ford v Ferrari
Joker
1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood
Star Wars: The Rise of Skywalker

*Tämän itse asiassa tiesin menevän pieleen, koska arvasin kyllä, että ääniosaston voitot jakaantuisivat Ford v Ferrarin ja 1917 välille, mutta en kuollaksenikaan osannut veikata, että kumpi voitto menisi kummalle, joten pistin varmuuden vuoksi molempiin 1917. Tyhmät kategoriat, jotka joutaisi jo kyllä yhdistettäväksi.

Sound Mixing
Ad Astra
Ford v. Ferrari
Joker
Voittaja: 1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Best Cinematography
The Irishman
Joker
The Lighthouse
Voittaja: 1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Best Film Editing
Voittaja: Ford v Ferrari
The Irishman (veikkaus)
Jojo Rabbit
Joker
Parasite

* Tämä oli kyllä suurin yllätys. Schoonmakerin työ oli niin monumentaalinen The Irishmanissa, joten ihmettelen suuresti. Eikä Ford v Ferrari ollut vuoden kehutuimpia elokuvia, sillä yleensä parhaan leikkauksen kategoria on vahvasti synkassa parhaan elokuvan voittajan kanssa. Eli Parasiten olisin luullut peittoavan The Irishmanin, jos jonkun.

Best Visual Effects
Avengers: Endgame
The Irishman
The Lion King (veikkaus)
Voittaja: 1917
Star Wars: The Rise of Skywalker

Best Makeup and Hairstyling
Voittaja: Bombshell (veikkaus)
Joker
Judy
Maleficent: Mistress of Evil
1917

Best International Feature Film
Corpus Christi
Honeyland
Les Misérables
Pain and Glory
Voittaja: Parasite (veikkaus)

* Paljon näin uutisklipeissä keskustelua gaalan jälkeen, että onko tällä kansainvälisen elokuvan kategorialla mitään tarkoitusta, jos sen voittaja koetaan tarpeen palkita myös parhaan elokuvan kategoriassa. Ihan oleellinen kysymys, sinänsä.

Best Original Score
Voittaja: Joker (veikkaus)
Little Women
Marriage Story
1917
Star Wars: The Rise of Skywalker

Best Original Song
“I Can’t Let You Throw Yourself Away,” Toy Story 4
Voittaja: “(I’m Gonna) Love Me Again,” Rocketman (veikkaus)
“I’m Standing With You,” Breakthrough
“Into the Unknown,” Frozen II
“Stand Up,” Harriet


Gaala oli musiikin täyteinen. Oma suosikkini esityksistä taisi olla Eminemin esitys. On se vaan vieläkin niin pro hommassaan. Pidin myös montaasista, joka esitettiin biisejä, jotka ovat tulleet ikonisiksi elokuvissa. Se iski jollain lailla myös tunteisiin. Muita esiintyjiä oli muun muassa Idina Menzel, Randy Newman, Elton John, Questlove, Billie Eilish jne.

Oman yöni vedin pitkälti suklaan voimalla:

Päällisin puolin gaala jää kokonaisuudessaan harmittavasti ehkä kuitenkin parempien vuosien varjoon. Jos tätä voi jo näin aikaisin edes julistaa. Vaikka elokuvavuosi oli kova, en viihtynyt gaalan parissa ollenkaan niin hyvin mitä menneinä vuosina. Petyin siihen, että juontajat lavalle kärrättiin, vaikka toisin luvattiin. Petyin myös voittajiin ja siihen, että ne olivat niin turvallisia. Jäin kaipaamaan yllätysmomenttia. Petyin ehkä myös ehdokkaiden valjuuteen. Näyttelijäehdokkaat olivat nyt niitä naamoja, joita olemme pällistelleet monta kymmentä vuotta. Se teki gaalasta tylsän. Ei voinut bongata yleisön joukosta uusia suosikkeja.

Lisäksi nyt alkaa viimein tulla korvista ulos tämä väsyttävä ruikuttaminen Oscar-voittajien monipuolistamisesta. Jota on nyt siis harrastettu niin monta vuotta, että itse olen alkanut pitämään sitä melkein normina. Ihmettelisin suuresti, jos esimerkiksi ensi vuonna näkisimme Oscarit, jossa kaikki tyytyvät vain taputtamaan voittajille. Oscar-rutinasta on tullut järkyttävän kulunut klisee. Mikä on sinänsä myös säälittävää, sillä olemmehan nähneet ehdokkaina Parasitea, BlacKkKlansmania, Romaa, Black Pantheria... Ei taide kuitenkaan loppupeleissä taida olla mitään matematiikkaa, jossa viivottimen kanssa mitattaisiin kaikille saman verran ruutuaikaa, vuorosanoja tai palkintokultaa.

Ja kun se poliittinen saarnaaminen ei lopu. Jo siinä vaiheessa kun Chris Rock ilmestyi vinkuvan äänensä kanssa lavalle, ajattelin että noni, tässä sitä taas mennään. Brie Larsonin keimailu lavalla aiheutti saman reaktion. Joaquin Phoenix myös. Natalie Portman sai sentään suunsa pidettyä kiinni vaihteeksi. Alan olla Ricky Gervaisin leirissä aina vain enemmän ja enemmän. Se, että nämä maailman etuoikeutetuimmat ihmiset alkavat saarnaaman yleisölleen milloin mistäkin, saa lähinnä vain ärsyyntymään. Ja vielä tarpeettomasti. Katselisin aivan mielelläni näiden rikkaiden ja kuuluisten toistensa selkään taputtelua, jos minua ei koko ajan muistutettaisi omista ja maailmani ongelmista.

En ajatellut kritisoida tästä, sillä yleensä saan pidettyä itseni aisoissa, mutta nyt on pakko lopettaa näihin sanoihin:

Minulle taide on pääasiassa eskapismia. Sitä nämä Oscarit eivät nyt tarjonneet. Ja jos joku miettii syytä laskeneille katsojaluvuille, se on tasan tarkkaan tässä. Niin tärkeää kuin politiikka ja maailmanpelastaminen onkin, niille on aika ja paikka. Ja niin on taiteellekin. Ja ne ovat eri. Valitettavasti. Taiteella on arvo, itsessään. Ei vain välineenä saavuttaa kannatusta aatteelle. Toivoisin, että Oscarit muistaisivat oman tarkoituksensa. Jos ei, niin niistä tulee tarkoituksettomia.

Siinä vaiheessa kun näin suurella Oscar-fanilla alkaa tulla gaala ulos korvista, luulisi hälytyskellojen alkavan soida.

|| Päivitys (11.02.20.) Juuri kuten uumoilinkin, Oscareiden katsojaluvut romahtivat.