Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 

Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin. 

Arvostelu: Conte d'été

Éric Rohmerin ohjaama Conte d'été, suomeksi Kesätarina, englanniksi A Summer's Tale sai ensi-iltansa vuonna 1996. Rohmer edustaa niin kutsuttua ranskalaisen uuden aallon elokuvaa - ranskalaisen elokuva-alan aikakautta ja suuntausta, jonka pariin myös sellaiset nimet kuin Godard tai Truffaut joskus lasketaan. 

Rohmer teki pitkän uran kotimaassaan Ranskassa, mutta valitettavasti on ehtinyt jo kuolla, vuonna 2010. Uusia elokuvia häneltä ei siis enää ilmesty. Hänen ensimmäinen merkittävä elokuvansa ilmestyi jo vuonna 1969. 

Erityisen tunnettu hän oli neljästä elokuvastaan, joita tituleerataan ylväästi Neljän vuodenajan tarinoiksi. Elokuvia valmistui siis syksystä, talvesta, keväästä ja niin ikään kesästä.

Conte d'été kertoo nuoresta miehestä nimeltä Gaspard (Melvil Poupaud), joka saapuu ranskalaiseen turistikohteeseen viettämään kesälomaansa sekä tavatakseen tyttöystävänsä Lenan (Aurelia Nolin), joka kuitenkin jättää saapumatta. Sillä välin Gaspard tutustuu paikalliseen Margotiin (Amanda Langlet), jonka kanssa ystävystyy ja joka tutustuttaa tämän Soleneen (Gwenaëlle Simon), jonka katsoo olevan parempi Gaspardille kuin Lenan. Kun Lena sitten kuitenkin saapuu viimein paikalle, huomaa Gaspard olevansa kolmen tytön loukussa.

Siinä mielessä elokuva tuntuu vahvasti ranskalaiselta auteur-elokuvalta, että Rohmerin tuntee hengittävän jokaisen kohtauksen taustalla. Elokuva ei mukaudu konventioihin - esimerkiksi taustamusiikkia ei käytetä, lähikuvia, eikä itse asiassa otoksia kauempaakaan. Kamerakulmat ovat keskittyneitä etäisyydelle, josta ihminen tavallisestikin tarkastelisi toista ihmistä. Eittämättä tällä on haettu realistista vaikutelmaa.

Siltä elokuva tuntuukin. Kuin kävelisi hahmojen kanssa rannalla ja kävisi heidän kanssaan keskustelua. Niin ihailtavaa kuin pyrkimys realismiin onkin, silti sitä jää miettimään, että elokuvantekijällä olisi kuitenkin käytössään valtava valikoima tehokeinoja ja työkaluja, joilla elävöittää kerrontaa. 

Pelkistetyn kuvallisen kerronnan vuoksi, keskiöön nousee teksti ja sitä tulkitsevat näyttelijät. Rohmer on kirjoittanut elokuvan itse ja sitä ei voi kuin olla ihailematta. Vielä 70-vuotiaana hän on pystynyt eläytymään näiden parikymppisten hahmojen maailmaan niin hyvin, että keskustelut tuntuvat täysin luonnollisilta, kuin niitä ei olisi käskirjoitettu lainkaan. 

Itse asiassa Rohmerin teksti tuntuu vieläkin paremmalta kuin luonnolliselta. Se tuntuu läpikuultavalta. Vaikka hahmojen välisessä dialogissa - jota on uskallettu kirjoittaa paljon, mikä on ihanaa, toisin kuin niin monessa elokuvassa tänäpäivänä, jossa hahmot mutisevat ehkä kaksi sanaa toisilleen - päästään syvällekin keskusteltaviin aiheisiin, katsojalle jätetään silti paljon tilaa ajatella itse. Hahmot ovat omalle käytökselleen sokeita ja katsoja tuntuu ymmärtävän hahmoja paremmin kuin he itse. Mikä onkin ihmisluonnolle totta. Ei ihminen tosiasiassa näe itseään. 

Ja tämäkin on elokuvalle poikkeuksellista - nekin kerrat, kun oikeasti älykkäät tekijät on päästetty elokuvan tahtipuikkoihin, turvautuvat he yleensä (tämän tietenkin sanoen yleistäen) sellaiseen psykoanalyyttiseen tyyliin, jossa sitten sitä älykkyyttä esitellään jokaisella vuorosanalla ja jokaikinen asia puretaan pienimpiin mahdollisiin osiin ja hahmot osoittavat sellaista itsetuntemusta, jota ei oikeassa elämässä meistä sivistyneinkään pystyisi osoittamaan, että ensinnäkin seurauksena on epäuskottavuus ja toiseksi katsojan passivoituminen. Sitä kautta jopa tylsistyminen. Uskon menettäminen elokuvaan taidekeinona.

Siihen vastalääkkeenä toimivat tällaiset elokuvahelmet. Lisäksi tämä toimii aivan ihanana nostalgiamatkana 90-luvulle. Hahmot ovat täydellisen ranskalaisia - kaihomielisiä ja kaunosieluisia. Ja kauniiden nuorten kiireetöntä kesänviettoa ihmissuhdedraamoineen seuraa näin kesäkuun ensimmäisinä päivinä syvään henkeä huokaisten.

Arvostelu: A Beautiful Day in the Neighborhood

 

Hurmaava pieni draamaelokuva. Tom Hanks onnistuu joka kerta.

Arvostelu: Ammonite

Elokuvateatterit taas aukesivat. Olipa ehtinyt kulua pitkä aika siitä, kun viimeksi on istunut elokuvateatterin pimeydessä. 

Mutta mikä parasta, sieltä saattaa nyt viimein bongata tällaisia tunnelmallisia pieniä elokuvahelmiä kuten Ammonite.

Kate Winslet esittää 1800-lukulaista paleontologia Mary Anningia, jonka historia tuntuu jossain määrin vähän unohtaneen, vaikka hän aikanaan edisti tieteenalaa huomattavissa määrin ja vielä taisteli aikansa sukupuolittuneita rakenteita vastaan. 

Tässä elämäkerrassa hänen tarina avautuu hänen rakkaussuhteensa kautta. Saoirse Ronan esittää geologi Charlotte Murchisonia, joka sairastuttuaan matkalla Englannin merenrantakylässä aviomiehensä Sir Roderick Impey Murchisonin (James McArdle) kanssa, joutuu jäämään kylään Anningin hoivaan ja he aloittavat kiihkeän salasuhteen.

Vähäeleinen, niukka, koruton. Raaka. 

Francis Leen ohjaus keskittyy kuvaamaan 1800-luvun elämän verkkaisuutta. Elokuvasta suuri osa käytetään kuvaamaan porkkanoiden kuorimista, fossiilien raaputtamista, tuolien siirtelemistä, tyhjiä katseita merelle päin. 

Tahti on hidas.

Käsikirjoitukseen ei ole tohdittu tuoda yhtään ylimääräistä sanaa. Jossain kohtaa elokuvaa katsojan tekee mieli itse kävellä sisään elokuvaan ja läimiä hahmoja selkään, koska siinä vaiheessa on jo varma, että jotain on juuttunut heidän kurkkuunsa, kun eivät saa kahta sanaa suustaan.

Mutta hiljalleen elokuvan rytmiin tottuu, sen tunnelmaan uppoaa. Se keinuttaa omaan rauhalliseen tahtiinsa. Ja elokuvan jälkeen jää kuin heilumaan hahmojen mukana. Heihin kiinnittyy alkukantaisella tavalla.

Eittämättä tätä edesauttaa myös hieno pääroolisuoritus Kate Winsletilta, jonka vankkumaton hiljaisuus avautuu vasta ihan viimeisillä hetkillä elokuvaa katsojalle. Osaavan ja kokeneen näyttelijän merkki, että uskaltaa jättää katsojan odottamaan miltei elokuvan loppuun, että avaa hahmoaan enemmän. 

