Arvostelu: 365 päivää

 

Keväällä, kun koronapandemia iski ja maailma oli kaaoksessa, minä - kuten niin monet muutkin - latasin TikTok-sovelluksen puhelimeeni, koska se osoittautui loistavaksi tavaksi sekä tappaa aikaa neljän seinän sisällä että paeta muuta maailmaa ja maailmanloppu-uutisia. 

TikTokissa lähti kesän aikana trendaamaan tämä elokuva. Koska TikTokin pääasiallinen käyttäjäryhmä on kuitenkin alaikäiset lapset, ihmettelin suuresti, kun he suosittelivat siellä tätä toisilleen ja jakoivat elokuvasta videoita ja reaktioita omasta katselukokemuksestaan elokuvan parissa.

Olihan se siis itsekin katsottava.

Ja hoh hoh, enpä ole typerämpää elokuvaa nähnyt. Tämä puolalainen elokuva siis kertoo jostain italialaisesta mafiososta (Michele Morrone, joka myös laulaa elokuvan soundtrackilla), joka kidnappaa unelmiensa naisen 365 päivän ajaksi, jonka jälkeen on valmis päästämään naisen vapaaksi, jos nainen ei ole siihen mennessä rakastunut mieheen. 

Elokuva jo kuulostaa naurettavalta ja vähintäänkin kyseenalaiselta - kidnappaukseen suhtaudutaan elokuvassa ihan hassusti - kuin se olisi vain romanttista esileikkiä - mutta vielä suhteellisen järkevistä lähtökohdista elokuva kyllä lipsuu kohti jotain parodiahorisonttia hämmästyttävän nopeasti. Esimerkiksi sen jälkeen, kun nainen on ensimmäisen kerran yrittänyt potkia miestä pakoon, he löytävätkin itsensä shoppailemasta naiselle vaatteita ja päälle lävähtää Pretty Woman -tyyppinen montaasikohtaus, jossa nainen pyörähtelee nätit mekot päällä sovitushuoneessa, kun mies samaan aikaan pyörittää päätään vieressä.

Samanlaisia wtf-hetkiä on koko elokuva täynnä. Erityisesti elokuvan pääosanainen on kyllä aikamoinen tuulispää, jonka järjenjuoksusta ei saa mitään selvää. Elokuva yrittää myös olla liikaa, yhdistelmä sekä jotain romanttista elokuvaa, että myös jotain hupaisaa komediaa, että vakavasti otettavaa draamaa sekä eroottista trilleriä. Ja näitä osa-alueita sovitellaan yhteen järkyttävän surkuhupaisasti. Amatöörimäinen tekele.

Mutta se on kyllä annettava elokuvan eduksi, että niin hölmöä kuin tällaisen eroottisen pätkän tekeminen onkin, niin onnistuu se eroottisessa ulottuvuudessa paremmin kuin esimerkiksi vastaavan genren Fifty Shades of Grey, joka oli niin vedellä läträtty kuin voi olla. Tässä sentään päästään vähän pintaa syvemmälle.

Mutta ei tätä ehkä TikTok-lapsille haluaisi silti missään nimessä suositella.

Arvostelu: The Good Liar

 

Tästä elokuvasta ei ole nyt hirveästi analysoitavaa. Jumalainen Helen Mirren ja näyttelemisen legenda Ian McKellen herkuttelevat kissa-hiiri-leikissä mehukkailla rooleillaan. Kyllä kelpaa.

Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom

 

Ma Rainey oli kuuluisa blues-laulaja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, lähinnä 20- ja 30-luvuilla, jonka jälkeen hänen uransa painui vähän unholaan. Hän ehti kuolla ennen kuin hänen levytyksensä löydettiin uudestaan 1960-luvulta eteenpäin. Jo vuonna 80-luvun alussa nerokkaaksi tituleerattu näytelmäkirjailija August Wilson tehtaili Raineystä näytelmän "Ma Rainey's Black Bottom".

