The Ghost Writer (The Ghost Writer)

Jokaisen kirjoittajan ongelma on, että mistä lähteä liikkeelle, mistä aloittaa. Joka kerta kun aloitan arvostelun, ensimmäinen kappale on vaikein. Tylsin ratkaisu on lähteä ensimmäisessä kappaleessa liikkeelle juonen selostuksesta. Se tappaa ensimmäisen kappaleen kauneuden. Silloin sinulla on selvät palikat jonka varaan rakentaa tekstisi. Mutta jos jätät juonen vaikka kokonaan pois, joudut kohtaamaan valkoisen paperiarkin kauhun. Itse uskon, että ilman tätä kauhua, kirjoittaminen olisi tylsää. Tuijottamalla tätä tyhjää sivua, saa mielen liikkumaan. Ensimmäinen kappale määrittää koko tekstin. Jos ensimmäinen kappale on hyvä, on koko teksti helpompi ja mielenkiintoisempi lukea.

Ewan McGregor on kirjoittaja, joka palkataan Pierce Brosnanin esittämän Iso-Britannian pääministerin,, Adam Langin, omaelämäkerran haamukirjoittajaksi. McGregorin hahmo lähtee Jenkkeihin, jossa Lang on varainkeruuretkellä. Oppiessaan enemmän mystisestä Langista ja tämän lähipiiristä; vaimo Ruth (Olivia Williams), assistentti Amelia (Kim Cattrall) sekä salaperäisestä tukijasta Paul Emmettistä (Tom Wilkinson), alkaa hän epäillä, että kaikki ei ole kunnossa.

Elokuvassa joudutaan uhraamaan paljon, että mysteeri saadaan säilytettyä. Tälläisissä tapauksissa on aina se vaara, että jätetään niitä aukkoja. Nyt elokuvan katsottuani päällimmäinen ajatukseni on vain, että miksi hemmetissä tämä kirjailija lähti pyöräilemään pitkin yksinäisen saaren hiekkarantoja vesisateella? Mutta olen silti varsin tyytyväinen, kuinka hyvin elokuva on loppujen lopuksi rakennettu. Juonessa heitetään ilmaan tarpeeksi monta kysymystä, että katsoja saadaan hämäytettyä oikeiden kysymysten luota pois. Olisin kuitenkin toivonut tiettyä sulavuutta kohtauksiin. Nyt ne jäivät hippasen verran kornin puolelle.

Silti, ihastuin elokuvan miljööseen. Muuttaisin tuonne pääministerin luksussaaren hulppeaan rantahuvilaan mikä päivä tahansa. Elokuvassa oli myös mukaansavetävä sävy, pahaa-enteilevä, myrskyilevä ilma ja -piiri. Muutamista roolisuorituksista pidin: Eli Wallachista on nopeasti tullut uusi suosikkinäyttelijäni. Hänellä on taas vain todella lyhyt kohtaus, mutta ah - kun hän tekee sen niin hyvin. On kuin hän imisi katsojaa kohti elokuvaa. En edes osaa analysoida hänen näyttelijäntaitojensa syvyyttä. Olivia Williams rakentaa mielenkiintoisen, vakavan roolisuorituksen. Hän käyttää pääasiallisesti kohtauksissa korkeampaa ääntä ja kun haluaa välittää aitoutta ja välittömyyttä, hän madaltaa äänensä.

Tästä pääsemmekin Ewan McGregoriin. Hän ei ole kovinkaan hyvä. Hänen olisi pitänyt pyytää Williamsilta muutama niksi. Siinä, missä Williams hallitsee dramaattisen näyttelemisen, McGregor tekee päinvastoin. Hän kuvittelee olevansa kovinkin vakuuttava pitäessään äänensä kovin matalana ja monotonisena koko ajan, mutta oikeasti se tekee vain sen illuusion kuin hänellä ei olisi kaikki muumit laaksossa. Olin myös häkeltynyt kuinka huono Kim Cattrall oli. Mitä hemmetin kesäteatteria hän yksinään veti? Pierce Brosnan nyt on aina tälläisiä auktoritäärisissä, rikkaan, valkoisen miehen rooleissa.

Jo elokuvaa katsoessa ajattelin, että soundtrackiltaan tämä on nouseva suosikkieni joukkoon ja eikös se ollutkin aivan upea säveltäjä Alexandre Desplat tämänkin musiikin tahtipuikoissa. On ironista, että elokuva, mikä kertoo kirjailijasta, hapuilee tekstinsä kanssa. Kuten sanoin, jännityselokuvana tämä toimii, mutta elokuvassa uhrataan liikaa sen yhden mysteerin säilyttämiseksi... Pidin kauniina, että symboliikkaa haettiin kirjan alusta...

...miten muka Britannian pääministeri ei tiedä mikä on muistitikku?

#elokuvahaaste2016 (35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat R ja P)

...=)

Henry's Crime (Henry's Crime)

Henry (Keanu Reeves) on elänyt elämäänsä aina muiden ehdoilla. Ei ole koskaan päättänyt mitään itse, ei ole haaveillut omia unelmiaan eikä suunnitellut elämäänsä oman näköisekseen. Hän ei osaa sanoa ei. Kun hänet tuomitaan syyttömänä vankilaan, päättää hän muuttaa elämänsä. Uutta suuntaa näyttävät James Caan ja Vera Farmiga.

