...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Luihin ja ytimiin (Rust and Bone)

En tajunnutkaan, että elokuvan nimi tuli käsittää niin kirjaimellisesti. Tarinan loppu sitoutuu hienosti yhteen nimen ja alun juonenkulun kanssa. Kokonaisuutena elokuva on tietysti lopun ja nimen tavoin, täydellinen.

Ali on Matthias Schoenartsin esittämä työtön isä viisivuotiaalle Sam-pojalle. He ovat muuttaneet Etelä-Ranskaan asumaan Alin siskon luona. Ali yrittää etsiä töitä ja saakin niitä yökerhon vahtimestarina ja eräänä iltana joutuu saattamaan Stephanie (Marion Cotillard) -nimisen naisen kotiin, koska tämä on joutunut tappeluun baarissa. Stephanie on töissä vesipuistossa valaiden kouluttajana. Jouduttuaan onnettomuuteen valaiden kanssa, jossa menettää molemmat jalkansa, vain Ali pystyy valottamaan masennuksen verhoa Stephanien elämästä. Roolit myös vaihtuvat, sillä Ali on vaikeuksissa välillä poikansa, rahan, tappeluiden, nyrkkeilyn ja milloin minkäkin kanssa.

Tämän elokuvan olen jättänyt joskus kesken. Ranskalaiselta elokuvalta ei aina tiedä mitä odottaa. Minä, massajenkkielokuvien suurkuluttajana olen niin tottunut siihen, että tiedän mitä saan. Kun pistän jonkun Hollywood hömpän päälle, tiedän, että saan amerikkalaista sentimentaalisuutta ja kertojan lopussa selittämään elokuvan sanoman. Ranskalaisia elokuvia katsoneena, en aina niiden loputtuakaan tiedä, että mistä ne nyt niin kertoivat. Toisin sanoen, joudun keskittymään enemmän.

Tämä ei kuitenkaan koskaan ole huono asia. Onneksi keskityin. Rust and Bone on raikas, syvään hengittävä draama, jonka tekee mieli katsoa heti uudelleen. Lukuisat kohtaukset ovat vain niin henkeviä - näyttelijät niin aitoja, vuorosanat niin kauniita ja kuvaus... Kuvaus on elokuvassa todella ennakkoluulotonta. Ohjaaja Jacques Audiard käyttää todella visuaalisia kuvakulmia, joita ei tulisi mieleenkään. Kenelle esimerkiksi tulee ajatus pistää kamera rekan kylkeen moottoritiellä ja antaa kuvata? Kuvaustyyli on uudenlaista - se ei ole geneeristä tai tylsää vaan elokuva elää tavallaan toista elämää sen kautta. Osittain se toimii myös todella väkevänä tehokeinona dramaattisimmissa kohtauksissa.

Kun ajattelen omaa tekstiäni, en voi olla huvittumatta, kuinka se on kuin tämän elokuvan vastakohta. Geneeristä. Ja se on okei, en kritisoi itseäni, mutta olen huvittunut. Yleensä kun olen hyvän elokuvan lumoissa, aloitan arvostelut aina samalla tavall;. Ensimmäisessä kappaleessa julistan elokuvan jo täydelliseksi. Toisessa kappaleessa seuraa juoniselostus ja loput kappaleet käytän sen perustelemiseen, että miksi elokuva on täydellinen. Minä olen ennalta-arvattava, mutta tämä elokuva ei.

Rakastan tälläistä draamaa. Draamaa, jonka spektri kattaa kaikki elämän tunteet ja hetket kattavasti päästä päähän. On surua, syvää masennusta, iloa, naurua, sympatiaa, kipua, arkea, rakkautta - mitä vaan. Ja kuinka liikuttavasti elokuva ne kuvaa. Yksinkertaisesti kaksi ihmiskohtaloa, jotka kohtaa. Kaksi elämää, erilaiset sellaiset, mutta jotka toimivat yhteen. ...Olen tainnut itselleni vaikutuksen tehneiden elokuvien kohdalla kehua niiden yksinkertaisuutta ennenkin, enkö olekin?

Olen aina pitänyt Marion Cotillardista. Hän on aina tehnyt upeita roolisuorituksia. Kun katson elokuvaa, katson sitä hänen takiaan. Hän on häikäisevä. Tiedän, että hän ei petä. Mutta silti olin täysin yllätyksestä mykistynyt kun tajusin, kuinka upean roolisuorituksen hän on tähän elokuvaan jättänyt. Pystyisin laskemaan yhden käden sormilla ne näyttelijät, jotka ovat saaneet kyyneleeni virtaamaan vain puhtaasti roolisuorituksensa avulla. Tarkoittaen, että elokuvan juoni ei välttämättä ole ollut surullinen, vaan nämä roolisuoritukset ovat vain raakuudellaan ja puhtaudellaan koskettaneet minut kyyneleiden partaalle. Marion Cotillard elokuvassa Rust and Bone on yksi näistä roolisuorituksista. Jos luulet, että hänen upein hetkensä elokuvassa, jossa hän siis pääsee demontroimaan vahvaa tunnereaktiota, on jolloin hän tajuaa menettäneensä jalkansa, olet väärässä. Hän ei suinkaan lopeta tähän. Upein kohtaus on pakostakin, kun hän on pyörätuolissa asuntonsa parvekkeella ja hän alkaa harjoitella liikkeitään, joilla koulutti valaita. Eli nostaa käsiä ilmaan ja ojentaa ne sivulle ja niin edespäin. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta kylmäpäinen Cotillard todistaa päinvastoin, upealla roolisuorituksellaan. Kohtaus oli niin hyvä, että kelasin elokuvaa taaksepäin ja katsoin sen uudelleen.