Pidin myös elokuvan rakenteesta. Kuinka syvään katsoja juurrutetaan tähän maailmaan ja vasta kun on sisällä elokuvassa, annetaan sukeltaa syvemmälle, päästä perille hahmoista ja heidän tunteistaan, kokemuksistaan, toiveistaan ja haluistaan. Sitä ennen katsoja on kuin ulkopuolinen, yrittämässä järkeillä jotain, mitä ei voi psykologisoida tai analysoida. Kahden ihmisen yksittäisiä, mutta limittyviä sisäisiä maailmoja etenkin aikana, jolloin tällaista kohtaamista ei voinut sanallistaa. Ja tämä on hyvin realistista kuvausta. Kun katsojalle ei heti alleviivata ja selitetä kaikkea puhki. Vaan annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan. Siten niiden voima onkin suurempi.

Arvostelu: Bad Teacher

 Minulla on teoria. Joka ei kylläkään perustu mihinkään muuhun kuin mutuun ja riittämättömään dataan. Mutta jotenkin tuntuu, että 2010-luvun alussa oli kulttuurillinen vaihe, jossa esiin marssitettiin tyypillisten miellyttävien ja samaistuttavien sankaritarinoiden sijaan epämiellyttäviä päähenkilöitä, joiden kautta tarinoita kerrottiin. Antisankareita on tietysti ollut aina, mutta en nyt puhu tarkalleen ottaen niistä, sillä vaikka antisankarit yleensä mielletään synkemmiksi ja inhimillisemmiksi, ovat he kuitenkin pohjimmiltaan samaistuttavia nimenomaan sen pohjalta, että ovat vähän joukkoon kuulumattomia. Mutta Bad Teacherin kaltaisissa elokuvissa - muita mitä tulee mieleen on esimerkiksi Young Adult (2011), Silver Linings Playbook (2012), Horrible Bosses (2011), jossa jopa Amerikan oma naapurintyttö Jennifer Aniston laitettiin näyttelemään mitä räävein rooli - päähenkilöinä on nimenomaan hahmoja, jotka on kirjoitettu tietoisen epämiellyttäviksi. 

Bad Teacherissa Cameron Diaz näyttelee Elizabeth Halseyta, keski-koulun äidinkielen opettajaa, jota ei voisi oma työ vähempää kiinnostaa, kun odottelee päivää, kun pääsee rikkaisiin naimisiin. Kun kihlaus sulhasehdokkaan kanssa kuitenkin leviää taivaan tuuliin, joutuu Elizabeth takaisin koulun harmaiden seinien uumeniin ja ainoana ulospääsynä tai -keinona tuntuu olevan rintojensuurennusleikkaus, jonka maksamiseksi pitäisi omasta luokasta koulia koko koulun paras, jotta voittaisi useamman tuhannen dollarin palkintosumman.

Olen nähnyt elokuvan useita kertoja. Jotenkin sitä on aina ihan hirveän virkistävä katsoa, kun Cameron Diazille on uskallettu antaa näin anteeksipyytelemätön ja roisi rooli näyteltäväksi. Yleensä, esimerkiksi Charlien Enkeleissä, bikineissä kikattava ja tanssiva Cameron sopii yllättävän hyvin tämän astetta rajumman naikkosen rooliin.

Mutta ennen kaikkea Bad Teacher on siitä hyvä elokuva, että siinä on nimenomaan uskallettu luottaa katsojaan. Ei niiden elokuvan protagonistien tarvitse olla mitään puhtaita pulmosia, edes romanttisissa komedioissa. Kaiken ei aina tarvitse olla samaistuttavaa. Ja itse asiassa jännä asia tapahtuu Bad Teacherin kohdalla; kun se ei yritä olla samaistuttava, siihen itse asiassa samaistuu kaikkein eniten. On aina ihanaa löytää valkokankaalla representaatiota, joka puhuttelee. Nähdä valkokankaalla kolmiulotteisia, aitoja, virheellisiä ihmisiä, joiden elämä on täysin yhtä sekaisin kuin omakin. Ellei pahemmin.

Vain 20 miljoonan budjetin elokuva tuotti aikoinaan reippaasti yli 200 miljoonaa dollaria. Mikä minusta kielii siitä, että moni muukin on löytänyt itsensä elokuvan parista ja tykännyt siitä. Tällaiselle elokuvakerronnalle olisi kysyntää minusta enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista, miksi tällaisia elokuvia ei ole seurannut sitten noiden 2010-luvun alkuvuosien.

Jotenkin sitä taas kääntyisi analysoimaan niitä rajuja kulttuurillisia muutoksia, joita 2010-luku toi mukanaan. Kun viime vuosikymmen alkoi lähentyä loppupuoliskoaan, alkoi niin sanottu SJW-liikehdintä saada jalansijaa kulttuurissa. Yhtäakkia olikin taas hirveän tarkkaa, mitä sai poliittisen korrektiuden nimessä sanoa, näyttää, kirjoittaa. Astuttiin jonkinlaiseen uuspuritanistiseen aikakauteen, jonka motiivit kyllä makaavat ihan aiheellisissa tavoitteissa esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai rasismin lopettamiseksi. Mutta sen se tuntuu myös tehneen, että Bad Teacherin kaltaiset elokuvat tuntuvat jo todella kaukaisilta, vain kymmenen vuoden takaa. Vaikea olisi nähdä, että tällaista teosta enää tehtäisiin, ainakaan ilman, että siinä olisi jotain moralistista kultareunusta, jonka takia päähenkilö käyttäytyy kuten käyttäytyy. Ja siksikin tämän elokuvan katsominen tuntuukin niin virkistävältä. Siinä ei uhriuduta. 

Arvostelu: La vita davanti a sé

Sophia Lorenin pojan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Loren esittää entistä prostitoitua, joka on vanhennuttuaan alkanut pitää huolta muiden prostituoitujen ja orpolapsista. Eräänä päivänä hänen hoiviinsa löytää tiensä myös 12-vuotias Momo, Senegalista alun perin kotoisin oleva huumeita kadulla myyvä nuori.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Momo ja Lorenin esittämä Madame Rosa surevat yhdessä, että eräs toinen poika, joka asui heidän luonaan, on löytänyt kadoksissa olleen äitinsä ja muuttanut takaisin kotiin. Kamera löytää kohtauksessa sekä Madame Rosan käden että Momon käden löytämässä toinen toisensa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, toisen käteen tarttuminen, otos on sykähdyttävä. Ei pelkästään siksi, että se tarttuisi muodikkaasti diversiteettikuvaukseen, vaan syvemminkin; mitä kahden täysin erilaisen käden kohtaaminen surun hetkellä tarkoittaa. Vanha ja valkoinen naisen käsi, johon tarttuu nuori ja musta pojan käsi. Kuinka ne ovat niin erilaiset, mutta kuitenkin täysin samat.

Myös elokuvan asetelma on yhtä henkeä salpaava. Niin kauan kuin muistan olen toivonut, että elokuvissa kuvattaisiin enemmän tällaisia ihmisiä yhdessä; vanhoja ja nuoria, erilaisia ja eri vaiheissa elämäänsä, mutta kuitenkin toisiinsa yhteyden löytäviä. Liian usein tuntuu, että elokuvissa esitetään sitä, mikä on tavallista, normaalia. Mikä sekin on tulkintana tietysti mahdollista ja mahdollistaa omat yksityiskohtaisuutensa. Mutta samalla volyymilla emme näe tällaisia tarinoita, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat.

Se hienointa elokuvassa onkin, kuinka epäuskottavalta koko asetelma tuntuu. Kuin näin ei pitäisi edes olla. Mitä nuori poika vanhan ja raihnaisen naisen luona edes tekee? Kumpikaan ei pysty pitämään huolta toisistaan. Naisen kuuluisi olla turvallisessa ja valvotussa ympäristössä viettämässä rauhallisempia vanhuuspäiviä. Nuoren pojan taas kurinalaisimmissa, normaalimmissa olosuhteissa.

