Arvostelu: Captain Fantastic

Mortensenin Viggo sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden tästä indieleffasta vuodelta 2016. Se kertoo omavaraisesta perheestä, joka kasvattaa jälkikasvuaan irtautuneena nyky-yhteiskunnasta jossain Amerikan villissä luonnossa. En tiedä onko ideologiana jonkinsortin anarkia, vai bohemia, mutta perheenjäsenille menetelmä tuntuu luonnistuvan. He kykenevät niin metsästämään oman ruokansa kuin siteeraamaan Nabokovia tai Chomskya ulkomuistista. Jännä sinänsä, että näinkin sivistyneessä perheessä Hobbesit tai Rawlsit tuntuu olevan pannassa.

Olen itseasiassa viime aikoina yrittänyt opiskella enemmänkin anarkismia, pääsemättä kuitenkaan sen pidemmälle. Minusta se on ideologiana vain kovin paradoksaalinen. Mutta sitten sattumalta tuli katsottua Captain Fantastic, ja kyllä jotenkin aloin lämmetä ajatukselle. Sinänsä elokuva olikin syvällinen pohdiskelu aiheesta, että katsoja ymmärtää sekä syyt irtautua yhteiskunnasta, että myös yhteiskunnan näkökulman. Onhan se nimittäin myös aikalailla lasten hyväksikäyttöä kasvattaa heidät erakkoina metsässä, mutta toisaalta kuka tahansa kenellä on silmät päässä näkee, että ei tämä elämäntapa, jota länsimaissa varjellaan henkeen ja vereen, kyllä mikään paratiisi ole videopeleineen, tositv-sarjoineen, suuryrityksineen ja epäterveellisine elämäntapoineen.

Itse elokuvalliset ansiot ovat mielestäni ajoittain ala-arvoiset. Tässä on selvästi lähdetty hakemaan jotain imelää indie-vibaa, joka tuntuuu oudon päälleliimatulta. Esimerkiksi kuvassa vilahtelee koko ajan jotkut ihme bokeh-efektit, vaikka linssi ei osottaisi valonlähdettä päinkään. Tämän tarkoitus on ilmeisesti kuvastaa jotain sielukkuutta tai vastaavaa, mutta se jäi vain surkuhupaisaksi jäljiltelmäksi ja jätti karvaan maun suuhun. Lisäksi katsoja jostain syystä pysyy koko ajan kädenvarren verran etäällä hahmoista ja tapahtumista, jolloin elokuva jättää aina piirun verran kylmäksi. Olisin halunnut päästä enemmän iholle. Ehkä pidempi kesto olisi auttanut asiaa. Etenkin elokuvan alussa olisi pitänyt käyttää huomattavasti enemmän aikaa perheen sisälle pääsemiseen.

Mutta käsikirjoitus on aivan ihmeellinen. Samalla se tuntuu itsestäänselvältä - kuin tämä tarina olisi aina ollut olemassa ja samalla äärettömän mielenkiintoiselta, syvälliseltä ja totuudelliselta. Olin syvästi kiinnostunut elokuvan esittämistä kysymyksistä ja pidin siitä, että varsinaiseksi protagonistiksi ja antagonistiksi muodostui henkilöhahmojen sijaan kaksi ideologiaa - jotka kylläkin sitten heijastuivat henkilöhahmoissa. Myös henkilöhahmot olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja. Vaikka lapsia oli tyyliin sata, saatiin heitä luotua omiksi persoonikseen. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta silti heidät kaikki uskoi eristäytyneenä kasvatetuiksi - ainakin tarpeeksi määrin siinä suhteessa, että juoneen ei muodostunut syvempiä aukkoja.

Mortensenille en silti valitettavasti olisi Oscar-ehdokkuutta myöntänyt. Hän on ehkä iso osasyy sille, miksi elokuva jättää katsojan irtonaiseksi tapahtumista. En saanut otetta Mortensenin ratkaisuista. Hän oli läpi elokuvan oudon eleetön ja puinen. Halusin ravistella häntä hereille. Mikä on sääli, sillä tällaisella roolilla olisi päässyt revittelemään kaikella mielikuvituksensa voimalla. Ehkä Mortensen vain näytteli roolin eri tavalla, mitä olisin halunnut ja kyse on täysin subjektiivisista asioista. Toiset ehkä uskoivat hahmoon enemmän, kun se oli vakavampi. Sellaisen miehen uskookin voivan eristää perheensä yhteiskunnasta... ehkä...

