Arvostelu: Prinsessa Mononoke

Ohjaaja-käsikirjoittaja-animaattori Hayao Miyazaki on puhunut eläköitymisestään pitkään. Vuonna 1997 valmistuneen Prinsessa Mononoken piti olla Miyazakin viimeinen elokuva. Toisin kuitenkin kävi, itse asiassa Miyazakin elokuvayhtiö Studio Ghibli on oikeastaan saavuttanut maailmanmaineensa pitkälti vasta 2000-luvun Henkien kätkemän ja Oscar-voiton seurauksena. Viimeksi Miyazaki on ilmoittanut, että vuonna 2013 valmistunut Tuuli nousee jäisi hänen viimeiseksi elokuvakseen, mutta siitäkin päätöksestä on ehditty luopua - vielä tämän vuoden 2023 puolella on maailman tarkoitus saada uutta Miyazakia nähtäväkseen.

Onneksemme Miyazaki ei näytä olevan joutilaana viihtyvää tyyppiä. Järjestäen kaikki elokuvansa ovat toinen toistaan upeampia taideteoksia, joiden syvällisyyksiä pystyy pohtimaan uudeleenkatselusta toiseen. Poikkeuksena, Prinsessa Mononoke.

Se kertoo Japanin Muromachi-kaudelle (1336-1573) sijoittuvan, yliluonnollisiin elementteihin tietystikin nojaavan tarinan Ashitakasta, jonka kylään hyökkää demonien riivaama villisikajumala. Demonitartunta siirtyy puolustustaistelun timmellyksessä Ashitakaankin ja on määrä olla tämän tuho. Kylän viisas eukko osaa kuitenkin neuvoa, että parannuskeino saattaa löytyä etsimällä, mistä villisikajumala oli peräisin. Sieltä Ashitaka löytääkin sodassa keskenään olevan ihmisten teollisen yhteiskunnan ja metsänhengen, joka on ruumillistunut puoliksi peurajumalan muotoon. Peurajumalan ja luonnon puolustajien joukosta Ashitaka kohtaa myös susien kasvattaman Prinsessa Mononoken.

Miyazakin elokuvat ovat kuuluisia siitä, että ne ovat pitkälti käsinpiirrettyjä. Mikä tekee niiden jokaisen sekunnin seuraamisesta elämyksen. Prinsessa Mononoke on yksi ensimmäisiä Studio Ghiblin elokuvia, jossa on käytetty hyväksi tietokonetta. Ja valitettavasti sen kyllä huomaa.

Kuva on kliinisempi. Kylmempi. Erityisesti toimintakohtauksissa tietokoneen jälki suorastaan hyppää verkkokalvoille ja jonkinlainen taika katkeaa. Harjaantumatonkin silmä näkee, ettei tiettyjä kohtauksia ole voinut piirtää käsin, animaatio yksinkertaisesti liikkuu niin erilailla, kun se on tietokoneella tuotettu. 

Mikä on sääli, sillä nimenomaan Prinsessa Mononoken kaltaisessa elokuvassa se sotii niin vahvasti elokuvan perimmäistä tematiikkaa ja filosofiaakin vastaan. Muoto ei tue sisältöä. Elokuvassa taistellaan ihmisten teollistumista vastaan, puolustetaan luontoa vimmaisesti - mutta sitten itse elokuva on tuotettu koneellisesti.

Myös juonenkuljetukseltaan Prinsessa Mononoke on yksi Ghiblin tylsimpiä ja mielikuvituksettomimpia. Siinä, missä monet muut näistä japanilaisista animaatioista ovat mielikuvituksen rikkaudella juhlivia, lapsenomaisella riemulla maailmaa tutkivia elokuvia, Prinsessa Mononoke on loppupeleissä aika yksinkertainen sotaelokuva. Yksinäinen, urhea soturi lähtee yksin kohti tuntematonta. Loputtomat taistelukohtaukset lähinnä väsyttävät. Olisi paljon mielenkiintoisempaa seurata juonta, joka nojaa päähenkilöiden nokkeluuden varaan, kuten Ghibleissä yleensä.

Hahmot eivät myöskään ole täysin kolmiulotteisia, vaan jäävät enemmän vertauskuviksi edustamistaan teemoista. Vaikkakin se on sanottava, että tässäkin, kuten Studio Ghiblissä yleensäkin, hahmot eivät typisty sentään mustavalkoisiksi. Kaikkien motiiveja ja tarkoitusperiä ymmärsi - lopullista puolta tai protagonistia tai antagonistia oli oikeastaan vaikeakin valita. 

Ei Prinsessa Mononoke silti missään nimessä huono elokuva ole. Päin vastoin. Sen luontotematiikka on ihanaa ja tämänkin kohdalla sitä tietysti sukeltaa tähän Miyazakin maailmaan aina yhtä antaumuksella. Mutta näiden elokuvien valitettavana kohtalona on joutua vertailuun nimenomaan keskenään, jossa Prinsessa Mononoke on eittämättä alinta kastia. Täysin epäreilua tietysti verrata näitä mestariteoksia toisiinsa, eikä muihin elokuviin, mutta se on hinta, jonka elokuvantekijät ovat varmasti valmiita maksamaan siitä, että ovat itse nostaneet rimansa niin korkeaksi. Ja ainakin poikkeus vahvistaa tässäkin tapauksessa säännön.

Arvostelu: Tár

Maailma on saanut odottaa Todd Fieldin uutta elokuvaa, Tár, hyvin pitkään. Hänen edellinen, upea draama Little Children (pääosissa Kate Winslet ja Patrick Wilson) sai ensi-iltansa jo vuonna 2006. Sittemmin Field on yrittänyt käynnistellä erinäisiä projekteja, mutta edes hänen tasoisensa ohjaajan ei ole helppoa lutvia läpi Hollywoodin tuotantoviidakoiden saadakseen projekteilleen vihreää valoa.

Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tuloksena on huippuhieno elokuva, joka tulkitsee aikaamme hätkähdyttävällä kliinisyydellää. Kuin Fieldillä olisi ollut enemmän aikaa kuin meillä muilla tulkita sellaisia ilmiöitä kuin "cancel culture" tai "#MeToo-liike". 

Elokuva kertoo klassisen musiikin säveltäjästä Lydia Tárista (Cate Blanchett), joka on viimein päässyt unelmien työhönsä Berliinin filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Hän asuu kaupungissa vaimonsa Sharonin (Nina Hoss) ja nuoren tyttärensä kanssa. Elokuva alkaa hänen puhujakiertueeltaan New Yorkista, jossa hän valottaa ideologiaansa musiikkiin (hän ihailee eritoten Bernsteinia) ja katsojalle valotetaan, kuinka hän on juuri työstämässä uransa magnum opusta, Mahlerin viidettä sinfoniaa äänitettäväksi Berliinin filharmonisen kanssa. Menneisyyden virheet saapuvat kuitenkin kummittelemaan Lydiaa ja hänen valta-asemansa saattaa olla - uudella ajalla - uhattuna, kun vanhat keinot eivät pyhitäkään tarkoitusta.

Field on aina rakentanut draamansa mitä nerokkaimmalla tavalla. Hän fokusoi kerrontansa hyvin lähelle seuraamiaan ihmisiä. Elokuvan pintatasolla seuraamme vain kuuluisan säveltäjän elämää ja työtä sekä tämän läheisiä. Käsikirjoitukseen on uskallettu myös tuoda monta hienoa keskustelua taiteesta, musiikista, filosofiasta ja jopa vallasta itsestään. 

Mutta tietysti Field käyttää tätä kaikkea vain paljastaakseen syvempiä tasoja ihmisen käyttäytymisen takana. Pureutuakseen kiinni vaikeisiin teemoihin, kuten hegemonia, kuuluisuus, taide ja tietysti valta ja vallankäyttö. 

Eikä Fieldin analyysi typisty mihinkään kulttuurisodan kuluneisiin näkökulmiin, vaikka monet tietysti elokuvaa haluavatkin lukea juuri omaa puoltaan vahvistavana tai vasta puolta kumoavana teesinä. Sen sijaan Field syventää elokuvansa tematiikan yleisinhimilliseksi allegoriaksi siitä, kuinka ikiaikaista keskustelu taiteesta ja sen rajoista on. Kuinka ihmiset kautta aikojen ovat kysyneet itseltään, missä määrin taiteilija ja taide voidaan erottaa toisistaan - Fieldin vastaus tuntuu olevan, että taiteilija on taidetta; tai mikä on taiteen perimmäinen tehtävä - eniten pidin ehkä The Atlanticin Spencer Kornhaberin tulkinnasta, että kyse olisi vallankäytön, elitismin, pintakoreuden purkamisesta taiteen ympäriltä ja sen tietynlaisen puhtauden, viattomuuden palauttamisesta. Mutta tietysti, kuten aina, Tárin kaltaisista taideteoksista voi olla yhtä monta tulkintaa kuin on katsojaakin. 

Tárin rytmi on hyvin mielenkiintoinen. Se ei tikitä, kuten useimmat Hollywood -elokuvat nykyään. Sen sijaan Tár jatkuvasti yllättää kohtausten rytmityksellä. Välillä unohdumme hyvin pitkiksi ajoiksi seuraamaan pienen lapsen silmin auton takapenkiltä pakkomielteisiinsä uppoavaa elokuvan päähenkilöä ja samassa sekunnissa kohtaus katkeaakin ja hyppäämme suoraan keskelle seuraavaa tapahtumaa. Kuin Field säveltäisi musiikkia ohjauksellisella otteellaan.

Samalla lailla kohtausten estetiikka pureutuu syvälle katsojan alitajuntaan. Kamera löytää itsensä konserttisalin takarivistä seuraamassa hahmojen takaraivoja heidän käydessä keskustelua. Valaistus on aavistuksen liian himmeää. Ja yhtäkkiä syöksymme Lydian juoksulenkillä sykyiseen alikulkutunneliin. Kuin Field haluaisi purkaa visuaalisen maailman konseptiot. Sen, millaisia ajatuksia liitämme mihinkin kuvaan, miljööseen, persoonaan. 

Field haastaa katsojaa tarkastelemaan valtaa myös itsessään. Miten itse tulkitsemme taidetta ja millaista valtaa käytämme, kun liitämme tiettyjä odotuksia tiettyihin ihmisiin ja ympäristöihin. 

Ehkä parhaiten kuitenkin elokuvan monitahoista tematiikkaa valottaa se, mihin elokuva loppupeleissä kulminoituu, minkä takia se selittää olemassa olonsa. Se syy, joka sai Fieldin tekemään elokuvansa niin pitkän ajan jälkeen ja jota varten hän roolin kirjoitti. Cate Blanchettin astronomisen vakuuttava roolisuoritus.

Blanchett on aina ollut yksi mestarillisimmista näyttelijöistä. Hän on pystynyt katoamaan hyvinkin toisistaan erilaisiin rooleihin suorastaan kameleonttimaisella tarkkuudella. Oli kyse sitten keski-aikaisesta kuningattaresta tai varhaisen Hollywoodin elokuvatähdestä tai 60-luvun folk-muusikosta tai 50-luvun kotirouvasta, hän katoaa rooleihinsa.

Mutta tässä hän tekee jotain vielä enemmän. Ei pelkästään näyttele elokuvan nimiroolia uskottavasti, kokeneen ammattilaisen varmuudella. Ei pelkästään tulkitse äärimmäisen kompleksisia tunteita ja teemoja Ei pelkästään sovita yhteen hyvin ristiriitaisiakin puolia tästä monimutkaisesta persoonasta. Hahmoa on oikeastaan aika vaikea lokeroida vain protagonistin tai antagonistin rooliin. Sen sijaan Blanchett määrittää uudelleen sen, miten ymmärrämme elokuvan pohjimmaisen viestin; vallan.

Hän astuu sille maaperälle, jolla vain hyvin harva näyttelijä on kävellyt. Mieleen tulee Brando, Streep, Pacino. Luo roolisuorituksen, joka laajentaa ymmärrystä, mitä näyttelijän on mahdollista tehdä. Blanchett näyttelee roolissaan naista, jonka valta ei perustu siihen, millaiseksi sen yleensä ymmärrämme. Huutamiseksi, dominoimiseksi, hyväksikäytöksi, kunnianhimoksi. Ei edes auktoriteetiksi, pehmeistä arvoista puhumattakaan (empatia, eläytymiskyky, ihmisten lukutaito). 

Blanchettin käsissä tulkinta vallasta muuttuu pakkomielteisen taiteen tekemisen paloksi. Blanchettin esittämä kapellimestari on niin punoutunut omaan taiteelliseen intohimoonsa kiinni, ettei näe maailmaa ympärillään - tai pikemminkin; kuule sitä. Hän kuuroutuu ihmisille ympärillään. Hän alkaa käyttää heitä kuin taidemaalari maaliaan, roiskimaan vailla tunteen häivää. Hän kuuroutuu ympäristölleen. Fiksoituu epäoleellisuuksiin, jalkaansa naputtavaan oppilaaseen, naapurista kantautuvaan meteliin tai jääkaapin hurinaan. 

Hän menettää hallinnan todellisuudesta, koska valta on syövyttänyt hänet. Mutta kuten todettu, ei dominoiva valta, ei hyväksi käyttävä valta, vaan taiteellinen valta. Siitä Tár loppupeleistä kertoo; taiteesta ja vallasta ja niiden kahden suhteesta. Ja Blanchett on ymmärtänyt elokuvan keskeisen sanoman ja käyttää jokaista työkaluaan ilmentääkseen tätä viestiä, mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Blanchettin hahmo ei periaatteessa - väistämätöntä kliimaksia lukuunottamatta - koskaan näytä valtaansa. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän aivan selvästi nauttii siitä. Hän lipuu pitkin konserttitalon käytäviä kuin omistaisi koko rakennuksen. Mutta hän ei huuda alaisilleen, hän ei ainakaan ilmiselvästi käytä asemaansa hyväksi. Blanchett ei näyttele hahmoaan suureellisena, diivamaisena egomaanikkona, jollaisena hahmo olisi helppo nähdä. Sen sijaan Blanchett tulkitsee hahmon hyvin hillittynä, intellektuaalina, taiteeseen syvästi suhtautuvana naisena, jonka huomio tuntuu olevan parhaan mahdollisen taideteoksen synnyttäminen.

Ja juuri siinä piilee Blanchettin roolisuorituksen nerokkuus. Hän määrittää uudelleen vallan manifestoitumisen väylät. Hän saa katsojan ymmärtämään, kuinka syvälle juurtuva valta ja sen korrupotiva vaikutus on ja kuinka paljon se määrittää ihmisiä ja ympäristöä ympärillämme, tunnistimme sitä tai emme. Ja yleensä emme. Kuten ei tunnista toiset hahmotkaan elokuvassa, jotka alkavat syyttää päähenkilöä juuri sellaisesta vallankäytöstä, jota hän ei itse itsessään tunnista, koska hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaan taiteelliset.

Näin tajuntaa laajentavaa tulkintaa tulee vastaan harvoin. Enkä usko, että yksikään analyysi voi täysin tyhjentävästi edes purkaa osiin kaikkea sitä, mitä elokuvaan ja Blanchettinkin roolisuoritukseen on neulottu sisään. Analysoida voisi tämän kompleksisen hahmon vanhemmuutta, kumppanuutta vaimolleen, julkista ja yksityistä minää, seksuaalista käyttäytymistä - ja miten hahmon näkemiä unia ja harhoja tulisi tulkita?

Haluaisin myös analysoida ylipäänsä hahmon psyykettä, hahmon asemaa kulttuuripoliittisella kentällä, tämän identiteettiä. Kaikki nämä ovat hyvin hienovaraisesti elokuvaan koottuja aspekteja tästä hahmosta ja roolisuoritus ei ole voinut olla siksikään helppo, että Blanchett joutuu kasaamaan tämän naisen hyvin erilaisista näkökulmista yhtenäiseksi hahmoksi. Millainen olisi oikean elämän Lydia Tár? Nainen, joka olisi kivunnut klassisen musiikin maailman huipulle, joka olisi joutunut murtamaan lasikattoja ja kulkemaan uusia polkuja seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvana. Joka olisi kasvattanut nuorta tytärtään, samalla kuitenkin keskittyen hyvin kunnianhimoiseen uraansa. Onko tällainen hahmo samaistuttava vai sen vastakohta? Kaiken tämän Blanchett kuitenkin onnistuu näyttelemään uskottavan tasapainoisesti, hyvin nopeasti katsoja jopa unohtaa katsovansa näyttelijää. Edessämme on vain Lydia Tár, ihminen, joka ei ole hyvä tai paha - vaan pikemminkin näyttelee itseään myös itselleen.

Bravo.