Ja koska elokuva kertoo niin idiosynkraattisesta asetelemasta, mahdollistaa se hienon tulkinnan ihmisen perustavanlaatuisuudesta. Siitä, mitä oikeasti tarvitsemme. Miten kohtaamme toisen ihmisen, kun kaikki ylimääräinen - ryhmäpaine, sosiaalinen normisto, tapakulttuuri - on kuorittu pois ympäriltä. Mitä jää jäljelle kun on vain kaksi erilaista ihmistä kohtaamassa toisensa kuin eläimet luonnossa. Millainen ihminen pohjimmiltaan, aidoimmillaan on. Oli hän sitten vanha tai nuori. Mies tai nainen. Musta tai valkoinen.

Siten elokuva myös tarrautuu hienosti 2000-luvun maailmaan, jossa kulttuurit häviävät ympäriltä ja ihmiset joutuvat tulemaan toimeen myös erilaisten ihmisten kanssa. Jossa entiset identiteetit tulevat merkityksettömiksi. Jossa turvallisuutta, normeja tai jopa edes lakeja, sääntöjä, asetuksia ei voida enää taata siinä kaoottisessa todellisuudessa, jota kohti olemme kulkemassa. Kaikki on vain post-jotain. Mutta jäljelä on yhä sykkivä sydän. 

Ja sen elokuva saa aikaan. 

Pidin siitä, kuinka eleettömästi elokuva oli kuvattu. Sen rytmi oli hyvin hengittävä. Vuorosanoja ei tungettu kenenkään suuhun liikaa, mutta ei liian vähänkään. Eikä sanat olleet teennäisiä, vaan jopa vaillinaisen tuntuvia, niin kuin aidossa elämässä sanat usein ovat. Elokuvan lopussa pala oikein nousee kurkkuun.

Hieman kun elokuva olisi malttanut luottaa enemmän riisuttuun kerrontaansa, upeisiin näyttelijäsuorituksiin (etupäässä Loren, jonka tulkinta on vähäeleistä, yksinkertaista, hiottua ja varmaa) ja voimakkaaseen aiheeseensa, eikä yrittää tehdä kerronnasta liian asetelmallista, olisi tässä yletytty vielä parempaan lopputulokseen. 

Arvostelu: Bombshell

Roger Ailes oli Harvey Weinstein ohella yksi näistä #MeToo-liikkeen alkusyistä. Fox News-televisiokanavan johtajana hän alisti, nöyryytti ja seksuaalisesti ahdisteli naispuolisia työntekijöitään vuosikausia. Lopulta Gretchen Carlson (Nicole Kidman) haastoi Ailesin oikeuteen saatuaan potkut kanavan uutisankkurin pestistä. Hänen jalanjäljissään seurasi Megyn Kelly (Charlize Theron) ja monet muut (Margot Robbie).

Bombshell on elokuva, joka kertoo näistä tapahtumista. Se ei suinkaan ole ensimmäinen fiktiivinen teos, joka on tarttunut tähän kulttuurilliseen muutokseen aiheenaan (esimerkiksi televisio-ohjelma The Loudest Voice kertoi juurikin myös Roger Ailesin tarinan) eikä varmasti jää viimeiseksikään. Elokuvan ohjasi Austin Powers-leffoja aikaisemmin työstänyt Jay Roach ja käsikirjoitti The Big Short-elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ansainnut Charles Randolph.

Myös 92. Oscar-gaalassa elokuvaa huomioitiin. Pääosan Charlize Theron sekä sivuosan Margot Robbie saivat Oscar-ehdokkuudet näyttelijäsuorituksistaan ja sen lisäksi elokuvan maskeeraaja Kazu Hiro sai myös Oscar-ehdokkuuden. Mielestäni ansaitsisi jopa voittaa. Sen verran hämäävästi eritoten Theron saatiin häivytettyä Megyn Kellyn habituksen taakse, että vaikka sen tiesi, välillä sitä unohti silti katsovansa näyttelijää esittämässä oikeaa ihmistä.

Ote on hyvin dynaaminen. Pitkästä kestosta elokuvaa ei voi syyttää, vain hieman yli sataminuuttia pitkä elokuva on melkoisen ytimekkääseen kehykseen puristettu kertomus, jossa yhtäkään sekuntia ei haaskata. Elokuvan rytmi on nopeatempoinen, kuten uutishuoneen tunnelmaan sopiikiin. Toinen toistaan nimekkäämpiä näyttelijöitä voi bongata sivurooleista juoksemassa nopeasti kameran eteen ja sieltä äkkiä pois. Esiintymisen tekee muun muassa Allison Janney, Connie Britton, John Lithgow, Rob Delaney, Mark Duplass, Malcolm McDowell, Liv Hewson, Kate McKinnon, D'Arcy Carden, Alice Eve, Brian d'Arcy James, Amy Landecker, Jennifer Morrison, Ahna O'Reilly ja Holland Taylor.

Ja nimet jatkuu, sillä pakko mainita Theodore Shapiron musiikit, joiden hienovarainen vivahteikkuus luo elokuvaan kutkuttavan kihelmöinnin. Barry Ackroydin poukkeileva kamera olisi ärsyttänyt missä tahansa muussa elokuvassa, mutta tähän tositapahtumia pohjaavaan elokuvaan tuollainen hötkyvä kamera sopi. Se vangitsi arjen tai pikemminkin kriisin (onko niillä toisaalta eroa?) hektisyyden hyvin. Randolphin käsikirjoitus on ihanan väljä. Kuorittu. Ilmava. Vaikka ajoittain ärsytti pieni selittämisen maku, ei teksti muuttunut liian paasaavaksi tai opastavan dokumenttimaiseksi, vaan elokuva iskee nimenomaan ytimekkäällä fokuksellaan.

Elokuvan hienoin hetki oli, kun elokuvassa päästettiin kirjamellisesti naiset ääneen. Elokuva leikkasi fiktiivisen (tai no, fiktiivisen ja fiktiivisen) narratiivin poikki ja esitteli kuusi oikeaa Roger Ailesin uhria, joiden kasvokuvat näytettiin ruudulla vierekkäin ja spottivalo liikkui kirjamellisesti naisesta toiseen ja antoi heidän sanoa sanottavansa. Ja katsoja kuunteli.

En ole nähnyt ennen tällaista kerronnallista keinoa fiktiivisessä elokuvassa. Se oli hieno. Raikas, uudenlainen, haastava, kokeileva, rajoja rikkova. Ja niin voimakas. Juuri näin tällaisesta aiheesta tulisikin kertoa - keskittämällä huomio uhrille. Sehän on #MeToo-liikkeen tarkoituskin ollut, että aikaisemmin hiljennetyt saisivat äänen kuuluviin. Ja se heijastettiin myös elokuvan konkreettiseen kerrontatapaan.

Vaikka kuinka yritän, en keksi elokuvasta mitään kritisoitavaa. Enkä odottanut pitäväni elokuvasta näin paljon. Se ei ehkä ole mikään suuren rahan historiallinen spektaakkeli tai katsojansa tunteilla leikkivä ja manipuloiva teatraalinen draama. Se yksinkertaisesti kertoo tarinansa hyvin, puhtaasti, älykkäästi, tehokkaasti. Puhuu tematiikastaan sen ansaitsemilla sävyillä. Elokuvan kerronta on ytimekästä ja dynaamista, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että elokuva tuntui jopa hämmästyttävän lyhyeltä. Ja sekin on hyvä asia, että katsoja imeytyy niin hyvin elokuvaan, että unohtaa ajantajun.

Pidän siitä, että katsojaan uskalletaan luottaa niin paljon, että kaikkea ei tarvitse selittää puhki. Vaan elokuvan voi ja saa lopettaa hyvällä hetkellä. Elokuvasta saa kuoria turhat repliikit pois ja luottaa siihen, että hyvät näyttelijät saavat kyllä katsojan uskomaan hahmoihin. Theron, Robbie ja Kidman tekevät kaikki vuoden parhaita roolisuorituksia ja ovat kaikkien kehujensa arvoisia, kuten arvata saattaa.