Denzel Washington on puolestaan kunnostautunut Wilsonin kynäilyjen filmatisointeihin 10- ja 20-lukujen Yhdysvalloissa. Ensin hän ohjasi Wilsonin näytelmän Fences valkokankaille jo vuonna 2016 ja nyt hän on tuottanut Wilson-sovituksen vuonna 2020. Jostain syystä tällä kertaa itse ohjaajanpallille on pestattu ylistetty teatteriohjaaja George C. Wolfe, jonka aikaisempiin elokuvaohjauksiin kuuluu vain sellaisia outoja pätkiä kuin esimerkiksi Richard Geren ja Diane Lanen tähdittämä Nicholas Sparks-elokuva Nights in Rodanthe. Ehkä Washington pakotettiin itse katsomaan tekemänsä Fences alusta loppuun ja hän tajusi ettei tylsempää elokuvaa ole tehty.

En ole Wilsonin tekstien suurin ystävä. Hänen kirjoittama dialogi on laahavaa ja polveilevaa. Asia, joka saataisiin ilmaistua yhdellä lauseella ("Ostin uudet kengät") ilmaistaan noin kolmellakymmenellä ja asian ympärille istutetaan hölisemään vähintään viisi hahmoa, joilla jokaisella on jotain murjaistavaa kenkien ostosta.

Hirveästi ei Wilsonin maailmoissa tapahdu. Juoni ei laukkaa eteenpäin. Ei oikeastaan edes liiku. Nämä ovat tilannekuvia yhdysvaltaisesta yhteiskunnasta sellaisesta näkövinkkelistä, jota emme ole tottuneet näkemään. Mutta se tarkoittaa sitä, että tahti, rytmi, tempo on hitaampi kuin kilpikonnan valssi.

Elokuva sijoittuu yhteen päivään, siitäkin muutamaan tuntiin, kun Ma Rainey löytää itsensä levyttämästä jälleen uutta blues-musiikkialbumia valkoisen miehen tuntipalkallisena. Itse asiassa itse Ma Rainey löytää paikalle vasta varsin myöhään. Pääosa elokuvasta keskittyy Raineyn bändin miesten keskusteluihin. 

Mikä oli tietysti pettymys. Kun elokuvan nimi on Ma Rainey's Black Bottom ja pääosaan on (varmasti) isolla rahalla käyty houkuttelemassa oikein Viola Davis, sitä ajattelisi kerrankin katsovansa tummaihoista naista elokuvan pääroolissa. Ajattelisin Davisin säälittävää ruutuaikaa kuitenkin ehkä ennemmin sivuosana kuin pääroolina. 

Pääroolista löytyy sen sijaan ehdottomasti eniten huomiota saava Chadwick Boseman. Hänelle elokuva on omistettukin, kun ehti kuolemaan ennen kuin julkaisu näki päivänvaloa. Ja pakko myöntää, niin turhauttavaa kuin onkin nähdä elokuvan pääroolissa taas joukko miehiä keskustelemassa keskenään, Chadwick Boseman vetää elokuvan suurimman roolin suurimmalla roolisuorituksella. Hän on ehdottomasti näyttelijäsuorituksista vahvimman omaava. 

Mikä on yllättävää, sillä olemme tottuneet näkemään Viola Davisin niin voimakkaana, että hän onnistuu aivan pienimmistä pienimmilläkin sivurooleilla varastamaan huomion elokuvatähdeltä kuin elokuvatähdeltä. Tässäkin Davis vetää ihan totutulla violadavismaisuudella. Mutta hän tuntuukin olevan enemmän automaattiohjauksella kuin veistämässä muotokuvaa pieteetillä tai palolla. Hän on vähän väsähtäneen oloinen. Ja vaikka se rooliin sopiikin ja roolisuoritus ei missään nimessä ole huono, päällimmäinen tunne elokuvan jälkeen oli silti ajatus, että olen nähnyt kyllä parempia roolisuorituksia ihan vasemmalta ja oikealta, että jos tässä on vuoden kehutuimpia näyttelijäsuorituksia ja tulevassa Oscar-gaalassa vahvoilla asemilla olevaksi povattu, niin ei varmasti ole vahvimpia elokuvavuosia sitten tämä poikkeuksellinen vuosi.

