Lozenge Awards 2017

Olen ehkä hiljattain alkanut oppimaan myös sitä, että taiteesta ei tarvitse aina puhua. Sen voi antaa puhua puolestaan. Siksi päätin päästää itseni vähän vähemmällä tänä vuonna palkinnonjaossani ja jättää perustelut minimiin. Vähän sentään jossain kohdin innostuin sössöttämään omia argumenttejani, mutta listan yritin pitää mahdollisimman virtaviivaisena. 

Sen verran sanon nyt omasta tilanteestani, että tämä yllättävä helleaalto kirjaimellisesti iski jalan ovenväliin. Minä ollessa sisätilassa katsomassa elokuvia ja oven ollessa auki, ollut vapaa juoksemaan koiranpennun lailla aurinkoisessa kesäilmassa. Elokuva en ole siis katsonut, enkä näillä lämpöasteilla katsokaan. Sen sijaan olen nauttinut tästä kesästä nyt, vaikka olo onkin ollut petetty. Minulle jotenkin uskoteltiin, että Suomi olisi sellaisessa paikassa kuin pohjoinen. Vielä kun aina ruikutetaan siitä "Suomen kesästä" niin olin itse ihan varautunut sateiseen ja kolkkoon kesäaikaan, jolloin saisin linnoittauduttua neljän seinän sisään vain elokuvat seuranani. No toista se Suomen kesä sitten paljastuikin olemaan. 

Tässä siis omasta mielestäni vuoden 2017 elokuvavuoden parhaat:

Best Score:

Phantom Thread

●●●

Best Actor:

Timothée Chalamet

On kuin Chalamet kirjaimellisesti pystyisi ottamaan kiinni tunnetilasta ja pyörittelemään sitä hänen kämmenellään. Välillä hän rutistaa siitä kiinni tiukemmin, välillä heittää ilmaan. Ja joka hetkeä katsoja on orjuutettu tapittamaan silmät sepposen selällään auki. Olemme täysin hänen armoillaan. Nämä roolisuoritukset ovat niin kokonaisvaltaisia, että jopa elokuvan omat käsikirjoitukselliset ratkaisut - kuten lopun keskustelu Elion ja hänen isänsä välillä - tuntuvat tarpeettomalta ekspositiolta. Katsoja on kyllä siinä vaiheessa jo ymmärtänyt kaiken katsomalla Chalamet'n silmistä hänen sieluunsa.

●●●

Best Actress:

Brooklynn Prince

Yhtä sielukkaita roolisuorituksia ei tule vastaan kuin muutama kerta vuodessa, ja viime vuoden tapauksessa vain kerran. Hyvä näytteleminen on suhteellisen helppoa. Jos olet hyvässä elokuvassa, sinun on aika mahdoton epäonnistua. Koska viimeksi muistatte, että hyviä arvosteluja keränneen elookuvan kohdalla olisi kukaan yksilöinyt yhtä tai kahta huonoa roolisuoritusta näyttelijäkaartin joukosta? Aivan, ei kertaakaan. Mutta näyttelemisen rajojen ylittäminen onkin jo harvinaisempaa. Sellaisen roolityön kovertaminen, jossa roolihahmo tuntuu hyökkäävän valkokankaalta päällesi, niin aito, verestetty roolisuoritus on kyseessä.

●●●

Best Movie:

Call Me By Your Name

En vieläkään oikein pysty puhumaan elokuvasta. Tulee luultavasti vaatimaan vuosia, että ymmärrän täysin, kuinka kokonaisvaltainen kokemus Call Me By Your Name on. Sen kuitenkin pystyn todistamaan, että elokuva ei tyydy vain kertomaan jostain jotain tai näyttämään esimerkiksi tunteen menetyksestä. Sen sijaan elokuva antaa katsojan kokea tämän itse.

