Fall preview

En ole taas liiemmin läsnäolollani blogiani palkinnut. Elän suhteessani blogiin jonkinlaista muutoksen aikaa. Saa nähdä, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään. Mutta siinä välissä haluan puhua jostain mukavammasta, nimittäin taas vuoden paremman puoliskon leffatarjonnasta. Kesän pasee valikoimasta leffojen saralla ollaan juuri ja juuri päästy eroon ja nyt on Oscar-kausi taas köhisten ja puhkuen pikkuhiljaa alkamassa. Joka vuosi olen tällaisen pienimuotoisen katsannon tehnyt mielenkiintoisimpiin uutukaisiin, enkä näe syytä poistua ruodusta tänäkään vuonna. Sen nyt halusin linjata, etten sisällyttäisi yhtäkään nimikettä listalleni, josta en olisi jollain muotoa kiinnostunut. Siksi listalta saattaa nyt puuttua muutamakin kovan luokan leffa, joka varmasti nähdään patsastelemassa Oscar-patsaiden jaon aikaan palkintopallilla. Mutta makuni on omani enkä aio sitä anteeksipyydellä.

1. Ben is Back

Ehdottomasti, ehdottomasti, ehdottomasti kovimmassa hypessä minun pääni sisällä on pieni elokuva nimeltään Ben is Back. Olen koko pienen ikäni ollut suurimpia Julia Robertsin faneja, joten sanomattakin lienee selvää, että seuraan haukan silmillä kaikkea, mitä hän tekee ja kiljun ilosta, kun hän löytää projektin, joka on yhtä synkkä, kuin miltä tämä näyttää. Sekään ei ole siis mikään salaisuus, että olen tällainen synkkis ja Ben is Back vaikuttaa juuri sellaiselta draamalta, joita kohtaan olen perso. Ja kun yhdistää synkkään aihemateriaaliin ja Julia Robertsiin vielä tämän hetken lupaavimman uuden näyttelijän, Lucas Hedgesin, minä olen myyty. Leffan teaser trailer tavoittaa minussa jotain, mitä trailerit eivät ole minussa saaneet aikaan pitkään pitkään aikaan. Muutenkin olen ehkä sitä mieltä, että elokuvista voisi julkaista vain tällaisia teaser trailereita. Ne ovat minulle ainakin ihan tarpeeksi. Pidemmät trailerit ovat usein vähän liikaa.

2. Destroyer

Nicole Kidman on nainen, josta minulla on loppunut jo sanat kesken. Miten hän kerta toisensa jälkeen löytää toinen toistaan syvempia vesiä, joiden sävyjä tulkitsee niin raa'asti katsojan verkkokalvoille. Destroyer on leffa, jota on tituleerattu hänen tähän astisista roolitöistään synkimmäksi, mikä on jo itsessään paljon sanottu, kun tämän naisen kalibeerista ja repertuaarista löytyy sellaisia tulkintoja, kuten itsetuhoisen masentunut kirjailija Virginia Woolf ja pienen lapsensa menettänyt äiti Rabbit Holessa. Destroyeriin on siis syytä varautua ihan muutamalla nenäliinapaketilla.

3. A Star is Born

En ole nähnyt yhtäkään niistä kolmesta aikaisemmasta versiosta elokuvasta, mutta silti tämä kutkuttelee omia makunystyröitäni. Traileri leffasta saa kylmät väreet aikaan minussa ja se on trailerilta nykyään jo aikamoinen saavutus. Rakastan sitä, kun esimerkiksi laulajasta kuoriutuukin hyvä dramaattinen näyttelijä tai koomikosta... hyvä dramaattinen näyttelijä. On aina yhtä hauskaa nähdä henkilö, jonka on tottunut näkemään tietynlaisena, näyttelevänkin täysin uskottavasti täysin erilaista hahmoa. Rakastan sanoa tätä, joten sanon sen taas: metatasoilla on merkitystä. Lady Gaga näyttää vakuuttavalta tässä ja onpas hänelle jo povattukin Oscar-voittoa. Odotetaan kuitenkin ehdokkuuksia ensin. Lisäksi Bradley Cooper ei voi tehdä mitään väärää.

4. Beautiful Boy

Timothee Chalamet muurasi itsensä pysyvästi Hollywoodin lahjakkaimpien nimien joukkoon ennennäkemättömän sielukkaalla roolityöllään elokuvassa Call Me By Your Name vasta viime vuonna ja nyt hän jo tykittää uutta tulivaunua läpi kivisotilasarmeijojen. Tai miten se oikeasti tunnetaan nimeltä: palkintokauden. Beautiful Boy vaikuttaa vähän samanlaiselta, mitä Ben is Back, mutta en valita. Tärkeä aihe, joka luultavasti tulkittaneen todella koskettavasti. Ja me jo tiedämme kuinka syvälle kyynelkanaviimme Chalamet pystyy porautumaan, joten tämän vuoden budjetteihinne todella suosittelen laskemaan mukaan niiden nessupakettien kilohinnan.