Mutta Boseman puolestaan leikittelee hahmonsa mahdollisuuksilla. Venyttää tulkintansa rajoja. Ei hänenkään roolisuoritus mielestäni ihan Oscarin arvoinen ole, mutta mielestäni elokuvan ainoa, joka olisi lähelläkään edes ehdokkuuden arvoa. Mutta silti, Bosemankin, päivän päätteeksi, tuntuu enemmän vetävän roolia, kuin karsivan maskeja iholtaan pois. Hän ei päästä tarpeeksi lähelle. Hän ei tunnu aidolta. Raa'alta. Uskottavalta. Hän näyttelee, kun hänen pitäisi olla.

Näin teatraalisessa elokuvassa se on tietenkin tosin vaikeaa.

Ehkä tällä aasinsillalla pääsemmekin pohjalla makaavaan kysymykseen. Onko teatraalisuus tämän aiheen ansaitsema sävy? Ja tällä aiheella tarkoitamme tietenkin rasismia. 

Jos jokin, koronan lisäksi, vuotta 2020 on määrittänyt on se tietysti ollut keskustelu rasismista. Black Lives Matter -liike on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Vuoden myydyinpiä kirjoja on ollut rasismia käsittelevä opukset ja ehtipä jopa Oscar-akatemia muuttamaan sääntöjään siten, että vain tietyn määrän mustaihoisia näyttelijöitä omaavat filmit saavat jatkossa kunnian päästä ehdolle alan tärkeimpään palkintoon.

Sinänsä Ma Rainey's Black Bottom täyttää kyllä jokaisen tämän kriteerin. Ja ei voisi olla parempaa kirjoittajaa kuin August Wilson tarjoamaan tarinoita tähän aikaan. En ole tutustunut koko Wilsonin tuotantoon, mutta nyt kaksi hänen tekstiään elokuvamuodossa kuluttaneena ainakin näiden kahden yhdistävä teema tuntuu olevan keskiössä luuraavaa, kuppaava (patsasteleva?) rasismi. Ma Rainey's Black Bottomissa ehkä aavistuksen hienovaraisemmin kuin Fencesissä, mutta silti kuin norsu posliinikaupassa.

Kovin montaa elokuvaa ei ole taidettu tehdä, jossa rasismista olisi puhuttu yhtään monitahoisemmin tai hienovaraisemmin. Se ei taida aiheena olla jotain, mistä puhuttaisin nyanssein. Se on aihe, joka julistetaan. Joka pitää huutaa. 

Ja valitettavasti - ilmiselvästä tärkeydestään huolimatta, tai ehkä siitä johtuen - se on yksinkertainen ja siten yksinkertainen. Vaikka ihonväristä puhuttaisiin kuinka älykkäitä sanoja tai se punottaisiin juonensekaan kuinka viisaasti tahansa, on viesti silti aina sama. Pyhässä yksinkertaisuudessaan, rummunpärinää kiitos: rasismi on yhtä kuin paha. 

Mikä on eittämättä totta, mutta kun jokainen elokuvan havainto johdetaan toitottamaan yhtä ja samaa yksinkertaistettua viestiä, on vaikutelma tylsä. Eikä syvemmälle päästä. Miksi rasismi on olemassa? Miten siitä kasvetaan eroon? Missä rasismi syntyy ja miten? Sen vain usein todetaan olevan olemassa ja sitten muistetaan ja kiiruhdetaan heti heristämään sille sormea. Soo, soo, rasismi. Huono olet.

Joten kun elokuva palvelee tälle ajalle niin tyypillistä viestiä niin tyypilliseen tapaan, jää minulle vähän väljähtänyt maku suuhun. Haluaisin, että joku elokuva ottaisi isomman riskin. Sanoisi jostain jotain enemmän. 

Lisäksi sellainen kuorrutettu teatraalisuus ja itsensä tärkeäksi tekeminen on taiteessa mielestäni mautonta. Pidän enemmän sellaisesta elokuvakerronnasta, joka haastaa minua, kuin joka tarjoilee valmiit vastaukset, helposti pureskeltavassa muodossa. Yksinkertainen elokuva yksinkertaisella viestillä. Kuin lastenelokuva. 

Hyvää joulua