Bombshell on jollain lailla uuden ajan elokuva. Se yhdistää vaivattomasti faktaa ja fiktiota, oikeaa elämää ja leikkiä, kuten nykyajan taiteessa tehdään. Se on tyylikäs, toimiva, nopea, hyvin leikattu, hyvin kuvattu, hyvin kirjoitettu elokuva, joka luottaa katsojan kykyyn analysoida tapahtumia, ilman että hänen tunteitaan täytyisi manipuloida. Ehkä sellainen on muutenkin historian havinaa, aivan kuten Roger Ailes tai Harvey Weinstein.

Arvostelu: Little Women

Minulla oli muutamia kysymyksiä, ehkä jopa voisi kutsua epäilyiksi, ennen elokuvaa. Esimerkiksi, että tarvitsimmeko oikeasti taas uuden elokuvasovituksen Louisa May Alcottin kirjasta? Koskettaako sama vanha tarina enää uudelleen? Onko Greta Gerwig onnistunut luomaan tähän jotain uutta? Eli vastataan näihin kysymyksiin nyt heti alkuun: kyllä, kyllä ja kyllä.

Little Womenin tarinahan on riipaiseva. Neljä Marchin sisarusta elämässä sisällissodan aikaisessa 1800-luvun Yhdysvalloissa, jossa naisen asemakin oli mitä oli. Lisäksi kun tähän yhdistää vielä kohtalokkaat ensiyritykset rakkaudessa kunkin sisaruksen taholta, on lopputuloksena mahdottoman elokuvallinen, dramaattinen ja koskettava kertomus.

Jos asiallisen objektiivisesti puidaan elokuvaa ensin. Minusta Alexander Desplatin musiikit tässä olivat vähän liikaa. Hänen tyylinsä on niin valtavan sokeroitu ja täyteläinen, että yhdistettynä tällaiseen vanhan ajan ajankuvaan ja isoihin pukuihin ja voimakkaisiin tunteisiin, minusta musiikki alleviivasi elokuvaa liikaa. Olisin valinnut jotain koruttomampaa, ehkä jopa vähän nykyaikaisempaa. Se olisi luonut kivan kontrastin.

Olisin myös käsikirjoittajana karsinut vähäsen alkuperäisen lähdeteoksen kliseisempiä kohtia. Tietenkään se ei ole alkuperäisen teoksen vika, että niistä on sittemmin muodostunut kuluneita latteuksia (kuten esimerkiksi että tarinan päähenkilö on kirjailija ja päätyy kappas vaan kirjoittamaan juuri samaisen tarinan, jota tarinassa on jo eletty), mutta nykyajan yleisöä varten nuo osuudet olisi voinut jättää puhtaasti pois. Lisäksi tarina on ajoittain siirappinen, mutta onneksi Gerwigin ohjauksellinen ote on sen verran onnistunut, että elokuva ei ylly liian imeläksi.

Kuvaus myös jäi hapuilemaan. Välillä jopa näki jossain kuvassa, kuinka kamera horjui. En tiedä miksi sellainen otos oli elokuvaan jätetty. Eikä kamera onnistunut mielestäni tarpeeksi hyvin luomaan kuvastaan maagista. Nyt se oli lähinnä aika peruskuvausta.

Mutta pakko sanoa heti, että minä rakastuin elokuvaan. Tätä oli aivan mahdottoman ihana katsoa. Tarinan teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin ikinä. Sinänsä ironista, että elokuvassa itsessään puhutaan naisten tarinoiden merkityksestä ja arvostuksesta ja tärkeydestä. Kuinka 1800-luvulla ajateltiin, että naisten tarinat eivät voi olla yhtä tärkeitä. Mutta se johtui vain siitä, ettei niitä oltu kirjoitettu, kuvattu, esitetty. Ja sitten leikataan vuoteen 2020, jolloin Oscar-akatemia katsoo aiheelliseksi jälleen kerran jättää näin syvästi sykkivän "naisten" elokuvan pois esimerkiksi parhaan ohjaajan ehdokkuuksista.

Mielestäni nimenomaan ohjaus tässä toimii. Gerwigin ote on todella älykäs. Kun puhuin käsikirjoituksen kohdalla siitä, että tarinaa olisi voinut ommella paremmin sopivaksi nykyajan yleisön suuhun, niin ohjauksen puolella nämä huomiot tehdään. Tässä nimittäin selvästi jätettiin päähenkilön, eli Jo Marchin tarinaa vähän taaemmaksi (niin paljon kuin päähenkilön tarinaa nyt voi jättää) ja tuotiin framille kolmea muuta sisarta ja heidän päätöstensä tärkeyttä.

Emma Watsonin esittämän Meg Machin päätös keskittää oma elämänsä rauhallisen, köyhänkin, perhe-elämän pariin ja lasten kasvattamiseen. "Just Because My Dreams Are Different Than Yours, It Doesn’t Mean They’re Unimportant". Florence Pughin esittämän Amyn voimakas ja päättäväinen asenne rakkauteen, jossa hän pitää sitä mahdollisena päättää itse keneen rakastuu. Kuinka maailman realiteetit ohjaavat häntä tekemään pragmaattisia päätöksiä. Jopa melko poliittinen lausunto.

Ja myös Eliza Scanlenin esittämän Beth Marchin kohtalokas tarina on tuotu niin koskettavasti tässä elokuvan keskiöön, että se löi ainakin itsellä luun kurkkuun. Elokuvan muita näyttelijöitä on kehuttu vuolaasti ja pääosan Saoirse Ronan ja sivuosan Florence Pugh saivat osistaan jopa Oscar-ehdokkuudet, mutta itse ehkä laskisin Eliza Scanlenin työn jopa elokuvan parhaaksi. Hänen vähäeleinen sielukkuus oli äärettömän vavisuttavaa seurattavaa.

Mutta onnistuvat myös muut näyttelijät. Pugh on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Alussa hän ehkä hieman ylinäyttelee lapsellisen hahmonsa kiukkukohtaukset, mutta myöhemmissä kohtauksissaa hänen aikuiseksi kasvanut hahmonsa on hyytävä. Ja kuinka päättäväisellä tarmolla Pugh hänet tulkitseekaan. Rakastin taas nähdä Emma Watsonia pitkästä aikaa kunnon elokuvassa näyttelemässä. Laura Dern sopi pieneen osaansa loistavasti. Hänen kiltteytensä ja sydämellisyytensä oli melkein ylitsevuotavaa. Ja tietysti Timmy oli tapansa mukaan aivan uskomaton. Myös Meryl Streep aivan pienen pienessä sivuroolissaan uhkaa varastaa huomion.

Pääosan Saoirse Ronaniin en ole vielä koskaan ollut vakuuttunut. Saamansa Oscar-ehdokkuus tästä oli jo hänen neljäs. Mutta mielestäni hän oli vähän väärä tähän rooliin. Jo Marchin roolihahmo olisi tarvinnut jonkun tuimemman ja tulisemman näyttelijän. Saoirse Ronan näyttää liian kiltiltä, enkä oikein uskonut häntä tässä oman tien kulkijan roolissa.

Pakko oikein erityisesti nostaa elokuvan puvustus kunniaan. Ne asusteet olivat aivan jumalattoman kauniita. Ja niitä oli paljon. Joka kohtauksessa lähes tulkoon jokaisella elokuvan hahmoista eri vaatteet ja puvut. Enkä kuvittele, että näitä 1800-luvun pukuja oli helppo tehdä tai suunnitella. Mutta sen lisäksi, vielä kaiken kukkuraksi puvusteet sopivat niin täydellisesti elokuvan kuvaan. En tiedä oliko se tarkoituksella suunniteltu, vai vahingossa, mutta useassa kohtaukset puvut näyttivät sommitelluilta lavasteisiin ja miljöön tunnelmaan ja väreihin. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan puvuista muodustuu jopa tärkeä osa tarinan rakennetta useassa kohtaa elokuvaa. Tässä ne kirjaimellisesti kertoivat omaa tarinaansa ja tukivat elokuvan tematiikkaa. Aivan uskomaton työ, joka voisi minun puolestani voittaa Oscar-palkinnon.

Mutta palatakseni Greta Gerwigin ohjaukseen, minusta se oli juuri elokuvan hienoin osuus. Kuinka ytimekkäästi hän oli saanut alleviivattua Louisa May Alcottin tarinan merkityksellisemmät osuudet tähän päivään sopiviksi. Kuinka hän pystyi vuodattamaan tarinasta niin paljon tunnetta, että sai minut kyyneleiden partaalle, tekemättä tarinasta kuitenkaan niin melodramaattista, mitä se olisi voinut olla eli välttäen aivan upeasti alkuperäisteoksen sudenkuopat, ja hän pystyi ohjauksellaan laittamaan minut seuraamaan tarinaa, jonka olen jo nähnyt monia kertoja, pidättäen henkeäni alusta loppuun asti.

Lisäksi kuinka Gerwig sai näyttelijöistää niin upeita roolisuorituksia ja sai kaikki näyttelijät toimimaan niin hyvin yhteen. Hän on myös kirjoittanut käsikirjoitukseensa vuorosanoja, jotka lausutaan toisten näyttelijöiden päälle. En kuvittele, että tällaisen elokuvan koostaminen on mitenkään helppoa, niin ettei katsoja kuuntele vain toinen toistensa päälle pälpättäviä roolihahmoja.

Little Women tuntuu ajattomalta vielä näin monen vuoden jälkeen. Tässä Gerwig on luonut upean elokuvan, joka pienistä puitteistaan huolimatta onnistuu valloittamaan katsojan uudelleen puolelleen. Oma työsarkansa ollut jo varmasti siinä. Rakastin myös elokuvallista tunnelmaa, vaikka se olikin hollywoodilainen, mutta ehkä se on Hollywood-elokuvassa sallittua. Elokuvan teho oli jopa niin voimakas, että se jäi vähäksi aikaa pyörimään päähäni. En pystynyt illalla edes lukemaan kirjaa, mitä yleensä teen, sillä halusin jäädä elämään Gerwigin visioon Little Womenista vielä vähäksi aikaa.

Arvostelu: Hustlers

Destiny (Constance Wu) on eroottinen tanssija, joka aloittaa uudella klubilla noin vuoden 2007 tienoilla. Aluksi hän tuntee olonsa osaamattomaksi ja kykenemättömäksi pärjäämään uuden paikan kuvioissa. Sitten eräänä iltana päälavalle astelee yökerhon kokenein veteraani Ramona Vega (Jennifer Lopez). Destiny on lumoutunut ja päättää etsiytyä Ramonan oppiin.

Ramona ottaa Destinyn siipiensä alle ja he ystävystyvät. Sitten koittaa vuosi 2008 ja aiemmin niin tuottoisat Wall Streetin asiakkaat kaikkoavat. Naiset joutuvat turvautumaan yhä vain epätoivoisempiin tekoihin paikatakseen asiakaskadon ja turvatakseen toimeentulonsa.

Hustlersilla on ongelmansa elokuvana. Metafora seksityön yhdistämisestä kapitalismin kritiikkiin on hieman kulunut, elokuvan käsikirjoituksessa on rakenteelliset ongelmansa (en nähnyt tarvetta kehyskertomukselle ja se imi tarinasta hieman tehoja pois) ja lisäksi Contance Wu jätti hieman kylmäksi. Olisin myös ollut kiinnostunut näkemään uskottavamman ja ehkä inhorealistisemman kuvauksen stripparin elämästä. Nyt elokuva jäi hieman suodatetummaksi versioksi aiheesta.

Elokuva onnistui kuitenkin pitämään otteessaan läpi kestonsa. Ohjausjälki on napakka ja leikkaustyyli ekonominen. Pidin tästä tyylivalinnasta, sillä se kuvasti hyvin myös stripparin alkoholinhuuruista, pop-musiikin pauhamaa, yökerhovalojen täyteistä elämäntyyliä.

Pidin siitä metaleikistä, jonka elokuva aloittaa näyttelijöidensä imagojen kanssa. Tässä vyörytetään strippilavalle niin Cardi B:tä kuin Lizzoa ja yleisössä nähdään jopa Usher. Ehkä tämäkin toimii jonkinlaisena peilipintana 2000-luvun kapitalismille - kuinka viihdeteollisuuskin pyörii seksillä ja rahan perässä.

Elokuva onnistuu myös, kliseisyydestään huolimatta, käyttämään stripparin elämää kuvaamaan amerikkalaisen trickle-down-taloustieteen valuviat. Lisäksi uusi kulma löydetään yhdistämällä aiheeseen äitiyden ja naiseuden tematiikka. Se on ihan totta, että kun talousmaailmaa pyörittävät miehet pudottavat pallonsa, suurimman hinnan maksaa naiset ja äidit. Etenkin yksinhuoltajat.

Loistavimman kärkensä elokuva löytää kuitenkin Ramonan henkilöhahmosta ja tämän tulkitsijasta Jennifer Lopezista, joka kantaa harteillaan suurimman painon. Ensinnäkin hahmo on jo hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, monitahoinen, kolmiulotteinen ja äärettömän kompleksinen nainen, joka elää maailmassa, joka muistuttaa enemmän viidakkoa kuin sivistynyttä yhteiskuntaa.

Lopez kuin hakeekin roolisuorituksellaan sävyjä leijonanhahmosta. Kuin hän olisi hahmottanut elokuvan tematiikan täysin, viidakon laeista ja selviytymismentaliteetista myös modernissa maailmassa. Hän on kuin äitileijona nuoremmille tanssijoille ja samaan aikaan voimakas peto, joka on valmis kynsimään uhrinsa vereslihalle asti. Lopezia uskoo samaan aikaan hahmona, joka on äärimmäisen sosiaalinen, ihmisten kanssa toimeentuleva, heihin hellästi suhtautuva, mutta samaan aikaan vähän katujen kasvatti -tyylisenä naisena, jonka on pitänyt oppia pitämään puolensa.

Mielenkiintoisen hahmotulkinnasta teki se, että hahmoon löytyi särmää myös tästä hellästä puolesta. Kun yhtäkkiä Ramonan siipien alta löytyi tilaa vähän kaikille ja hänen käyttäytymisensä alkoi muuttua jo melko lailla haparoivaksi. Tuo ihmistyyppi on tunnistettava. Joka yrittää pitää kaikista huolta, jopa niin pitkälle, että huolenpito muuttuukin jo melkein pahoinpitelyksi. Ainakin emotionaaliseksi sellaiseksi. Ihmisistä hänen ympärillään tulee läheisriippuvaisia.

Mikä on vielä uskomattominta, että Lopezin roolitulkinta ei mene yli. Hän pystyy pitämään hahmonsa hyvin maadotettuna ja aitona. Minkä ajattelisin olevan vaikeaa tällaisessa elokuvassa tällaisista ihmisistä.

Lisäksi vaikka hänelle pakostakin lankeaa elokuvan antagonistin osa, hänen kaikkia valintojaan uskoi. Piti jopa oikeutettuna. Kun järjestelmä on kasattu sinua vastaan, niin eikö silloin ole oikeudenmukaista lietsoa sotaa samaista järjestelmää vastaan? Kaiken lisäksi Lopez löytää hahmoonsa todella hallittua, hillittyä kipua. Hänen silmistään paistaa epätoivo. Hahmon viimeiset hetket valkokankaalla ovat sydäntä pysäyttäviä.

Ramonan hahmosta tulee näin myös oleellisin osa elokuvan yhteiskuntakritiikistä ja analyysistä. Hänen hahmokuvauksensa on elokuvan koossapitävä liima. Pakko tietysti myös vielä sanoa, että Lopez hallitsee myös strippauskohtauksensa. Hänellä on ollut myös raskain taakka kantaa siinä, sillä hän on hahmona nimenomaan veteraani, jonka pitäisi olla vielä parempi kuin kaikkien muiden.

Elokuvan tunnelma on suorastaan kuhiseva. Katsojan päässä pyörii, kun häntä heitetään nopeakiitoisen elämän rytmissä ja tutustutetaan 2008 finanssikriisin likaisimpiin puoliin. Moderni amerikkalainen yhteiskunta saa osansa ruoskan iskuista ja pidin tästä tulkinnasta. Mikä on oikeudenmukaista epäoikeudenmukaisessa maailmassa? Tällainen Robin Hood-tematiikka lienee aina ajankohtaista.

Arvostelu: If Beale Street Could Talk

If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä, jotka vaikeuksien kohdatessa rukoilevat. Koska he eivät voi muuta. If Beale Street Could Talk kertoo yhteiskunnasta, jonka rakennuspalikat on kasattu niin, että toiset saavat enemmän kuin toiset. If Beale Street Could Talk kertoo tunteista, jotka ovat välittömiä. Sillä ihmisen kohdatessa epäinhimillisyyttä, ei voi kuin olla tuntematta. If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä.

Tish ja Fonny (KiKi Layne ja Stephan James) ovat nuoria rakastavaisia 1970-luvun alun New Yorkissa. Heillä ei ole paljon rahaa. Ei vaikutusvaltaa. Ei mahdollisuuksia. Koulupolut ovat olleet heiltä suljettuja. Tish on tavaratalon hajuvesiosaston myyjä. Fonny puunveistäjä sydämeltään, palkkatyössä kokkina. He yrittävät löytää itselleen omaa asuntoa, mutta ison kaupungin vuokrajärjestelmä on saman rakenteellisen rasismin vanki, kuin mikä tahansa muukin järjestelmä.

Heillä on kuitenkin toisensa, ja se heille riittää. Asiat mutkistuvat, kun eräs nainen syyttää Fonnya raiskaamisestaan. Fonny joutuu tutkintavankeuteen juuri kun Tish saa tietää olevansa raskaana. Alkaa kilpajuoksu, jossa yritetään todistaa Fonnyn syyttömyys ennen kuin vauva ehtii syntymään maailmaan ilman isäänsä.

Omaääninen on sana, jota käytetään nykyään kaikkialla, kun ei keksitä oikeaa analyysia taideteoksesta. Omaääniseksi voi tituleerata mitä tahansa joutumatta juuri selittämään, mitä tarkoittaa. Mutta If Beale Street Could Talk on omaääninen. Ja minä selitän, mitä tarkoitan.

Barry Jenkins. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Moonlightin ohjaajalla on omintakeinen tyyli. Katsojana tuntuu, että hän tietää, mitä tekee. Esimerkiksi tapa, jolla hän käyttää kameran linssiä. Välillä sumentaen kuvan. Hyvin usein linssi tarkentaa kuvan kohtauksen etualalle, ja välillä tarkennus osuukin taustalla tapahtuvaan, jättäen etualan sumeaksi. Tämä luo kuvasta hyvin hypnoottisen. Kuplamaisen. Myös valo tanssii Jenkinsin kameraa kohti lumoavasti.

Kuva heijastaa myös kokemusta ihmisyydestä. Ihmisen katse ei ole tarkka. Unohdamme sen usein. Ihminen on väsynyt, halujensa vietävä, omiin pilvilinnoihinsa pakeneva, valikoiva, huomionsa jakava. Maalaamme asioiden päälle merkitykset. Subjektiiviset ja omamme. Niitä ei löydä katseemme ulkopuolelta.

En ole aikaisemmin nähnyt samanlaista elokuvallista tulkintaa. Joka uskaltaisi niin rohkeasti sanoa, että tämä on minun tapani katsoa tätä maailmaa ja maalata se katsojilleni. Luoda rakastuneen pääparin ympärille vaaleanpunaisen, pehmeän pilven, koska sitä on rakkaus minulle. Ja katsoja ymmärtää. Haluamme sen kosketuksen toiseen ihmiseen. Ymmärrämme toisiamme jaetun kokemuksemme avulla. Ja Barry Jenkins jakaa sen.

Halusin jäädä asumaan siihen tunnelmalliseen pehmeyteen, jolla tätä romanssia käsitettiin. Se oli niin ihanaa. Kohtauksissa oli sanoinkuvaamatonta lämpöä, hellyyttä, ne eivät iskeytyneet katsojan tajuntaan vaan soljuivat sinne. Pyörähtelivät.

Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ahdistavammaksi katsojan olo käy. Alun euforia vaihtuu sydämen tykytykseen. Maailman seinämät uhkaavat kaatua päälle. Ja katsojana sitä välittää elokuvasta, sillä alkupuolisko elokuvaa käytettiin maailman rakentamiseen huolella, ja käytettiin aikaa katsojan siihen istuttamiseksi. Mihinkään ei hötkyilty. Annettiin elokuvan tehdä oman tehtävänsä. Luotettiin katsojaan.

Elokuvan rakenne on siis onnistunut. Olin syvästi vaikuttunut. Elin elokuvan mukana. Ja loppua kohden jopa ratkesin kyyneliin. Ei olekaan osunut näin tunteisiin elokuva vähään aikaan. Mutta elokuva ei ollut koskettava siksi, koska elokuva olisi halunnut katsojan reagoivan millään lailla. Surullisuutta ei alleviivattu. Mutta se oli surullista siksi, koska se oli niin aitoa. Katsoja tunnisti sen kokemuksen, joka hahmoilla oli elokuvan päätyttyä. Tunnemme kaikki mitä se on, kun hyväksyy elämän pelikortit. Ja elää sen elämän hyvät ja huonot puolet. Ja silloin ei voi kuin hengittää.

Vavisuttavan elokuvakokemuksesta tekee tieto siitä, että elokuvan kuvaama todellisuus on raastavan totta niin monelle. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsitään yhä. Ja elokuva keskittää fokuksensa siihen rasismin keskiöön, joka kirjaimellisesti tuhoaa elämiä.

Elokuvan ääniraidalla käytetään hyväksi muun muassa Nina Simonea, John Coltranea, Miles Davisia. Heidän musiikilliset juuret makaavat mustan Amerikan kärsimyksessä. Ja tämä ulottuvuus kaikuu myöskin Beale Streetin seinämissä. Se sekä kunnioittaa että luo uutta mustaa amerikkalaista kulttuuria.

Jenkins on 2010-luvun visionääri. Tämän ajan elokuvaohjaaja. Ensin Moonlightilla, sitten Beale Streetilla. Itse olen kiitollinen siitä, että hän on valinnut tuoda romantiikan uudelle aikakaudelle, sisällyttämällä siihen rakenteellisen rasismin, vähemmistöjen oikeuksien, intersektionalisuuden teemat. Toivottavasti yhä useammat ohjaajat käyttäisivät romantiikan genreä hyväkseen tutkiakseen tämän ajan ilmiöitä.

Regina King on täysin saamansa Oscar-voiton arvoinen. Mutta silti minun mielestäni huomion varastaa pääpari Stephan James ja KiKi Layne. He vangitsevat katsojan katseen, joka kerta kun kamera kääntyy heitä kohti. Layne esimerkiksi tekee hyytävän hienon arkin hahmolleen. Tytöstä, joka kasvaa vaikeuksien takia naiseksi. James on sielukas kauttaaltaan elokuvan.