Jossain määrin samaistuinkin Henryn heräämiseen. Aiemmin itselläkin ollut vaikeuksia noudattaa omaa tahtoa ja kuunnella omaa sydäntä, vaan pikemminkin aina totellut kiltisti muiden suunnitelmia. Lopulta siinä kyllä tajuaa, että jos ei pian opi tekemään niin kuin itse näkee parhaaksi, tulee haaskanneeksi koko elämänsä hyysäten muiden perässä. Ehkä tärkein neuvo, minkä voisikin antaa on, että oikeasti kuuntelee sydäntään ja luottaa omaan fiilikseen asioista. Miltä sinusta tuntuu, on oikein, täytyy vaan opetella luottamaan itseensä ja omiin päätöksiinsä. Vaikka ne olisivatkin vääriä polkuja elämässä, ainakin riski oli sen arvoinen. Jos aina seuraa eniten kuljettuja polkuja, niin elämästä tulee aika tarpeetonta.

Oma kokemukseni on myös se, että muiden silmissä sinä et tule koskaan olemaan täydellinen, jos sitä et ole jo alkujaltaan. Voit toki yrittää koko elämäsi elää muiden takia ja yrittää olla heille täydellinen, mutta vahva veikkaukseni on, että turhaksi yritykseksi jää.

Sinänsä siis elokuvan viesti on voimaannuttava, kuinka yksi mies ottaa oman elämänsä haltuun ja vähät välittää muista. Valitettavasti toteutus uupuu täysin ja elokuva on loppujen lopuksi jopa todella ärsyttävä.

...=)

Last Night - Kohtalokas ilta (Last Night)

Erittäin kaunis, tunnelmallinen, jopa melodinen elokuva, joka leikkii tunnetiloilla ja etsii hahmoistaan määritelmiä elämän valinnoille. Keira Knightley ja Sam Worthington esittävät avioparia, Joannaa ja Michaelia. He ovat onnellisesti naimisissa, mutta molemmat päättyvät viettämään iltaa petoksen merkeissä Eva Mendesin ja Guillaume Canetin esittämien rakastajien luona.

Robert Frostilla on hieno runo, joka puhuu elämästä polkuina. "Two roads diverged in a wood, and I - / I took the one less traveled by, / And that has made all the difference", The Road Not Taken. Siinä kiteytyy mielestäni hyvin syrjähyppyjen pohjimmainen tarkoitus. Monille aviopuolison pettäminen on jopa jonkinlainen tabu, mitä ei halua edes ajatella. Sitä ei haluta järkeistää, sillä sen luokan petos sattuu, sillä sinulle läheinen ja rakas ihminen loukkaa sinua päättämällä jättää sinut yksin omalle tiellesi. Ihmisiä, jotka pettävät, kutsutaan itsekkäiksi. Tässä elokuvassa on hieno hetki Lauran (Mendes) ja Michaelin (Worthington) välillä, kun he puhuvat pettämisen mahdollisuudesta. Michael kysyy Lauralta, että onko tämä koskaan pettänyt ketään. Laura vastaa, että ei, mutta ei periaatteen vuoksi, vaan ei ole vain koskaan tahtonut. Jokaisella on siis aina valinta, päätös elää elämää niin kuin itse haluaa. Ja siinä on kaiken merkitys.

Pidinkin siitä, miten rakkaus oli elokuvassa tulkittu valinnaksi, vain yhdeksi mahdollisuudeksi elämämme aikana. Siihen suhtauduttiin myös mitä karuimmalla realiteetilla, kun puhuttiin sen kuihtumisesta. Se loi mielenkiintoisen vastapainon repliikeille kuten "Most nights when I can't sleep, I still replay you" - kaunista. Tämä on myös erittäin puoleensavetävää elokuvankerrontaa, sillä katsojaa ei pidetä kuin pienenä lapsena lukemassa satua, ja jolle täytyisi uskotella jotain fantasiaa ikuisesta onnesta ja rakkauden täyttämästä elämästä.

Keira Knightleyn näyttelijänlahjoja jumaloin. Hänellä on taito lumota katsoja ja saada meidät uskomaan hänen jokainen repliikkinsä. Sam Worthingtonia alan arvostamaan rooli roolilta enemmän ja enemmän. Myös Eva Mendes oli hyvin roolitettu, häntä on nähty toisen naisen rooleissa ennenkin, mutta tällä kertaa hän toi hahmoonsa syvyyttä ja tiettyä hillittyä harmoniaa, mikä oli mielestäni oleellista, sillä tämä elokuva ei tyydy kuvaamaan toista naista vain sivuhahmona, vaan miettii syitä myös tämän käytöksen taustalla. Griffin Dunne tekee myös hienon sivuroolin miehenä, jolla on jo vähän kypsempi näkökulma elämään ja rakkauteen. Hän sanoo tyhjentävästi: "Fuck the vows, it's the years you can't undo. You will never be able to take away the years with her husband. And the moment you try, this will be gone." Ainoastaan Guillaume Canet'n roolisuoritus jäi vähän ontoksi ja ulkoaharjoitelluksi.

Erityisesti pidin elokuvan rakenteesta. Juoni ei sijoitu pitkällekään ajanjaksolle ja silti se pystyy hyvin vangitsemaan neljän ihmisen tähän astiset elämät ja puhumaan syvällisempää tematiikkaa huomisesta ja siitä, minkä varaan haluaa elämässään astua. Itse olisin elokuvantekijänä itse asiassa ottanut vähän suurempia riskejä, enkä pelannut asioita niitä varman päälle. Nyt elokuva liikkuu koko ajan vähän kiusoittelevalla vyöhykkeellä, antaen vihiä vain mahdollisuuksista ja tämä on sinänsä kiehtovaa, mutta voi olla myös yksitoikkoista katsojalle.