Kaiken kaikkiaan, hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta, elokuvassa oli monia monia hienoja kohtauksia. Osassa jopa pääsin eläytymään täysillä. Elokuva myös jätti minut inspiroituneeksi. Se on jo paljon se ja harmittaa niin paljon, että tässä tämä elokuva jäi vajaaksi. Tämä olisi voinut olla jotain todella hienoa. Jäin pohtimaan sen esittämiä kysymyksiä ja ennen kaikkea uskoin kuvausta tästä perheestä ja heidän kautta peilatusta tematiikasta, joka oli moninainen. Elokuvan viesti tuntui silti olevan se, että elämää kuuluu elää intohimolla ja se koskee myös lasten hankkimista ja kasvattamista. Älkää antako arjen harmauden viedä perhe-elämästä iloa ja seikkailun tunnetta pois. Tehkää kaikkenne lastenne eteen.

Arvostelu: Mary Poppins Returns

Ylistetyn ja nerokkaan [1] Rob Marshallin ohjaama jatko-osa Mary Poppins Returns tarjoaa Emily Bluntin version Julie Andrewsin alkuperäisestä roolista lastenhoitajana, joka auttaa Banksin perheen lapsia Lontoon lamavuosina. Kaikkien mittareiden mukaan jatko-osa onnistui tavoittaamaan alkuperäisen elokuvan taian. Elokuva on tuottanut jo rutkasi rahaa, reilusti yli kolmesataa miljoonaa dollaria ja keräsi kasan Oscar-ehdokkuuksia [2].

Pakko sanoa, että elokuvan katsominen muistutti hyvin paljon alkuperäistä. Tässä on selvästi pitäydytty toimivaan kaavaan ja hyvä niin. Erityisesti leffa toimii mielestäni lastenleffana. Ja aina on tietysti mukavaa, kun elokuva ottaa teemakseen mielikuvituksellisuuden. Loistava teema ja siitä saa niin hyvin elokuvallista materiaalia. Fantastiset elementit toimivat hienona vastapainona Lontoon harmauden ja lama-ajan kuvauksen kanssa. Lisäksi elokuvan viesti siitä, että omat vaikeudet voi kohdata päättäväisyydellä ja siitä, ettei niitä edes tarvitse ottaa niin tosissaan, on voimauttava myös aikuiskatsojalle. Mielikuvituksellisuuden kuoleminen kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on resonoivaa tematiikkaa.

Ja nimenomaan tässä koskettaa se mielikuvituksellinen maailma, joka tässä loihditaan. Siinä Rob Marshall on mielestäni vahvimmillaan; näiden taianomaisten maailmojen luomisessa. Tässäkin kaikki lavastuksesta puvustukseen on laatua A+. Kunpa nykyään tehtäisiin enemmänkin tällaisia elokuvia, jotka muistuttaisivat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Isot ja immersiiviset lavasteet ja kunnon puvustukset. Mutta niin se vain on, että nykyään taitaa olla helpompaa vaan heittää CGI-efektit kehiin ja oikeasti olla laittamatta rahaa aitoihin elokuvallisiin elementteihin.

Kaikesta huolimatta kaiken koossa pitävä liima oli kuitenkin Emily Blunt. Olisin ehkä itse antanut hänelle Oscar-ehdokkuuden jo hänen pääroolistaan elokuvassa Sicario tai viimeistään tänä vuonna A Quiet Place -vedostaan, mutta vahvimmin hän kärkkyi palkintopallia tällä roolillaan, jossa oli ehdolla kaikkiin muihinkin palkintoihin. Oscareissa jäi sitten nielemään pölyä. Ei tämä nyt ehkä kaikkien aikojen paras roolisuoritus ollut, mutta hän silti kosketti minua. Hän osaa loihtia mielenkiintoisen yhdistelmän iloa ja kaihoa. Jotain mikä on ominaista Mary Poppinsin mysteeriselle henkilöhahmolle, joka tulee ja menee tuulenpuuskien mukana, jättäen kuitenkin ikimuistoisen jälkensä kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin. Katsoja uskoo, että kaikki muistavat hänen nimensä. Mutta ehkä siinä on Bluntin ongelma, että hän tekee niin varmaa ja virheetöntä jälkeä, että hän ei ole mikään Julia Roberts tai niin ikään Meryl Streep, jotka puskevat vaikka väkisin valkokankaalta katsojan syliin ja pakottavat palvomaan polvilleen. Blunt on enemmän kuin hyvä ystävä, jonka näkemisestä aina ilahtuu, kuin suuri diiva, jota ylistäisi. Siksi hänet on helppo aliarvioida.