Arvostelu: Good Luck to You, Leo Grande

Inhottavaa tietysti ottaa näin sukupuolisidonnainen katsantakanta, mutta en usko, että tätä elokuvaa olisi voinut mieskäsikirjoittaja tai miesohjaaja tehdä. Sen sijaan ohjaaja Sophie Hyden ja käsikirjoittaja Katy Brandin kädenjäljestä näkee, että tässä on saanut nyt se paljon puhutta female gaze pääroolin. 

Good Luck to You, Leo Grande kertoo Emma Thompsonin esittämästä, hiljattain leskeytyneestä entisestä uskonnonopettajasta, joka ostaa seksityöntekijän (Daryl McCormack) palvelut ensin yhdeksi yöksi, sitten toiseksi. Elokuva sijoittuu käytännössä kokonaan yhteen hotellihuoneeseen.

Elokuvan katsottuani mieleeni jäi etenkin yksi kohtaus. Siinä Thompson pyytää McCormackia ottamaan paitansa pois ja McCormack - toisin mitä yleensä elokuvissa, huomauttaisin - alkaakin kertoa Thompsonille, miltä se hänestä tuntuu. Jotenkin ainakin omaan mieleeni on piirtynyt tämä kohtaus aivan toisenlaisena. Mies korkeintaan tuhahtaa miehekkäästi jotain tai virnistää omahyväisesti naisen katseen alla. Tässäkin Thompsonin hahmo tietysti alkaa kuola suu pielessä jumaloida McCormackin lihaksikasta vartaloa, mutta mikä tekee kohtauksesta poikkeuksellisen on McCormackin hahmon reaktio. 

Hän ei suinkaan esitä coolia ja machoa, vaan sen sijaan avoimesti myöntää, että kyllä, Thompsonin reaktio tuntuu hyvältä, miksi ei tuntuisikaan, mutta että hän myös tekee paljon töitä lihaksikkaan ulkomuotonsa eteen. Eikä siksi, että se olisi hänelle helppoa, hauskaa tai kaikkein pahin tekosyy; terveellistä. Vaan hän sanoo, että hän käy salilla, koska tykkää naisten reaktioista.

Anteeksi suoruuteni, mutta ah. Miten virkistävää, että elokuvat ovat nykyään tällaisia. Kuinka monta vääristynyttä kehonkuvaa, kuinka monta itsetunto-ongelmaa, kuinka monta masennusta pystyttäisikään välttämään, kun mediassa näkyvät esikuvat olisivat oikeasti rehellisiä ja saisivat suunsa vielä auki. Että asioita oikeasti käsiteltäisiin niiden oikeilla nimillä.

Jotenkin uskallan myös väittää, että juuri tässä näkyy myös naiselokuvantekijöiden jälki. Kuten myös elokuvassa kauttaaltaan. Tämä oli kohtaus, joka resonoi itsessäni. Mutta naiskatsojat saanevat puolestaan paljon irti Thompsonin hahmon käsittelystä. Miten hän puhuu avoimesti naisille asetetuista rooleista ja niiden muutoksesta hänen lapsuudestaan tämän päivän avoimuuteen, joka sekin voi omalla laillaan tuntua ahdistavan vapautuneelta. Miten elokuvassa suhtaudutaan hänen kehoonsa, miten hän ei ole anteeksipyytelemättömän itsevarma edes varttuneemmassa iässä, vaan jotkut asiat ovat myös hänelle uusia ja niiden navigoimisessa hän tarvitsee ammattilaisen apua. 

Niin moni elokuvan piirre on niin älykkäästi kudottu, etten voi olla kuin kumartamatta elokuvan suuntaan. Ihanaa, että seksistä voidaan puhua näin. Ja toisista ihmisistä. Ja heidän peloistaan, suruistaan, vaietuista asioista, joista tuntuu, ettei näin oikeastaan edes saisi sanoa. Vaikka se on vain inhimillistä. Tässä on luotu jotain aidosti uutta ja oivaltavaa.

Ja pääosanesittäjät saavat niin uljaasti kiinni näistä hahmoista. Thompson eritoten tekee uskomattoman rohkean roolisuorituksen. Paljastaessaan hahmonsa hyvät ja huonot puolet kokonaisvaltaisesti. Eikä Thompson tunnu pakenevan roolinsa taakse. Ja tätä on vaikea selittää, mutta koska hänen näyttelytyylinsä tässä on niin luonnollinen ja raaka, on kuin katsoja seuraisi häntä itseään, jolloin epämiellyttävien piirteiden näyttäminen tuntuu suorastaan julkealta. Mutta samalla tietysti niin katarttiselta. Maailmanluokan roolityö.

Eikä McCormack jää sekuntiakaan jälkeen Thompsonin tikintarkasta rytmistä. Tapa, jolla hän puhuu suoraan ja aristelematta, miten hän rakentaa hahmonsa seksityön ammattilaiseksi, mutta silti inhimilliseksi mieheksi, jolla on omat kipupisteensä, joita hän valottaa ammattilaisuuden verhon takaa hienovaraisesti. Katsojana sitä melkein rakastuu, Thompsonin tavoin, tähän mieheen, joka on antaa niin paljon itsestään toisen vuoksi. Tällainen hahmo jäisi myös todella helposti epäuskottavaksi, mutta McCormack tuohon siihen myös paljon kaivattua maanläheisyyttä.

Jos jotain, jäin kaipaamaan elokuvaan ehkä vielä hitusen verran enemmän uskallusta sukeltaa myös ihmisen rumimpia puolia päin. Elokuva jää ehkä vielä hieman liian hollywoodilaiseksi, vaikka siitä on selvästi pyritty pyristelemään irti. Kuva on kovin filtteröity ja pehmeästi valaistu. Ja kertoakseen seksityöstä, ihmisen ruumiillisuuden käsittely jää silti kovin siloitelluksi. 

