Toimikoon tämä kirjoitus siis ei paitsi omana terapiasessiona, mutta myös omana pienenä yrityksenä pitää pienen ihmisen ääntä, osallistua siis toivottavasti olemassa olevaan ihmisten kuoroon, jotka yrittävät yhä muistuttaa päättäjiä, että heidän päätöksensä kohdistuvat ihmisiin, ei alamaisiin, ei robotteihin, ei kuuliaisiin kansalaisiin, vaan ihmisiin.
Näin jostain myös osuvan kirjoituksen, jossa kehotettiin jokaista tallentamaan korona-ajan muistot ylös. Koska tottahan se on ja minkä on - onneksi - tänä aikana ehtinyt jo huomaamaankin, että rajoitusten taas poistuessa, ei niitä tarkkoja tunnetiloja, mitä rajoitukset, poikkeusaika, tämän sodan taisteleminen aiheuttaa, muista. Ja nyt rajoitusten taas painaessa (hieman liiankin raskaan tuntuisesti) päälle, on tunteet niin sanotusti pinnassa. Ja jos koronasta ja pandemiasta jotain onkin jo kirjoitettu, vähemmän on osunut silmään niitä kuvauksia, millainen psykologinen vaikutus jollain sellaisella asialla kuin rajoitus on ihmiseen ja ihmismieleen. Tämä pohdinta ei siis koske niinkään koronavirusta, tätä pandemiaa, ei edes kaiken tämän poliittisia seurauksia eikä tätä tule lukea millään lailla normatiivisena tekstinä. En väitä tietäväni paremmin. Mutta tiedän, miltä minusta tuntuu.
En yritä myöskään väittää olevani tämän ajan suurin tai pahiten kärsinyt uhri. En ole ollut korona-aikana opiskelija, en nuori, en lapsi, en riskiryhmäläinen, en edes riskiryhmäläisen lähiomainen. En ole joutunut juttelemaan ikääntyneille vanhemmilleni pleksilasin läpi tai Skypen välityksellä. En ole menettänyt elinkeinoani, en läheisiäni tälle taudille. Tämä ei ole yritys maalata itsestäni uhria millään lailla, eikä sitä tule sellaisena lukea.
Mutta tästä ehkä päästään heti ensimmäiseen ulottuvuuteen, josta haluan kirjoittaa. Miten nopeasti pandemian alettua ihmiset valtasi jonkinlainen - enkä löydä tälle muuta ilmaisua - heimoajattelu. Heimoajatteluksi kuvailisin sitä, miten hämäävällä tavalla ihmiset on usuttautuneet ajattelemaan toisiaan vastaan. Muistan ajatelleeni pandemian ensimmäisinä päivinä ja viikkoina sen mahdollisuutta kuin pelottavana dystopiana, johon emme ajautuisi. Mutta huomaamattamme, olemme sitä kohti hiljalleen vivuttautuneet.
Mitä tarkoitan tällä?
Tarkoitan esimerkiksi sitä, miten jouduin omistamaan tästäkin kirjoituksesta kokonaisen kappaleen todistellakseni, että ymmärrän sen, että muut ovat kärsineet pahemmin. Voisiko tätä kuvailla myös jonkinlaiseksi "Afrikan lapset"-ilmiöksi. Aina se on ollut ominaista ihmisissä, mutta tämä aika on tuonut sen esiin vielä keljummin. Aina, kun joku uskaltaa sanoa jonkin poikittaisen sanan omasta kohtelustaan, osastaan, roolistaan tänä aikana, aina löytyy joku toteamaan, että toisaalla on voitu vielä pahemmin. Heimot taistelevat toisia heimoja vastaan.
Sama ajattelumalli on mielestäni taustalla siinä, että pandemia-aikaa koko ajan verrataan, pandemia-aikaa tietysti vähätellen, ei enempää tai vähempää kuin toiseen maailmansotaan. Kuinka kaikesta kivusta, kärsimyksestä ja rajoituksesta huolimatta, on nykyihminen kuitenkin hemmoteltu hyväosainen, koska ainakaan ei ole ryömimässä mutaisen ojan pohjalla taistelemassa venäläisiä sotilaita vastaan. Joten lopettakaa se ulina. Niin kauan kuin ongelmat eivät ole yhtä suuria kuin maailman historian tuhoisin ja tappavin sota, niin ne kestettäköön.
Millaisia tunteita tämä retoriikka siis minussa herättää?