5. Can You Ever Forgive Me?

Traileri näytti pliisulta. Kukaan ei oikeastaan ajatellut tästä kummoistakaan, leffa vaikutti vähän tusinatuotemaiselta draamalta, kunnes joku oikeasti kävi vilkaisemassa leffan jossain elokuvafestarilla ja suurin piirtein lensi pois penkistään Melissa McCarthyn uraa määrittävän roolityön johdosta. Hän on ilmeisesti toooodella, tooodella hyvä. Oscar-ehdokkuus taitaa olla jo ansaittu. Sinänsä ajatus McCarthysta ja Oscareista samassa lauseessa ei tulisi kuulostaa ihan niin oudolta, sillä hän on tehnyt sen jo kerran, vuonna 2011. Ja kun puhuin niistä metatasoista, niin tässä sitä taas olisi tarjolla. En siis malta odottaa. McCarthy on muuten parhaita ystäviä Octavia Spencerin ja Allison Janneyn kanssa. Nämä leidit ovat omat Oscarinsa jo napanneet, niin kaiken järjen mukaan nyt olisi McCarthyn vuoro. Itse olen jo ollut vakuuttunut hänen taidoistaan. Pelkkä ero Gilmore Girlsin hahmonsa ja vaikka Bridesmaids hahmonsa kanssa on mielestäni tarpeeksi siihen, että totean kyseessä olevan monipuolinen lahjakkuus.

6. Roma

Alfonso Cuaronin mustavalkoinen, jumalasta itsestään laskeutunut teos, joka on jo langettanut kriitikot polvilleen, nuolemaan maata Cuaronin kenkien alla. Tekele nappasi jo tyyliin kaikki mahdolliset palkinnot Venicessa ja tulee luultavasti voittamaan myös parhaan elokuvan Oscarin. 10-luku on nyt todella muotoutumassa meksikolaisten auteurien vuosikymmeneksi.

7. If Beale Street Could Talk

Niistä auteur-ohjaajista puheen ollen... Barry Jenkins. Moonlight oli jotain niin lumoavan persoonallista tyylinjulistusta hänen suunnaltaan, että on vain oikeutettua, että hän tulee tuplaamaan kunniansa tänä vuonna ja luultavasti kaikkina vuosina, kun vain saa elokuvan julkaistua. Tässä on nimittäin taiteilija isolla T:llä. Lisäksi hän on Notting Hill-fani, millä automaattisesti ostaa menolipun suoraan minun sydämeeni.

8. The Mule

Clint Eastwood paranee kuin hyvä viini vanhetessaan. Kuten niin moni muukin. Iän tuoma arvokkuus on omiaan luomaan karismasta hiotun, voimakkaan ja läsnäolevan. The Mule ilmeisesti jäänee hänen jonkinlaiseksi joutsenlaulukseen, joten minä ainakin olen paikalla kärkkymässä ensimmäisten joukossa nähdäkseni, mitä on luvassa.

9. The Wife

Glenn Closelle kovasti povataan sitä hänen kauan kaipailemaansa, kuolaamaansa ja kumartelemaansa Oscaria, jonka eteen on jo heittäynyt säälittävän monta kertaa ja aina jäänyt ruikuttamaan tyhjin käsin ilman arvostusta, jonka hän ainakin itsee kokee ansaitsevansa. Myös moni Glenn Close-fanipoika kovasti haikailee sen kultaisen miehen perään. Saa nähdä riittääkö pelkkä halu maailman arvokkaimman elokuvapalkinnon saamiseksi, vai tarvitaanko siihen oikeasti ammattitaitoa myös. Saa myös nähdä saako Jonathan Price karistettua ällövibat (kiitos Game of Thronesin) harteiltaan, vai onko tässäkin kyse samasta stereotyyppisestä kastauksesta...

10. Vox Lux

Natalie Portman ja Jude Law. Muuta ei minun vakuuttamiseeni tarvita. Pieni Closer-reunioni siis tapahtumassa ja leffan idea vieläpä kuulostaa hyvältä. Joku oli nähnyt Portmanin jo leffassa ja kehunut maasta taivaisiin, joten voipi olla, että tästä leffasta kuulemme vielä, vaikka siitä ei vielä kauheasti Oscar Buzzia ole syntynyt.