Järisyttävän uskottava. Karkean realistinen. Tunteita maalaava. Voimakas, yhteiskunnallisesti ja elokuvallisesti. Jenkinsin visionäärinen taiteilijuus puskee läpi jokaisesta sekunnista. Myös esimerkiksi Nicholas Britellin sävellys tai James Laxtonin kuvaus tukevat kokonaisuutta. Sävellys on kuin kukkiva, kupliva, mutta kuitenkin melankolinen. Hämäävä yhdistelmä, joka iskee suoraan sydämeen. Laxtonin kameratyö kulkee käsi kädessä ohjaajan vision kanssa. Kiiltokuvankaunis elokuva.

Arvostelu: Tirez sur le pianiste

François Truffaut ohjasi tämän ranskalaisen uuden aallon elokuvan vuonna 1960. Suomeksi sen nimi on Ampukaa pianistia. Se kertoo nimensämukaisesta pianistista, joka on pudonnut kauas konserttisalien lumosta soittamaan baaripianoa yhteen räkälään, jossa rakastuu tarjoilijaan. Heidän perässään on kuitenkin pianistin veljen vuoksi muutama rikollinen, jotka alkavat aiheuttaa tuhoa tiellään saadakseen mitä haluavat.

En ole aiemmin nähnyt Truffaut'n elokuvia. Tämä oli ehkä vähän huono tutustuminen miehen repertuaariin. Olen nähnyt jopa kommentteja, jossa tätä ylistetyn ja elokuvakaanonin klassikko-ohjaajan elokuvaa on kutsuttu sekamelskaksi. Sitä se kieltämättä oli. Truffaut on itse kutsunut tätä elokuvaksi, jolla halusi ilmaista kaiken, mitä on halunnut sanoa. Että elokuvalla ei olekaan yhtä aihetta, vaan se on non-lineaarinen säkki, johon hän on kasannut kaikki mahdolliset teemat, joista on ollut kiinnostunut. Sekamelskahan se silloin on.

Usein elokuvissa - miksei taiteessa laajemminkin - toimii keskitetympi näkökulma. Sitten voi halutessaan hivuttaa elokuvaan todella pienellä painoarvolla kysymyksiä myös muista aiheista, mutta elokuvalla tulisi olla fokus.

Tirez sur le pianiste ei mielestäni ole kuitenkaan huono elokuva. Sitä katsoi silmät apposen auki. Ohjaajan linssi on salliva, laaja, maltillinen. Se asettaa kohtaukset raameihinsa ja antaa kohtauksen kulua loppuunsa ja sitten siirtyy seuraavaan. Ohjauksellinen ote on hiottu. Temmossaan.

Sain myös kiinni joistakin niistä teemoista, joita Truffaut halusi elokuvallaan esittää. Millaista se on olla ensin menestyksekäs ja sitten pudota matalimpaan kuraojaan. Mitä se tekee ihmisen egolle, itsetunnolle, minäkuvalle. Tekee nöyräksi, mutta myös alistuvaksi. Oman elämänsä tarkkailijaksi. Taustalla musisoivaksi pianonsoittajaksi. Sivuhenkilöksi, joka tahdittaa toisten tarinoita.

Sinänsä asetelma on siis nerokas. Elokuvissa ei mielestäni tarpeeksi käsitellä päähenkilöyden ja sivuhenkilöiyden suhdetta. Elokuva ei koskaan juurikaan hylkää päähenkilöä esimerkiksi puolivälin jälkeen. Mikä tekee elokuvista ajoittain kaavamaisia. Tietää alusta asti, että tätä henkilöä seuraamme loppuun asti, vaikka hän sitten elokuvan lopussa tekisikin mitä vain. Päähenkilön poistuminen merkkaa loppua.

Truffaut haastaa siis näitä konventiota ja löytää hedelmällistä maaperää. Leikittelee sillä, mikä on mahdollista tai sallittua elokuvakerronnassa. Sijoittaa elokuvansa sinne rikki menneen peilin säröihin. Ei heijastukseen itseensä.

Pidin myös mahdottomasti elokuvan näyttelijöistä ja erityisesti pääosanesittäjästä Charles Aznavourista. Hän tuntuu saaneen kiinni siitä, mitä Truffaut halusi tässä tehdä. Hän esittääkin hahmonsa jotenkin nonchalantisti. Hahmona, jolla ei ole merkitystä. Ainakaan tarinan kannalta. Hän ei kanna päähenkilön viittaa harteillaan. Kylmäävästi tulkittu hahmo.

Elokuva on kokeileva. Etsivä. Rikkova. Riskin ottava. Arvostan sitä enemmän kuin sitä, että tehdään turvallisesti. Vaikka elokuvan riski ei kannakaan, on siinä jo taiteellista arvoa, että tehdään sitä, mistä ollaan intohimoisia.

p.s. En ollut aikaisemmin tietoinen Aznavouristakaan,
mutta nyt arvostelun kirjoitettuani googlailin
ja en voi kuin nyt jo todeta, että huh huh, mikä hahmo.
Voiko näin vaiheikaista ja rikasta elämää olla
olemassakaan? 

Arvostelu: The Irishman

Niin suuri ja eeppinen kuin Martin Scorsesen ohjaama, kolme ja puoli tuntia kestävä The Irishman onkin, on huomionarvoista, kuinka elokuvan hienoimmat hetket ovat pieniä ja yksinkertaisia. Yksi ohimenevä katse pääosanesittäjä Robert De Niron silmäkulmassa. Jopa turhan jokapäiväiseltä tuntuva keskustelu kalasta. Elokuvan viimeiset sekunnit, jotka tuntuvat kuin tarkoitukselliselta antiteesilta Kummisedälle. Yhdessä vaiheessa elokuvaa huomasin keskittyväni kuuntelemaan hiljaisuutta. Jotta kuulisin hiljaisuuden.

Frank Sheeran (Robert De Niro) on toisen maailmansodan veteraani, joka ajaa työkseen liharekkaa. Kun hänen työpaikkansa on uhattuna erään epäonnistuneen ajon jälkeen, tulee ammattimiesten liitto häntä puolustamaan. Ammattiliiton kautta Frank ajautuu gangstereiden, mafiosojen ja muiden rikollisten maailmaan, jotka pyörittävät 60-luvun Amerikkaa ammattiliittojen avulla. Frank kytkeytyy osaksi niin Bufalinon rikollisperhettä (Joe Pesci) kuin pahamaineista Jimmy Hoffaakin (Al Pacino). Hänestä tulee talonmaalaaja. Väripalettina luonnollisesti punaisen monet eri sävyt.

Toivottavasti Scorsese ei ohjaisi enää ainuttakaan mafiaelokuvaa. The Irishman nimittäin tuntuu täydelliseltä pisteeltä lauseen loppuun. Rusetilta lahjapaketin päälle. Hän on käyttänyt monta vuosikymmentä kestäneen uransa rakentaakseen hienoa taloa ja The Irishman on sen kruunaava ovenkolkutin.

Jo itsessään ja omillaan tässä seistään mestarien luokassa. Mutta sen lisäksi käydään myös laajempaa keskustelua, dialogia sekä Scorsesen oman elokuvakaanonin kanssa että muiden vastaavien elokuvien - kuten Kummisedän. Kummisetä ykkösen loppukuvat ovat Diane Keatonista seisomassa sulkeutuvan oven takana. The Irishman käyttää hyväkseen samanlaista kuvastoa, mutta tällä kertaa vaikutus on päinvastainen. Ketään ei suljeta mistään pois, koska ketään ei ole enää jäljellä. The Irishman on apokalyptinen, post mortem, eleginen joutsenlaulu menneelle maailmalle. Samalla se nostaa sille hattua ja samalla naulaa sen arkun kiinni.

Viesti tuntuu olevan, että väkivaltaisten miesten muovaama maailma kumisee tyhjyyttään. Se ei ollut ratkaisu sittenkään, jos koskaan olikaan. Vavisuttavin kohtaus elokuvassa minulle oli elokuvan loppupuolella, jossa harmaantuneet rikollisgangsterit olivat kaikki pyörätuoleissa ja katselivat toisiaan. Se määrä pettymystä ja ihmetystä - kuin he olisivat ajatelleet, että tähänkö tämä kaikki vain johti - oli kouriintuntuvaa. Loppupeleissä se ei ollut FBI, ei kilpailevat rikollisliigat, ei edes oma perhe, joka toi nämä suuret miehet polvilleen. Ei edes vanha ikä. Vaan he itse.