#elokuvahaaste2016 (12. Elokuvan nimi viittaa vuorokaudenaikaan)

...=)

You Again (You Again)

Kerrankin minä pystyin nauttimaan elokuvan uudelleenkatsomisesta, sillä tästä leffasta en muistanut juuri mitään. Toisinaan tosiaan olen saattanut muistaa vaikka, että toiset ihmiset ovat nähneet jonkun leffan, vaikka he eivät muista itse nähneensä sitä. En sitten tiedä, puhuuko se tätä elokuvaa vastaan, että en tosiaan muistanut juurikaan, mitä tässä tapahtui...

You Again on tusinatuote. Tälläisiä romanttisia hömppiä on pilvin pimein. Mutta itse satun pitämään kyseisestä genrestä, joten kyllä tämän kerran kaksi kertaa katsoo. Lisäksi on hauska nähdä välillä Jamie Lee Curtisin ja Sigourney Weaverin kaltaista ikäluokkaa tälläisessä, yleensä parikymmpisten, uusien tähtösten leikissä.

...=)

Please Give (Please Give)

Nicole Holofcener ohjasi ja käsikirjoitti, kuten kaikki elokuvansa, tämän vuoden 2010 elokuvan Please Give, pääosissa Catherine Keener, Oliver Platt, Amanda Peet ja Rebecca Hall. Elokuva kertoo Katesta (Keener) ja Alexista (Platt), huonekaluliikkeen omistavasta, yläluokkaisesta pariskunnasta, joilla on teini-ikäinen tytär Abby (Sarah Steele). He ostavat huonekaluja vanhemapansa perinneiltä jälkeläisiltä, jotka eivät tiedä huonekalujen todellista arvoa. He ovat myös itse ostaneet naapuristaan asunnon ja ikään kuin odottavat siellä asuvan vanhan mummelin kuolemista, jotta voivat laajentaa omaa asuntoaan. He tapaavat mummun lapsenlapset Rebecca Hallin näyttelemän Rebeccan sekä Amanda Peetin esittämän Maryn. Kate painii myös jatkuvasti omantuntonsa kanssa, antaen rahaa kaikille kodittomille ja kerjäläisille, joita tulee vastaan New Yorkin kaduilla sekä yrittäen omistaa aikaansa hyväntekeväisyyskohteille, vaikka ne paljastuvat olemaan liikaa herkälle ja emotionaaliselle Katelle.

Holofcenerin aikaisempiakin elokuvia on verrattu Woody Alleniin. Holofcener ilmeisesti aloitti uransa Allenin elokuvatyöryhmässä, työskennellen muun muassa apulaisohjaajana Hannah and Her Sisterissa (1986). Vasta Please Give oikeastaan ainakin minulle valotti samanlaisuudet Holofcenerin ja Allenin töiden välillä. Ilmankos luenkin heidät molemmat lempielokuvaohjaajikseni. En tiedä johtuuko se siitä, että tällä kertaa Holofcener on sijoittanut elokuvansa New Yorkiin, tai siitä, että Please Give on vielä voimakkaammin komedia, kuin hänen aikaisemmat elokuvansa. Tässä hän myös vahvemmin antaa seksuaalisen motivaation ohjata hahmojaan, tai ainakin Oliver Plattin hahmoa, tarinan keskusmieshenkilöä, kuten Allen usein tekee.

Nimestä päätellen elokuvan teema on antaminen. Kuten arvata saattaa, Holofcener ei kuitenkaan taaskaan jätä tulkintaa puolitiehen vaan esittää oikeita kysymyksiä arvoista liittyen antamisen ympärille. Kate on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Samalla kun hän tienaa elantonsa käytännössä, ihan laillisesti kuitenkin, ryöstämällä ihmisten kuolinpesiä, tuntee hän suurta vastutua antaa omastaan pois kaikille tarvitseville, mutta ei kuitenkaan omalle tyttärelleen yhtään enempää kuin tämä tarvtisee ja odottaa samalla myös kiivaasti, että naapurin mammarainen delaisi, jotta omasta asunnostaan saisi isomman. Hänen puolisonsa Alex ei näennäisesti koe samoja omantunnontuskia omasta yläluokkaisuudestaan, kuin vaimonsa, mutta silti kokee tarpeekseen olla yliystävällinen keskusteluissaan toisten ihmisten kanssa tai sokeroida totuutta ja peitellä valheilla omia tekojaan. Antamista on monenlaista ja on mielenkiintoista pohtia, että kuinka paljon pitää antaa toisille ja kuinka paljon pitää pitää itsellään. Tähän liittyy myös Holofcenerin aikaisemmissa elokuvissa tulkitut teemat oikeudenmukaisuudesta. Onko oikeudenmukaista velottaa huonekaluista ylihintaa, jos naapuriliike tekee samaa?

Valitettavasti tällä kertaa teemojen tulkitseminen jätetään hieman toisarvoiseksi, sillä pääpaino tuntuu olevan tumman puhuvan komedisen sävyn asettamisessa. Mikä onkin ihan onnistunutta, sillä useat kohtaukset ovat jopa törkeän hauskoja. Aina kuitenkin kun uhrataan vakavuudelta tilaa jollekin kepeämmälle tunnelmalle, uhrataan tässäkin esimerkiksi hahmojen uskottavuudesta paljon pois. Nyt esimerkiksi Katen hahmo jää vähän yksipuoliseksi hassuksi naiseksi, joka ei voi lakata antamasta rahaa vieraille ihmisille, mikä ei ole ihan järkeen käypää aikuiselta naiselta. Itse asiassa, myös Holofcenerin elokuvassa Lovely and Amazing, eräällä hahmolla on tarve ottaa omakseen jokainen kulkukoira kadulta, jonka löytää niin, että hänen asuntonsa on täynnä koiria. Samanlainen hahmo on Kate, jolla on tälläinen hieman naurettava päähänpinttymä ja mukamas aikuinen ihminen ei ole koskaan joutunut hyväksymään elämän realiteettejä siitä, että kaikki eivät voi olla hyväosaisia. Tälläiset pienet erheet hahmonluonnissa antaa kuitenkin Holofcenerille anteeksi, sillä hän osaa kuitenkin käsitellä hahmojaan ja luoda heillä todella onnistunutta tarinankerrontaa ja kuten Please Give todistaa; myös komediaa.