●●●

Best Costume Design:

Phantom Thread

●●●

Best Villain:

Jonathan Banks

Tuntuu jotenkin rikolliselta edes antaa tälläistä palstatilaa tälläiselle roolihahmolle näinkin "taiteellisessa" blogissa. Miehen edustama maailma ja ihmismieli sotii kaikkea sitä vastaan, mitä yritän omalla blogilla puolustaa maailmasta - empatia, ymmärrys, avoimuus, suvaitsevaisuus, rajojen rikkominen. Hahmo sotii siis kaikkea ihmisyyttä vastaan, mutta silti se on harvinaisen aito roolisuoritus. Siksi se on niin pelottava. Vaikea edes erotella Banksia roolihahmostaan. Toivottavasti heidän välillään on silti eroa.

●●●

The Biggest Disappointment:

The whole entire year

Blade Runner 2049, Darkest Hour, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, Columbus, Baby Driver, The Post, Mudbound, Logan, Girls Trip, Lady Bird - teillä kaikilla on kyseenalainen kunnia nyt plakkarissa.

●●●

Most underrated performance:

Jennifer Lawrence

Mother! in katsottuani olin varma, että Oscareissa nähdään. Erityisesti Lawrencen tulinen voimanjulistus on tyypillisesti kamaa, joita Oscar-äänestäjät imppaavat kuin liimapuikkoja. Ja etenkin kun ottaa huomioon, että Lawrence on saanut ehdokkuudet Joy ja Winter's Bone -tyylisistä leffoista, joissa ei olla lähelläkään Aronofskyn taiteellisuutta, onhan se vähän sääli, että heti kun hypätään mainstreamin toiselle puolelle, niin sitten hyljeksitään. Tämän takia jengi ei Oscareista niin kauheasti välitäkään (enää, tietyissä piireissä).

●●●

Oscar snub:

Hong Chau

Niin paljon, kuin sitä Diversitya Hollywoodissa peräänkuulutetaankin, niin asasialaisten näyttelijöiden puolesta ei ole oikein kukaan kampanjoimassa. Mikä on sääli, sillä käsittääkseni viimeisin aasialainen naisnäyttelijä, joka voitti Oscarin on 50-luvulta. Onhan tämä siis ihan käsittämätön ylilyönti. Ja kun Chau oli oikeasti ehdokkuuden arvoinen, jos en nyt ihan voittoa olisikaan hänelle suonut.

●●●

Best Script:

Get Out

●●●

Inspiration Award:

Jessica Lange

Ensimmäisen kerran, kun katsoin Feudin, en pitänyt Langesta. Ja nyt pystyn hyvillä mielin myöntämään, että se johtui täysin vain omista ennakkoasenteista. En pitänyt Joan Crawfordista. lähinnä hänen hirviömäisen tytärsuhteensa takia. Mutta kun Feud tuli Netflixiin ja katsoin sen läpi toisen kerran, oli kuin pilvi olisi nostettu pääni päältä. Langen roolityön hienovaraisuus iski minuun täysillä. Hänhän on käsittämättömän mestarillinen näyttelijä. Sittemmin olen katsonut varmaan jokaisen haastattelun, minkä olen häneltä pystynyt kaivamaan esiin ja tutustunut hänen uraansa tarkemmin. Ja huomaan löytäneeni sukulaissielun. 

●●●

Career Sidestep:

Sufjan Stevens

Indie-rock-tähdestä elokuvasäveltäjäksi

●●●

Actually Funny:

Jack Black

Morjenstan teille tässä kohtaa, sillä loput kategoriat aukeavat paremmin ilman minun päällepäsmäröintiä. Blackista sanon sen verran, että olen ehkä itsekin sortunut aliarvoimaan häntä. Hällähän onkin kuin onkin koomiset leuat (comic chops??) täysin hallussa. Joka tapauksessa mukavaa että näyttelijä pystyy yhä yllättämään niinkin monen vuoden jälkeen. 

●●●

Best Cinematography:

Phantom Thread

●●●

Best Ensemble:

The Big Sick

...=)

Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.

Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.

Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.