11. Colette

Keira Knightley ansaitsisi minun mielestäni jo Oscarinsa. Hänellä on ollut niin monta ansaitsevaa roolityötä ja kuitenkin hän on ollut hädin tuskin ehdollakaan kuin vasta kaksi kertaa. Colette kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. Se kertoo ranskalaisesta kirjailijasta, joka joutuu kamppailemaan miesvaltaisessa maailmassa. Harmi vain, että elokuva ei ole oikein ottanut tuulta purjeisiinsa ja kukaan ei oikein kampanjoi sen pärjäämisen puolesta palkintokaudella.

12. Bird Box

Sandra Bullock. Teki hän mitä tahansa, niin minä olen ensimmäisenä paikalla katsomassa sitä. Lisäksi Susanne Bier on jo aikaisemmalla työllään voittanut Oscarin, joten luvassa voi olla jotain lupaavaa. Tosin Bierin Amerikan valloitukset ovat aikaisemminkin vähän tyssänneet teille tuntemattomille. Eikä tästä elokuvasta vielä oikein tiedetä tarpeeksi, että sen perusteella voisi veikkailla yhtään mitään...

Arvostelu: Sierra Burgess Is a Loser

En tiedä olenko ollut töissä jo liian kauan verisessä bisnesmaailmassa, repien tyyliin kilpailijoiden selkänahat irti pienenkin voiton eteen, mutta viime aikoina olen havahtunut siihen, että olen jotenkin alkanut menettää ihmisyyttäni. Ja sillä tarkoitan kykyä empatiaan. Kykyä hengittää hetkessä. Katsoa auringonlaskua. Nähdä kauneus rumuudessa.

Aina välillä nappaan itseäni kiinni jopa jostain ajatuksesta, että taiteen pitäisi olla itsenäisempi bisnes. Että sitä ei tulisi tukea. Siis hyi, mikä minuun on mennyt! Onneksi vielä pystyn näkemään metsän puilta, mutta pelkään sitä päivää, kun oikeasti kyynistyn niin pahasti, että minusta tulee sieluton korporaation orja.

Taidetta tulee tukea. Koska taide ei ole bisnes. Taiteen tehtävä ei ole tuottaa numeroita, vaan tunteita. Liikuttaa ihmisiä. Synnyttää ajatuksia ja haastaa maailmankuvia. Taide on itseisarvo, jota ei voi mitata rahassa. Sitä tulee tukea, nyt ja myös jatkossa.

Sierra Burgess Is a Loser on sielukas muistutus siitä, mitä taide parhaimmillaan voi tehdä. Se luo kerroksia elämään. Syventää omaa näkökantaa. Elävöittää. Saa hengittämään syvään ja hymyilemään siitä tunteiden vuoristoradasta, jota on saanut matkustaa.

Nimi on aivan kaamea. Suorastaan toivoton. Mutta ei anneta sen häiritä enempää. Ei nimi miestä pahenna ja ei ole kirjaa kanteen katsomista. Päällisin puolin tämäkin näyttää melko tusinatuotemaiselta lukioleffalta, jossa päähenkilö kokee jonkun coming-of-age epifanian. Tarina vieläpä jäljittelee vielä tutumpaa ruma ankanpoikanen -kaavaa. Mutta; mutta ilokseni voin sanoa mutta!

Vähän jopa aavistelin leffaa päälle pistäessäni, että tämä voisi jopa jään pinnan rapsuttelun sijaan, jopa rikkoa sen. Ja niin teki. Oikein urakalla. Hieman leffa tietysti laahaa ennakko-oletusten alla. Voiko lukioleffa olla niin hyvä? Ja leffan nimi tosiaan on kuin onkin niin kauhea kuin on. Eikä tässä nyt mitään syöpää paranneta.

Silti leffa pitää päänsä veden pinnan päällä. Näyttelijöiden karisma pelastaa paljon. Myös se, että pääosan ruma ankanpoikanen ei ole sillä tyypillisellä surkuttelumoodilla, vaan on jopa poikkeuksellisen tomera tyttö. Ja Stranger Things-sarjasta tuttu Shannon Purser vetää niin kovan luokan näyttelemisellä, että oksat pois. Häntähän saattaisi erehtyä luulemaan kokeneeksikin veteraaniksi, niin hyytävästi hän saa verestettyä hahmonsa valkokankaalle. Ja sitten, kun hahmo oikeasti menee rikki, Purser käyttää kaikkia voimiaan, tehdäkseen sen niin uskottavasti ja sykähdyttävästi, että katsojakin menee melkein rikki.