Harvoin pääsee sanomaan näin yhdestä elokuvasta, jossa jo on likimain täydellinen roolisuoritus, mutta Matthias Schoenaerts on aivan yhtä lailla... niin, no, täydellinen. En tapa arvosteluani kehumalla elokuvaa liikaa. Mutta katsomisen arvoinen se vähintäänkin on. Ellei jopa yksi parhaiten tehdyistä ja näkemistäni elokuvista, joita on kyllä monta, mutta liittykööt tämä joukkoon.











...=)


Kiltti tyttö (Gone Girl)

Paperilla kaikki David Fincherin trillerissä Gone Girl (Kiltti tyttö) on oikein. Mutta juuri se on ongelma. Kyseessä on tavallinen, perushyvä elokuva, joka ei saavuta mitään ihmeellistä. Sen parissa viihtyy ja joku siitä saattaa tykätäkin, mutta siihenpä se sitten jää.

Ben Affleck näyttelee Nick Dunnea, tietämättömän onnekasta aviomiestä, jonka vaimo Amy Dunne (Rosamund Pike) katoaa. Kun Amyn jälkeensä jättämät viestit, todisteet, alkavat kasaantua Nickia vastaan, luullaan hänen murhanneen vaimonsa.

Paljastamatta elokuvan juonta, voin kertoa, että kyllä siinä juonenkäänteitä on. Niitä ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai tarpeeksi hyviä. Sekin käännös joka juonessa tapahtuu, paljastetaan katsojalle aivan liian aikaisessa vaiheessa elokuvaa. Perusjännityselementtihän syntyy siitä, että katsojaa pidetään tietämättömänä. Suoraan sanottuna Kiltti tyttö on trilleriksi todella tylsä.

Elokuvan tuotantoarvo on suuri, kuten aina Fincherin ohjauksessa. Hänen elokuvansa ovat aina tyypillisesti usvaisen utuisia ja hänen synkät maailmat pitävät kyllä katsojaa otteessaan. Elokuvan dialogi on yksi sen suurimmista vahvuuksista. Se ei ole kulunutta tai tylsää. Se leikittelee katsojan mielikuvia. Elokuvan alku olisi myös juonenkulultaan upeaa, jos katsoja ei osaisi sitä odottaa. Kuten sanottu, elokuva vaan ei mene tarpeeksi pitkälle. Myös tälläinen asetelma, jossa aviopari onkin toisensa viholliset, on jo monessa elokuvassa esitelty - onneksi loppuratkaisu tarjoaa jotain uutta.

Vaikka Rosamund Pike on saanut paljon kehuja roolistaan, en olisi ensimmäisenä hyppäämässä kehumaan häntä. Toki hän on hyvin roolitettu, mutta itse muistan hänet täysin samanlaisena esimerkiksi siitä James Bond-elokuvasta, jossa hän oli. Eli en siis tiedä voiko häntä sanoa hyväksi näyttelijäksi - pikemminkin yhdeksi sellaista yhden-ilmeen-näyttleijöistä.

Ben Affleckia nyt ei ainakaan voi sanoa hyväksi näyttelijäksi. On oikeastaan vähän harmi, että Affleckin kaltaiset lahjattomat näyttelijät ovat päässeet näinkin pitkälle Hollywoodissa, etenkin ottaen huomioon viimeaikaiset avunhuudot erinäköisiin vähemmistöihin kuuluvilta näyttelijöiltä, joilla oikeasti olisi jotain lahjojakin näytellä tälläistäkin roolia. Syytän siis Beniä Hollywoodin tasa-arvo-ongelmista.

Suurin ongelma, jonka koin elokuvalla olevan, että sillä ei oikein ole mitään sanottavaa. Miksi minä katsoin sen? Elokuva ei kerro mistään, ei välitä mitään viestiä, teemaa tai puhu minkään puolesta. Ellei se sitten halua kannustaa avioparien väliseen väkivaltaan. Kirjana tarina onkin varmasti toimiva. Uskoisin, että siinä katsojaa vedetään täysin aina uuden johtolangan perässä. Elokuvan puolella ne toimivat itsestäänselvinä käynnistäjinä loppuratkaisulle. Tiedämme, että juonenkäänteitä on luvassa ja ne esitetään häthätäisesti ja puolivillaisesti.








...=)

Movie Monday #24 - Eläinystävämme

"Olitko sinä niitä lapsia jotka kuluttivat juuri eläinaiheiset VHS:t puhki?"
En.

"Ehkäpä toivoit joululahjaksi omaa eläinystävää, aivan samanlaista kuin siinä elokuvassa oli?"

En.

"Onko se rakkaus kestänyt tähän päivään asti? " 

Ei.

"Mikä eläinaiheinen elokuva saa sinussa edelleen sen lämpimän tunteen aikaan?"