...=)

Arvostelu: Adam's Rib

Oscar-palkitut legendat Katharine Hepburn ja Spencer Tracy tähdittivät yhdessä tätä ylistettyä draamakomediaklassikkoa, joka sijoittuu oikeussaliin, jossa aviopari Adam ja Amanda (Tracy, Hepburn) Bonner päätyvät jutun vastakkaisille puolille, jossa Doris (Judy Holliday) on yrittänyt tappaa aviomiehensä ja tämän rakastajattaren. Yksinkertaisesta lain lukemisesta tuleekin monimutkaisempaa, kun siihen sotkee mukaan sukupuolen ja tasa-arvon kysymykset.

Tästä elokuvasta minun on ollut vaikea sanoa yhtään mitään. Lähinnä siksi, että se on yksinkertaisesti hyvä elokuva. Juoni on kekseliäs, terävä ja käsittämättömän nykyaikainen. Ollakseen 40-luvun elokuva, tässä on käsitelty sukupuolten välisiä tasa-arvokysymyksiä äärettömän modernisti ja pistää vähän mietityttämään, miksi sittemmin olemme nähneet paljon konservatiivsempia elokuvia. Tämä leffa on selvästi ollut edellä aikaansa. Elokuva onnistuu viihdyttämään koko kestonsa ajan ja päätyy yllättävän syvälliseksikin ja monitahoisesti. Tässä ei missään nimessä saarnata suuntaan eikä toiseen, vaan kerronta käy mielenkiintoista tasapainottelua lain ja moraalin suhteesta tasa-arvon kanssa.

Hepburn ja Tracy omaavat kemiaa, jollaista on vaikea jäljentää. He olivat pari oikeassakin elämässä ja sen syvän vuorovaikutuksen kyllä aistii valkokankaalta. Heidän roolisuorituksiaan on vaikea ajatella oikeasta elämästä irrallisena, sillä niin aidon he siitä tekevät. On kuin he olisivat tunteneet toisensa aina ja eivät vetäisi minkäänlaista esitystä, vaan kuin kamera vain olisi tunkeutunut heidän yksityiseen elämäänsä. Ehkä jossain määrin näin onkin.

Pidin siitä, miten elokuva rakennettiin. Se on mielenkiintoinen hahmotelma oikeussalidraaman ulottumisesta myös pariskunnan makuuhuoneeseen asti. Ja mitä draamaa se onkaan. Hepburn ja Tracy pääsevät oikein nauttimaan intohimoisista palopuheista ja verestävät hyytävästi katsojan nähtäville pariskunnan rakoilevat välit oikeusjutun takia. Ja he tekevät sen kuitenkin harvinaisen kypsästi ja hienovaraisesti. Käsikirjoitus mahdollistaa vain lapselliset tunnreaktiot ja kateellisuuden sekä pikkumaisuuden esiin tuomat ajatukset, mutta Hepburn ja Tracy tuovat niihin paljon enemmän särmää, kokemusta ja viisautta.

Elokuvan pohtimat kysymykset lain oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvon todellisesta toteutumisesta sekä ehkä jossain määrin yhteiskunnan rakenteellisista puutoksista ovat mielenkiintoiset. Näitä kysymyksiä pohditaan vielä tänä päivänkin esimerkiksi intersektionaalisuuden kautta, sillä kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Syrjinnällä on monia tasoja ja vaikka laki olisi kaikille sama, on todellisuus silti hyvin erilainen. Mutta kuten sanottu tästä elokuvasta on hirveän vaikea sanoa mitään, sillä itse en ole mikään sukupuolentutkija tai sosiologi, joten oma tietämys loppuu vähän kesken. Sen osaan kuitenkin sanoa, että tämä on hyvin tehty ja hyvällä temmolla puksuttava oikeussalidraama, jonka Hepburn ja Tracy luotsaavat niin henkevästi eteenpäin.

...=) 

Arvostelu: The Apartment

Tämän yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi komediaksi tituleeratun elokuvan ainoa hauska hetki oli, kun tajusi, että elokuva oikeasti on niin geneerisen imelä, kuin se näyttäytyy olevan. Tämä on hauskaa siksi, että odotin elokuvan olevan oikeasti hyvä, nerokas ja kekseliäs. Sen sijaan tämä oli kuin mikä tahansa tusintatuote. Tai no, en nyt tiedä onko se niin hauskaa...

