Arvostelu: Emma

 

Katsottu 27.3.

Kiva.

Austenin tarinat näköjään toimii aina. Muodossa kuin muodossa.

Arvostelu: La vita davanti a sé

Sophia Lorenin pojan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Loren esittää entistä prostitoitua, joka on vanhennuttuaan alkanut pitää huolta muiden prostituoitujen ja orpolapsista. Eräänä päivänä hänen hoiviinsa löytää tiensä myös 12-vuotias Momo, Senegalista alun perin kotoisin oleva huumeita kadulla myyvä nuori.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Momo ja Lorenin esittämä Madame Rosa surevat yhdessä, että eräs toinen poika, joka asui heidän luonaan, on löytänyt kadoksissa olleen äitinsä ja muuttanut takaisin kotiin. Kamera löytää kohtauksessa sekä Madame Rosan käden että Momon käden löytämässä toinen toisensa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, toisen käteen tarttuminen, otos on sykähdyttävä. Ei pelkästään siksi, että se tarttuisi muodikkaasti diversiteettikuvaukseen, vaan syvemminkin; mitä kahden täysin erilaisen käden kohtaaminen surun hetkellä tarkoittaa. Vanha ja valkoinen naisen käsi, johon tarttuu nuori ja musta pojan käsi. Kuinka ne ovat niin erilaiset, mutta kuitenkin täysin samat.

Myös elokuvan asetelma on yhtä henkeä salpaava. Niin kauan kuin muistan olen toivonut, että elokuvissa kuvattaisiin enemmän tällaisia ihmisiä yhdessä; vanhoja ja nuoria, erilaisia ja eri vaiheissa elämäänsä, mutta kuitenkin toisiinsa yhteyden löytäviä. Liian usein tuntuu, että elokuvissa esitetään sitä, mikä on tavallista, normaalia. Mikä sekin on tulkintana tietysti mahdollista ja mahdollistaa omat yksityiskohtaisuutensa. Mutta samalla volyymilla emme näe tällaisia tarinoita, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat.

Se hienointa elokuvassa onkin, kuinka epäuskottavalta koko asetelma tuntuu. Kuin näin ei pitäisi edes olla. Mitä nuori poika vanhan ja raihnaisen naisen luona edes tekee? Kumpikaan ei pysty pitämään huolta toisistaan. Naisen kuuluisi olla turvallisessa ja valvotussa ympäristössä viettämässä rauhallisempia vanhuuspäiviä. Nuoren pojan taas kurinalaisimmissa, normaalimmissa olosuhteissa.

Ja koska elokuva kertoo niin idiosynkraattisesta asetelemasta, mahdollistaa se hienon tulkinnan ihmisen perustavanlaatuisuudesta. Siitä, mitä oikeasti tarvitsemme. Miten kohtaamme toisen ihmisen, kun kaikki ylimääräinen - ryhmäpaine, sosiaalinen normisto, tapakulttuuri - on kuorittu pois ympäriltä. Mitä jää jäljelle kun on vain kaksi erilaista ihmistä kohtaamassa toisensa kuin eläimet luonnossa. Millainen ihminen pohjimmiltaan, aidoimmillaan on. Oli hän sitten vanha tai nuori. Mies tai nainen. Musta tai valkoinen.

Siten elokuva myös tarrautuu hienosti 2000-luvun maailmaan, jossa kulttuurit häviävät ympäriltä ja ihmiset joutuvat tulemaan toimeen myös erilaisten ihmisten kanssa. Jossa entiset identiteetit tulevat merkityksettömiksi. Jossa turvallisuutta, normeja tai jopa edes lakeja, sääntöjä, asetuksia ei voida enää taata siinä kaoottisessa todellisuudessa, jota kohti olemme kulkemassa. Kaikki on vain post-jotain. Mutta jäljelä on yhä sykkivä sydän. 

Ja sen elokuva saa aikaan. 

Pidin siitä, kuinka eleettömästi elokuva oli kuvattu. Sen rytmi oli hyvin hengittävä. Vuorosanoja ei tungettu kenenkään suuhun liikaa, mutta ei liian vähänkään. Eikä sanat olleet teennäisiä, vaan jopa vaillinaisen tuntuvia, niin kuin aidossa elämässä sanat usein ovat. Elokuvan lopussa pala oikein nousee kurkkuun.

Hieman kun elokuva olisi malttanut luottaa enemmän riisuttuun kerrontaansa, upeisiin näyttelijäsuorituksiin (etupäässä Loren, jonka tulkinta on vähäeleistä, yksinkertaista, hiottua ja varmaa) ja voimakkaaseen aiheeseensa, eikä yrittää tehdä kerronnasta liian asetelmallista, olisi tässä yletytty vielä parempaan lopputulokseen. 

Merkintä: Visuaalisuudesta ja estetiikasta

Löysin tämän päivityksen blogini luonnoksista. Olin viimeksi työstänyt sitä vuonna 2019. Päätin tämän julkaista nyt (pienillä muokkauksilla ja lisäyksillä tosin), kun blogikin on ikään kuin laajentunut elokuva-arvosteluja laajemmaksi kirjoitusalustaksi. Ehkä tämä on myös hyvä harjoitus. Että voi painaa julkaise-nappia, vaikka sitten jollekin, mikä on tuntunut keskeneräiseltä. Tarvitseeko kaiken ollakaan niin täydellistä.

Elokuvat ovat tekstin

lisäksi kuvallista kerrontaa.

Siksi haluan

sukeltaa nyt syvemminkin

visuaaliseen estetiikkaan.

Ainaisen elokuvan tekstin ja tematiikan pohtimisen sijaan.

Katsotaan mitä tästä tulee.

Valokuva: Davide Sorrenti

Olen alkanut kiinnostumaan

valokuvan ja 

elokuvan suhteesta.

Autumn Durald (Palo Alto)

Monet elokuvantekijät

ovat kertoneet, että

heillä on ollut jopa

tietyt valokuvat mielessä,

kun ovat kuvanneet elokuviaan.

Valokuva: Gordon Parks

Valokuvien maailma voi parhaimmillaan

olla niin välitön, että 

niiden totuus sattuu.

James Laxton (If Beale Street Could Talk)

Erityisen kiintoisaa on valokuvan 

neliömäisyys, kiinteät rajat

ja elokuvan kolmiulotteisuus,

aukeavat seinämät.

Onko elokuva laajempi ilmaisumuoto,

vai onko sen visuaalisuus vain

liian puhkikuvattua?

Itse ajattelen, että parhaimmat valokuvat

häivyttävät omat rajansa,

kuten tekevät elokuvatkin.

Valokuva: Roy DeCarava

Visuaalisuus on parhaimmillaan

rajojen puutetta.

Siitä tulee kokemus,

kuin syöksyisit sen sisään.

James Laxton (If Beale Street Could Talk)

Millaista keskustelua kuvat käyvät ympäröivän maailman kanssa?

Luovatko kuvat oman maailmansa,

vai heijastavatko

ne ympäröivää maailmaansa?

Valokuva: Vivian Maier

Kumpi on totuudellisempaa,

todellisuus vai fiktio?

Edward Lachman (Carol)

Kuvitteellisuus muodostaa peilimaailman, jonka voi ajatella joko vahvistavan todellisuuttamme tai luovan sitä. Ehkä jopa valehtelevan siitä?

Valokuva: Nan Goldin

Saavatko kuvat meidät näkemään maailman

eri lailla,

eri linssin läpi,

vai paljastaako kuvat maailmasta

jotain, mitä emme 

ennen nähneet?

Reed Morano (Meadowland)

Onko kuva aina illuusiota?

Kehystetäänkö kuva liian sommitellusti, 

joten

se tekee maailmastaan liian

idealisoidun?

Valokuva: Larry Clark

Miten ihminen hahmottaa itsensä kuvasta?

André Turpin (Mommy)

Kuvat vangitsevat ajan muistoiksi.

Valokuva: Philip-Lorca diCorcia

Kun ihminen näkee itsensä,

hän on itsetietoinen.

Tunnistammeko toisiamme tai itseämme

ilman kuvia?

Stéphane Fontaine (Rust and Bone)

Missä on ihmisen rajat?

Valokuva: Helmut Newton

Onko ihmisyys rajoja vai rajojen puutetta?

Lukasz Zal (Cold War)

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Dokumentteja: Joan Didion: The Center Will Not Hold & Michelle Obama: Becoming

Vuosi vuodelta huomaan, että minulla itselläni on aina vain vähemmän ja vähemmän sanottavaa. Epäilemättä syy, miksi blogin kirjoittamisen kanssa joutuu kipuilemaan. Vaikka joskus jotain tulisikin mieleen, huomaan, että maailmamme on niin täynnä kaikkea, että ei tee mieli tunkea sinne enää mitään lisää. 

Siksi olen löytänyt tietäni enemmän ja enemmän niiden luo, joilla on jotain sanottavaa. Kuten Michelle Obamalla tai Joan Didionilla.

Dokumentit ovat myös täydellistä katsottavaa korona-aikaamme. Fiktiivisistä tarinoista puuttuu tällä hetkellä joku terä, ehkä siksi koska näinä aikoina totuus on niin paljon tarua ihmeellisempää. Ei tee mieli samaistua mihinkään muuhun, koska itse elää vielä niin paljon kaiken keskellä. 

Mutta dokumenteissa voi löytää tiensä jopa ihan vain vuoden tai pari takaiseen. Jolloin Michelle Obama pystyi vielä pitämään 30:n kaupungin puhujakiertueensa massiivisille yleisöille. Ja nimenomaan tällaiset dokumentit - joiden keskiössä on ihminen ja kyseisen ihmisen saavutukset, sen sijaan että kuvattaisiin jotain kriisiä, sotaa tai kärsimystä - tuntuvat säilyttäneen tehonsa, toisin kuin monet muut aiheet, jotka väistämättä tuntuvat elottomilta. Koska ne eivät ole tätä kipua. Joten miksi minun pitäisi välittää siitä kivusta, mitä oli silloin.

En ole itse asiassa koskaan ollut mikään Obamojen suurin fani. Itse olen mieltänyt itseäni enemmän Hillaryn leiriin. Ja kyllä, olen katsonut Hillarynkin dokumentin, joka on Areenassa, mutta en halua puhua siitä nyt. Ehkä vielä joku päivä.

Mutta tiedän, että Obamat ovat toisille ihan jotain jumaluudesta seuraavaa. Veikkaisin, että jos kadulla pysäyttää ihan vaikka viisikymmentä ihmistä ja heiltä kysyttäisiin, kuka on mielestäsi karismaattinen ihminen, Barack Obaman nimi heitettäisiin ilmoille ainakin kerran, todennäköisesti useamminkin. 

Ja kyllä minäkin näen, miksi ihmiset Obamoihin niin tykästyvät. Varsinkin peilattuna kaoottiseen Trumpin aikakauteen, joka heitä seurasi, ei ero voisi olla pistävämpi. Obamat olivat ennen kaikkea kunnollisia ihmisiä. Sana, joka on ehkä nykyään mennyt jopa vähän pois muodista. Mutta sitä he olivat ja ovat. Kunnollisia.

On ollut hienoa taas pystyä kuluttamaan amerikkalaista kulttuurivirtaa, ilman että Trumpin nimi, hahmo, olemus, entiteetti kummittelisi jossain taustalla, kuten niin monta vuotta jouduimme kestämään. Usein hänet ihan konkreettisestikin tungettiin osaksi tarinankerrontaa. Mutta vaikka hän ei olisi mitenkään kyseiseen teokseen liittynyt, silti hän oli jotenkin niiden taustalla. Kuin kulminaatiopisteenä. 

Siksi en ole muutamaan vuoteen juuri puskenut itseäni kohti amerikkalaista keskustelua. Päin vastoin pyrkinyt siitä pois päin. Vältellyt etenkin uutisia siltä mantereelta. Mutta kyllähän me sen jokainen tiedämme; ei siltä pystynyt välttymään, vaikka kuinka yritti. Trump ja Amerikka ylipäänsäkin - kävi miten kävi - dominoi globaalia maailmaamme. Hiljattain on alkanut tuntua, että kaikki mitä teemme, kaikki mitä olemme, kaikki mihin pyrimme, on kuin suoraan kopioitu amerikkalaisesta keskustelusta. Entiset kansallisidentiteetit ovat häviämässä ja amerikkalaisuus on globaalissa maailmassamme varjostamassa kaikkea, kuin pahanlaatuinen syöpä.

En tiedä pidänkö siitä. Amerikkalaiset ovat hyviä spektaakkelissa. Siksi se valtaakin niin ekspontentiaalisesti alaa. Ja kun vuosi vuodelta teknologian järkyttävä kasvu tekee meistä aina vain tyhmempiä, olemme yhä vain alttiimpia ja altiimpia omaksumaan laiskaa tuontitavarakulttuuria, popkulttuuria. Sen sijaan, että kunnioittaisimme jotain syvällisempää. Vaikeampaa. Hiljaisempaa. Jotain, mikä ei koko ajan brändää itseään. Vaan vaatii aktiivista osallistumista kuuntelijalta, katselijalta tai lukijalta.

Michelle Obaman dokumentti on valitettavasti juuri esimerkki edellä mainitusta. Se on huudatusta. Ilmiselvien asioiden uudelleenpaketointia designervaatteisiin. Muotimerkkeihin. Se on showta ja hapatusta. Michelle Obaman rakentamista melkein myyttiseksi hahmoksi, jolla on aikaa kuunnella kaikkia ja aina tarjota viisaimmat, parhaimmat sanat, vaikka hän ei tosiasiassa sano juuri mitään. Itse asiassa dokumentti on mallinäyte siitä, miten olla sanomatta yhtään mitään koko kestonsa aikana. Paitsi, että vaikeaa oli, mutta siitä päästiin yli - todelliseen ultraliberalistiseen, konsumeristiseen, yliyksilöllisyyttä korostavaan amerikkalaiseen tyyliin kuuluen. 

Siitä pidin, että dokumentissa pyrittiin jonkinmoiseen polyfonisuuteen. Äänten kirjoon. Tai ainakin antamaan vaikutelma, että siihen pyrittiin. Oli miten oli, dokumentissa vieritetään tavallisten nuorten - etupäässä (ainoastaan?) tyttöjen - tarinoita esille kuin mausteena Michelle Obaman kertomusta kehystämään. Tyttöjen, jotka tietysti pitävät Michelle Obamaa esikuvanaan, mutta tyttöjen kuitenkin. Ja se on tärkeää. 

Ja se on, mikä pelastaa dokumenttia edes jossain määrin. Kertoo, että se on tärkeää, että nainen, joka ei ole omilla saavutuksillaan tehnyt niin ikään mitään, kirjoittaa itsestään kirjan, puhuu itsestään kolmenkymmenen kaupungin puhujakierroksen verran ja kuvauttaa itsestään vielä dokumentinkin. Mutta se on näiden tyttöjen tarinat, mitkä kertovat, miksi Michelle Obama puhuu itsestään.

Pakko kuitenkin tokaista, että Netflix, jonka kuvauksia valikoimassaan olevista teoksista, olen tottunut kunnioittamaan, jopa ihailemaan. Olen usein hämmästynyt, kuinka hyvin Netflixissä joku markkinointi-ihminen tai mistä nämä selosteet revitäänkään - ehkä jopa käyttäjiltä itseltään (?) - on saanut tiivistettyä niin monen teoksen sanoman kolmeen adjektiiviin. (Esimerkiksi Joan Didionin dokumenttia kuvaillaan kauniin ytimekkäästi: älyllinen, vähäeleinen.) 

Mutta yksi adjektiiveista, jolla Michelle Obaman dokumenttia kuvaillaan on intiimi. Josta en voisi olla enempää eri mieltä. Intiimiä tämä ei ollut. Kuvata stadionia stadionin jälkeen ja Michelle Obamaa hymyilemässä täydessä meikissä tuhansille ihmisille kameravalojen välkkyessä. Myös kaikki kertomukset, joita dokumenttiin oltiin valittu olivat kaikessa täydellisyydessään hämmästyttävän tylsiä. Ei ole vissiin dokumentin ohjaaja Nadia Hallgren oppinut ymmärtämään, että virheet, epätäydellisyydet tekevät ihmisyyden ja samaistettavuuden ja mielenkiinnon. Virheitä ei tulisi pelätä. Päin vastoin. 

Ja jos Michelle Obama ei ole valmis paljastamaan itseään enempää, näyttämään haavoittuvuuttaan, pelkojaan, virheitään, niin miksi edes kertoa omaa tarinaansa? Onko se vain oman egon pönkittämistä? En haluaisi uskoa sitä hänestä. Jolloin vaihtoehdoksi jää vain ainoa toinen mahdollisuus: politiikka.

Huomattavasti hienompi dokumentti on puolestaan Joan Didionista tehty The Center Will Not Hold. Sen on ohjannut Didionin edesmenneen aviomiehen veljen poika Griffin Dunne. Mutta vaikka Dunne on Didionia niin lähellä ihmisenä, dokumentti ei silti sokeroi Didionin elämää tai hänen hahmoaan. Tämä ei ole mikään Amerikan ensimmäisen naisen poliittinen propagandadokumentti. Vaan raaka, aito, uskottava ja sitä kautta inspiroiva dokumentti vaikutusvaltaisesta kirjoittajasta, joka on todella ymmärtänyt, mitä sanat ovat: tyhjyyttä ilman merkityksiä.

Pakko sujuttaa tähän väliin muutama huomio dokumentin teknisestä laadusta. Olen nimittäin myyty, kuinka hyvin hajanaisista palasista, filminpätkistä, arkistomateriaalista, valokuvista, tekstistä ja haastatteluista yhteen kudottu dokumentti on. Kuinka sujuvasti se kulkee, mutta samaan aikaan hengittää. Dokumentti tuntuu myös uskolliselta Didionin omalle tyylille. Asioiden monimutkaisuuden ja hajanaisuuden ymmärtävä, mutta sen läpi kirkkaalla katseella tuijottava.

Didion itsessään on aivan mainio hahmo. Se, miten hän kertoo tarinan. Se, miten hän huitoo käsillään puhuessaan. Se, miten hän katsoo ohjaaja Griffin Dunnea silmiin, vaikka emme Dunnea itseään näekään kuin vain ohimeneviltä vilauksilta. Se, miten Didion hymyilee, mitä ilkikurisin pilke suupielessään. 

Ja huomio annetaankin pääasiassa Didionin omalle karismalle. Ehkä sekin auttaa. Didion ei nimittäin ole Michelle Obaman kaltainen koristeltu ja showta vetävä hahmo. Vaan hän on enemmän kirjallinen. Faktoissa pidättäytyvä. Asioita monipuolisesti pohtiva. Mutta kaikkein vahvimman käsityksen dokumentti antaa hänestä ihmisenä, joka ymmärtää. Ymmärtää elämän kaikkia puolia. Toki, hypetystä, optimismia, kliseisiä totuuksia, mutta myös kipeämpiä asioita: rakkauden kulisseja, elämän ohimenevyyttä, kuolemaa, surua ja Coca-Colan juomista aamuisin.

Hän on syy, miksi amerikkalainen kulttuuri muistuttaa, että sillä on yhä jotain annettavaa, oikeasti. Eikö hänen sanansa, hänen elämäntyönsä, hänen näkemyksensä, hänen karismansa anna uskoa, että myös amerikkalaisesta kulttuurista voi saada jotain syvällisempää irti. Kenties jotain enemmän, mihin muualta maailmasta ei yletetä. Nimittäin siihen, mitä makaa sellaisen todellisuuden takana, joka on pelkkää kuorrutetta, spektaakkelia, showta, teatteria, politiikkaa. Millainen totuus paljastuu kaiken sen valheen takaa.