Nimittäin, olen tietoisesti vältellyt joka. ikistä. eläinelokuvaa jo ihan pienestä asti. Minun sydänparkani ei kestä eläinelokuvia. Vaikka niissä olisi onnellinen loppu, niin kärsin säälistä loppuun vain katsellessani sitä, kun joku näistä eläimistä joutuu vaikeuksiin. No can do.

Mutta, sanon nyt yhden tälläisen elokuvan, jota syytän siitä, että en koskaan samanlaisia katso, nimittäin sellaiset emotionaaliset traumat se on minuun jättänyt. Se on se ensimmäinen ja viimeinen eläinelokuva, jonka katsoin. Dumbo.

Tiedän, tiedän... lastenelokuva, onnellinen loppu, joo joo. MUTTA katsoin sen tosiaan lapsena ja silloin ainakaan ei kestänyt herkkä mieli sitä, kun Dumbo äidistää erotettiin. Se oli jotain aivan kamalaa katsottavaa. Ja nyt keskeytän tämän psykoterapia istunnon tähän, tarpeeksi on kaiveltu lapsuusmuistoja.

Annan Colin Firthin puhua puolestani:





<<edellinen<<                          >>seuraava>>

Orphan Black, 1. tuotantokausi

Viime vuonna Emmy-gaalan aikoihin nousi suuri kohu, kun Orphan Black-sarjan päätähti Tatiana Maslany ei saanut Emmy-ehdokuutta osastaan, ei yhtenä henkilönä, vaan peräti viitenä hahmona. Emmy-akatemia korjasi virheensä tänä vuonna, 2015, kun Maslany oli parhaan naispääosan ehdokkaana häviten Viola Davisille (How To Get Away With Murder). En kyllä yhtään ihmettele miksi ihmiset niin tulistuivat Maslanyn ehdokkuutta jäämisestä. Se, että hän esittää viittä täysin eri henkilöä, on vaikuttavaa.

Oprhan Black kertoo Sarah Manningista (Tatiana Maslany), joka varastaa itsensä näköisen naisen identiteetin, saadaksen tämän rahat ja paetakseen oman tyttärensä kanssa pois väkivaltaisen poikaystävänsä, Victorin, luota. Käy ilmi, että siihen oli syy, miksi tämä toinen nainen näytti Sarahilta; he ovat klooneja ja eivät suinkaan olleet ainoita.

Sarja toimii hyvin trillerinä. Se on jännittävää ja ajoittain saa ihan penkin reunalla pidättää hengitystä, kun sarjan vauhti käy oikein kovaksi. Joka jakso loppuu myös aina melkoiseen cliffhangeriin, että aina on pakko jatkaa seuraavaan. Itse ole bingewatchannut jaksoja Netflixista, että onneksi ei olet tarvinnut noudattaa mitään television ohjelma-aikoja ja odottaa tyyliin viikkoa seuraavaa jaksoa.

Mielenkiintoisinta sarjassa on luonnollisesti nämä kloonit. Sarja on myös hyvin rakennettu siten, että katsojaa pidetään täysin tietämättömänä, Sarahin tavoin, jolloin into katsoa enemmän ja enemmän jaksoja kasvaa, jotta saa tietää näistä klooneista ja heidän luojistaan ja siitä, miksi kloonit ovat luotu, enemmän. Eli todella koukuttava sarja.

Parhaimpana itse pidän Allison Hendrixin hahmoa, joka on tälläinen esikaupungissa elävä futisäiti, joka kuskaa lapsiaan kouluun perheauton kanssa. Jotenkin hauskaa, että tälläinen nainen onkin sitten aika kovis ja osaa pistää hanttiin häntä jahtaavia uskonnollisia kiihkoilijoita ja ihmisiä, jotka haluavat tutkia häntä. En paljasta liikaa, mutta sanonpahan vain, että kun on kyseessä kloonit, niin luonnollisesti monenlaiset ihmiset haluavat päästä heihin käsiksi.

Sitten taas, minkä koen ekan tuotantokauden heikkoudeksi, etenkin ensimmäisten jaksojen, että päähenkilö Sarah eli tämä klooni, joka on kaiken keskiössä, ei ole hirveän mielenkiintoinen hahmo. En vain itse ainakaan pidä häntä näistä klooneista mielenkiintoisimpana. Mutta tämä on pieni haitta, sillä kuten sanottu, Sarah adoptoi toisen klooninsa identiteetin, joten se siitä...

Jos haitoista lisää maristaan, niin jotenkin haittaavia on aina selvästikin katkoille tarkoitetut välit, joissa kuvataan vain rakennuksien ulkoseiniä tyyliin, mutta kun Netflixissa ei ole katkoja, niin sitten katsoja ikään kuin turhaan irtaantuu jakson sykkivästä temmosta, joka totisesti siis on todella kiivas.

Tehokeinona käytetty kauhumusiikki aina kun yksi klooneista (spoiler alert) Helena tulee ruutuun käy myös tuhannen kerran soitettuna vähän väsyneeksi, kun aina kun tämä klooni tulee ruutun niin pärähtää soimaan tämä sama musiikki.