Jack Lemmon esittää nuorta vakuutusyhtiön rivityöntekijää, joka joutuu pomojen tossun alle. Hänellä on kämppä hyvällä sijainnilla Manhattanilla, jota lukuisat ylemmän tason johtajat käyttävät iltaisin lemmenpesänä, johon kuskaavat rakastajattariaan pienelle myöhäisen illan tapaamiselle. Sukset menevät ristiin, kun eräänä iltana kämpästä löytyykin Shirley MacLainen esittämä hissityttö, johon Lemmoninkin hahmo on ihastunut.

Pidin elokuvaa todella ärsyttävänä. Tuollainen yrityskulttuuri, jossa esimiehet pompottelivat alaisiaan, harrastivat avioliiton ulkoisia suhteita heidän kanssaan ja laittoivat vielä tappamaan itsensä, vailla seuraamuksia tuntuu nykyään täysin mahdottomuudelta, mutta ilmeisesti kuusikymmentäluvulla täysin normaalilta, että siitä voi vielä tehdä kevyen romanttisen komediankin... Tulkinnasta olisi saanut todella terävää ja pisteliästä, jos tässä olisi viititty ottaa satiirinen ote kyseiseen maailmaan ja tutkailla sen psykologisia mekanismeja. Nyt elokuvan loppuratkaisu yrittää vähän niin kuin tarjota jotain keskisormen tapaista tälläisten dinosaurusten käyttäytymistä kohtaan, mutta elokuva on kiinnostuneempi antamaan katsojalle kuluneen ja useaan otteeseen nähdyn lällyn rakkausjuonen.

 Tähän on ympätty se tyypillinen romanttinen, kliseinen rakkausjuoni, jossa pääpari ensin leikkii kissaa ja hiirtä keskenään, kunnes lopussa ryntäävät toistensa syliin. Ei siis mitenkään ihmeellinen elokuva, mutta tietysti testatuksi toimivalla kaavalla ihan sinänsä siedettävä. Ei vain ylistyksensä arvoinen. Ottaen vielä huomioon sen, kuinka vähän kemiaa Shirley MacLainen ja Jack Lemmonin välillä oli - jäi tämä vähän jotenkin vetiseksi ja väsyneeksi yritykseksi. MacLaine on monotoninen ja käsittämättömän puinen. Hän on erehdyttänyt uneliaan näyttelemisen masentuneen näyttelemiseksi. Jack Lemmon on epätasainen. Näen hänessä paljon potentiaalia, mutta hän ei tuntunut tietävän millaisessa elokuvassa näyttelee.

Totta puhuen ei oikein tiedä katsojakaan millaista elokuvaa hän katsoo. Romanttisena elokuvana tämä on korkeintaan keskinkertainen eikä tarjoa sillä saralla mitään uutta. Komediana tämä on parhaat päivänsä nähnyt. Draamana tämä on äärettömän siirappinen, tylsä ja mitäänsanomaton. Käsikirjoitus ei tarjonnut mitään oivaltavaa, edes musiikki tai kuvaus ei jää tästä erityisesti mieleen. Tämä tuntuu niin liukuhihnatuotannolta, että ei voi kuin suuttua, että tälläinen tekele on jäänyt historiankirjoihin kun niin moni aidosti henkevä elokuva unohtunut katsojien huulilta. Etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vanhanaikaiseksi tämän jalustalle - vaikkakin humoristiselle sellaiselle - nostama maailma on muuttunut.

Arvostelu: Blockers

Olin ihan varma, kun nyt jo pari viikkoa sitten näin elokuvateatterissa jopa toimivan komedian (Game Night), että ei minulla kahta kertaa peräkkäin hyvä tuuri kävisi, joten varauduin tämän olevan jotain aivan sietämättömän järkyttävää, mutta ällistyttävän suureksi yllätyksekseni myös tämä toimi! Suosittelen siis kaikille hauskan ystäville.

John Cena, Leslie Mann ja kolmas heppu ovat kaikki lukiolaistyttöjen vanhempia ja kaikki olleet tiiviissä vuorovaikutuksessa siitä asti, kun tytöt olivat lastentarhassa. Nyt he ovat valmistumassa lukiosta ja heidän villit suunnitelmat paljastuvat vanhemmille, jotka pyrkivät ne estämään.