...=)

Kosto (In a Better World // Hævnen)

Olen aina ihaillut lintuja. Olen kai yksi niistä hulluista, jotka haluaisivat linnun lailla olla vapaita. Lentää pois ilman mitään velvollisuuksia tai vastuuta, murhetta, surua, kipua. Kuinka kauniisti ohjaaja Susanne Bier käyttääkään, lintuja, symboliikkana kahden eri maailman edustajien ongelmien samanlaisuudelle ja universaaliudelle. Ihminen on ihminen missä vaan ja niin ovat myös murheet, kysymykset moraalista, vastuusta sekä oikeudenmukaisuudesta.

Siltana sekä Sudanin pakolaisleirille, että rauhalliselle tanskalaiselle kylälle toimii Mikael Persbrandtin esittämä lääkäri, Anton. Hän työskentelee jaksoittain pakolaisleirillä Afrikassa, jossa on joutunut hiljattain pelastamaan raskaana olleita naisia, joiden sikiöt paikallinen sotaherra on heiltä leikannut irti. Jaksoittain hän palaa perheensä luo kotiinsa Tanskaan, jossa hänellä on kaksi poikaa; Morten sekä vanhempi Elias. Hänellä on myös vaimo, mutta he ovat avioeron partaalla, koska hänellä oli syrjähyppy. Eliasta kiusataan koulussa ja siihen puuttuu luokkakaveri Christian, jonka äiti on kuollut. Selvästi vielä äitään sureva Christian noudattaa myös erittäin ankaraa moraalikoodia, jossa vääryydet täytyy kostaa.

Käytännössä elokuva on siis tarina kahdesta perheestä: Eliaksen ja Christianin. Afrikan jaksoja käytetään hyvin havainnollistamaan eroa oikeuden ja vääryyden välillä. Väkivalta, miehinen identiteetti, kipu sekä aikuisten vastuu ja heidän tekemien valintojen heijastuminen lapsiin ovat myös käsiteltyjä teemoja. Erityisen hieno on mielesätni Christianin hahmo. Häneen on hienosti sidottu se lapsen tunne, että kaikki asiat ovat niin mustavalkoisia ja jos joku asia ei ole mustavalkoinen ja helposti ymmärrettävä, siitä täytyy tehdä sellainen. Lapsille ei ole vielä, Kohlbergin moraalikehitysten vaiheiden mukaisesti, kehittynyt selkeää käsitystä oikeasta ja väärästä. He eivät pysty soveltamaan sääntöjen sopimuksenmukaisuutta. Vasta myöhemmin, kypsemmässä iässä on mahdollista rikkoa sääntöjä yhteisen hyvän eduksi, niin sanotusti.

Päähenkilö Anton on myös hienosti käsikirjoitettu suuntapaalu näiden lasten elämässä. Mies, joka haluaisi olla idealistinen hyväntekijä, jonka pitäisi opettaa lapsilleen oikeita tekoja, koston mielettömyyttä ja hyväntekemisen voimaa, joutuu kuitenkin itsekin vaappumaan tuulessa. Sekä syrjähyppy että lääkärin vastuu ja velvollisuus ihmisiä auttavana - jopa huonoja ihmisiä - kaikki tulkitsevat tätä yhteistä pohjaa, sekavaa todellisuutta, jossa ei ole varmuutta onko ihmisellä oikeus leikkiä jumalaa.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin ihmetystä täynnä Bierin taidoista rakentaa draama, niin kuin se kuuluu rakentaa. Käyttää näitä muutamaa hahmoa hyväkseen, heidän välistä suhdetta, kertoakseen näin merkittävistä teemoista. Valitettavasti useat elokuvantekijät antavat hahmojensa elää elämäänsä ja repivät elokuvan viestin vähän puolipakolla hahmojen selkänahasta, mutta tässä hahmojen kohtaloilla, teoilla ja niiden seurauksilla on syvempi merkitys. Jokainen kohtaus kertoo teemasta ja rakentuu kohti loppusanomaa. Olen vaikuttunut. Koin, että Eliaksen äitiä esittävä Trine Dyrholm oli roolissaan suppea - jopa huonompi kuin Christianin roolissa loistava lapsi - mutta en voi elokuvaa varjostaa millään lailla. Esimerkkiteos laadusta.

...=)

Kaukorakkautta (Going the Distance)

No, mistä muustakaan se kertoo? Erin (Drew Barrymore) ja Garrett (Justin Long) asuvat eri puolella USA:ta. Molemmat pitävät työpaikoistaan ja eivät löydä töitä toisen kotikaupungista (Garrett asuu New Yorkissa, Erin San Fransiscossa), joten he yrittävät saada kaukorakkaussuhteen toimimaan.