Orphan Black ei ole täydellinen sarja. Sitä on selvästi käsikirjoitettu periaatteella, että jakso kerrallaan ja yritetään sitten sitoa seuraavassa jaksossa nämä ja nämä tapahtumat yhteen jollain oudolla juonenkäänteellä. Tämä, pakostakin, aiheuttaa pahoja aukkoja juonessa ja saa katsojan raapimaan päätään kun jotkin tapahtumat eivät saa päätöstä ollenkaan, esimerkiksi. Mutta päärooli on hieno ja hienoa, että on valittu kloonin sukupuoleksi nainen. Sehän voisi ihan yhtä hyvin olla mieskloonit kyseessä, mutta pelkäänpä, että sarja ei silloin olisi niin vaikuttava. Maslanyn kyky etenkin kuvata äärimmäisiä tunteita kasvoillaan on hyvin upeaa katsottavaa ja onhan se hienoa kun hän pääsee leikittelemään näin monella erilaisella hahmolla. Ja ne cliffhangerit...




Elokuvablogien top 10 -lista Suomessa syyskuussa 2015

Valehtelematta täytyy myöntää, että aamu alkoi melko positiivisin merkein. Nimittäin ylpeänä (vähän liiankin) voin kertoa, että Cinema Lozenge on valittu Suomen elokuvablogien top kymppiin!

Cision -nettisivusto kerää joka kuukausi listoja blogeista, milloin mistäkin aihepiiristä (viime kuukausi oli treeniblogien top 10) ja syyskuussa 2015 vuorossa oli elokuvablogit. Olin todella otettu tästä huomionosoituksesta ja kuljen varmaan loppupäivän tai -viikon tai -kuukauden röyhkeän leveä hymy kasvoillani.

Jos nyt ihan pullistelemaan ruetaan, ja sijoituksia ruetaan tiirailemaan, niin Cinema Lozenge kärkkyy aivan palkintopalleilla, nimittäin kolmosena. Jotenkin on vaikea sulatella, että oma vaatimaton blogini olisi mukamas Suomen kolmas elokuvablogien listauksessa, mutta pakko kai se on uskoa ja olen, taas, enemmän kuin otettu.

:::

Ykkössijalle kiiri nerokkaan Tuopin elokuvablogi Double Feature - suuret onnittelut sinnekin päin!

Kakkossijalta löytyy elokuvablogi nimeltä (kirjoittajan nimi myös:) ...Noir. Tämä blogi on yksi parhaista ja kirjoittajan tyyli käsittämättömän taidokkaan ironista ja humoristista. Sekä ...noir, että Double Feature ovat elokuvablogeina aihetyyleiltään aika kaukana allekirjoittaneen elokuvamausta, mutta arvostan silti todella paljon heidän ansioitaan elokuvista kirjoittavina.

Neljänneltä sijalta löytyy It's Just A Movie -niminen elokuvablogi, kirjoittajanaan horrendous. Itse pidän blogia mielenkiintoisena tietenkin arvostelujen lisäksi myös siksi, että kirjoittaja esittelee todella kattavasti myös oheistuotetta, mitä hän keräilee elokuviin liittyen, sekä esittelee todella laajaa elokuvakokoelmaansa. Hyvä blogi.

Viidenneltä sijalla on Taikalyhty-elokuvablogi (tätä ja seuraavia blogeja (pois lukien #8) en ole valitettavasti itse päässyt sen enempää tutkiskelemaan, mutta nyt kun on nimet ylhäällä, niin eiköhän jossain vaiheessa...)

Kuudentena Kino Kerttu

Seitsemäntenä Filmiliekki

Kahdeksantena olin erittäin iloinen nähdessäni Tiinasen elokuvablogin Puutaheinää. Olen varmaan itse itseni nimittänyt blogin ykkösfaniksi ja täytyy myöntää, että Tiinasen tyyli arvostella elokuvia on varmasti vaikuttanut ellei tietoisesti niin ainakin alitajuntaisesti minunkin arvostelutyyliini todella paljon. Hän osaa todella osuvasti, ytimekkäästi ja silti kärkkäästi kirjoittaa todella purevia elokuva-arvosteluja, joita lukiessa olen revennyt nauramaan enemmän kuin kerran. Jos jotain elokuvablogia suosittelisin lukemaan, niin se on tämä.

Yhdeksäntenä Antti Alanen, Film Diary

ja kymmenentenä Shameless Pile of Stuff, joka on englanninkielinen blogi, mutta hänkin esimerkiksi osallistui yhteiselokuva-arvosteluprojektiin ja kirjoitti silloin suomeksi (jos jollakulla kielimuuri toimii esteenä).

:::

Listaus täällä.





Sydämen soinnut (Music of the Heart)

Meryl Streep saavutti kahdennentoista Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1999 elokuvasta. Hänen roolihahmonsa, Roberta Guaspari on monitahoinen, mielenkiintoinen, aito ja hyvin kirjoitettu naishahmo. Harmi vain, että se on elokuvan ainoa hyvä puoli. Loppu elokuvaa on ennalta-arvattavaa, kliseistä, epäaitoa sekä tylsää.

Streepin esittämä Guaspari on eroamassa sotilasmiehestään, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta. Vietettyään monta vuotta kasvattaen lapsiaan ja muuttaen ympäri maailmaa sotilaskohteesta toiseen, hänelle ei ole kertynyt työkokemusta, jolla saisi työpaikan viulunsoitonopettajana. Hän kuitenkin saa mahdollisuuden eräästä Harlemin koulusta alunperin sijaisopettajana. Opettamalla viulunsoittoa kovia kokeneille lapsille, muuttaa hän pikkuhiljaa lapsien mahdollisuuksia ja tekee naapurustosta ja kaupunginosasta paremman. Samalla kuitenkin perhe-elämän ja työuran mahdollisuuksien yhdistäminen käy vaikeammaksi hänelle.

