Mare of Easttown (Kate Winslet) on rikosetsivä, joka on jo vuoden ajan yrittänyt etsiä kadonnutta paikallista tyttöä. Kun toinen tyttö löydetään kuolleena, lähetetään paikalle ylemmän tahon agentti (Evan Peters) auttamaan Marea työssään. Samaan aikaan Mare painii oman yksityiselämän ongelmien kanssa. Oma poika on tappanut itsensä vain vähän aikaisemmin, jälkeen on jäänyt pojan nuori poika, jonka huoltajuudesta pitää nyt taistella. Myös holhoava äiti (Jean Smart) on muuttanut saman katon alle asumaan ja Maren exäkin on menossa uusiin naimisiin. Guy Pearce näyttelee kaupunkiin saapuvaa kirjailijaa, joka alkaa seurustelemaan Maren kanssa. Julianne Nicholson on Maren paras ystävä.
Mare of Easttown on siitä onnistunut sarja, että se luo hyvin uskottavan ja realistisen kuvan tällaisen pienen kaupungin yhteisöstä. Kaikki sen jäsenet oppii vain seitsemän jakson aikana tuntemaan melko hyvinkin ja saa todella vahvan kuvan siitä, millaista tällaisessa yhteisössä on elää. Sarjan rakenne on siitä hyvin toteutettu, että siihen asetetaan ulkopuolinen tarkkailija (Evan Petersin hahmo) tutustumaan maailmaan samaan aikaan katsojan kanssa. Ja siinä sarja kyllä osuu aivan oikeaan, että tällaisessa pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja instituutiot vähän rapisevat ympäriltä, kun poliisi on vain oma tytär tai pappi oma serkku tai huoltoasemanpitäjä paras kaveri. Ei ole mitään oikeutta sen ulkopuolella, mitä kaverien kesken sovitaan.

Myös sarjan tunnelma on hyytävä. Pidin sen ahdistuneesta ja inhorealistisesta otteesta. Masentuneiden ihmisten sarja. Syvien huokausten, suurien tunteiden. Tyhjään katsovien silmien. Välillä sarjan värimaailma oli niin tummanpuhuvaa, että piti naputella tietokoneen näyttöä kirkkaammalle kuin sitä olen koskaan säätänyt, että kuvasta edes erotti jotain.
Tämä osaltaan myös auttaa siinä, että tällainen rikostrilleri ja kuitenkin draamallinen kerronta on pystytty yhdistämään. Hyvin usein tällainen kombinaatio nimittäin ei toimi. Sillä dekkarikerronnan palikat ovat niin erilaiset kuin draamassa. Dekkarikerronta nimittäin tarvitsee tuekseen sen, että katsojalle esitellään turhiakin hahmoja, jotta katsoja ei äkkäisi kaikkea kerralla, mutta draamassa taas turhat hahmot ovat ehdoton helmasynti. Tässäkin osa hahmoista, ikävä kyllä vaan jäivät riippakiviksi, eikä niitä saatu ihan niin täsmällisesti ujutettua mukaan sarjan kerrontaan. Mieleen tulee eritoten nämä pappismiehet, joiden pointti jäi ainakin loppujen lopuksi minulle hämärän peittoon. Mutta ne olivat mukana luultavasti siksi, että niiden avulla saatiin hämättyä katsojaa dekkarijuonen kannalta.

Ikävä kyllä myös muihin kliseisiin sarja sortuu. Ei niinkään varsinaisesti sen osalta, että dekkarielementit häiritsisi draamallista uskottavuutta, vaan siten, että ne käytetyt dekkaripalikat olivat vaan niin järkyttävän stereotyyppisia. Joka toinen dekkarisarja sijoittuu tällaiseen suljettuun kyläyhteisöön. Myös viinaan menevät henkilöhahmot ovat jo niin nähty klisee. Ohjeita noudattomaton rämäpääpäähenkilö. Kokenut ja noviisi poliisikaksikkona ratkaisemassa rikoksia. Poliisivoimista jossain kohtaa hyllytettävä päähenkilö. Ja niin edespäin.
Lisäksi dekkarikerrontaan jäi myös valitettavan paljon epäuskottavia aukkoja, joita käsikirjoittajat eivät olleet itse huomanneet. Mutta draamallinen kerronta sitten puolestaan toimii, vaikka yleensä tällaisissa rikossarjoissa draamalliset mahdollisuudet ovat kliseisyyden takia vähän heikoissa antimissa.
Mutta Mare of Easttown tuntuu aivan poikkeuksellisen laadukkaalta draamasarjalta että myös jossain määrin onnistuneelta rikossarjalta, jota jää kyllä katsomaan, kaikesta huolimatta, erittäinkin herkeämättä.
Ja tähän on yksi syy. Yksi tekijä, joka kannattelee koko sarjaa.
Kate jumalauta Winslet.
Kävi oikein sääliksi tyttöparkaa, kun joutui työskentelemään muidenkin edestä. Osa näyttelijöistä on esimerkiksi ihan järkyttävän surkeita (esimerkiksi Joe Tippett ja David Denman - miten nämä kaksi puupökkelöä tämän kaliiberin sarjaan oikein eksyivätkään?) eikä käsikirjoituksessa tai varsinkaan ohjauksessa ole oikein pontta antamaan Winsletille ansaitsemaansa tukea. Mutta se ei haittaa. Winslet on niin rautainen ammattilainen, että häntä jää katsomaan suu ihmetyksestä auki.
Hän luo keskushahmon niin yksityiskohtaisen tarkasti. Syvällisesti. Kolmiulotteisesti. Monipuolisesti. Päähenkilöstä kasvaa kokoaan suurempi hahmo. Hänelle ei edes ole kirjoitettu kovinkaan paljon materiaalia. Toki, dramaattinen tapahtumasarja, minkä keskiössä hän on, on mielenkiintoista tutkittavaa näyttelijälle kuin näyttelijälle, mutta suurimman työn Winslet tekee sanattomalla viestinnällään. Hypnoottisella katseellaan, johon unohtuu. Rankan elämän painamalla olemuksellaan. Vaihtelevalla energiallaan. Välillä raakalaismaisen kovalla, välillä tunteen pinnassa kulkevalla asenteellaan. Ja kaiken tämän Winslet tekee uskottavasti. Katsoja koko ajan ajatteleekin katsovan oikean elämän hahmoa. Aidompaa kun on vähään aikaan nähnyt, vaikka vain elokuvissa tällaisia kohtaloita näkeekin.

Eikä Winsletin työ ole voinut olla helppoa. Navigoida tällaista stereotyyppistä dekkarisarjaa ja painia kaikkien draamallisten kliseiden vyöryn alla. Kannatella ponnetonta ohjausta ja mitäänsanomatonta käsikirjoitusta. Ilmaista niin paljon niin vähällä. Saada näin omalaatuisen ja jopa epäuskottavalta tuntuvan hahmon tuntumaan kuitenkin niin uskottavalta. Minusta tuntuu, että Winslet ikuistaa tässä itseään televisiohistorian klassikkohahmojen kaanoniin. Tietenkin. Eipä hän oikein muuta tunnu osaavan tehdäkään kuin työnsä omistautuneesti ja ammattitaitoisesti.