Olen väsynyt. Olen niin väsynyt siihen, että ihmiset joutuvat perustelemaan oikeuksiaan. Oikeutta käydä koulussa, työpaikalla, tapaamassa sukulaisiaan, viettää aikaa julkisella paikalla kaveriensa kanssa - vaikka sitten - herra siunatkoon, oluttuopillisen äärellä. Oikeutta käydä kuntosalilla, matkustaa vapaasti, liikkua maakunnan rajojen ulkopuolelle, elää vapaata elämää. Elää omaa elämäänsä joutumatta vertaamaan sitä jatkuvasti jonkun toisen elämään. Olen niin väsynyt siihen, että minun täytyisi hyväksyä osani, koska en ole nuori, jolle suodaan minun kustannuksellani mahdollisuus käydä yhä lähikoulua. Periaate, jonka siis totta kai hyväksyn. Mutta olen väsynyt siihen, että meidät kansalaisina asetetaan vastakkain. Jonkun on luovuttava oikeuksistaan, jotta joku toinen saa ne säilyttää. Jotta kouluja ei aseteta rajoituksiin, kaikkia muita on rajoitettava. Ja kun kaikessa muussa päätöksenteossa otetaan niin hienosti huomioon vaikutukset tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, miksi se näin järeissä politiikkatoimissa jätetään niin huomiotta? Ansaitseeko joku enemmän oikeuksia kuin toinen? Olen tästä myös surullinen, ellei se käy koko tämän tekstin pohjavireestä jo muutenkin ilmi, niin kirjoitan sen vielä tähän auki. Olen.
Toiseen ulottuvuuteen, josta kirjoitan, päästään niin ikään jatkamalla analyysia tästä omien oikeuksien perustelemisen tarpeesta.
Ymmärrän - tai ymmärsin aluksi, vuoden 2020 keväällä, ettei miettiä juuri ehditty, kun käsillä oli akuutti terveyskriisi. Päättäjillä oli kovat paineet ja kiire oli kova. Jotain oli pakko tehdä. Jälkiviisaana näkeekin jo, että esimerkiksi poikkeusolot ja Uudenmaan sulku oli täysin ylimitoitettu toimi - mutta ei siitä sen enempää, ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää on enää kahden vuoden jälkeen toimien ainainen äkillisyys. Aina ne läväytetään voimaan yhtä kiireellä ja housut nilkoissa. Ei turhaan moni hoe kysymystä "johtaako tätä kukaan?" Koska siltä tämä on alkanut tuntua, ettei kenelläkään ole edes halua muotoilla minkäänlaista strategiaa, jota noudatettaisiin tässä pitkittyneessä kriisissä. Mitkä olisi ne askelmerkit, joita noudatetaan? Mitkä olisi esimerkiksi ne tartuntaluvut, joita seuraamalla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ennakoitavuuteen? Rajoitukset pamahtaa aina voimaan yllättäen ja varoittamatta, keneltäkään kyselemättä. Ja aina vaan uudelleen ja uudelleen. Aina aluksi ne samat kaksi viikkoa. Ja toiset kaksi viikkoa. Ja vielä vähän aikaan. Vielä kuukausi. Loppukiri. Vielä yksi rokotekierros. Sitten. Sitku. Kyllä sitten joskus. Kyllä kaikki nyt vähän aikaa vielä jaksaa.
Tämä ei ole enää ymmärrettävää. Pahoittelen, mutta ei ole.
Ja tämä akuutin hälyytystilan keinotekoinen ylläpitäminen valtiojohdon tasolta jo lähemmäs kolmatta koronavuotta lähestyttäessä on aiheuttanut surkuhupaisan tilanteen, jossa tuntuu kuin rajoittajien ei tarvitsisi perustella rajoituksiaan, vaan omien oikeuksiensa menettävien edelleenkin oikeuttaan oikeuksiinsa. Keväällä 2020 ketään ei juurikaan kiinnostanut toimien oikeutus, perustelut, oikesuhtaisuus, tarkkarajaisuus ja hyvä niin. Mutta nyt alkaa jo pikkuhiljaa kiinnostaa.
Ja epäoikeudenmukaiselta, perustelemattomalta, vääräsuhtaiselta ja tarkkarajattomalta tuntuu. Että esimerkiksi liikuntatilat suljetaan, mutta baarit saavat olla auki. Että kuntoaan ei saa ylläpitää, mutta maahan saa astella jopa ilman testiä. Ja jopa että tällä hetkellä tartuntojen tapahtuessa pääosin kouluissa ja päiväkodeissa, niitä ei voida siinäkään tapauksessa sulkea, vaan kaikkien muiden - jopa sellaisten, joilla ei ole mitään tekemistä tartuntojen kanssa, on kärsittävä ensin.
Eikä siinäkään ole se pointti, vaan siinä, että kansalaiset laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan omista oikeuksistaan - matkailijat kuntosalikävijöitä vastaan, baarissanotkujat päiväkotilapsia vastaan - ja kukaan ei penää tarkempaa rajoitustoimintaa päättäjiltä.
Josta päästään kolmanteen ulottuvuuteen, kriisin - enkä puhun viruksesta, vaan rajoituksista - vähittäiseen eskaloitumiseen.