Juoni siis kuulostaa infernaalisen huonolta. Mikään ei ole väsyneempi klisee kuin ylihuolehtivaiset vanhemmat nolaamassa teini-ikäisiä lapsiaan. Ja se ei ole missään vaiheessa ollut hauskaa. Onneksi elokuva kuitenkin kiertää tälläisen tyypillisen juoniterritorion kaukaa. Tästä tuleekin jonkinlainen pakomatka, kissahiirityyppinen elokuva, jossa vanhemmat jahtaa tässä tapauksessa lapsiaan kreisistä tilanteesta kreisiin tilanteeseen, koskaan täysin saavuttamatta heitä. Kai tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi heist-elokuvaksi tai komediaksi Tom & Jerry tai Vaaleanpunainen pantteri tai Kelju K. Kojootti -perinteeseen sopien.

Elokuvassa saa nauraa. Eli voi huokaista helpotuksesta. Sehän se komedian tärkein toiminnallinen funktio onkin ja siksi välillä koen turhana arvostella komedioita tyypillisten elokuvien tapaan. On hauska, on ainoa, mitä näistä tarvitsee ja kannattaa sanoa. Itse olenkin vähän kreisi-sekoboltseilukomedioiden ystävä ja en voi kuin olla nauramatta, kun homma menee överiksi.

Yllätyin erityisesti John Cenasta. Olen häntä jossain toimintajutuissa nähnyt ja ne olivat jotain aivan hirveää katsottavaa. Shown hän varasti jo Amy Schumerilta Trainwreck-komediassa ja tässäkin hän pääsee venyttelemään komedian lihaksiaan ja vetreät ovat. Eniten sai nauraa hänen täydelliselle ajoitukselle tilannekoomisissa hetkissä.

Leslie Mann oli oma ärsyttävä itsensä. Siinä on kyllä laiska nainen, kun joka komediaan ottaa saman ärsyttävän koomikkopersoonansa. Mutta tämä sai minut itse asiassa kiinnostumaan millainen hän olisi draamallisessa osassa. Hänellä oli muutama hetki, kun hän veti tulkintansa melkein jopa koskettavaksi. Hänen kupliva persoonansa voisi taipua hyvin johonkin syvällisempään rooliin. Haluaisin nähdä kun hän murtaa korean ulkokuorensa ja paljastaakin haavoittuneemman puolensa. Jotain vikaa on varmaan minussakin, kun aina vetämässä kaikkia synkkyyttä kohti, mutta siellä makaa oma kiinnostuksenkohteeni, niin minkäs teet....

Mutta siis joo, kyllä minä näistä komedioistakin pidän ja varmasti vielä enemmän kuin niin moni muu. Näkisin hyvinkin, että joku vetää tälläisestäkin pätkästä herneen nenään ja katsoo aivan liian tosissaan. Tämä on kuitenkin ehkä vähän nuoremmille suunnattu bailuleffa, jossa tilanteet on seksin, huumeiden, kännäämisen ja sekoilun ympärillä pyörivät ja mitä hauskimmalla tavalla.

 ...=)

Lozenge Awards 2017 nominations

Jee, vuoden paras aika on täällä... kun pääsen itse listaamaan viime vuoden parhaat niiden oikeaan järjestykseen. Ketään muuta ei tarvitse konsultoida, eikä tuhistella kenenkään muun väärille mielipiteille. Vain minä olen kuningas, jolla on kaikki valta käsissäni.

Lisäksi on tietysti mukava päästä taas sukeltamaan elokuvamuistoihin ja miettimään, että kyllä siihen elokuvavuoteen paljon hyvääkin mahtui, vaikka loppupeleissä kyllä vuosi 2017 yhdeksi huonoimmista elokuvavuosista jää miesmuistiin. Tähän mennessä olen nähnyt 43 elokuvaa viime vuodelta, mikä on yhdeksän elokuvaa enemmän mitä vuodelta 2016 kun päätin Lozenge-voittajia viimeksi. Muutama elokuva, minkä olisin halunnut katsoa on tietysti vielä näkemättä kuten Professor Marston and the Wonder Women...