Elokuva siis periaatteessa sanelee itsensä JO nimessään. Kaikki tietää tasan tarkkaan, miten elokuva tulee kulkemaan ja loppumaan jo ennen kuin pistää sitä päälle. Siksi liki kahden tunnin kesto on liikaa. Ensimmäisen tunnin kohdalla katsoja on jo ihan turtunut tähän vitkutteluun. Siitä huolimatta pidin kuitenkin siitä, miten elokuva oli tehty. Siinä ei ollut liikaa kliseitä ja muutamissa kohdissa sai jopa nauraa ääneen. Lisäksi pidän Justin Longista. Drew Barrymore ei todellakaan kuulu suosikkeihini eikä hän tässäkään onnistunut muuttamaan käsitystäni hänestä. Sivuroolista oli kiva bongata Grace & Frankie sarjasta tuttu June Diane Raphael. Christina Applegate oli sivuroolissaan jopa yllättävän hyvä.

...=)

A Family Thanksgiving (A Family Thanksgiving)

A Family Thanksgiving on yhdysvaltalaisen tv-kanavan Hallmarkin oma tv-elokuva. Hallmarkin tv-elokuvat ovat tunnetusti lämminhenkisiä, kokoperheenelokuvia, kaikkine kliseineen. Vähän kuin aikuisten satuja. Tässä on yksi täydellinen esimerkki Hallmarkin tv-elokuvasta.

Ilmeisesti Daphne Zuniga oli jokseenkin kuuluisa 80-luvulla ja 90-luvullakin Melrose Place-tv-sarjan kautta. 2010-luvulle tultaessa hän on hävinnyt täysin tekemään tälläisiä D-luokan elokuvia. Hän on Claudia, kylmäkiskoinen, rasittava lakimies, jonka koko elämä koostuu töistä. Faye Dunaway oli jokseenkin kuuluisa 60- ja 70-luvuilla ja voitti hän Oscarinkin. Sitten elokuva nimeltä Mommie Dearest tappoi hänen uransa ja nyt hän on hävinnyt täysin tekemään tälläisiä D-luokan elokuvia. Hän on Gina, eräänlainen psykologi, joka lähettää Claudian toiseen ulottuvuuteen, jossa hänellä onkin perhe, lapsineen ja aviomiehineen ja hän on jäänyt kotiäidiksi. Täten hän näkee, mistä hän luopuu uhraamalla elämänsä työlleen.

Faye Dunaway on leikellyt naamansa niin muoviseksi, että hän hädin tuskin pystyy näyttelemään. Ei se mitään, sillä hänen roolissaan ei kyllä paljon tarvitsekaan tehdä. Pidin kuitenkin Daphne Zunigasta pääroolissa.

Ihan hyvä, lämminhenkinen, tosin yritystä vailla oleva tekele. Loppua oli pitkitetty vähän liikaa ja imelyyden ja siirappisuuden määrä hakee vertaistaan. Siitä huolimatta elokuva onnistui pitämään otteessaan. Joskus tälläisetkin elokuvat, joiden pääosissa ei ole Jennifer Anistonia tai Leonardo DiCapriota onnistuvat. Jokseenkin. VAIN jokseenkin...

*** (kolme tähteä)

...=)

Joan Rivers: A Piece of Work (Joan Rivers: A Piece of Work)

Eilen koin valaistumisen hetken. Löysin dokumenttiosion Netflixista. Yksi dokumenteista, joka pisti silmään oli Joan Riversista tehty, Joan Rivers: A Piece of Work. Joan Rivers on yhdysvaltalainen koomikko ja näyttelijä. vaikka olenkin seurannut hänen uraansa näinä muutamina vuosina, en tiennyt hänen historiastaan ja menneisyydestään enkä itse asiassa urastakaan läheskään kaikkea. Tiesin kuka hän on ja olen häntä joskus nähnytkin ja muistan tykkäänneeni hänestä esimerkiksi Graham Nortonin keskusteluohjelmassa. Hän on yksi hauskimmista stand-up-koomikoista, joita minä olen nähnyt. Hänellä on aivan loistava komedia ei tunne rajoja-asenne. Juuri niin sen kuuluukin olla. Asioille on voitava nauraa.

Dokumenttina Joan Rivers: A Piece of Work on hieno. Se ei ole tylsä, toisin kuin useimmat dokumentit. Ja se on todella henkilökohtainen. Eniten minua yllätti se, kuinka herkkä nainen Rivers oikeastaan olikin, hänen koomisen persoonansa takana. Hän oikeasti loukkaantuu huonoista arvosteluista ja niin näkönsä menettänyt nainen, kuin kuuroa poikaa kasvattava mies saavat hänen sympatiansa, vaikka Rivers ei heitä juuri tunne. Tosin kun hän on lavalla, tekemässä stand-up:iaan, ketään ei saa häneltä armoa.

Dokumentin teemana on kuvata Riversin niin sanottua hiljaista kautta. Dokumentti kuvaa häntä yhden vuoden ajan ja tämä on ilmeisesti vuosi 2009, 2010 (?), jolloin hänellä ei ollut hirveästi projekteja. Dokumentissa sanotaan, että välillä on hiljaisempia kausia ja sitten välillä jostakin taas tulee suuri hitti. Täytyy olla in, niin sanotusti. Ja Rivers vihasi tälläistä hiljaiseloa. Hän eli työlleen ja kammosi tyhjää sivua kalenterissaan. Hän ei kieltäytynyt yhdestäkään työstä, josta maksettiin. Ja kun hän sitten taas nousi suosioon tai sai sitä takaisin, ihmiset löysivät häntä taas uudelleen, ei hänelle ollut ongelma eikä mikään vetää pitkää päivää.

