Arvostelu: October: Ten Days That Shook the World

Neuvostoliiton johto tilasi Eisensteinilta juhlallisen muistoelokuvan lokakuun vallankumouksen tapahtumista. Elokuva valmistui kymmenen vuotta 1917 tapahtumista ja sai ensi-iltansa vuonna 1928 todella suurenluokan eeppisenä mustavalkoisena mykkäelokuvana. Eisensteinille annettiin aika vapaat kädet rekonstruoida vallankumouksen tapahtumat ja lopputuloksena on kyllä harvinaisen realistinen elokuva.

Ihailen elokuvantekijöiden ammattitaitoa. Miettien, mitä heillä on ollut käytössää 1920-luvulla, niin Eisensteinin Lokakuu on ihan törkeän hieno saavutus. Eniten ihmettelen suu auki sitä, kuinka vaivattomalta elokuva näyttää. Paljon vaivattomalta kuin tämän päivän suuren luokan produktiot. Elokuva on kuvattu todella tiheällä leikkausjäljellä - joka, kyllä, muistuttaa kuin montaasia. Täten on jopa mahdotonta sanoa, miten elokuva on kuvattu. Tässähän ollaan vain voitu yhdistellä sattumanvaraisesti filminpätkiä sieltä täältä ja luotu illuusio, kuin katsoja sysättäisiin oikeiden tapahtumien keskipisteeseen. Huomauttaisin myöskin, että näinkin yksinkertaisesti on mahdollista saada hyvin kulkeva ja hyvin otteessan pitävä elokuva. Ei tarvita ylimalkaisia kameratekniikoita ja pröystäileviä erikoisefektejä. Vakaa käsi kameran takana ja leikkaushuoneessa on tarpeeksi. Erityisesti, kun se on yhtä mestarillinen kuin Sergei Eisensteinin.

Elokuvan kerronta itsessään on hyvin dokumentaarinen ja suora. Aloin jo jossain vaiheessa jopa miettimään, että onkohan elokuva tarkoituksella kärjistävän alleviivaavaa. Tämä nimittäin luo efektin, jossa tapahtumat henkilöityvät, mikä on oleellista elokuvassa, jossa ei niinkään porauduta yksittäisen hahmojen maailman sisään, vaan pikemminkin ihmisjoukkojen liikkeiden. Kun elokuva kuin sylkee katsojan naamaan, mitä ilmiselvimmällä realismilla, nämä tapahtumat, niin katsoja pakostakin sinkoutuu historian kirjan sivuille ja vaikka me emme saa samaistumiskohdetta - päähenkilöä, protagonistia - silti elämme tapahtumat, kuin me olisimme olleet paikalla.

Eri asia on sitten keskustella elokuvan puolueettomuudesta poliittisessa mielessä. Realismi saavutetaan kyllä elokuvallisessa mielessä, mutta tapahtumien historiallisesta tarkkuudesta tai painoarvosta voidaan olla montaa mieltä. Lähdekritiikki kannattaa pitää mielessä, kun katsoo Neuvostoliiton johdon komissioimaa elokuvaa sille elintärkeästä propagandasta. Etenkin kun samaista johtoa voi syyttää historian kamalimmista teoista.

Itse asiassa teos on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tutkielma nationalismista ja jonkunlaisesta sosiaalipsykologisesta kerrostumasta kansakunnan synnyn ja koheesion välillä. Esimerkiksi se, miten katsoja johdatellaan elokuvan kliimaksiin, noudattaa todella vahvasti sosiaalipsykologian oppikirjaa. Väliteksteistä luemme sanoja kuten "veljeys". Ihminen kokee olevansa osa porukkaa, saavansa tukea ja päätyy sen mukana tekemään asioita, jotka eivät synny omasta ohjauskeskuksesta ollenkaan, vaan ihmisjoukkoa kontrolloivalta taholta. Esimerkiksi armeijojen tehokkuus perustuu samaan psykologiaan. Kehitetään vahva ryhmäytymismentaliteetti ja yritetään häivyttää ihmisen yksilöllisyys välistä pois. Isänmaallisuus perustuu samaan aiheeseen ja tämä elokuva on mielenkiintoinen metafyysinen tutkielma näistä periaatteista. Tiesivätkö Lenin ja kumppanit, miten muodostaa vallankumous ja saada ihmiset aatteen taakse? Syntyikö se kansakunnan omasta biologisista vieteistä? Eniten ihmetyttää elokuvan ansiot tämän tulkinnan saralla - tiesivätkö elokuvantekijät, mihin kiinnittää huomiota kansakunnan synnyn taustalla, vai oliko tämä tahaton huomion keskipiste? Ja haluttiinko tällä nimenomaan vahvistaa samaa nationalismin aatetta vai kritisoida sitä?

...=)

Arvostelu: La Passion de Jeanne d'Arc

Vuoden 1928 ranskalaisen mykkäelokuvan uranuurtaja kertoo katolisen kirkon pyhimyksestä Jeanne D'Arcista (Maria Falconetti), joka taisteli sodassa isänmaansa puolesta ja kuoli sen takia roviolla, kerronta keskittyen hänen viimeisimpiin vaiheisiin. Myöhemmin restauroituna, elokuva esitetään Richard Einhornin säveltämän Voices of Light -teoksen soidessa taustalla.

Kiinnittäkää huomiota elokuvan kompositioon. Alkupuolisko on todella pitkälti täysin rajattua kuvakieltä, otokset ovat pitkiä sekä hartaita lähikuvia ja tilantuntu on ahdas. Tämä tehdään muun muassa minimoimalla lavastus täysin olemattomaksi. Kun taas jälkipuolisko elokuvaa tuntuu avaavan tulkintansa täysin villiksi ja levottomaksi. Otokset ovat nopeita ja lyhyitä - leikkausjälki tiheää. Lähikuvien vastapainoksi saamme satunnaisia otoksia linnuista, ihmisjoukoista ja sirkustaitelijoista. Alun ja lopun vastakkainasettelu luo mielenkiintoisen symbolismin.

Aika lähellä ollaan ekspressionistista taidetta. Juonella, elokuvan maailmalla tai millään muillakaan tempuilla ei ole mitään tekemistä elokuvakerronnan kanssa. Tämä on elokuva, joka syntyy kuvakulmista, sommitelmista, näyttelijöiden intohimoisista katseista, rinnastuksista, pinnan alla kytevästä tunteesta ja katsojan omasta tulkinnasta. Tästä saisi helposti hahmoteltua minkälaisen viestin tahansa - nationalismin, uskonnollisuuden, ateismin, feminismin, jumaluuden tai ihmisen egon - mutta en ole varma haluaako tekijät välittää mitään näistä. Sen sijaan tämä on intiimi kuvaus ihmisestä legendan taustalla. Siksi emme myöskään saa tarinalle mitään taustaa - tässä melkein odotetaan katsojan tietävän, kuka Jeanne D'Arc on, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeämpää on tutustuttaa katsoja hänen sydämeensä.

Falconettin tunneilmaisu on suodattamatonta. Ja tällä en tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin valtoimenaan yliteatraalinen tai hillitsemätön. Hän tulkitsee aivan yhtä sulavasti sisäistä tunnetta kuin ulos valuvaa tunnetta. Mitä tarkoitan on se, että hän maalaa hahmonsa avulla väreillä, joita ei odottaisi mustavalkoisessa filmissä näkevänsä. Suurimman vaikutuksen tekeekin kyyneleiden keskellä estoton hyvänolontunteen merkitsemä hymy. Ja tämä tapahtuu siksi, että hän hallitsee katsojan, kuin pitäisi tätä otteessa.

Eniten ihastuin elokuvassa siihen, miten se tuntuu kuin sylkevän myöhempien elokuvien naamaan, jotka kosiskelevat katsojaa toinen toistaan typerimmillä kikka kolmosilla. Tämä on elokuvantekemistä puhtaimmillaan, yksinkertaisimmillaan ja pelkistetyimmillään. Ja silti se tekee suuremman vaikutuksen, kuin niin moni tätä seurannut elokuva.

...=)