Perheen nuorinta mukulaa esittänyt näyttelijä uppoaa samaan kategoriaan Bird Box-tytön [3] kanssa. Tuolla hymyllä tullaan vielä valloittamaan monia sydämiä...

Dirty John, 1. tuotantokausi

Connie Brittonin ja Eric Banan tähdittämä trilleriminisarja nappasi läjän Golden Globe- ja Critics' Choice-ehdokkuuksia ja nousi jonkinmoiseksi yllätyshitiksi. Se kertoo naisesta (Connie Britton), joka rakastuu psykopaattimieheen (Eric Bana) tyttäriensä (Juno Temple ja Julia Garner) vastustuksesta huolimatta.

Sarja on säälittävän lyhyt ja silti siihen on onnistuttu tuuppaamaan kaksikin takaumamuistelojaksoa, joiden tarkoitusperä sarjan kokonaisarkin kannalta jää vähän tuulesta temmatuksi. Ensimmäinen jakso sarjassa on hyvä, sillä se on verhottu mysteeriin. Mutta seuraavat jaksot ovatkin jo lähinnä ärsyttäviä. Eric Banan tönkkö roolisuoritus on se, mikä mielestäni lopulta upottaa sarjan. Jos katsoja uskoisi, että häneen voisi rakastua, niin ehkä hänen hahmonsa psykopaattisuus olisi kylmäävämpi paljastus, mutta ensisekunneista lähtien Bana näyttääkin niin sarjamurhaajalta, että lopputuloksena on vain epäusko kaikkia tapahtumia kohtaan.

Toisaalta Connie Britton näyttelee hahmonsa juuri niin hömeliäällä tavalla, että noin sisältä lahon ihmisen uskoisikin rakastuvan sarjamurhaajaan. Hienoin kohtaus sarjassa tulee hänen taholtaan, kun hän viimein löytää oman selkärankansa ja astuu miestään vastaan vaatekaapissa, juuri kaikista paikoista.

Myös Brittonin tyttäristä pidin. Juno Templen vetovoimaa olen aiemmin ihmetellyt, mutta tämän avulla viimein hokasin hänen jujunsa. Sinänsä siis katsomisen arvoinen sarja, sillä katsellen Templen urakehitystä, ainakin tuntuu siltä, että häntä tulemme jatkossakin vielä katselemaan nimekkäissäkin osissa. Hän oli täysin tulinen ja voimakas roolissaan.

Julia Garner oli ajoittain hieman ärsyttävä, mutta se johtui varmasti vain roolistaan. Se vähän mitä häntä jossain muualla olen nähnyt, niin en usko, että hän on näyttelijänä yhtä väsyttävä, joten sinänsä hienoa työtä, että pystyy epämiellyttävään rooliinkiin uppoamaan.

Sarja oli ihan laadukkaasti tehty. Ja lopussa sai jopa vähän haukkoa henkeään, kun ei tiennyt kenen nirri se lopulta lähtisi. Mutta harmi vain, että uskottavuuteen ei oltu panostettu ihan sillä intensiteetillä, mitä tällaiset psykopaattikuvaukset vaatisivat. Jännä nähdä, miten joku Zac Efron tulee pärjäämään tulevan Ted Bundy-leffansa kanssa. Jos ja kun nämä toimivat, ne ovat todella hyytäviä, mutta huonoimmillaan ne ovat vähän tällaisia Dirty Johnin tapaisia vetisiä pahvinpaloja.