Pidemmittä puheitta, rummunpärinää kiitos. Ylpeänä julistan tämän vuoden arvostetut Lozenge-ehdokkaat, nyt jo kuudennen kerran!

[Disclaimer:] Voittajat julistan, kun jaksan sellaisen päivityksen kasata kokoon... ehkä kuukausi, ehkä kaksi...

Best Score

______________________________

3 ehdokasta

Aloitetaan tänä vuonna elokuvasävellyksellä, jotta näitä ihania sointuja voi sitten tunnelmoida taustalla, kun lukee muista ehdokkaista... Tänä vuonna pidin ihan hirveästi elokuvasävellyksistä, mikä ei ole aina ollut niin, vaikka hyviä elokuvia onkin ollut, niin ääniraidat eivät ole tehneet vaikutusta. Tänä vuonna sitten näin päin.

_____________________________

1. Phantom Thread
{Mystistä, yläluokkaista, hypnoottista, keväisen lumoavaa}

2. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
{Elokuvallista, voimakasta, vakuuttavaa, tunnelmallista}

3. Call Me By Your Name
{Kaikkien aikojen paras elokuvakipale?}

Best Actor

__________________________________

5 ehdokasta

Todella moni miesnäyttelijä teki tänä vuonna hienoja roolisuorituksia (niiden naisnäyttelijöiden edestä sitten), mutta itse olen valinnut listalleni vain parhaimmat. Etenkin tämä vuosi oli jotenkin uusien lupauksien juhlaa, mistä en voisi olla kiitollisempi.

__________________________________

1. Timothee Chalamet - Call Me By Your Name

~ Tästä roolisuorituksesta olen tehnyt mielipiteeni enemmän kuin selväksi. Mullistava. ~

2. Daniel Day-Lewis - Phantom Thread

~ Psykologialtaan niin käsittämättömän yksityiskohtainen ja samalla jollain taikatempulla hiotun sielukas muotokuva mielenkiintoisesta hahmosta ~

3. Daniel Kaluuya - Get Out

~ Julistus tämän lahjakkaan näyttelijän taidoista; syvällinen, kouriintuntuva, riipaiseva ~

4. Nicholas Hoult - Newness

~ Aito, luonnollinen, verestävä ~

5. Ray Romano - The Big Sick

~ Puristaa hahmostaan irti kultaisen sydämen ja mieltä lämmittävän tavanomaisuuden ~

Best Actress

Frances McDormand - Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

~ Tämä roolisuoritus oli niin lähellä olla täydellinen katastrofi, mutta yksi kohtaus muutti mielipiteeni; kun Woody Harrelsonin poliisi kuulustelee Mildredia (McDormand) ja ensin kovaa esittävä nainen muuttuu sadasosasekunnissa lämpimäksi, toisesta huolehtivaksi ja loppupeleissä sydämmelliseksi - pohjimmiltaan äidiksi, joka tunnistaa hädän ~

Jessica Chastain - The Zookeeper's Wife

~ Chastain on aina kovin vankka ja varma, mutta tässä hän käyttää tyyliään kaivertaakseenkin herkän, jopa heikon naisen muotokuvan, joka muistuttaa, että kiltteys, rakkaus ja lempeyskin voi olla vahvaa ~

Brooklynn Prince - The Florida Project

~ riipaisevan lämminsydäminen, tulisen herkkä ja inhimillisen hajanainen ~

Meryl Streep - The Post

~ "Excuse me, I'm talking to Mr. Bradlee now" ~

Judi Dench - Victoria & Abdul

~ Myös Denchin kohdalla yksi kohtaus nousee avainasemaan; aiemmissa kohtauksissa iän hapertamista hahmottanut Dench muuttuu uuden nuoren miehen astuessa hänen elämään, kuin taas pikkutytöksi, joka hihittelee ja tanssii illan hämärtyessä kesäisellä nurmella. Koskettavaa. ~