Mutta joka tapauksess, aivan uraauurtavan kaivattu askel eteenpäin. Toivottavasti ovet pysyisivät auki samanlaisille elokuville ja elokuvantekijöille, joilla olisi oikeasti jotain sanottavaa. Kaipaamme sitä enemmän kuin koskaan.

Arvostelu: Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

Kevään kiireideni jäljiltä ehdin minäkin loppuviimein katsomaan uuden Potterin ihan leffateatteriin, jossa se vielä yllätyksekseni pyöri.

Tarina kertoo tuttuun tapaan 1920-luvun - aikaan ennen Harry Potteria, joka syntyi tähän J.K. Rowlingin taikamaailmaan vasta 1900-luvun loppupuolella - taikazoologista Newt Scamanderista (Eddie Redmayne), joka nousee yhdessä ystävänsä ja Tylypahkan rehtori Albus Dumbledoren (Jude Law) kanssa pahaa velhoa Gellert Grindelwaldia (Mads Mikkelsen) vastaan, joka tahtoisi aloittaa sodan velhojen ja "jästien" (ihmisten, jotka eivät omaa taikavoimia) välillä.

Aiempien osien kokoonpano, joka koostui Newtista, Tinasta (Katherine Waterston), Queeniesta (Alison Sudol) ja Jacob Kowalskista (Dan Fogler), jotka kaikki tapasivat ensimmäisessä osassa New Yorkissa, on vähän niin kuin luovuttu - vain Kowalski on enää menossa varsinaisesti mukana - ja tässä elokuvassa kootaan uusi iskujoukko Grindelwaldia vastaan. Mukaan liittyy nuoria velhoja ja noitia opettava professori Lally Hicks (Jessica Williams), Yusuf Kama (William Nadylam), Newtin veli Theseus (Callum Turner) ja assistentti Bunty (Victoria Yeates). Syy, miksi kaikkien aikojen voimakkain velho Dumbledore ei itse lähde kamppailuun Grindelwaldia vastaan johtuu siitä, että he ovat nuoruudessaan ja ollessaan toistensa rakastavaisia, vannoneet verivalan, joka estää tämän.

Hieman kysymsymerkiksi jää, miksi tähän piti koota taas ikään kuin uusi iskujoukko, etenkin kun edelliset osat jo tuntuivat pitkälti siltä - taisteluasemien valmistelulta tulevaa varten. Ja nyt aloitetaan ikään kuin jälleen kerran uudestaan. Erityisen harmillista tämä on siksi, että yhteenkään hahmoon ei ole - vaikka elokuva kestää melkein kaksi ja puoli tuntia - aikaa oikein tutustua kunnolla ja he jäävät vähän statisteiksi. Mikä ei sinänsä ole fantasiaelokuvassa ongelmallista, sillä sen tarkoitus ei olekaan olla mikään syvääluotaava draama. Mutta miksi pitää koota joka elokuvaan uusi joukko statisteja?

Sen sijaan se hahmo, johon syvennymme kaikkein eniten, on nimensä mukaisesti Dumbledore. Mikä on sekin pienoinen pettymys. Ensinnäkin hahmo on jo ennestään tuttu, kahdeksasta aikaisemmasta Potter-pätkästä sekä seitsemästä kirjasta. Kun leffan nimikin on Dumbledoren salaisuudet, odotin saavamme kirjaimellisesti tietää jotain, mitä emme jo tienneet. Sen sijaan, tässä lähinnä kerrattiin niitä samoja traumoja, mitä meille on jo useaan kertaan kerrottu Dumbledoren kuolleesta sisaresta ja syrjään jääneestä veljestä.

Elokuvaa - kuten tätä koko Ihmeotusten spin-off-sarjaa - tuntuu kannattelevan pääosin nämä ihmeotukset. Näin jossain kommentin, jossa ihmeteltiin, mikä niiden pointti on, että niillä ei ole mitään merkitystä juonen kannalta - ja en voisi olla enempää eri mieltä. Tämänkin elokuvan vahvin osuus oli elokuvan alku, jossa oli eniten aikaa taas tutustua uusiin ja ihmeellisiin otuksiin. Mielestäni niitä käytettiin myös juonen kuljetuksessa hyväksi, mutta vaikka näin ei olisi tai kokisi, kyseenalaistaisin silti koko oletusta, että näin pitäisi olla. Mitä on tapahtunut meidän kollektiiviselle elokuvankatsomistavalle? Emmekö voi enää katsoa elokuvaa puhtaasta ihmetyksen ilosta? Minusta nämä fantasiaelokuvat kaipaisivat huomattavasti enemmän otuksien ihmettelyä ja taikamaailmassa tutkimista ja paljon vähemmän juonenkuljetusta. Minusta juoni on yksi epäoleellisimmista asioista elokuvassa ylipäänsä.

Mutta jos siitä nyt hetkeksi puhutaan, niin koin, että tässä kolmannessa elokuvassa juoni vähän lässähti loppua kohden. Alkupuoliskossa oli kyllä aseteltu aika vimmaiseenkin tahtiin palasia paikalleen ja mm. yksi hahmo soluttautui pahisten joukkoon. Mutta sitten kliimaksia lähestyttäessä, nämä juonilangat nopeasti vain kuitattiin ja ruksittiin yli sen enempää niitä hyödyntämättä. Kysymysmerkiksi jäi esimerkiksi tuo, miksi yhden hyviksen oli pahisten joukkoon soluttauduttava, kun siitä ei koitunut yhtään mitään.

Se on sanottava, että elokuva oli kuitenkin edennyt valovuosia edellisestä osasta, joka taantui jo aivan geneeriseksi erikoistehosteiden katalogiksi. Tässä sentään annettiin hahmojen käydä vuoropuhelua keskenään, tutustuttiin moniin uusiin aspekteihin taikamaailmasta ja kuljetettiin sitä suurempaa tarinaa näiden yksittäisten elokuvien takana taas vähän enemmän eteenpäin kuin viimeksi. 

Mielestäni Mads Mikkelsen - vaikka en hänestä pidäkään, enkä lainkaan yhtä paljon kuin edeltäjästään Johnny Deppistä - oli kuitenkin Deppiä parempi, joka oli tässä roolissa hieman liian mahtipontinen. Mikkelsen näytteli hahmoa inhimillisemmin.

Myös uudet näyttelijälisäykset olivat hyviä - eritoten Jessica Williams. 

Mutta eritoten taas ihastutti Eddie Redmayne, joka on tässä roolissa niin hurmaava.

Seuraaviin osiin toivon vielä enemmän ihmeotuksia, syvempää hahmokuvausta - ei välttämättä enää uusia hahmolisäyksiä, vaan syventymistä näihin nyt jo ruudulle vieritettyihin - sekä inhimillisempää juonenkuljetusta. Nyt tässä elokuvantekijät tuntuvat vähän alistuneen nykyisten toimintaelokuvien kaavoihin, joissa vähintään joka kahdeskymmenes minuutti pitää tapahtua jotain actionia. Kyllä katsoja kestää hiljaisuuksia, vuoropuhelua, kliimaksin kasvatusta. Se on kylläkin sanottava, että toimintakohtausten koreografiointi oli tässä osassa huomattavasti parempaa kuin aikaisemmassa, joten siitä voi pitää kiinni.

Loppuun vielä ihan pieni tekninen huomio - ja kiinnitän näihin yksityiskohtiin huomiota vain, koska välitän ja ajattelen, että parhaimmillaan nämä potterit ovat elokuvamaailmassa ihan parasta - kun kerran juonenkuljetuksessa pidetään mukana tätä "jästiä", jolle taikamaailman jutut ovat uusia ja outoja: käyttäkää häntä hyväksi! Selittäkää hänen avullaan sellaisia asioita, joita katsoja nyt jää ihmettelemään, mutta joiden selittäminen velholta velholle tuntuisi oudolta. Antakaa siis velhon selittää tälle jästille, mistä on kyse. 

Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 

Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.

Arvostelu: Endings, Beginnings

Daphne (Shailene Woodley) toipuu pitkän parisuhteensa päättymisestä kämppäilemällä sisarensa allastalossa. Hän yrittää elää seuraavat puoli vuotta yksin, mutta hyvin pian päätyy tutustumaan jopa kahteen eri mieheen (Jamie Dornan ja Sebastian Stan). Suhteet mutkistuvat, kun paljastuu, että miehet ovat keskenään hyviä ystäviä.

Endings, Beginnings on kolmas ohjaaja-kirjoittaja Drake Doremukselta näkemäni elokuva ja jotenkin tuntuu, että jo ensimmäisestä elokuvasta alkanut rakkauteni niihin vain syvenee elokuva elokuvalta, vaikka sen ei kuvittelisi olevan mahdollista. Hän tuntuu tekevän elokuvia kuin vain ja ainoastaan minulle. Hän on harvinaislaatuinen elokuvantekijä siinä mielessä, että hänen estetiikantajunsa, musiikkimakunsa, käsittelemänsä aiheet, hahmot tuntuvat kaikki omalla tapaansa hyvin geneerisiltä, mutta samalla uniikeilta. Ja tavallaan pidän siitä enemmän kuin että hän olisi jotain todella uutta ja ihmeellistä. Pidän siitä geneerisyyden ja uniikkiuden yhdistelmästä.

Hän kuvaa erittäin tunnistettavasti tietyn maailman ihmisiä. Kalifornialaisia pari-kolmekymppisiä ihmissuhdekoukeroissaan. Ja elokuvien visuaalinen maailma on sellaista Tumblr-henkistä kaliforniaestetiikkaa. Josta todella pidän, vaikka joku sitä kliseisenä ja kuluneena voisikin pitää.

Pidin siitä, miten tätä tarinaa kuvattiin. Hahmot leijuivat pehmeiden filttereiden sävyttämissä kuvissa ja haahuilivat elämissään kuin maailmassa ei olisi suurempia ongelmia kuin se, että puutarhajuhlissa loppuu booli kesken.

Elokuva on siis ehdottomasti eskapismia. Romanttista höttöä, johon on ihana paeta. Vaikka Doremus osaa kyllä kuvata rosoisuuttakin. Elokuva ei ole missään vaiheessa imelä tai siirappinen, kamera löytää näyttelijät tarkoista lähikuvista, joihin uskoo. Tietysti hienot näyttelijät auttavat asiaa.

Shailene Woodley on kyllä mielenkiintoinen läsnäolo valkokankaalla. En ehkä vielä ole nähnyt häneltä uraa määrittävää roolisuoritusta, mutta tuntuu, että hän koko ajan rakentaa tietään sitä kohti. Kokeilee repertuaariaan, testailee sitä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan kaivaakseen esiin jotain aidompaa. 

Sebastian Stan on tässä elokuvassa aivan upea. Häntä toivoisi näkevän useamminkin tällaisissa hahmovetoisissa draamoissa, sillä hänessä on jotain sanoinkuvaamattoman magneettista karismaa, jonka avulla hänen ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Hän voi seistä salaperäisenä huoneen nurkassa ja katsojan huomio vangittuu häneen kiinni silti. 

Ja Drake Doremuksen uraa tulen seuraamaan jatkossakin. Hänenlaisiaan ei oikein ole muita. Heitä, jotka tekisivät elokuvia minulle. Melankolista romantiikkaa.

Arvostelu: Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw

On poikkeuksellisen helteinen keskikesä. Kuumuus on paahtanut pohjoista maaperää jo viikkojen ajan, tehnyt olon sen kamaralla kipittäville kiemurtelijoille tukalaksi. Herään aikaisin aamulla, koska silloin on vuorokauden ainoa aikoa, kun tuntuu, että saa henkeä. Kävelen makuuhuoneesta olohuoneeseen ja vaan rojahdan sohvalle. Kuin pystyisin rentoutumaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kuumuuden jännittämä keho haukkoo happea samalla kun laitan televisiosta Netflixin päälle ja klikkaan ensimmäistä löytämääni elokuvaa.

Kun ei halua ajatella mitään. Fast & Furious-elokuvasarja esittää viimeisimmän tuotoksensa: Hobbs & Shaw, joka käy kesälomaviihteestä paremmin kuin hyvin. Sen pääosissa Dwayne "The Rock" Johnson, Jason Statham ja The Crown-sarjasta tuttu Vanessa Kirby. Sivuosiin on isolla rahalla saatu köytettyä mukaan Helen Mirreniä, Ryan Reynoldsia, Idris Elbaa ja Kevin Hartia. 

Juonesta ei varmaan tarvitse kahta sanaa selittää. Kyllä sellaisen suurennuslasin kanssa tästä elokuvasta löytää, mutta kivempaahan se on keskittyä katsomaan viihdyttävää toimintaa, autoilla kaahailua ja eksoottisia maisemia. Sekä kuunnella Rockin ja Stathamin keskinäistä machokilvoittelua ja huulenheittoa.

The Rockhan on näyttelijänä umpisurkea. Ehkä ammattitaidottomin, jota on vastaan käppäillyt. Hän on niin eloton ja hengetön, häntä voisi hyvin erehtyä luulemaan isoksi puunrungoksi, jos ei tarkemmin sattuisi katsomaan päin. Mutta hänessä ehdottomasti paras piirre on se, ettei hän ota itseään liian tosissaan. Että hän taitaa itsekin ymmärtää ja tunnustaa täyden kyvyttömyytensä näytellä yhtäkään kohtausta uskottavasti. Joten hän tekee itsestään vitsin. Että hänen kanssaan voi nauraa, ennemmin kuin hänelle päin. Ja se ei ole viihdyttäjältä ihan mikään arvoton ansio. 

Stathamista sen sijaan pidän. Hänen toimintapätkiä on tullut katseltua ennenkin lähtien aina Transportereista The Mechaniceihin. Jostain syystä niistä ei ole blogiin tullut kirjoiteltua, lähinnä siksi, koska eipä niistä juuri muuta kirjoitettavaa olisikaan kuin tyypillistä Stathamia, ota tai jätä. 

Saman voisi sanoa tästä. Hänen karismansa kantaa, ainakin jos hänestä sattuu pitämään. Valtaosa varmaan pitää. 

Huomion ehdottomasti varastaa elokuvaan jostain syystä eksynyt yksi oikeasti ammattitaitoinen näyttelijä Vanessa Kirby. Kontrasti hänen näyttelemisensä ja muiden näyttelemättömyyden välillä uhkaa ajoittain olla vähän liiankin suuri, mutta koska Kirby on niin kovassa iskussa, häntä toivoisi näkevän enemmänkin ja toivottavasti palaa myös jatko-osiin, joita eittämättä on luvassa.

Näistä tuhansista sivuosista on pakko lohkaista pari sanaa. Koska minä ainakin ihmettelin, miksi joku Helen Mirren on esimerkiksi vaivauduttu kärräämään lavasteisiin vain tuollaiseen lavasteen rooliin. Hänellä on ruutuaikaa ehkä kaksi sekuntia. Jos räpäytät silmiäsi väärään aikaan, menee kyllä koko rouvan ruutuaika auttamatta ohi silmien. Kuitenkin leffaa on markkinoitu Mirrenin nimellä ja hän on tehnyt sen tiimoilta haastatteluitakin, ikään kuin hän olisi leffan tähti. Ja ei se täysin odotusarvojen ulkopuolella olisikaan, onhan Mirren aikaisemminkin todistanut kyvykkyytensä toimintaviihteeseen ihan siinä missä seuraavakin kivenmurikka, esimerkiksi RED-toimintaleffoissa mummo laittoi palamaan sellaisella meninigillä, että oksat pois. Samaa olisin kaivannut siis tähänkin. Ehkä hänenkin aikansa vielä koittaa jossain osassa 326 - jollainen on, uskokaa pois, vielä varmasti tulossa.

Mutta vaikka Hobbs & Shaw on niin ikään vain tällaista mukiin menevää toimintaviihdettä, oli tämä Fast & Furious -saagan spin-off-leffa mielestäni ottanut astetta suuremman vaihteen silmään kuin emoelokuvansa. Ei tämä täysin ansiotta ole. 

En nimittäin itse voinut välttyä Mad Max: Fury Road-viboilta leffaa katsoessani. Ja jos se - omasta mielestäni tosin yliarvostettu - pätkä onnistui jopa rohmuamaan Oscareita pari vuotta sitten, ei siihen rinnastuva Hobbs & Shaw ihan niin aivotonta viihdettä voi olla, mitä ensisilmäyksellä saattaisi ajatella.

Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa olisi, vaikka olisi.