Arvostelu: Taxi Driver

Travis (Robert De Niro) on newyorkilainen taksikuski, joka rakastuu presidenttiehdokkaan vaalikampanjassa työskentelevään Betsyyn (Cybill Shepherd). Entinen merijalkaväen sotilas, Travis on eleissään karkea ja tulee tahtomattaan loukanneeksi Betsyä, jonka takia tämä dumppaa Travisin. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Juonikuvauksen kirjoittaminen on oikeastaan 100-prosenttisesti yhdentekevää Taxi Driverin kanssa. Kirjoittaisin juonesta mitä vaan, vaikka loppuratkaisun auki, niin se ei siltikään aloittaisikaan kuvaamaan elokuvaa. Niin ikään minun säälittävät yritykseni riipustaa mietteitä elokuvan rajoja rikkovasta ilmaisuvoimasta tulevat jäämään auttamattoman säälittäviksi.

Scorsesen paras elokuva. Jonkinlainen surrealistinen, ekspressionistinen ja impressionistinen mestariteos. Elokuvan jokainen solu tikittää tiiviisti samaa rytmiä - kuvauksesta, musiikkiin ja roolisuorituksiin. New Yorkin kaduista tulee todellisuuden ja mielikuvituksen rajamaastossa häilyvä kanvas, jolle Scorsese maalaa verisen tematiikkansa räjähdyksen muodossa.

En tiedä pystynkö koskaan pääsemään sisälle De Niron roolityöhön. Ne psykologiset ulottuvuudet, joihin hän ulottuu, ovat todella syvällisiä. Kohtaus kohtauksella hänen hahmonsa kokee asiat niin syvällä pinnan alla, että katsojan on sitä vaikea edes huomata, mutta silti hän tietää, että ne tapahtuu. Olen jokseenkin hämmästynyt, kuinka moni on vain tyytynyt leimaamaan Travisin psykopaattiseksi hulluksi, mutta minä en lukenut hahmoa jotenkaan ollenkaan niin. Minusta tällainen tulkinta on liian pelkistävää ja yksinkertaistavaa. Mitä tapahtuu tämän hahmon mielessä on jonkinlainen kemiallinen reaktio lapsuuden kasvatusta, sodasta aiheutuvia traumoja sekä egon, super-egon ja idin käymää kamppailua moraalista.

Jotkut ovat katsoneet elokuvaa komediana, toiset kauhuna, kolmannet trillerinä, neljännet yhteiskunnallisena satiirina. Minulle tämä näyttäytyy puhtaasti psykologisena draamana, joka tällä kertaa mielenkiintoisesti manifestoituu myös ympäröivässä miljöössä. Mutta tämä monitulkintaisuus lienee vain osoitus elokuvan nerokkuudesta. Luultavasti tulee vaatimaan monia uusintakatselukertoja, että pääsee paremmin analysoimaan elokuvan kerroksia, tematiikkaa ja kerrontaa.

Arvostelu: Fences

Denzel Washington uhriutuu, marmattaa ja vinkuu läpi kahden tunnin leffan samaan aikaan kun häntä jostain käsittämättömästä syystä rakastava perhe (ml. Viola Davis) itkevät, pelkäävät ja vikisevät Denzelin tossun alla.

Ymmärrän, että alkuperäinen näytelmä on kirjoitettu nimekkään August Wilsonin kynästä erilaisessa ajassa, mitä nyt elämme. Mutta miksi, oi miksi Denzel Washington, elokuvaversion ohjaaja on päättänyt tarttua tarinoista juuri tähän? Näytelmä muistutti oikein suomalaista teatteriperinnettä, jossa juopot miehet räyhäävät hellan vieressä ahertaville vaimoilleen.

Ainoa aspekti, jossa Fences onnistuu vähän nousemaan tällaisen tematiikan yläpuolelle, on kun se ottaa keskusteluun mukaan rodun ja ihonvärin. Sinänsä Washingtonin päähenkilö tarjoaa mielenkiintoisen symbolin sille, mitä ihmisen psyykeelle voi tapahtua tällaisissa olotiloissa.

Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä tosin. Viola Davis suorastaan kerjää katsojaa kiinnittämään itseensä huomiota. Denzel Washington on kuin syntynyt tällaiseen uhmakkaaseen papparooliin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin perheen poikaa esittänyt Jovan Adepo. Hän tuntui jotenkin solmivan kiinni myös muiden näyttelijöiden roolisuorituksia ja toi elokuvan yhteen.

Arvostelu: Yksityiselämä

Paljon hehkutusta osakseen saanut, Tamara Jenkinsin uusin, Yksityiselämä kertoo pariskunnasta (Kathryn Hahn ja Paul Giamatti), joka kamppailee lapsettomuuden kanssa. He ravaavat niin hedelmöityshoidoissa kuin adoptioklinikoilla. Pakka sekoittuu entisestään, kun miehen veljentytär muuttaa asumaan heidän luokseen. Hyvin vähäeleinen, riisuttu ja koruton draama vakuuttaa sellaisenaan. Näin draamaa tulisikin tehdä. Pidin hahmoista ja hienot näyttelijäsuoritukset toivat itsensä katsojan iholle. Giamattista en oikein pidä, mutta pakko purra hampaat yhteen ja kehua. Hahn vetää yhdessä kohtauksessa jopa hyytävän hyvin. Valitettavasti he ovat molemmat näyttelijöinä vain kovin vetisiä ja karismattomia. Olen tottunut saamaan leffani suurilla elokuvatähdillä, joten tällaiset nobodyt tuntuvat vähän tylsiltä. Inhosin elokuvan insestiä uhkaavasti lähentelevää juonimateriaalia. Miksi näissä tällaisissä koruttomissa jenkki-indieissä pitää vetää tematiikka aina johonkin aivan sairaaseen? Näitä nyt on nähty esim. Your Sister's Sister. Kun nämä vakuuttaisivat jo muutenkin Hollywoodia uhmaavalla minimalismillaan, niin ei tarvitsisi keksiä tällaisia epäuskottavia juonenkäänteitä, vielä kun niitä ei jäädä sen suuremmin tai syvällisemmin käsittelemään, vaan heitetään katsojalle, kuin lapsen hankkiminen veljentyttärensä kanssa olisi aivan jokapäiväinen juttu. Lisäksi elokuva petaa itsensä niin hassusti, että loppuratkaisun näkee tulevan jo kilometrien ja kilometrien takaa ja sellaisena se onkin aivan käsittämättömän huono. Jossain toisessa elämässä saattaisinkin tykätä tästä leffassa, mutta nyt tällaisena, ei jatkoon.

Arvostelu: Isn't It Romantic

Kerrankin Netflix pistänyt rahaa myös romcomien puolelle. Tuntuu, että järjestelmällisesti heidän leffansa on jotain kauhua tai toimintaa, mutta yllätyin positiivisesti kun se oli napannut valikoimiinsa Rebel Wilsonin uutuuden, Isn't It Romanticin. Wilson esittää kyynistynyttä ja elämän kyllästämää naista, joka pyörryttyään metroasemalla löytääkin itsensä elämässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa hän on kliseisen romanttisen komedian pääosassa ja Liam Hemsworth rakastuu häneen. Pidin romcom-kliseille naureskelua ihan hauskana ideana. Yhdessä kohtauksessa jopa repesin ihan ääneen nauramaan. Oli myös kivaa, miten tällä metarakenteella saatiin haastettua romcomien tyypillisiä pääosanaisia, kun spottivalosta löydettiinkin Rebel Wilson. Ehkä vielä joku päivä saisimme oikean romanttisen komedian, jossa Wilsonin näköisestä pääosasta ei tarvitsisi tehdä vitsiä.

Arvostelu: Second Act

Todella mukava Jennifer Lopez-romcom. Voisiko hänet valjastaa tällaisten elokuvien tähdeksi joka vuosi? Jäin kaipaamaan lisää - etenkin hänen kohtauksiaan Milo Ventimiglian kanssa. Siinä on toimiva elokuvapari. Vanessa Hudgens saisi jo opetella näyttelemään. Paljon pisteitä rokotan myös elokuvan kohtauksista, jossa Lopezin päähahmon teot alkavat jo mennä hyvän moraalin toiselle puolelle ja katsoja joutuu hieman kyseenalaistamaan, että kenen puolella tässä pitäisi olla. Mutta tämä tulee katsotuksi varmasti vielä uudelleenkin.