Arvostelu: The Children Act

 Dame Emma Thompson esittää tuomaria, jonka on päätettävä saako Jehovan todistaja-avioparin 17-vuotias, leukemiaa sairastava poika (Fionn Whitehead) kieltäytyä henkensä pelastavasta verensiirrosta, jonka hänen uskontonsa tuomitsee. Samaan aikaan tuomarin, Fionan, omassa yksityiselämässä avioliitto (Stanley Tucci) on murenemassa käsiin, kun aviomies haluaa pettää vaimoaan, koska tämä on niin keskittynyt uraansa lain parissa, että vähemmän aikaa on jäänyt miekkosen tarpeiden tyydyttämiseen.

Elokuva perustuu kiitetyn kirjailijan, Ian McEwanin samannimiseen romaaniin. McEwanin romaaneista on aikaisemminkin tehty elokuvia (ehkä kuuluisimmin Atonement, vuodelta 2007), mutta tällä kertaa McEwan on rustannut elokuvasovituksen omin pikku kätösin.

Pidin elokuvasta valtavasti. Se on hillitty, elegantti draama hillityistä, eleganteista ihmisistä. Elokuvan värimaailmaa liikkuu valkoisen, harmaan, tummansinisen ja -punaisen sävyissä. Maailma on sateinen, betoninen, uhkuu tematiikkaa instituutioista, vallasta, elävästä ja kuolleesta, luonnollisesta ja yliluonnollisesta.

Näyttelijäsuoritukset ovat huikeita. Emma Thompsonin roolisuoritus on niukka, vähäeleinen ja saa siksi uskomaan tähän roolihahmoon, joka työssään joutuu olemaan ehdottoman ammattimainen ja välillä se rooli kulkeutuu myös kodin puolelle. Tämä on itsensä koossa pitävän naisen muotokuva. Uskottavaa hahmotulkintaa. Sitä on virkistävä katsoa, koska hän ei tunnu tekevän juuri mitään. Hän ei teeskentele.

Myös Fionn Whitehead on aivan fantastinen. Hän oikeastaan varastaa huomion. Hänen tekemät valinnat roolisuorituksessaan tuntuvat joltain, joita ei ole valkokankaalla juuri nähty. Hän on hämmästyttävä yhdistelmä tietynlaista naiivia voimaa ja vanhaa sielua. Saa siten napattua kiinni tästä hahmosta aivan täydellisesti. Lahjattomampi näyttelijä olisi lyhistynyt hahmon painon alla. Mutta Whitehead nostaa sen omiin korkeuksiinsa ja jättää ihmettelemään, miten hän sen tekee. Sielukasta, elävää näyttelemistä, johon ylletään vain harvoin.

Hienointa elokuvassa on se, että en oikeastaan ymmärtänyt sitä loppupeleissä. Kysymykset olivat niin suuria. Teemat niin syvällisiä. Jotenkin tässä painittiin elämän merkityksen kanssa. Ja eritoten sen suhteesta jumalan kuolemaan. Myös laista haettiin peilipintaa näille tulkinnoille - onko laki modernin ihmisen ja yhteiskunnan jumalkorvike?

Mutta niin paljon jäi myös pinnan alle makaamaan. Niin paljon, mistä en saanut kiinni. Vielä. Ja siksi rakastin elokuvaa. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka haastoi yhtä lailla kuin The Children Act. Yhtä kaikki, sen esittämät kysymykset nimittäin olivat mielenkiintoisia, vaikka en kaikesta vielä kiinni saanutkaan. Mutta ainakin odotan innoissani sitä, että pääsen taas elokuvan seuraavan kerran katsomaan. Eläköön se tunne.

Arvostelu: Bad Teacher

 Minulla on teoria. Joka ei kylläkään perustu mihinkään muuhun kuin mutuun ja riittämättömään dataan. Mutta jotenkin tuntuu, että 2010-luvun alussa oli kulttuurillinen vaihe, jossa esiin marssitettiin tyypillisten miellyttävien ja samaistuttavien sankaritarinoiden sijaan epämiellyttäviä päähenkilöitä, joiden kautta tarinoita kerrottiin. Antisankareita on tietysti ollut aina, mutta en nyt puhu tarkalleen ottaen niistä, sillä vaikka antisankarit yleensä mielletään synkemmiksi ja inhimillisemmiksi, ovat he kuitenkin pohjimmiltaan samaistuttavia nimenomaan sen pohjalta, että ovat vähän joukkoon kuulumattomia. Mutta Bad Teacherin kaltaisissa elokuvissa - muita mitä tulee mieleen on esimerkiksi Young Adult (2011), Silver Linings Playbook (2012), Horrible Bosses (2011), jossa jopa Amerikan oma naapurintyttö Jennifer Aniston laitettiin näyttelemään mitä räävein rooli - päähenkilöinä on nimenomaan hahmoja, jotka on kirjoitettu tietoisen epämiellyttäviksi. 

Bad Teacherissa Cameron Diaz näyttelee Elizabeth Halseyta, keski-koulun äidinkielen opettajaa, jota ei voisi oma työ vähempää kiinnostaa, kun odottelee päivää, kun pääsee rikkaisiin naimisiin. Kun kihlaus sulhasehdokkaan kanssa kuitenkin leviää taivaan tuuliin, joutuu Elizabeth takaisin koulun harmaiden seinien uumeniin ja ainoana ulospääsynä tai -keinona tuntuu olevan rintojensuurennusleikkaus, jonka maksamiseksi pitäisi omasta luokasta koulia koko koulun paras, jotta voittaisi useamman tuhannen dollarin palkintosumman.

Olen nähnyt elokuvan useita kertoja. Jotenkin sitä on aina ihan hirveän virkistävä katsoa, kun Cameron Diazille on uskallettu antaa näin anteeksipyytelemätön ja roisi rooli näyteltäväksi. Yleensä, esimerkiksi Charlien Enkeleissä, bikineissä kikattava ja tanssiva Cameron sopii yllättävän hyvin tämän astetta rajumman naikkosen rooliin.

Mutta ennen kaikkea Bad Teacher on siitä hyvä elokuva, että siinä on nimenomaan uskallettu luottaa katsojaan. Ei niiden elokuvan protagonistien tarvitse olla mitään puhtaita pulmosia, edes romanttisissa komedioissa. Kaiken ei aina tarvitse olla samaistuttavaa. Ja itse asiassa jännä asia tapahtuu Bad Teacherin kohdalla; kun se ei yritä olla samaistuttava, siihen itse asiassa samaistuu kaikkein eniten. On aina ihanaa löytää valkokankaalla representaatiota, joka puhuttelee. Nähdä valkokankaalla kolmiulotteisia, aitoja, virheellisiä ihmisiä, joiden elämä on täysin yhtä sekaisin kuin omakin. Ellei pahemmin.

Vain 20 miljoonan budjetin elokuva tuotti aikoinaan reippaasti yli 200 miljoonaa dollaria. Mikä minusta kielii siitä, että moni muukin on löytänyt itsensä elokuvan parista ja tykännyt siitä. Tällaiselle elokuvakerronnalle olisi kysyntää minusta enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista, miksi tällaisia elokuvia ei ole seurannut sitten noiden 2010-luvun alkuvuosien.

Jotenkin sitä taas kääntyisi analysoimaan niitä rajuja kulttuurillisia muutoksia, joita 2010-luku toi mukanaan. Kun viime vuosikymmen alkoi lähentyä loppupuoliskoaan, alkoi niin sanottu SJW-liikehdintä saada jalansijaa kulttuurissa. Yhtäakkia olikin taas hirveän tarkkaa, mitä sai poliittisen korrektiuden nimessä sanoa, näyttää, kirjoittaa. Astuttiin jonkinlaiseen uuspuritanistiseen aikakauteen, jonka motiivit kyllä makaavat ihan aiheellisissa tavoitteissa esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai rasismin lopettamiseksi. Mutta sen se tuntuu myös tehneen, että Bad Teacherin kaltaiset elokuvat tuntuvat jo todella kaukaisilta, vain kymmenen vuoden takaa. Vaikea olisi nähdä, että tällaista teosta enää tehtäisiin, ainakaan ilman, että siinä olisi jotain moralistista kultareunusta, jonka takia päähenkilö käyttäytyy kuten käyttäytyy. Ja siksikin tämän elokuvan katsominen tuntuukin niin virkistävältä. Siinä ei uhriuduta.