Streep on luonnollisesti täydellinen. Mutta nyt vaihteeksi minun on kehuttava hyvin kirjoitettua, monipuolista ja moniulotteista hahmoa - naishahmoa elokuvan pääosassa. Usein naisnäyttelijöille tarjotut roolit ovat arkkityyppejä. On äiti-rooli ja on huoran rooli ja roolit ovat usein tyypillisesti vain jotakin yhtä piirrettä. On se pyhimys-rooli, joka on aina joka tilanteessa hymyilevä, lämpöä antava - usein - äiti. Tai sitten on paha nainen, ilkeä, omahyväinen - kaikkia pahoja piirteitä omaava nainen. Mutta tässä meillä on nainen, joka on keski-ikäinen, välillä hyvinkin empaattinen ja iloinen ja auttava ja mukava ihminen, joka haluaa auttaa kanssaihmisiään. Sitten taas välillä hänellä on huono päivä ja hän ei koekkaan velvollisuudekseen olla huutamatta huonosti käyttäytyvälle lapselle. Myös, aidon ihmisen tavoin, hän on eri asioita eri ihmisille elämässään. Hän käyttäytyy erilaisesti ollessaan luokassa opettamassa, kuin komentamassa kotona lapsiaan tai ollessaan treffeillä miesystävänsä kanssa. Ja tälläisiä rooleja näkee aniharvoin. Liian usein roolihahmot pelkistetään vain tiettyyn piirteeseen. "Tässä on nyrpeä hahmo ja tässä on iloinen hahmo" ja sitten he tietenkin ovat aina vain nyrpeitä tai aina vain iloisia. Mutta eihän se oikeasti mene niin.

Haluan myös nostaa esille Angela Bassettin hienon roolityön. Kuinka harmi, että näinkin hieno näyttelijä, joka saa näinkin pienessä ja vaatimattomassa roolissa saa aikaan hienon roolisuorituksen, ei ole pystynyt tekemään uralla läheskään kaikkea, mihin hänellä olisi mahdollisuudet. Taas kertoo jotain käsikirjoittajien kirjoittamista rooleista tai oikeastaan tuottajien ja studiopomojen tarjoamista mahdollisuuksista, joita (Viola Davisia siteeraten:) ei ole.

Mutta sitten, on valitettavaa, että itse elokuva ei läheskään yllä näiden kahden näyttelijän tasolle tai hyvin luodun pääroolin tasolle. On oikeastaan aika kamalaa katsottavaa, kun noin vain Streepin valkoinen, keskiluokkainen nainen tallustelee ns. getto-kouluun (englanninkielessä termi: inner-city school), jossa lapset oikeasti varmasti käyttäytyisivät huonosti ja eivät todellakaan käyttäytyisivät kuin pienet enkelit vähän kun joku vanhempi valkoinen rouva käskee. Ja tämä kirjaimellisesti tapahtuu ensimmäisellä tunnilla, tuosta noin vain - kuin joku jumala vain napsauttaisi sormiaan. Ei, oikeasti harvaa lasta saisi keskittymään viulunsoittoon noin helposti.

Juonenkulku on selvää jo alusta asti. Yht'äkkiä koko naapurusto on opettajan takana ja kaikki kollektiivisesti ihastelevat kuinka lapset soittavat viulua niin hienosti ja ovat tyyliin valmiina heittäytymään vaikka luodin eteen, jotta lapset saavat jatkaa viulunsoiton opettelemista, ihan kuin se olisi tärkeintä heidän elämässään. Miksi täytyy tapahtumia pelkistää näin? Kohtaus, jossa pääsemme tähän kliimaksin loppukonserttiin on suorastaan surkuhupaisaa katsottavaa kun koviksen omaiset äijät kaikki pällistelevät virne kasvoillaan kun ihmiset lavalla soittavat viulua! En ihan usko. Ai niin, paitsi, että tarina on tosi...

P.S. Oli todella outoa nähdä Holmes NYC:in Kapteeni Gregson (Aidan Quinn) nuorempana

P.P.S. aiheutti muuten pienoisen nauruntyrskähdyksen/shokinomaisen reaktion tajuta, että Wes Craven (levätköön rauhassa) on ohjannut elokuvan. Craven, joka tunnetaan monista kauhuelokuvistaan, kuten Scream-elokuvista, kuoli aikaisemmin tänä vuonna (30.8.15).

P.P.P.S (?) Täältä voi nähdä lisää oikeasta Roberta Guasparista ja todella, elokuvassa esitetyistä, oikeista tapahtumista.





...=)








Rakkauden kahvila (Feast of Love)

En haluaisi toimia mitenkään Netflixin epävirallisena mainostajana tai mitään, mutta kyllä se mut niin hyvin tuntee! Jatkuvasti kun olin menossa Netflixiin katsomaan jotain ihan muuta, valmiiksi jo mielessä ollutta, syötti se vaan ehdotukseksi tätä elokuvaa. En lämmennyt ehdotukselle heti alkuun, lähinnä siksi, etten ollut koskaan kuullut elokuvasta.

