Dame Emma Thompson esittää tuomaria, jonka on päätettävä saako Jehovan todistaja-avioparin 17-vuotias, leukemiaa sairastava poika (Fionn Whitehead) kieltäytyä henkensä pelastavasta verensiirrosta, jonka hänen uskontonsa tuomitsee. Samaan aikaan tuomarin, Fionan, omassa yksityiselämässä avioliitto (Stanley Tucci) on murenemassa käsiin, kun aviomies haluaa pettää vaimoaan, koska tämä on niin keskittynyt uraansa lain parissa, että vähemmän aikaa on jäänyt miekkosen tarpeiden tyydyttämiseen.
Elokuva perustuu kiitetyn kirjailijan, Ian McEwanin samannimiseen romaaniin. McEwanin romaaneista on aikaisemminkin tehty elokuvia (ehkä kuuluisimmin Atonement, vuodelta 2007), mutta tällä kertaa McEwan on rustannut elokuvasovituksen omin pikku kätösin.
Pidin elokuvasta valtavasti. Se on hillitty, elegantti draama hillityistä, eleganteista ihmisistä. Elokuvan värimaailmaa liikkuu valkoisen, harmaan, tummansinisen ja -punaisen sävyissä. Maailma on sateinen, betoninen, uhkuu tematiikkaa instituutioista, vallasta, elävästä ja kuolleesta, luonnollisesta ja yliluonnollisesta.
Näyttelijäsuoritukset ovat huikeita. Emma Thompsonin roolisuoritus on niukka, vähäeleinen ja saa siksi uskomaan tähän roolihahmoon, joka työssään joutuu olemaan ehdottoman ammattimainen ja välillä se rooli kulkeutuu myös kodin puolelle. Tämä on itsensä koossa pitävän naisen muotokuva. Uskottavaa hahmotulkintaa. Sitä on virkistävä katsoa, koska hän ei tunnu tekevän juuri mitään. Hän ei teeskentele.
Myös Fionn Whitehead on aivan fantastinen. Hän oikeastaan varastaa huomion. Hänen tekemät valinnat roolisuorituksessaan tuntuvat joltain, joita ei ole valkokankaalla juuri nähty. Hän on hämmästyttävä yhdistelmä tietynlaista naiivia voimaa ja vanhaa sielua. Saa siten napattua kiinni tästä hahmosta aivan täydellisesti. Lahjattomampi näyttelijä olisi lyhistynyt hahmon painon alla. Mutta Whitehead nostaa sen omiin korkeuksiinsa ja jättää ihmettelemään, miten hän sen tekee. Sielukasta, elävää näyttelemistä, johon ylletään vain harvoin.
Hienointa elokuvassa on se, että en oikeastaan ymmärtänyt sitä loppupeleissä. Kysymykset olivat niin suuria. Teemat niin syvällisiä. Jotenkin tässä painittiin elämän merkityksen kanssa. Ja eritoten sen suhteesta jumalan kuolemaan. Myös laista haettiin peilipintaa näille tulkinnoille - onko laki modernin ihmisen ja yhteiskunnan jumalkorvike?
Mutta niin paljon jäi myös pinnan alle makaamaan. Niin paljon, mistä en saanut kiinni. Vielä. Ja siksi rakastin elokuvaa. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka haastoi yhtä lailla kuin The Children Act. Yhtä kaikki, sen esittämät kysymykset nimittäin olivat mielenkiintoisia, vaikka en kaikesta vielä kiinni saanutkaan. Mutta ainakin odotan innoissani sitä, että pääsen taas elokuvan seuraavan kerran katsomaan. Eläköön se tunne.