...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti