Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?

Arvostelu: Ammonite

Elokuvateatterit taas aukesivat. Olipa ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun viimeksi on istunut elokuvateatterin pimeydessä. 

Mutta mikä parasta, sieltä saattaa nyt viimein bongata tällaisia tunnelmallisia pieniä elokuvahelmiä kuten Ammonite.

Kate Winslet esittää 1800-lukulaista paleontologia Mary Anningia, jonka historia tuntuu jossain määrin vähän unohtaneen, vaikka hän aikanaan edisti tieteenalaa huomattavissa määrin ja vielä taisteli aikansa sukupuolittuneita rakenteita vastaan. 

Tässä elämäkerrassa hänen tarina avautuu hänen rakkaussuhteensa kautta. Saoirse Ronan esittää geologi Charlotte Murchisonia, joka sairastuttuaan matkalla Englannin merenrantakylässä aviomiehensä Sir Roderick Impey Murchisonin (James McArdle) kanssa, joutuu jäämään kylään Anningin hoivaan ja he aloittavat kiihkeän salasuhteen.

Vähäeleinen, niukka, koruton. Raaka. 

Francis Leen ohjaus keskittyy kuvaamaan 1800-luvun elämän verkkaisuutta. Elokuvasta suuri osa käytetään kuvaamaan porkkanoiden kuorimista, fossiilien raaputtamista, tuolien siirtelemistä, tyhjiä katseita merelle päin. 

Tahti on hidas.

Käsikirjoitukseen ei ole tohdittu tuoda yhtään ylimääräistä sanaa. Jossain kohtaa elokuvaa katsojan tekee mieli itse kävellä sisään elokuvaan ja läimiä hahmoja selkään, koska siinä vaiheessa on jo varma, että jotain on juuttunut heidän kurkkuunsa, kun eivät saa kahta sanaa suustaan.

Mutta hiljalleen elokuvan rytmiin tottuu, sen tunnelmaan uppoaa. Se keinuttaa omaan rauhalliseen tahtiinsa. Ja elokuvan jälkeen jää kuin heilumaan hahmojen mukana. Heihin kiinnittyy alkukantaisella tavalla.

Eittämättä tätä edesauttaa myös hieno pääroolisuoritus Kate Winsletilta, jonka vankkumaton hiljaisuus avautuu vasta ihan viimeisillä hetkillä elokuvaa katsojalle. Osaavan ja kokeneen näyttelijän merkki, että uskaltaa jättää katsojan odottamaan miltei elokuvan loppuun, että avaa hahmoaan enemmän. 

Pidin myös elokuvan rakenteesta. Kuinka syvään katsoja juurrutetaan tähän maailmaan ja vasta kun on sisällä elokuvassa, annetaan sukeltaa syvemmälle, päästä perille hahmoista ja heidän tunteistaan, kokemuksistaan, toiveistaan ja haluistaan. Sitä ennen katsoja on kuin ulkopuolinen, yrittämässä järkeillä jotain, mitä ei voi psykologisoida tai analysoida. Kahden ihmisen yksittäisiä, mutta limittyviä sisäisiä maailmoja etenkin aikana, jolloin tällaista kohtaamista ei voinut sanallistaa. Ja tämä on hyvin realistista kuvausta. Kun katsojalle ei heti alleviivata ja selitetä kaikkea puhki. Vaan annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Siten niiden voima onkin suurempi.

Dokumentteja: Judi Dench ja puiden neljä vuodenaikaa & Nothing Like A Dame

 Sunnuntaiaamupäivä on leppoisa viettää katsellen brittiläistä yläluokkaa Yle Areenasta. Aateloidut vanhat naiset istuvat puutarhassa, juovat teetä ja juttelevat mittavista uristaan. Pöydän ympärillä istuu Dame Maggie Smith, Dame Judi Dench, Dame Aileen Atkins ja Lady, Baroness sekä Dame Joan Plowright, joka on saanut edesmenneen aviomiehensä Larry Olivierin kautta myös Damen lisäksi muutaman lisäarvonimen. Kaikki englantilaisen teatteritaiteen meritoituneimpia nimiä. 

Dokumenttina Nothing Like A Dame ei ole kummoinen. Eikä kyllä oikein näiden neljän naisen keskustelunakaan. Toki ikäänsä nähden he ovat vielä huomattavan teräviä ja saavat katsojan keskittymään käytännössä vain puolentoista tunnin mittaiseen keskusteluun kuin se olisi vetäväkin toimintaelokuva, mutta valitettavasti keskustelu ei oikein ehdi päästä kunnolla käyntiin. Mihinkään sen syvällisempään tai aitoon ei päästä kiinni.

Veteraaninäyttelijät kertaavat leppoisasti muutamia anekdootteja uransa varrelta. Useammin kuin kerran keskustelu kääntyy heidän aviomiehiin, ohjaajamiehiin sekä kerta kerran jälkeen jumalaa suurempana pidettävään Laurence Olivieriin, josta naisilla on enemmän sanottavaa kuin itsestään, toisistaan tai ainakaan muista naisista. Edesmennyt Edith Evans taidettiin mainita kerran. Joku naispuolinen kriitikko ehdittiin haukkua lyttyyn. Muuten keskustelu pyöri vain ja ainoastaan miesten ympärillä. 

Koska kyseessä on näyttelijät, kerrattiin tässä tietysti heidän ikimuistoisimpia roolejaan. Mikä oli tietysti tappotylsää kuunneltavaa, sillä kun oli puhe eritoten teatterirooleista, ei katsojalla ollut mitään mahdollisuutta tuntea tai tietää, mistä oli kyse. Tämän oli dokumentintekijätkin tajunneet ja editoineet mukaan lyhyitä klippejä tai valokuvia niistä rooleista, mistä oli puhe, mutta eihän ne tietenkään riittäneet. Katsojan olisi pitänyt nähdä nämä 60-luvulla esitetyt teatteriroolit ymmärtääkseen täysin, mistä puhuttiin. Ja se määrä ihmisiä, jotka ovat nämä produktiot nähneet ja ovat yhä elossa, on luultavasti hyvin pieni.

Eli dokumentin ansiot ovat valitettavasti vähän hääppöiset. Ihan meditatiivista dokumentin seuraaminen oli siksi, että harvoinpa tällaisia dokumentteja tehdään, jossa vanhemmat naiset ihan vain juttelevat ja saavat kameran huomion kokonaisen puolitoistatuntisen ajaksi. Mutta valitettavasti ei voi oikein sanoa, että näiden näyttelijöiden karisma olisi kantanut täysin koko dokumentin ajan. Toki valovoimaisia tähtiä on kyseessä, mutta katsomista häiritsi ainakin omalta osalta se, että joka toinen minuutti joku valitti, ettei kuullut mitä toinen sanoi ja sitten kerrattiin taas se, mitä oli sanottu kaksi minuuttia aikaisemmin ja vasta sen jälkeen keskustelu pääsi jatkumaan, jos jatkui. Useimmiten he uupuivat ennen kuin keskustelu olisi ehtinyt jatkumaan. Joten sitten he vain tuijottivat tyhjyyteen ja tuntuivat unohtavan, missä edes olivat: kameran edessä.

Harmi sinänsä, jos tässä olisi ollut ohjauksellisempi ote, sen sijaan, että heitä vain kuvattiin "luontaisessa elinympäristössään" ja annettiin kameran vain käydä taustalla, ehkä heistä olisi saanutkin enemmän irti. Jotain syväluotaavampaa.

Huomattavasti mielenkiintoisempi dokumentti Areenassa Judi Denchista on tämä, missä hän tutustu puiden ekosysteemiin yhdessä tutkijoiden kanssa. 

Itse kun en ole koskaan ollut luonnontieteistä niin kiinnostunut, oli oikeasti ihanaa havaita, kuinka mielenkiintoista niinkin yksiselitteiseltä tuntuva ilmiö kuin puut voi olla. Ihan kokonaan uusi maailma avautui tämän tutkimusretken myötä. Ja Judi Dench, joka siis rakastaa puita ja on aina haalinut niitä puutarhaansa ja kultivoinut niiden luonnonvoimaa ympäristöönsä, oli juuri sopiva henkilö johdattamaan katsojan tutkijoiden tieteellisempään näkökulmaan aiheesta. Dench ei ole mikään toimittajatyyppinen henkilö, joka olisi ehkä tehnyt aiheesta kuivakan, vaan hän on draaman asiantuntija, joten siksi osaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Sekä tietysti lämmin ihminen, jota seuratessa ei voi olla itsekin viehättymästä siitä, mistä hän on innoissaan.

Lisäksi dokumentti on rakennettu hienosti. Puiden maailmaan sukelletaan Denchin oman näkökulman kautta, käydään läpi hänen suhdettaan puihin ja niiden merkitykseen hänen elämälleen ja sitten sekaan ripotellaan tieteellisempiä faktoja mukaan. Ja loppupeleissä sitä on eniten ihmeissään näistä faktoista. Kuinka valtava merkitys puilla on luonnolle. Ja miten ne oikeasti toimivat, pitäen huolta ympäristöstä. Kuinka upea luonnos puut ovat. 

Suosittelen antaumuksella, vaikka tuntuisikin, että puut ei niinkään kiinnosta. Tämän jälkeen osaat taas ehkä katsoa maailmaa hiukan eri silmin. Ja mikäpä olisi parempaa.

Mare of Easttown, 1. tuotantokausi

 Mare of Easttown (Kate Winslet) on rikosetsivä, joka on jo vuoden ajan yrittänyt etsiä kadonnutta paikallista tyttöä. Kun toinen tyttö löydetään kuolleena, lähetetään paikalle ylemmän tahon agentti (Evan Peters) auttamaan Marea työssään. Samaan aikaan Mare painii oman yksityiselämän ongelmien kanssa. Oma poika on tappanut itsensä vain vähän aikaisemmin, jälkeen on jäänyt pojan nuori poika, jonka huoltajuudesta pitää nyt taistella. Myös holhoava äiti (Jean Smart) on muuttanut saman katon alle asumaan ja Maren exäkin on menossa uusiin naimisiin. Guy Pearce näyttelee kaupunkiin saapuvaa kirjailijaa, joka alkaa seurustelemaan Maren kanssa. Julianne Nicholson on Maren paras ystävä. 

Mare of Easttown on siitä onnistunut sarja, että se luo hyvin uskottavan ja realistisen kuvan tällaisen pienen kaupungin yhteisöstä. Kaikki sen jäsenet oppii vain seitsemän jakson aikana tuntemaan melko hyvinkin ja saa todella vahvan kuvan siitä, millaista tällaisessa yhteisössä on elää. Sarjan rakenne on siitä hyvin toteutettu, että siihen asetetaan ulkopuolinen tarkkailija (Evan Petersin hahmo) tutustumaan maailmaan samaan aikaan katsojan kanssa. Ja siinä sarja kyllä osuu aivan oikeaan, että tällaisessa pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja instituutiot vähän rapisevat ympäriltä, kun poliisi on vain oma tytär tai pappi oma serkku tai huoltoasemanpitäjä paras kaveri. Ei ole mitään oikeutta sen ulkopuolella, mitä kaverien kesken sovitaan.

Myös sarjan tunnelma on hyytävä. Pidin sen ahdistuneesta ja inhorealistisesta otteesta. Masentuneiden ihmisten sarja. Syvien huokausten, suurien tunteiden. Tyhjään katsovien silmien. Välillä sarjan värimaailma oli niin tummanpuhuvaa, että piti naputella tietokoneen näyttöä kirkkaammalle kuin sitä olen koskaan säätänyt, että kuvasta edes erotti jotain.

Tämä osaltaan myös auttaa siinä, että tällainen rikostrilleri ja kuitenkin draamallinen kerronta on pystytty yhdistämään. Hyvin usein tällainen kombinaatio nimittäin ei toimi. Sillä dekkarikerronnan palikat ovat niin erilaiset kuin draamassa. Dekkarikerronta nimittäin tarvitsee tuekseen sen, että katsojalle esitellään turhiakin hahmoja, jotta katsoja ei äkkäisi kaikkea kerralla, mutta draamassa taas turhat hahmot ovat ehdoton helmasynti. Tässäkin osa hahmoista, ikävä kyllä vaan jäivät riippakiviksi, eikä niitä saatu ihan niin täsmällisesti ujutettua mukaan sarjan kerrontaan. Mieleen tulee eritoten nämä pappismiehet, joiden pointti jäi ainakin loppujen lopuksi minulle hämärän peittoon. Mutta ne olivat mukana luultavasti siksi, että niiden avulla saatiin hämättyä katsojaa dekkarijuonen kannalta.