Ylipäätänsä dokumentti valottaa upeasti Riversin voimakasta persoonaa. Hän todella oli nainen, jolla oli omat mielipiteensä ja ei pelännyt tuoda niitä esille. Dokumentti korostaa sitä, kuinka ainutlaatuista on, että Joan työskenteli vielä pitkälle vanhuuteen (ja kuten nyt tiedämme aina kuolemaansa asti), kun monet muut olisivat vain lopettaneet ja eläköityneet. Tälläinen ajatusmaailma ei tämän naisen päähän mahdu. Hän tulee esiintymään niin kauan kuin hänellä henki kulkee ja niin hän tekikin.

Haluan vielä korostaa millainen tämä uraauurtava naiskoomikko on. Hän on legenda ja omasta mielipteestäni yksi parhaista hauskuuttajista. Komedian elinehto on saada katsojat antautumaan esiintyjän vietäväksi ja avoimiksi vitseilleen. Riversilla on/oli uskomaton kyky saada yleisö puolelleen, kiinnittää huomio itseensä ja saada uskomaan, että vain sillä naurulla on merkitystä, vain siinä hetkessä lepää kaikkien ajatus ja kaikkien mielenkiinto. Hän oli läsnä. Tietenkin myös härski, säädytön, irstas ja hulvaton. Erityisen huomattavaa on hänen tapansa rakentaa vitsiä, lisätä siihen materiaalia kerros kerrokselta ja kun tuntuu, ettei aiheesta saa enempää enää irti hän pääsrr punchlineen ja vitsi laukeaa. Aika täydellistä, toisin kuin useimpien koomikoiden väkinäisessä tavassa rakentaa vitsiä.

Tämä dokkari on myös hauska. Saamme loistavasti hauskoja otoksia hänen parhaista hetkistään ja hauskimmista vitseistään. Dokumentti valottaa loistavasti hänen koomista tyyliään ja saa ihan ääneen nauraa. Rivers on legenda ja hänestä pitäisi olla tehtynä miljoona tälläistä dokkaria. Materiaalia siihen varmasti olisi riittänyt. Hyvä dokumentti mielenkiintoisesta hahmosta ja todella behind-the-scenes-tyylinen ote showbisneksessä pärjäämiseen. Kuin oppitunti mestarilta.

Hän on arkistoinut vitsejään ja oikein luokitellut ne kategorioihin

Hetki ennen lavalle menoa. Hänkin, vieläkin, kärsii jännittämisestä. 

Hän on aina kirjoittamassa uusia vitsejä. Ja toisin kuin monilla
muilla valtavirrankoomikoilla kuten Jon Stewartilla, hänellä
ei ole kymmenen ihmisen tiimiä häntä auttamassa....

...=)

The Town (The Town)

Ben Affleckin näyttelijäntaidot eivät ole parhaimmasta päästä. Täytyy kuitenkin myöntää, että tyyppi osaa ohjata. Argo oli vaikuttava, mutta hänen todellinen mestariteoksensa on vuoden 2010 elokuva The Town.

The Town sijoittuu, minnes muuallekaan kuin Bostoniin, Affleckin kotikaupunkiin. Hän itse esittää, kuinkas muutenkaan, elokuvan päähenkilöä Doug MacRayta, paikallista rikollisjengin johtajaa. Hän ja hänen jenginsä, johon kuuluu myös Jeremy Rennerin esittämä Jem Coughlin, ryöstävät paikallisen pankin ja joutuvat turvautumaan panttivangin (Claire Keesey // Rebecca Hall) ottamiseen. He päästävät vangin vapaaksi, mutta Doug alkaa varjostamaan häntä pitääkseen huolta, että hän ei saanut mitää tietoja jengistä, jonka voisi luovuttaa FBI:lle. Mitä enemmän Doug Claireen tutustuu, sitä enemmän hän rakastuu tähän. Lopulta hän haluaa päästä irti rikoksista ja asettua aloilleen Clairen kanssa, mutta hänen rikolliset yhteytensä eivät niin vain olekaan hävitettävissä.

Tässä on kaikki ainekset hyvään jännäriin ja rakastan hyviä jännäreitä. Myös loppuratkaisu tulee aika puskista ja juonenkäänteet pitävät katsojan vauhdissa mukana, että tylsää ei tule. Rakastan sitä, kun ei näe jonkun juoniratkasun tulevan. Pidän myös siitä, miten hyvin Affleck on kykenevä luomaan elokuvallisen maailman kotinurkistaan ja käyttämään hyväkseen tätä miehen olemusta, joka on viettänyt samojen korttelien sisällä koko elämänsä. Eli sanottakoon se nyt; Affleck on hyvä ohjaaja. Loppujen lopuksi on elokuvassa niin paljon sellaista, mistä tykkään elokuvissa, joten tämä on noussut ehdottomasti yhdeksi lempielokuvistani.

Elokuvana The Town on parhainta laatua. Tuotantoarvo on korkea. Juoni on seurattava, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Pidän myös elokuvan päädynamiikasta, asetelmasta, jossa mies haluaa päästä pois rikoksen kierteestä, ollakseen tyttöystävänsä kanssa. Elokuvan rakenne ei myöskään ole itsestäänselvä. Kun pistät tämän elokuvan päälle, et voi täysin tietää, mikä elokuvan viesti on. Se tarkoittaa sitä, että se on näkemisen arvoinen.