Alkutekstien aikana kävi ilmi, että elokuvan on ohjannut Robert Benton. Nimi kuulosti tutulta, mutta en siinä samassa sitten yhdistänyt, mistä mies oli kotoisin. No selväähän se oli, Bentonhan on legendaarisen mestariteoksen Kramer vs. Kramerin upea ohjaaja. Ei siis ihme, että pidin tästäkin.

Nyt kyllä leffan englanninkielinen nimi taistelee kaameudessaa suomalaista vastinettaan vastaan. En tiedä kumpi on kauheampi nimi - kumpikaan ei sovi yhtään leffan aihepiiriin. Toki muutamat kohtaukset sijoittuvat kahvilaan, mutta en silti ymmärrä, miksi se olisi rakkauden kahvila. Ei se elokuva kerro mistään kahvilasta. En myöskään ymmärrä, miksi elokuvan nimi on Feast of Love, toki elokuvassa käsitellään rakkautta, mutta miten se liittyy juhla-ateriaan mitenkään on täysin kummallista.

Nimestään huolimatta viihdyin elokuvan parissa. Vaikkakin se on on kovin kaavamainen ja ennalta-arvattava ja vähän imeläkin, minä ainakaan en voinut olla hymyilemättä elokuvan nuoren parin Roomeo ja Julia-tyyppiselle, elämää suuremmalle rakkaustarinalle, jota oli kovin fantasianomaista ja tavallaan eeppistäkin seurata. Nykyisin ei uskalleta enää kirjoittaa rakkaustarinoita sellaiselle intohimolla ja voimalla, koska saatetaan pelätä ehkä kliseitä tai naiivutta, mutta eikö rakkaus ole juuri sitä?

Kavahdin kun tajusin, että elokuvan pääosassa on Greg Kinnear, näyttelijä, joka ei ole oikein missään vaiheessa saavuttanut alitajuntaani minkäänlaista kuvaa itsestään. Hän on vähän sellainen joka paikan haahuilija, josta ei oikein ota selvää. Siksi oli positiivinen yllätys huomata, että hän oli juuri oikeassa roolissa, miehenä, jota käy sääliksi, mutta silti ymmärtää, miksi naiset hänen luotaan kävelevät niin vain pois.

Morgan Freeman on tietysti tajuttoman upea. Olenko jo sanonut, että hänen kertojaäänensä on jostain toisesta maailmasta. Ai? Olen. No totesin sen sitten uudelleen. Oikeastaan Freeman on kuin laadun takaaja elokuvassa. Hänen kohtauksensa tekevät elokuvasta kuin elokuvasta siedettävää ja hän on aina mielenkiintoisin elokuvassa. Ihailen tätä näyttelijää niin paljon kuin voi näyttelijää ihailla.

Jane Alexander näytteli myös Bentonin Kramer vs. Kramerissa. Hauskaa, että he ovat työskennelleet yhdessä niin monen vuoden jälkeen. Molemmissa rooleissaan Alexander on loistava ja saa ajattelemaan, että häntä tulisi nähdä enemmän. Hän on valitettavan uponnut tälläisiin sivurooleihin, jos pääsee niissäkään esille.

En olisi varmaan kiinnittänyt Margo Martindalen esittämän ennustajaan mitään huomiota, ellei kyseinen näyttelijä olisi tehnyt suurta vaikutusta elokuvassa August: Osage County ja tämä elokuva vain vahvistaa käsitystäni hänestä. Alexanderin tavoin pahasti sivuosiin jämähtänyt näyttelijä, jolla olisi mahdollisuudet niin paljon parempaan.

Pidin. Ehkä olen romantiikan nälkäinen, joten suosittelen kaltaisilleni, muita varoitan koskemalla tähän pitkällä tikullakaan - ei ole teidän tyylilaji, älkää edes yrittäkö...



...=)





Movie Monday #23 - Tuntematon

"Valtavirran ja massamedian jalkoihin jää usein hienoja pienempiä teoksia. Niillä ei ehkä ole miljoonabudjettia ja suunnatonta mainoskampanjaa. Nyt on tilaisuutesi suositella elokuvaa, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. "

 Auts... Nyt on paha. Nimittäin allekirjoittanut ei kyllä katso sitten juuri mitään Hollywoodin ulkopuolelta. Tarkoituksella välttelen oikein elokuvia, joiden pääosassa ei ole Anne Hathawayta tai Angelina Jolieta. Ja kaikkihan heidän elokuvistaan on kuullut.

Siksi tämän kertainen vastaus on ihan paukkupanosten ampumista pimeässä, ehkä joku näistä elokuvista on tuntematon jollekulle:


<<edellinen<<                 >>seuraava>>

Ihmisen pojat (Children of Men)

Psykologiassa on ilmiö, joka tunnetaan sivustakatsojaefektinä. Silloin hätäänjoutunutta ei auteta, erinäisistä tekosyistä johtuen. Saatetaan kuvitella, että itse ei osaa auttaa tai turvautua siihen ajatukseen, että joku toinen varmasti auttaa. Silti itse olen huomannut, että äärimmäisen kriisin, hädän tai katastrofin keskellä ihmiset toimivat päinvastoin, he auttavat oman henkensä uhalla vaikka täysin vierasta ihmistä.

Alfonso Cuaronin vuonna 2006 valmistuneen sci-fi-trillerin ensimmäisinä hetkinä Lontoon keskustassa räjähtää kahvila. Vain sekunteja aikaisemmin sieltä on kävellyt ulos Clive Owenin esittämä entinen aktivisti Theo Faron. Hän elää lähitulevaisuuden maailmassa, jossa jonkinlaiset sodat,, pakolaisvirrat ja ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ympäriinsä ja vain Lontoo näyttäisi olevan jonkinlaisessa valtiollisessa hallinnassa ja näin ollen lähes ainoa paikka maailmassa, jossa ihmiset pystyvät elämään normaalia elämää. Ainoana puutoksena lapset. Nimittäin tässä dystopiassa viimeisin lapsi syntyi kahdeksantoista vuotta sitten. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Faron kohtaa raskaana olevan naisen.

Mitä ohjaaja Alfonso Cuaron saavuttaa tällä elokuvalla, on täydellisyyden. Tässä meillä on upeasti kerrostettu, syvällinen, pohtiva draama, joka toimii myös erittäin klaustrofobisena ja ahdistavana jännityselokuvana. Elokuva ikään kuin puristuu loppua kohti, jolloin Cuaron todella pääsee leikittelemään kuvaustekniikoilla, tyylillä sekä temmolla. Olemme kirjaimellisesti sodan jalkoihin heitettynä, käsissämme ihmiskunnan tulevaisuus ja tämä taakka - sen joutuu jokainen katsoja elokuvateatterin penkissä kantamaan.

"Hengästyttävän täydellinen"

Vaikka koen, että avoin loppu olisi ollut vielä täydellinen silaus upean realistiselle ja pelottavan uhkaavalle tulevaisuuskuvalle, niin en paljosta pysty valittamaan. Tematiikka, jota Cuaron käyttää on ajatuksia herättävää. Miksi päähenkilö Faronille paljastuu tieto vauvasta keskellä heinien täyttämää latoa, aivan kuten eräät henkilöt kuten Maria, Joosef ja Jeesus joku 2027 vuotta sitten? Ja miksi elokuvan viimeinen kohtaus tapahtuu soutuveneessä ulapalla, muistuttaen aivan yhtä kertomusta arkista ja miehestä nimeltä Nooa?

Eikä tässä vielä kaikki. Cuaron ei tosiaankaan tyydy vain historiallisiin, raamatullisiin, tarunomaisiin viittauksiin, vaan heijastaa elokuvassa jatkuvasti nykypäivän politiikkaa, ongelmia ja niiden suhdetta niin mediaan, taiteeseen kuin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Aina välillä Cuaronin kamera zoomaa pois päähenkilöstämme ja välittää meille tietoa hänen selkänsä takana tapahtuvista asioista, kuten pakolaisten häkittämisistä, nälkiinnyttämisestä ja loppujen lopuksi jopa teurastamisista. Irrottaessaan otteensa päähenkilöstä, tekee Cuaron katsojalle selväksi, että nämä ovat elokuvasta ja siis päähenkilöstä riippumattomia asioita, eli voisivat aivan hyvin olla tosia - kuten totta puhuen ovatkin - myös elokuvan ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva siis kulkee koko ajan omalla metatasollaan ajankohtaisuudellaan.

Tämä tietenkin tuo myös lisäpaineensa elokuvaan. Katsojan on helpompi samaistua elokuvan maailmaan, kun se muistuttaa niin kovin paljon omaamme. Siksi vastoinkäymiset näinkin yksityiskohtaisessa tulevaisuuskuvassa iskoistuvat katsojaan kovin henkilökohtaisesti ja siten elokuvan ote, jännityselokuvan ote saa hallun.

Olin positiivisesti vaikuttunut Julianne Mooren virkistävästä roolityöstä. Hän on itselleen melko poikkeuksellisessa roolissa. Moore, joka on tottunut näyttelemään kireitä, pinnallisia ja yläluokkaisia naisia, onkin tässä kapinallinen, rento, salaperäinen, mutta kuitenkin älykäs ja mielenkiintoinen. Clive Owen on aina vaikuttava. Hän näyttelee roolinsa hyvin, jossa hän yleensä joutuu jonkinlaiseen peliin, josta ei aluksi ota selvää, mutta lopulta nousee voittajaksi. Michael Caine on aina yhtä vakuuttava älykkäänä, joskin tässä myöskin älyttömän miehenä. Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam komppaavat loistavasti, lyhyillä kohtauksillaan.

Eritoten haluan korostaa elokuvan kuvuasta, nerokkaan, nerokkaan Emmanuel Lubezkin toimesta. Tämä elokuva elää ja hengittää visuaalisuutta. Itse asiassa dialogia ei juuri edes käytetä, tosin sekin käytetään nerokkaasti, mutta lavasteet, kamerakulmat, miljöö ja se, mitä elokuva näyttää ruudussa ja jättää sen ulkopuolelle luovat raskaasti hengittävän, kokonaisvaltaisest syvällisen teoksen, jonka eri tasoja voisi tulkita ajan loppuun asti. Hengästyttävän täydellinen.







...=)




V niin kuin Verikosto (V for Vendetta)

Huono.