Ikävä kyllä myös muihin kliseisiin sarja sortuu. Ei niinkään varsinaisesti sen osalta, että dekkarielementit häiritsisi draamallista uskottavuutta, vaan siten, että ne käytetyt dekkaripalikat olivat vaan niin järkyttävän stereotyyppisia. Joka toinen dekkarisarja sijoittuu tällaiseen suljettuun kyläyhteisöön. Myös viinaan menevät henkilöhahmot ovat jo niin nähty klisee. Ohjeita noudattomaton rämäpääpäähenkilö. Kokenut ja noviisi poliisikaksikkona ratkaisemassa rikoksia. Poliisivoimista jossain kohtaa hyllytettävä päähenkilö. Ja niin edespäin.

Lisäksi dekkarikerrontaan jäi myös valitettavan paljon epäuskottavia aukkoja, joita käsikirjoittajat eivät olleet itse huomanneet. Mutta draamallinen kerronta sitten puolestaan toimii, vaikka yleensä tällaisissa rikossarjoissa draamalliset mahdollisuudet ovat kliseisyyden takia vähän heikoissa antimissa.

Mutta Mare of Easttown tuntuu aivan poikkeuksellisen laadukkaalta draamasarjalta että myös jossain määrin onnistuneelta rikossarjalta, jota jää kyllä katsomaan, kaikesta huolimatta, erittäinkin herkeämättä. 

Ja tähän on yksi syy. Yksi tekijä, joka kannattelee koko sarjaa.

Kate jumalauta Winslet.

Kävi oikein sääliksi tyttöparkaa, kun joutui työskentelemään muidenkin edestä. Osa näyttelijöistä on esimerkiksi ihan järkyttävän surkeita (esimerkiksi Joe Tippett ja David Denman - miten nämä kaksi puupökkelöä tämän kaliiberin sarjaan oikein eksyivätkään?) eikä käsikirjoituksessa tai varsinkaan ohjauksessa ole oikein pontta antamaan Winsletille ansaitsemaansa tukea. Mutta se ei haittaa. Winslet on niin rautainen ammattilainen, että häntä jää katsomaan suu ihmetyksestä auki.

Hän luo keskushahmon niin yksityiskohtaisen tarkasti. Syvällisesti. Kolmiulotteisesti. Monipuolisesti. Päähenkilöstä kasvaa kokoaan suurempi hahmo. Hänelle ei edes ole kirjoitettu kovinkaan paljon materiaalia. Toki, dramaattinen tapahtumasarja, minkä keskiössä hän on, on mielenkiintoista tutkittavaa näyttelijälle kuin näyttelijälle, mutta suurimman työn Winslet tekee sanattomalla viestinnällään. Hypnoottisella katseellaan, johon unohtuu. Rankan elämän painamalla olemuksellaan. Vaihtelevalla energiallaan. Välillä raakalaismaisen kovalla, välillä tunteen pinnassa kulkevalla asenteellaan. Ja kaiken tämän Winslet tekee uskottavasti. Katsoja koko ajan ajatteleekin katsovan oikean elämän hahmoa. Aidompaa kun on vähään aikaan nähnyt, vaikka vain elokuvissa tällaisia kohtaloita näkeekin.

Eikä Winsletin työ ole voinut olla helppoa. Navigoida tällaista stereotyyppistä dekkarisarjaa ja painia kaikkien draamallisten kliseiden vyöryn alla. Kannatella ponnetonta ohjausta ja mitäänsanomatonta käsikirjoitusta. Ilmaista niin paljon niin vähällä. Saada näin omalaatuisen ja jopa epäuskottavalta tuntuvan hahmon tuntumaan kuitenkin niin uskottavalta. Minusta tuntuu, että Winslet ikuistaa tässä itseään televisiohistorian klassikkohahmojen kaanoniin. Tietenkin. Eipä hän oikein muuta tunnu osaavan tehdäkään kuin työnsä omistautuneesti ja ammattitaitoisesti.