Best Movie

__________________________________

5 ehdokasta

Onneksi en ajautunut sellaiseen tilanteeseen, että joutuisin (vaikkakin kyseessä täysin leikilliset pystit) laittamaan ehdolle jonkun leffan, joka mielestäni ei ansaitisi kunniaa. On minullakin sen verran selkärankaa, että vaadin itseltäni rehellisyyttä. Nämä siis edustavat huonon vuoden parhaimmistoa:

__________________________________

Phantom Thread

Call Me By Your Name

The Big Sick

The Killing of a Sacred Deer

Get Out

Best Costume Design

__________________________________

3 ehdokasta

Elokuvapuvustuksesta on siinä mielessä kiva jutella ja sitä miettiä, koska se ei ole sidottu elokuvan tasoon milläään lailla. Ja se on ehkä niin helppo konkreettisesti osoittaa, että tuossa leffassa on hyvät puvut. Toisin kuin muuten elokuvista puhuttaessa.

__________________________________

Phantom Thread

Molly's Game

The Post

Best Villain

_________________________________________

3 ehdokasta

Tästä on tullut yksi suosikkikategorioistani. Elokuvapahiksia harvoin arvostetaan, sillä ehkä trendinä on enemmän antisankarit tai tarinan antagonistin löytyminen jostain muista elementeistä kuin toisista hahmoista. Usein itsekin luettelen tässä kategoriassa leffoja, jotka ei muuten mielestäni olleet hyviä. 

_______________________________________

Anika Noni Rose - Everything, Everything

Jonathan Banks - Mudbound

Michael Cera - Molly's Game

The Biggest Disappointment

_________________________________________

3 ehdokasta

Mistä lähteä liikkeelle? En kyllä tätä varten tätä kategoriaa kyllä edes kehittänyt. Halusin alunperin vain vastapainoa kaikelle ylistämiselle, mutta tänä vuonna tässä kategoriassa kilpailu onkin kovinta.

_______________________________________

The Whole Entire Year

7

Blade Runner 2049

Darkest Hour

Most Underrated Performance

_________________________________________

3 ehdokasta

Roolisuoritukset ovat siinä mielessä haastavia, että ne ovat niin erilaisia. Jollekin näyttelijälle jokin rooli vain on mitäänsanomattamampi kuin toisella näyttelijällä toinen rooli. Tekeekö se toisesta roolista huonon? Ei. Mutta ensimmäinen reaktio on tietenkin palkita sitä roolisuoritusta, joka huutaa koviten olevansa hyvä roolisuoritus.

_______________________________________

Jeremy Renner - Wind River

Lucas Hedges - Lady Bird

Jennifer Lawrence - Mother!

Oscar snub

_________________________________________

3 ehdokasta

Tämä kategoria on omistettu "niin lähellä, mutta niin kaukana" -tyypeille, jotka joutuvat maistamaan kitkerää pölyä aivan maaliviivan lähettyvillä, kun muut ehdokkaat vain porskuttavat ohi Oscar-ehdokkuuksiin.

_______________________________________

Holly Hunter - The Big Sick

Hong Chau - Downsizing

Jessica Chastain - Molly's Game

Best Script

_________________________________________

3 ehdokasta

_______________________________________

Call Me By Your Name

Get Out

Wind River

Inspiration Award

TBA

Career Sidestep

TBA

Actually Funny

_________________________________________

3 ehdokasta

Oli kyllä huono vuosi komedioidenkin mielessä. Tästä tulee nyt todella iloinen postaus, kun joka käänteessä vain nurisen ja marisen... 

_______________________________________

Jack Black - Jumanji: Welcome to the Jungle

Kumail Nanjiani - The Big Sick

Tom Holland - Spiderman: Homecoming

Best Cinematography

_________________________________________

3 ehdokasta

Nämä ehdokkaat ei kirjoitettua esittelyä kaipaa. Antaa kuvan puhua puolestaan:

_______________________________________

Phantom Thread

The Florida Project

The Killing of a Sacred Deer

Best Ensemble

_________________________________________

3 ehdokasta

_______________________________________

Call Me By Your Name

The Big Sick

Phantom Thread

...=)