Ehkä se on ollut Scorsesen tarkoitus koko ajan. Kuvata rikollismaailma satiirin silmin. Tässä hän ainakin syöksyy suoraan vahvojen miesten heikkoimpiin kohtiin. Kuvaa heidät raihnaisina, parhaat päivänsä nähneinä, kuin varjoina entisistään. Haamuina. Kuin kenä tahansa muuna ihmisenä elämänsä loppupuolella, jolle täytyy huutaa, jotta tämä kuulee. Jota täytyy auttaa. Antaa lääkettä.

Tätä ei alleviivata elokuvassa, mutta selvästi on ollut Scorsesella mielessä myös vanhuuden asettaminen omiin kehyksiinsä. Niin universaali on hänen katsauksensa vanhan miehen elämään. Niin iskevästi hän kuvaa ja käyttää elokuvan loppupuolelta aikaa kuvatakseen vanhuutta, että hän tulee pakostakin sanoneeksi elokuvansa rakenteella, että vanhuuskin on osa elämää. Se ansaitsee yhtä lailla elokuvakameran huomion kuin ihmisen nuoruus. Elokuva ei tee poliittista sanomaa vanhusten asemasta eikä saarnaa katsojalleen yhtään mitään. Mutta kuvaus on niin herkkää, niin sulavaa. Kuin viimeinen valssi, joka tanssitaan illallisjuhlissa. Se pakottaa kaikki hiljentymään ja avaamaan silmänsä. Kiinnittämään huomiota.

Se on myös hienoa Scorsesen tavassa tehdä elokuvia ylipäänsä. Hän ole asenteellinen. Hän ei sylje mitään katsojan silmille, paitsi ehkä veripatruunoita. Kaikki on tehty tyylillä, jokainen elokuvan osa-alue rakennettu tukemaan toinen toistansa. Scorsese ei ole kiinnostunut näyttämään elokuvaa näyttämisen halusta. Vaan sillä, mitä näyttäminen voi saada aikaan. Miten tehdä elokuva kunnialla. Tyylillä. Miten tehdä elokuva, jotta elokuva olisi hieno sen takia, että taide saa olla hienoa. Ja taiteella on arvo. Taiteen ei tarvitse viihdyttää. Tai sanoa mitään. Vaikka se usein sanookin ja viihdyttääkin. Taiteella on itseisarvo. Ja sen Scorsese ymmärtää. Mitään ei siis tehdä välineellisesti, vaan jokainen elokuvan osa-alue on merkityksellinen. Näin tehdään elokuvia. Tunnelma ja sitä kautta elokuva, muodostuu rivien välistä.

Ja Scorsese taitaa tunnelman. Pitkä elokuva ei tunnu pitkältä, kun jokaisella kohtauksella on tarkoitus. Mitään tästä ei pystyisi leikkaamaan pois. Pienistä hetkistä syntyy isompia, mitä pidemmälle kuljetaan. On tarkoituskin avata ihmisen elämä kuin kirurgin leikkauspöydälle. Reflektoida. Elokuvan rakenne on kumuloituva.  Kun tietää, mitä tekee, voi makustella. Voi nauttia matkasta, ei päämäärästä. Voi leikitellä sillä, mikä on mahdollista. Tehdä sekä lujaa huutava eeppinen mafiadraama että hiljainen, vähäeleinen ja tyylikäs kuvaus kuolemasta, muistoista, menneisyydestä. Katumuksesta. Elämänkaaresta. Virheistä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on iso ja kattava. On Anna Paquinia, joka muuten sai, laskin, tasan kaksi repliikkiä ja on Bobby Cannavalea, Jesse Plemonsia ja jopa Harvey Keitelia, joille ei anneta paljoakaan tehtävää. He vetävät hyvin. Mutta ymmärrettävästi tässä on annettu tilaa pääosakolmikolle. Ja pakko myöntää, he osoittavat ansaitsevansa sen huomion.

Robert De Niro veistää muotokuvaansa kuin taitelijoista hienoimmat. Hän vetää, jopa hämäävästi, varsin vähäpätöisellä meiningilla pitkälti yli puolen välin. Mutta sitten. Sitten hän käyttääkin tekemäänsä pohjatyötä vetääkseen katsojalta maton jalkojen alta. Alkaa käännellä ja pyöritellä hahmoaan, paljastaen sen jokaisen hengenvedon takaa syvemmän maailman. Ja hän tekee sen niin sulavalla kädenheilautuksella, ilman sanoja, ohimenevillä katseilla, jotka paljastavatkin enemmän, mitä voisi etukäteen uskoa. Sellaista on ihmiselämäkin. Ensin sitä vain eletään, kunnes tajuaakin sen olevan lopussa ja kaikki asettuu omiin merkityksiinsä. Jopa vähäpätöisimmät hetket. De Niro on aina osannut viedä katsojan silmiensä taakse ja niin tässäkin. Hahmottaa psykologisia ulottuvuuksia, joita ei pitäisi pystyä välittämään elokuvan meediumilla. Ehkä kirjallisuudella, usein ei silläkään. Hyytävä roolisuoritus.

Joe Pesci komentaa katsojan kiinnittämään häneen huomiota ensi sekunneista lähtien. Hänen luomat maneerit hahmolleen ovat käsinkosketeltavia. Hän puhuu matalalla äänellä, on muutenkin lähes eleetön. Varma. Kuin entiteetti, jonka varaan koko elokuvan rakenne rakentuu. Hänen hahmonsa on keskeinen. Russell Bufalino on mies, joka pyörittää koko elokuvan maailmaa ja on tärkeää, että katsoja alkaakin katsoa häntä kuin elementtinä, joka on aina siinä. Samanlaisena. Pysyvänä. Luotettavana. Kunnes ei enää ole. Ja mitä sitten? Mitä sitten on jäljellä? Siitä tämä elokuva kertoo ja kiitos Pescin, kuvaus on täydellistä.

Al Pacino. Tarvitseeko edes sanoa muuta? Sanotaan sen verran, että hän katoaa roolinsa taakse. Upea näyttelijä, hyvässä roolissa, täydellisessä elokuvassa ja ensimmäistä kertaa (mitä on vaikea uskoa) Scorsesen ohjauksessa. Hyvää kannatti odottaa.

Scorsese on urallaan läpivalaissut amerikkalaisen mafiamaailman. Miksei amerikkalaisen maailman laajemminkin. Keskittynyt sen eri kohtiin. The Irishman tuntuu siksi niin täydelliseltä, koska se rakentaa itsensä osaksi jatkumoa. Tai lähinnä sen päätteeksi. Kuin se menisi takaisin vielä kerran ja tiivistäisi näiden muidenkin elokuvien sanomat uudelleen. Syvemmin. Kriittisemmin. Moniulotteisemmin. Viisaammin.

Mutta The Irishman on myös hieno elokuva itsessään. On vaikeaa olla suuri ja eeppinen olematta liikaa. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa myös sanottaa viesti vanhuudesta ja katsoa elettyä elemää jälkiviisaudella, olematta dogmaattinen tai normatiivinen. Holhoava. Mutta The Irishman ei ole. On vaikeaa tehdä tunnelmaltaan jännittävää elokuvaa, joka kestäisi niin pitkään kuin The Irishman kestää, mutta The Irishman lataa jokaiseen kohtaukseen oman jännitteensä. Pienintäkin kameranliikettä seuraa hypnotisoituneena. Jokaista näyttelijäntekemää silmänräpäytystä. Jokaista taivaalla lentävää lintua. Seinällä repsottavaa tapettia. Jokaista hiljaista hetkeä jää kuuntelemaan. Hiljaisuudenkin voi kuulla.