Jos keväällä 2020 olisi sanottu ääneen, että tätä tulee jatkumaan seuraavat viisi vuotta, liekö kansalaiset olisi heittäneet niin auliisti oikeuksiaan naulakkoon tuosta noin vain. Mutta kun oikeuksia on nakerrettu vähitellen viimeiset kaksi vuotta. Aina vähän kerrallaan. Kukaan ei jaksa enää haastaa päättäjiä, kaikkein vähiten media, joka on jostain syystä jäänyt jumittamaan vuoden 2020 kevääseen, jolloin kollektiivisesti päätettiin uskoa hallitusta. Mutta eikö olisi median tehtävä myös haastaa poliittisia päättäjiä? Kysyä kysymyksiä? Ennen kaikkea saada päättäjät perustelemaan toimiaan. Muullakin kuin "akuutilla terveyskriisillä". Nyt, kun tätä työtä ei tehdä, ei voi olla ajattelematta, tehdäänkö tiettyjä toimia vain, koska voidaan? Koska tiedetään, ettei niistä synny vastalauseita? Ja taas toisaalta, jätetäänkö jotain tekemättä, koska tiedetään, että siitä meteliä syntyisi enemmän? Vaikka akuutilla terveyskriisillä perustellaan tiettyjä toimia, on tiettyjä toimia jätetty kuitenkin toteuttamattakin - poikkeusoloja ei ole enää otettu käyttöön, sillä niihin perustelut ei riittäisi.
Tiedän, että tämä kolmas ulottuvuus flirttailee jo salaliittoteorian asteella, joten ei siitä sen enempää. Pakko kuitenkin vielä ampiaspesää sohia sen verran, että jos koronatoimia olisi johdettu paremmin, johdonmukaisemmin, oikeudenmukaisemmin - olisiko salaliittoteoriailla niin paljon tilaa hengittää?
Neljäs ulottuvuus lienee tämän pienen blogipostauksen sydän. Se, mitä haluan sanoa. Miltä koronarajoitus tuntuu. Ainakin niin toivon.
Kaikkein eniten (jos näin voi edes ajatella) on sattunut se silkka auktoriteetin - vallan - suorastaan sokea voima. Kuinka armottomasti, viiltävästi, jopa helposti vapaan ihmisen, länsimaisen, demokratiassa elävän ihmisen, ihmisoikeussopimuksiin sitoutuneen ihmisen oikeudet voi valta ottaa pois. Kuinka joku, sattumalta vain virkamieheksi aluehallintovirastoon, lääkäriksi sairaanhoitopiiriin, kaupunginjohtajaksi kunnalle valittu ihminen voi yhdellä pienellä paperilapulla, nopealla päätöksellä aiheuttaa niin suuren, valtavan, voimakkaan muutoksen toisten ihmisten elämiin. Sulkea kokonaisia toimialoja, lopettaa yrityksiä, sulkea harrastuksia, päättää koulujen toimintaa, estää ihmissuhteita, aiheuttaa masennusta, ahdistusta, levottomuutta, yleistä mielipahaa. Oudointa yhtälössä on se, ettei kukaan ole millään kansanäänestyksellä, vaalilla, adressilla antanut näille ihmisille tällaista valtaa. Se on vain kehittynyt niin, modernissa yhteiskunnassa, byrokraattisessa hallintojärjestelmässä.
Se tuntuu pahalta. Että joku katsoo sen niin tärkeäksi rajoittaa toisten ihmisten elämää. Kuinka ihmiset eivät enää ole vapaita yksilöitä, vaan kuin karjaa, jota tulee hallita, karsinoida, ohjata, piiskata. Emme ole ihmisarvoisia olentoja, vaan saastaisia tartuttajia, ongelmien aiheuttajia. Tyhmiä massoja, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Jos vain. Jos vain ne inhottavat ihmiset tottelisivat, niin sairaalat eivät täyttyisi. Jos vain ne kammottavat ainoastaan oman etunsa ajattelijat avaisivat silmänsä ja miettisivät muitakin, niin riskiryhmäläisiä ei kuolisi. Jos vain ne ällöttävät viruslingot pysyisivät kuuliaisesti kotona ja olisivat hiljaa, niin saisimme tämän kriisin rauhassa lopetettua - ei siinä mitään, että siinä samalla loppuisi kaikki muukin, kaikki taistelemisen arvoinen.
Koronarajoitukset tuntuvat kohtuuttomilta, kauheilta, puristavilta, masentavilta, raivostuttavilta. Ne tuntuvat siltä, kuin joku huohottaisi niskaan, kuin joku painaisi likaisella saappaalla vasten maata. Kuin joku kaivaisi esteitä siihen tielle, josta itse yrittää kävellä.
Eikä tästä puhuta tarpeeksi. Eikä siitäkään puhuta tarpeeksi, kuinka kauan tämä kestää. Luin jostain, että epidemiologit ovat tienneet alusta asti, että tämä tulee kestämään monta vuotta. Miksi minulle ei kerrottu tätä? Miksi minä en ole rehellisen keskustelun arvoinen? Miksi minua tulee hyssytellä ja rajoittaa ja hallita?
Olkoot tämä siis oma yksilöllisen ääneen huutoni vielä, kun se on mahdollista. Ja oma pieni yritykseni keskustella. Ja toimikoot tämä epätoivoinen huuto tyhjyyteen suurimpana ilmentymänä siitä, miltä rajoitukset tuntuvat. Siltä, kuin kukaan ei kuulisi.
