...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Everything Everywhere All at Once

Michelle Yeoh esittää pesupalvelun omistajaa Evelyniä, jonka aviomies Waymond (Ke Huy Quan) on jättämässä tämän, tytär Joy (Stephanie Hsu) on ryhtynyt parisuhteeseen naisen kanssa ja lisäksi perheen yritystä ollaan vielä verotarkastuksen (Jamie Lee Curtis) seurauksena ajamassa konkurssiin. Rinnakkaisesta universumista tullaan kuitenkin kesken kaiken häslingin häiritsemään Evelyniä entisestään.

Tämä erikoinen elokuva yhdistelee erilaisia genrejä, absurdia komediaa, kung fu-elokuvaa, sci-fiä, draamaa - ehkä joku sanoisi jopa taide-elokuvaa. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut "Danieleina" tunnettu kaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert, jotka ovat aikaisemmin ohjanneet esimerkiksi muutama vuosi sitten kohua herättäneen Swiss Army Man-elokuvan, jonka pääosissa oli Harry Potter -tähti Daniel Radcliffe ja Paul Dano.

Löysin itseni istumasta elokuvateatterissa aivan käsittämättömän vuolaiden kehujen seurauksena. Elokuvan neroutta oli toitotettu siellä sun täällä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Uutisraportti-podcastissa toimittaja Alma Onali kehui elokuvaa maasta taivaisiin. Samaisen aviisin arvostelussa elokuva ansaitsi harvinaiset viisi tähteä ja jo tässä vaiheessa vuotta toimittajan kirjoittamaan sanat "vuoden paras elokuva". 

Ihmiset ovat sanoneet sekä nauraneensa että itkeneensä elokuvan parissa. Ovat toistelleet, kuinka se on jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Että elokuva on niin uutta ja ihmeellistä, että se pitää vain itse nähdä, ei riitä toisten ihmisten sanat kuvailemaan.

Pitääkö tämä kaikki suitsutus sitten paikkansa?

On totta, että elokuvassa liikutaan hauskasta koskettavaan ja taas takaisin monen monta kertaa ja kliimaksi on saatu tunteisiin vetoavaksi. 

On totta, että elokuvan viesti on hieno. Maailman syvällisyyksien ymmärtäminen on musertavaa ja johtaa helposti nihilismiin, mutta näin sen ei tarvitse olla. Se, että millään ei ole mitään väliä, voi niin ikään olla myös vapauttavaa.

On totta, että elokuvan kerronta on erittäin poikkeuksellista ja ihailtavan luovaa. Ei voi olla ihmettelemättä, miten Danielit ovat keksineet kaiken, mitä tässä katsojan verkkokalvoille vyörytetään. Ja ennen kaikkea sitä jää ihastelemaan tekijöiden omistautuneisuutta. Puvustus, lavastus, kuvaus, erikoistehosteet, leikkaus - kaikkea on tässä elokuvassa niin mahdottoman paljon, osa kohtauksista kestää vain sekunteja ja niitä varten on pitänyt rakentaa valtaviakin lavasteita ja maskeerata näyttelijät taas aivan erinäköisiksi vain lyhyttä pätkää varten.

Ja jotenkin elokuva pysyy kuitenkin kasassakin, vaikka ajoittain kohtaukset näyttävät kuin olisi huumeissa.

Ymmärrän hyvin siis hypen.

Michelle Yeoh on pääosassa hieno, vaikka en hänestä aina olekaan tykännyt. Mutta tässä hänelle annetaan aikamoinen elokuva kannateltavakseen ja katsoja pysyy keskittyneenä hänen hahmonsa matkaan. Hyvää työtä.

Nostan siis hattuani Danieleille ja näyttelijöille sekä kaikille elokuvantekijöille. Arvostan enemmän kuin osaan sanoakaan sitä, että lähdetään kokeilemaan jotain uutta, otetaan riskejä, hullutellaan ja leikitellään mielikuvituksella sekä elokuvan mahdollisuuksilla. Tässä on nyt sitä, mitä olen pitkään peräänkuuluttanut: rohkeaa, innovatiivista, omaehtoista elokuvantekemistä.

Joskin on kritiikkiäkin. Minulle elokuvan huumori ei toiminut. Hotdog-nakkisormet ärsyttivät jo ensimmäisellä kerralla ja kun niitä vyörytettiin toistuvasti elokuvan kerrontaan mukaan, meni hermot. Kung futa olisi saanut olla paljon, paljon vähemmän. Elokuvan kesto on melkein kaksi ja puoli tuntia. Puolivaiheilla elokuvaa upotaan sellaiseen suohon näiden toinen toistaan seuraavien kung fu-kohtausten kanssa, että tylsistyin auttamattomasti. Lisäksi - niin paljon kuin se sattuukin sanoa - jäin jotenkin sitten kuitenkin odottamaan enemmän. Syy on varmasti minun, koska odotukseni oli nostettu niin kattoon asti - koskaan ei saisi mennä lukemaan mitään mistään elokuvasta etukäteen, vaan antaa elokuvan kerronnan aaltojen huuhtoutua ennakkoluulottomasti mieleen. Mutta minkäs teet.

Minusta tämä sama asetelema ja tematiikka on jo Hollywoodissakin revitty vähän rikki. Tämä elokuvahan on käytännössä Interstellar tai Matrix tai I Heart Huckabees tai Hector and the Search for Happiness tai minkä tahansa muista niistä miljoonasta elokuvasta, jossa on käsitelty tätä eksistentiaalisen ahdistuksen teemaa ihan samoilla askelmerkeillä jo moneen, moneen kertaan. Aina ratkaisuksi elämän merkityksettömyyteen löydetään sama "äidin rakkaus" tai "eläminen hetkessä" tai muu vastaava kulutettu opetus. Elokuvan estottomuudesta ja villiydestä päätellen, uskaltaisin ajatella, että Danieleilla voisi olla jotain enemmänkin sanottavaa aiheesta. Lyödä kunnolla katsojaa vatsanpohjaan asti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti