...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1996. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1996. Näytä kaikki tekstit

Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.

Se ainoa oikea (She's the One)

Edward Burns käsikirjoitti, ohjasi ja tähditti vuoden 1996 "komediadraamaa" Se ainoa oikea, jonka muissa osissa on Jennifer Aniston, Cameron Diaz ja Mike McGlone (kuka ikinä hän onkaan (ei taida juuri missään muussa kuin tässä leffassa ollut)). Elokuva kertoo kahdesta veljestä, heidän rakkauselämästään ja keskinäisestä kilpailustaan sekä heidän paljon neuvoja antavasta isästään. Toisin sanoen kohtelevat naisia kuin siat ja kittaavat kaljaa äijäporukalla.

Ei Edward Burns ole tainnut juuri mitään merkittävää tehdä sitten 90-luvun. Ymmärrän kyllä miksi. Hänhän on täysin lahjaton, karismaton ja suoraan sanoen ärsyttävä. Elokuva on huono, se hakee muotoaan jonkinlaisena Woody Allen-ripoffina, yrittäen kalastaa tietyllä neuroottisella otteella ja rakenteella, mutta epäonnistuu säälittävästi. Sillä ei ole päätä eikä häntää. Elokuvan pääosassa Burns on täysin mitäänsanomaton ja puinen. Huono elokuva, jota ei edes Diazin ja Anistonin kaltaiset tähdet pysty pelastamaan.




...=)


Tilaa rakkaudelle (The Mirror Has Two Faces)

Viimeinkin olen nähnyt romanttisen komedian, joka ei ollut kliseinen, ennalta-arvattava ja siirappinen. Sillä, ketä on yhtä lahjakas kuin Barbra Streisand, on oikeus olla egoistinen.

Ihmiset tykkäävät kritisoida Hollywood-tähtiä. "Miksi heille maksetaan niin paljon palkkaa?" "Miksi he ovat joka elokuvan pääosassa?" "Palkkaisivat enemmän tuntemattomia näyttelijöitä, he eivät olisi niin kalliita!" Nämä väitteet ovat yhtä tyhjän kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne ketkä huipulla ovat ansaitsevat siellä olla. He säteilevät sitä tiettyä karismaa, joka tekee heistä miellyttäviä ja joka saa katsoja menemään elokuviin heitä katsomaan. Lisäksi he osaavat näytellä...
      Barbra Streisand on itseoikeutetusti elokuvan Tilaa rakkaudelle pääosassa ja ohjaksissa - eli siis ohjaaja! Elokuvan miespääosaa esittää Jeff Bridges, tarkkaillessa tätä asetelmaa todella tulee mieleen, että naiset olisivat parempia kuin miehet, eikö niin juuri sanota? Nimittäin Jeff Bridges tekee vain haittaa elokuvalle. Hän on yksin syypää kaikkeen, mikä elokuvassa on vikana. Hänen roolisuorituksensa on ärsyttävää, ja se on minun mittapuuni kaikkein huonommaile näyttelemiselle. En ymmärrä, missä hän meni vikaan, yleensä niin vakaa näyttelijä.

"...elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton."

     Jeff Bridges on Gregory Larkin, matematiikan opettaja Columbian yliopistolla, joka on kyllästynyt siihen, että ei saa suhdetta toimimaan. Hänen mukaansa täydellinen yhtälö toimivalle suhteelle olisi, että nainen olisi ruma, mutta mielenkiintoinen. Hän löytää Rose Morganin, Barbra Streisandin esittämän myöskin Columbian yliopiston opettajan, kirjallisuuden. Rose rakastuu Gregoryyn ja Gregory hurmaantuu Rosen luonteesta. Rose kuitenkin menee naimisiin Gregoryn kanssa haluten enemmän kuin pelkän ystävyys-suhteen. Gregory ei halua tavallista avioliittoa, vaan vain sellaisen, jossa he keskustelevat ja ovat kuin ystäviä. Rose päättää näyttää Gregorylle mistä romanssi on tehty ja laihduttaa ja kokee muodonmuutoksen, jolloin Gregory tajuaa, että onkin ollut rakastunut Roseen koko ajan. Rosen muodonmuutoksen mahdollistaa hänen parantunut suhde äitiinsä (Lauren Bacall). Juoni on jokseenkin nähty ja tavanomainen ja se onkin täynnä tyypillisiä romanttisen komedian piirteitä, mutta elokuva itsessään onnistuu nousemaan käsikirjoituksen yläpuolelle. Siitä muodostuu ajaton. Kaikki on toteutettu sellaisella virkistävyydeltä, että näihin asioihin ei voi olla tykästymättä. Kuten, että Rose syö salaattia tietyllä lailla ja vain, koska pitää salaatinkastikkeesta. Tälläisiä pikkuisia yksityiskohtia on yleensä romanttiset komediat täynnä, mutta Tilaa rakkaudelle tekee niistä, miksi ne on tarkoitettukin - sympaattisiksi ja miellyttäviksi, asioiksi, joihin voi samaistua ja jotka tuovat hahmot lähemmäs katsojaa.
     Miksi, Tilaa rakkaudelle on myöskin hieno elokuva, on Lauren Bacallin roolisuoritus. Bacall tuo ätihahmoon uutta energiaa, syvällistää tulkintaa ja aitoa tunnetta. Hän saa siitä uskottavan ja aidon. Hän osoittaa todellista kokemusta ja syvää tietämystä oikeasta elokuvanäyttelemisestä. Hän on sivuroolista, siitä johtuen osan ajasta pois kamerasta ja yht'äkkia huomaat kaipaavasi häntä. Tämä on elokuvanäytteleminen parhaimmillaan. Jo pelkkä kohtaus, jossa hän ensiksi astuu kameran eteen on ikimuistoinen ja osoittaa hänen vaikuttavan karisman. Barbra Streisand on myös valkokangaslegenda ja syystä. Hän on karismaattinen ja säkenöivä. Juuri, mitä tähden kuuluisikin olla ja se pelkkä suoritus, minkä hän saavuttaa ohjaamalla ja näyttelemällä pääosaa on täydellistä. Hän saa elokuvasta todella miellyttävän, elokuvallisen kokemuksen. Hän saattaa ottaa liikaa harteilleen, kuten joku idiootti saattaisi sanoa, egoistisesti, coveroimalla myös laulun elokuvaan, mutta toivon vain, että hän ei olisi palkannut Jeff Bridgesiä miespääosaan tai ainakin ohjannut häntä paremmin.






...=)