Elokuvan paras valttikortti on kuitenkin Jeremy Renner. Renner on ikimuistoisen täydellinen sivuroolissaan. Hän on pelottavan hyvä Jem Coughlinina, miehenä, joka on kykenevä melkein mihin rikokseen tahansa, mutta pitää kuitenkin luottamusta ystävysten kesken tärkeimpänä arvona. Tämä on mielenkiintoinen skisma, johon Renner tarttuu antaumuksella ja saa hahmostaan mielenkiintoisen, ikimuistoisen, vahvan, ainutlaatuisen ja kuolemattoman. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä on elokuvissa nähty. Itse asiassa Renner liikkuu niin armottoman täydellisesti roolissaan, että jopa unohtaa, että hän näyttelee, että hän on hahmo. Hänestä tulee aito, uskottava, luontainen, syvällinen sekä äärettömän läsnäoleva.

The Town on kokonaisvaltaisesti (hieno sana), upea elokuva, joka leikittelee katsojan aisteilla. Juonenkäänteitä, tulkintaa ja vaikuttavaa kerrontaa sisällään pitävä elokuva on yksi upeimmista 2000-luvun elokuvista. Elokuvassa on kaikki täydellisen elokuvan piirteet: loistava lähtöasetelma, yllättävät juonenkäänteet, dramatiikkaa, jännitystä, tulkintaa ja koskettavat roolisuoritukset (tai ainakin roolisuoritus). Tälläisiä elokuvia tulisi olla paljon enemmän. Täydellistä.

...=)

Morning Glory (Morning Glory)

Yllätys, yllätys - minä katsoin taas romanttisen komedian!

Mitä enemmän näitä romanttisia komedioita katsoo, sitä vaikeampi niitä on arvostella. Tuntuu, että sinä olet jo sanonut niiden rakenteesta, kliseisyydestä ynnä muusta jo kaiken. Mutta silti janoan näitä, enkä voi niitä olla katsomatta. Kuitenkin päivän päätteeksi, kyllä tämmöinen kevyempi viihde on huomattavasti paljon houkuttelevampaa kuin joku kolmituntinen draama, jossa ei loppujen lopuksi tapahdu yhtään mitään. Ja nyt ei tule ymmärtää väärin. Kyllä minä niitä syvällisiä draamojakin ihan siinä katson missä tälläisiä romanttisia hömppiäkin, mutta tälläistä tekee mieli vain katsoa vähän enemmän.

Yllättävää Morning Gloryssa on se, että J. J. Abrams on tuottanut sen! Se sama J. J. joka niin sci-fi-maailmassa touhuilee. Miten hän on tälläiseen tusinatuotteeseen halunnut liottaa kätensä? Toisaalta, kun puhun tusinatuotteesta, puhun kaikella kunnioituksella. Ennalta-arvattavuus elokuvasta ei välttämättä aina ole huono asia. Kun pistin Morning Gloryn päälle, tiesin tarkkaan, että viihtyisin sen parissa katsomatta kelloa monta tuntia ja minut vietäisiin New Yorkin hulppeisiin toimistoihin ja juokseman pitkin Fifth Avenueta ja seuraamaan päähenkilön elämää suurempia monologeja, jotka ratkaisevat kaikki hänen ongelmansa, elokuvan kliimaksissa.

Morning Glory kertoo Becky Fullerista (Rachel McAdams), joka saa työn IBS-kanavan aamu-tv:n tuottajana. Hänen on määrä nostaa aamutv-ohjelma Daybreak taas uuteen loistoon, sillä se on jo nyt usean vuoden kärsinyt katsojien puutteesta. Rachel saa kätensä täyteen pestatessaan kokeneen uutisankkurin Mike Pomeroyn (Harrison Ford), Diane Keatonin Colleen Peckin juontajapariksi ohjelmalle. Pomeroy ei kuitenkaan halua juontaa ohjelmassa mitään muuta kuin "oikeita" uutisia ja ei haastattele julkimoita, ei kokkaa ruokaa, ei tutustu uusiin markkinointituotteisiin eikä mitään muutakaan. Tiedän! Näitä Beckyn ongelmia! Voi kunpa ne ratkeaisivat! Unohtakaa nälänhätä tai ilmastonmuutos, yksi uutisankkuri tuossa yhdessä uutiskanavassa ei suostu juontamaan yhteistyöhön! Apua!

Anteeksi, annoin sarkastisuuden purra tekstiini. Se suotakoon minulle anteeksi, sillä Morning Glory on ongelmainen. Se ei ole paras romanttinen komedia, jota olen nähnyt. Mutta silti loppuun asti katsottuna se onnistuu vetämään kaikki langat yhteen ja pysymään todella uskollisena romanttisen komedian rakenteelle. Eli kyllä tämä on ihan taattua laatua kaikille rom-com-ystäville.

Diane Keaton tekee, TAAS, 2000-luvulla hänelle niin hyvin tutuksi tulleen roolin. Roolin, jonka hän on tehnyt jokaisessa post-2003 elokuvassaan. Ja tämä on sääli, sillä hän oli niin hyvä hänen aikaisemmalla urallaan. Mieleen tulee luonnollisesti Annie Hall, tai Manhattan, tai jopa Marvin's Room. Häntä ei kuitenkaan onneksi ole päästetty samalla lailla tässä irti, kuten esimerkiksi elokuvissa Because I Said So (2007), joka on täysin unwatchable (ja taas: mikä on tuo sana suomeksi!?) tai The Big Wedding (2013), tai Smother (2008). Tämä putoaakin ehkä enemmän kategoriaan elokuvien The Family Stone, Mad Money ja Darling Companion, kanssa. Hmm... Olenkohan nähnyt muutaman Diane Keatonin hömppäelokuvan liikaa?

Harrison Fordilla nyt ei kauheasti tehtävää ole. Rachel McAdams on aina hyvä, mutta erityisen positivista elokuvassa on luonnollisesti myös toinen oma suosikkini Patrick Wilson. Hän on vain niin hyvä. Hänellä on niin rauhallinen ja levollinen energia, että häntä on helppo katsoa.

Morning Glory oli ihan mukava hömppä. Voisin sen katsoa uudelleenkin, mutta ei tämä mikään huippu ollut, mitä romanttiset komediat ainakin itselle ovat. Joten tasoon verrattuna huono, mutta elokuvana itsessään ihan hyvä. Ei pärjää kilpailussa toiselle rom-comille, mutta toimii vaihteluna, jos ei jaksa pistää sitä Notting Hillia sadattaviidettäkymmenettä kertaa päälle. Äsh, mitä minä selitän, kyllä Notting Hillin nyt aina jaksaa uudelleen katsoa!

...=)

Vaihtamalla paranee (The Switch)

On kuin joku olisi lukenut ajatukseni ja pistänyt ne elokuvaksi. Toteuttanut suurimman toiveeni. Siis roolittamisen suhteen. Nimittäin tässä elokuvassa on jopa kolme lempinäyttelijääni pääosassa: Jennifer Aniston, Jason Bateman ja Patrick Wilson. Ei elokuva voi olla huono, jos sillä on nämä nimet pääosassa.

Juonesta en niin tiedä. Pikemminkin jonkun painajaiset luettu. Jason Batemanin esittämä Wally ja Jennifer Anistonin esittämä Kassie ovat olleet ystäviä aina. Nyt Kassie on kuitenkin päättänyt hankkia lapsen, vaikka ei elämänsä miestä ole vielä löytänyt. Kassie siis keinohedelmöittää itsensä ja sen kunniaksi järjestää jopa juhlat. Juhlissa Wally vahingossa vaihtaa omat siemennesteensä luovuttajan siemennesteeseen, joka vain sattuu noin vain lojumaan Kassien kylppärissä. Jälkikäteen Wally ei muista tapahtumasta mitään, sillä oli niin humalassa. Kassie muuttaa pois kaupungista ennen pojan syntymää. -Seitsemän vuotta myöhemmin- Kassie ja hänen poikansa Sebastian muuttavat takaisin New Yorkiin ja Wally alkaa huomata yhteneväisyyksiä pojan ja itsensä välillä ja tajuaa, mitä on tehnyt. Poika onkin hänen, mutta hän ei heti pysty kertomaan Kassielle.

No, juoniselostuksesta tuli taas outo ja sekava, mutta pääasiassa juoni on ihan tyhmä. Olen nyt nähnyt elokuvan kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla elokuva tuntui todella huonolta. Keskityin tietysti täysin juoneen ja harmittelin kuinka tyhmä se oli. Sitten toisella kerralla elokuva oli todella hauska. Nauroin ihan ääneen ja nautin suunnattomasti tästä kevyestä viihteestä. Kolmannella kerralla rakastuin tulisesti elokuvaan. Luonnollisesti, mitä vaihtoehtoja minulla olisi, kun näin hyvät näyttelijät. Lisäksi Sebastiania esittävä poika on joku luonnonlahjakkuus. Sebastian on hauska henkilöhahmo ja todella, todella sympaattinen. Elokuvan kannessa tulisi lukea "söpöysvaroitus", mutta se söpöys ei kuitenkaan ole mitenkään imelää tai kornia. Wally ja Sebastian on yksi kaikkien aikojen leffaparivaljakkoja.

Pidän Jason Batemanista, tietysti, se on tullut selväksi. Tässäkin hänellä on itselleen tyypillinen rooli ja hyvä niin. Miksi hänen täytyisi esittää jotain muuta? Hän on niin sanottu "character actor" ja pidän tästä hahmosta, joten hyvä hyvä! Jennifer Aniston on luonnollisesti puhdasta laatua, vaikka hän tässäkin vähän hautautuu tälläisen romanttisen komiikan alle, tuollaiseen kiltin naapuritytön rooliin, mutta häntä on ilo katsoa, oli hän missä roolissa tahansa. Patrick Wilson on myös hyvä. Hänen kasvonsa ovat näyttelijänkasvot. Ja olen puhunut tästä ennenkin. Minusta hän on vaarallisen "typecastattu" (mikä on tuon suomenkielinen vastine?) tälläiseen komean miehen rooliin, mutta kun katsoo hänen kasvojaan ja silmiään, niissä tapahtuu niin paljon. Ne ovat niin ilmaisevat, hän pystyy silmillään sanomaan enemmän kuin huonompi näyttelijä tuhannella vuorosanalla. Kohtaus, jossa hän on kosimassa Jennifer Anistonin roolihahmoa ja Jason Batemanin Wally keskeyttää hänet, kehotan katsomaan Wilsonin silmiä. Hän on jopa liian hyvä tälläiseen kevyeen draamaan.

Niin, vaikka ainekset elokuvaan olisi ties kuinka hyvät, ei tämäkään elokuva kauheasti pysty lähtökohdistaan nousemaan. Se on aikalailla kevyttä hömppää, joka sortuu ajoittain todella riipaiseviin kliseisiin, että ensimmäisellä katselukerralla tosiaan tekee pahaa. Mutta hahmot ovat todella sympaattisia. New York on taas oma roolihahmonsa ja kevyenä viihteenä elokuva toimii tosi hyvin tai siinä, että saa todistaa näiden näyttelijöiden pelikenttää, jossa he liikkuvat niin, niin sulavasti. Ja jos Episodi saa antaa uusimmalle Fast and Furious-leffalle neljä tähteä, niin saan minäkin antaa neljä tähteä tälle! (kukin genre omalla asteikollaan, kuului perustelut...)

...=)