...=)

Kaiken teoria (The Theory of Everything)

On melko kummallista, että kaksi brittiläistä elämäkertaa, kuuluisista tiedemiehistä ilmestyy samana vuonna ja molemmat keräävät ison liudan Oscar-ehdokkuuksia. Pääosanesittäjät Eddie Redmayne ja Benedict Cumberbatch (The Imitation Game) olivat vielä rinta rinnan ehdolla parhaan miespääosan Oscarin saajiksi. Redmayne päätyi voittamaan himoitun patsaan. Vielä kummallisempaa on se, että Kaiken teoria onnistui saamaan niin paljon huomiota huomattavasti paremman elokuvan The Imitation Gamen varjosta.

Eddie Redmayne näyttelee kuuluisaa astrofyysikkoa, Stephen Hawkingia, joka sairastuu hänen kehoaan lamauttavaan ALS-sairauteen. Hänen vaimoaan näyttelee Felicity Jones.

Kaiken teoria on melko perinteinen rakkaustarina. Sen lisäksi se on melko perinteinen elämäkerta. Sen lisäksi se on melko perinteinen Oscareita kalastava syötti, johon Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet tuntuvat kerta toisensa jälkeen lankeavan. Kaiken teorialla on kaikki Oscariin edellytettävät piirteet. Kyseessä on brittiläinen historiallinen elokuva, elokuvan kuvaama ajanjakso alkaa 1960-luvulta. Kyseessä on elämäkerta kuuluisasta miehestä. Kyseessä on elokuva sairaudesta. Oscarit rakastavat näitä piirteitä.

Ei sen puolen, on Kaiken teorialla omiakin ansioita. Olin varsin yllättynyt elokuvan henkeäsalpaavasta rakenteesta, joka käytti lumoavasti hyväkseen Johann Johanssonin musiikkia ja Hawkingin itsensä leipätyön aihetta; aikaa. Elokuvan rakenne ikään kuin leikittelee tällä ajan teemalla ja se luo oman ulottuvuutensa ja tempaa katsojan mukaan, myös upealla kuvauksella. Ja onhan Hawkingin tarina tarpeeksi elokuvallista, että sitä kannattaakin hyödyntää.

Kuitenkaan, emme onnistu lähtemään näistä elokuvan lähtökohdista juuri kauemmas. elokuvan käsikirjoitus on suhteellisen tyypillinen ja tämäkin on vain yksi näkemys lisää elämäkerta-genreen. Lisäksi se sortuu siihen iänikuiseen ongelmaan (, josta aina valitan elämäkertojen yhteydessä), että yritetään tiivistää henkilön koko elämänkaari yhteen kaksituntiseen. Se on vain liikaa asioita puristettavaksi pienen pieneksi elokuvaksi. Se saa aikaan tunteen, että ei ehditä keskittymään juuri mihinkään osa-alueeseen kyseisen henkilön elämästä. Myös tämän elokuvan kanssa tulee ahdistava olo, kun elokuva on koko ajan liikkumassa eteenpäin ja katsoja tajuaa, että eihän hän ole tässä kuin vasta kaksikymppinen eli vielä on montakymmentä vuotta käsiteltävänä....

Redmayne ja Jones nyt ovat joten kuten valppaina rooleissaan, mutta ei heille kauheasti tehtävää anneta. Kuten todettu, elokuva ei onnistu nousemaan lähtökohdistaan ja tuloksena on valitettavan tyypillinen, ennalta-arvattavan tylsä elokuva - yksi muiden joukossa.





...=)


My Blueberry Nights (My Blueberry Nights)

Pistin tämän leffan päälle, koska siinä oli Jude Law ja Rachel Weisz. Ilmeisesti Wong Kar-wai on aasialaista elokuvateollisuutta vähän intohimoisemmin seuraaville jonkinlainen jumala, jonka omalaatuinen, esteettinen ja erilaisilla tunnelmilla leikkivä tyyli on syvällisempää, kuin voi edes sanoin kuvailla.

Täytyy kyllä myöntää, että olihan se elokuvan kuvaus ihan virkistävää vaihtelua tavalliseen Hollywoodilaiseen visuaalisuuteen ja siten ehkä nostaa elokuvaakin vähän seuraavalle tasolle, vaikka elokuvaan saattaa olla vaikea ajoittain keskittyä.

Ei siinä, ihan sympaattinen elokuva on kyseessä. Pidin elokuvan melankolisesta haikeudesta ja samanaikaisesta kypsyydestä, joka löytyi kuvauksesta; miten näimme tapahtumat useasti ikkunan takaa tai kuinka saatoimme saapua tilaan, jossa kohtaus on jo käynnissä. Koen myös, että elokuvan rakenne - tauotus, kuinka se hengittää, oli toteutettu mielenkiintoisesti. Elokuva ei etene klassisen juoniarkin mukaan, vaan yhdessä hetkessä olemme seuraamassa toisten ihmisten maailmaa ja seuraavassa toisten. Hieno kokonaisuus, joka on valitettavasti jätetty sellaiseksi. Nimittäin kun elokuva pyrkii olemaan niin hauras ja syvällinen ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, unohdetaan ajatella katsojaa ja kuinka mielenkiintoista hänen on elokuvaa seurata.

Tosin, ehkä se ei ole tarkoituskaan. Koen, että elokuva piti otteessaan ihan vain heittämällä katsojalle erilaisia tunnelmia, aina öisestä New Yorkilaisesta kahvilasta, pölyiseen Teksasilaiseen baariin. Kaiken kaikkiaan virkistävä tuulahdus erilaista elokuvantekemistä.











...=)