Itse viihdyin pätkän parissa paremmin kuin hyvin. Emosarjan vindieseliläinen paatoksellisuus ja konservatiivisuus oli jossain määrin poissa tästä. Stathamilainen ja rockilainen viihde on jotenkin kevyemmän, ilmavamman otteen toimintaelokuvaa, jossa keskitytään oleelliseen. Jossa heitetään itsensä likoon, ottamatta itseään liian vakavasti. Arvostan.

Arvostelu: Emma

 

Katsottu 27.3.

Kiva.

Austenin tarinat näköjään toimii aina. Muodossa kuin muodossa.

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Arvostelu: The Good Liar

 

Tästä elokuvasta ei ole nyt hirveästi analysoitavaa. Jumalainen Helen Mirren ja näyttelemisen legenda Ian McKellen herkuttelevat kissa-hiiri-leikissä mehukkailla rooleillaan. Kyllä kelpaa.

Arvostelu: The Hustle

 Tänään suunnittelin katsovani jonkun taide-elokuvan, katsoin The Hustlen. Enkä edes häpeä sanoa, että pidin. Ehkä jopa enemmän kuin olisin pitänyt siitä taide-elokuvasta. En usko vielä tähän päivään mennessäkään nähneeni huonoa elokuvaa, jossa olisi näytellyt Anne Hathaway. Myös Rebel Wilson - paikoittaisesta yliyrittämisestä ja teennäisyydestään huolimatta - on todistanut itsensä ihan takuuvarmaksi merkiksi, että elokuva ei ainakaan hierrä liikaa. Vaikkei nyt liiemmin naurata, niin on ainakin kevyttä katseltavaa.

Juonessa ei tietysti ollut järjen hiventäkään.

Arvostelu: Parasite

Bong Joon-hon (Okja, Snowpiercer) ohjaama Parasite sai kuusi Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan. Voittaessaan siitä tulisi ensimmäinen vieraskielinen elokuva, joka olisi yltänyt kyseiseen saavutukseen. Elokuvaa määritellään jonkinlaiseksi tummaksi komediatrilleriksi.

Se kertoo köyhästä Kimin perheestä Etelä-Koreassa, jotka saavat leivän pöytäänsä työskentelemällä läheisen pizzaravintolan pizzalaatikkojen kokoontaittelijoina. Perheen poika saa ystävänsä välityksellä työpaikan rikkaan perheen tyttären englanninopettajana ja vähitellen muutkin; isä, sisko ja äiti keksivät vaikka kepulikonstein kehkeytyä hyväuskoisten rikkaiden palkkalistoille niin autokuskiksi, kodinhoitajaksi kuin taideterapeutiksikin.

Elokuvan idea on varsin vekkuli. Erityisesti pienen (muistaakseni) kuusivuotiaan pojan ja valetaideterapeutin suhde oli hauskasti keksitty. Park So-dam uhkaa varastaa koko huomion koko elokuvassa ja jättää kevyesti kaikki muut, häneen verrattuna jopa tönköiltä vaikuttavat, näyttelijät varjoonsa. Olisinkin kaivannut häntä päärooliin ja hänelle huomattavasti enemmän kamera-aikaa.

Tässä heitellään katsojaa kevyistä hetkistä järkyttävän brutaaleihin. Tahtomattaan sitä jää jopa nauramaan, kun silmitön väkivalta seuraa äsken niin hupaisalta vaikuttanutta tunnelmaa. Myös jännityselementit toimivat. Sävyvaihteluita oli siis kiinnostavaa seurata, vaikka välillä tuntuikin, että siirtymät eivät olleet ihan saumattomia. Välillä elokuva nimittäin - varsinkin vakavammissa kohtauksiissaan - tuntui laahaavan. Katsoja olisi kyllä pysynyt elokuvassa sisällä, vaikka rytmi olisi ollut vieläkin tiukempi ja tunnelma taittanut vieläkin rajummin eri tyylilajien välillä.

Kuvaaja Kyung-pyo Hong käytti elokuvassa Arrin digitaalista kameraa, nimeltään Alexa 65, joka oli mielestäni väärä veto. Se teki kuvasta valitettavan rumaa. Keinotekoista, kiiltävää, muovista. Olisin halunnut nähdä elokuvan kuvattuna filmille, se olisi tehnyt kontrastista rikkaan perheen ja Kimien köyhän perheen välillä tuntuvan elävämmältä ja aidommalta ja sitä kautta raaemmalta ja verestävämmältä.

Viesti yhteiskuntaluokkien ja eri sosioekonomisten asemien eroista tuli perille. Tosin vähän liiankin alleviivattuna. Oli myös mielenkiintoista katsoa selvästi yhtenäiskulttuurissa elävien elokuvantekijöiden tarttumista sosiokulttuuriseen aiheeseen, kun yleensä saamme nähdä niin hurjan individualistisesta maasta, kuin Yhdysvallat, tulevia tutkielmia yhteiskunnasta. Eroavaisuus oli selkeää, sillä Parasiten keskiössä on kokoajan perhe ja perhedynamiikkaa. Hahmot määrittävät itseään suhteessaan perheeseensä ja kaikkien motiivien keskiössä on perhe. Se ainoa ystävyyssuhdekin elokuvassa unohdetaan alun jälkeen täysin pois. Jos jossain joku ystävä näkyy, se on täysin lavasteen asemassa.

Parasite on veikeä nähtävyys Suomen valkokankailla. Jos tänne jonkun ei-yhdysvaltalaisen ulkomaalaisen elokuvan saa, niin se on lähes poikkeuksetta älyllistä, vakavaa draamaa. Sinällään oli ihan hauska välillä käydä katsomassa tällainen popcorn-viihteenomainen komediatrilleripätkä. Vekkuli vastaantulija.

Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.