Päähenkilöön oli helppo samaistua. Ja tähän hengenvetoon voin samalla huokaista, kuinka helpottavaa on kerrankin katsoa "normista poikkeavaa" pääosaa tällaisessa leffassa. Oikeastihan Purserin habitus on sitä oikean ihmisen hahmottumaa, mutta jostain syystä elokuvat ovat fiksautuneet näyttämään vain hammaslankaa ohuempia tikkuja valkokankaalla tarjoten katsojille hyvin vähän realistisuutta, sielukkuutta tai maanläheisyyttä.

Mutta se on Sierra Burgess Is a Loserin ehkä suurin valttikortti. Että se uskaltaa heijastaa valokeilan hahmoon, jonka yleensä joutuisimme bongaamaan joidenkin kiikarien kanssa viimeisestä kulmasta leffan kohtausta. Ja sitten vielä käsittelee aihetta varsin uskottavasti. Ei tee sitä liian melodramaattisesti, mutta säilyttää kuitenkin elokuvallisen katsantakannan teini-ikäisen tytön itsetunto-ongelmiin.

Tietenkin pääparin kemia on myös toimivaa ja osaltaan kannattelee elokuvaa, mutta loppujen lopuksi oli mitä tyydyttävintä huomata, että elokuva vähän niin kuin kiertää tyypillisen romanssitematiikan takavasemmalta, ja ottaakin huomionsa keskipisteeksi kahden teini-ikäisen tytön yllättävän ja ennalta-arvaamattoman ystävyyden. Siinä elokuva nouseekin todellisiin vahvuuksiinsa, kun tästä tuleekin tarina siitä, miten hienoa on, kun kaksi eri elämänpoluilla kävelevää, päättävätkin yhdistää voimansa auttaakseen toisiaan. Täten elokuvasta tulee äärimmäisen voimauttava, inspiroiva ja sympaattinen.

Sierra Burgess, joka on siis, jos ei vielä tullut selväksi, se luokan luuseri. Ja hän erinäisten sattumien kautta, tutustuu luokan suosituimpaan tyttöön Veronicaan (Kristine Froseth). Pakko sanoa, että ihan sydän suli, kun he löysivätkin toisistaan kohtalokumppanit. Samaistuivat toisiinsa omien heikkouksien kautta.

Ja tästä lähtee erityispropsit Kristine Frosethin suuntaan. Aivan käsittämättömän lahjakas näyttelijä, joka kevyesti pöllii elokuvan muiden näyttelijöiden alta. Hänen roolinsa olisi vieläpä voinut olla jotain aivan kauhean stereotyyppistä, kliseistä ja melodramaattista. Suositun pinnallisen lukiotytön arkkityypit on nähty niin monta kertaa. Mutta Frosethin luontainen, syvällinen, välitön karismansa on jotain, mikä iskee syvemmällä tasolla. Sillä tasolla, jossa jotkut Jennifer Lawrencet säveltävät kauniimpia sinfonioitaan. Voisin luvata, että Frosethista kuulemme vielä.

Toivottavasti tietysti myös Shannon Purserista, ja Noah Centineosta. Ainoa näyttelijä, josta en välittänyt oli RJ Cyler. Hän oli ärsyttävä, tärkeilevä ja pikkuvanha. Hahmonsa oli jopa vähän turha. Elokuva olisi ollut keskitetympi ilman häntä. Samoin kaikki ylimääräiset koulukuviot olisi voitu jättää pois. Ymmärrän toki, että se kuuluu hahmojen elämään, mutta mielestäni aina, kun kuvaus siirtyy koulun seinien sisälle, on siinä suuren suuri vaara, että kerronnasta tulee stereotyyppistä - eikä siltä valitettavasti vältytä täysin tässäkään.

Mutta ei siitä sen enempää. En halua antaa liikaa sanojen valtaa tällaisten asioiden jahkamiseen, sillä loppujen lopuksi haluan kumartaa elokuvan suuntaan. Harvoin - valitettavan harvoin - elokuvat saavat yllättäen lyötyä ilmat pihalle. Joidenkin elokuvien kanssa sitä tietää, että luvassa on jotain tavallista suurempaa, mutta sitten on tällaisa helmiä, jotka on piilotettu surkea markkinoinnin, kamalien nimien alle tai vielä pahempaa; yrittävät selviytyä vesistä, jotka on jo pilattu muiden stereotypisten ja kliseisten kuvausten ansiosta. Joten siinä mielessä Sierra Burgess selviää jopa isommasta urakasta, kuin hyvä elokuva keskimäärin. Tai sitten minä olen vain täysin väärässä ja kyseessä on oma subjektiivinen mielipiteeni. En vaan voi sille mitään, että altavastaajatarinat uppoaa täysillä.

...=)