Top-lista: 2010-luvun parhaan miespääosan Oscar-voittajat

Kuinka hienoa onkaan päästä tutkimaan mennyttä vuosikymmentä, jota on minulle määrittänyt kuitenkin vahvasti elokuvaharrastus ja elää uudelleen näitä elokuvahetkiä näiden listausten parissa. Nyt on vuorossa parhaan miespääosan Oscar-voittajat parhausjärjestykseen laitettuna. Ehkä tämä lista myös kuvastaa koko blogiuraani, kaikkia näitä vuosia, jolloin olen elokuvista kirjoittanut. Ehkä minulla on jostain näistä jotain sanottavaa. Ehkä ei. Mutta nauttinut olen.

 10.

Daniel Day-Lewis - Lincoln (2012)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Bradley Cooper (Silver Linings Playbook)

Tämä jonon hännillä lähinnä siksi, etten ole nähnyt Lincolnia ja se on näistä 2010-luvun voittaneista miespääosasuorituksista ainoa, jota en nähnyt ole. Enkä tulekaan katsomaan. Oman pään irtisahaaminen jänne kerrallaan kuulostaa houkuttavammalta puuhalta kuin Spielbergin pömpöösin ja pölyisen 150-minuuttisen läpi kärvistely. 

Bradley Cooperille olisin antanut tämän pystin. Surkuhupaisaa on, että vuosikymmenen suurin tähtinäyttelijä ei lukuisista ehdokkuuksistaan huolimatta sitä pystiä vielä napannut. Eikä ehkä tulekaan saamaan, valitettavasti. Silver Linings Playbook oli hänen läpimurtonsa ja oikeutetusti niin. Ikimuistoinen roolisuoritus. Ja sellaista näyttelemistä, jota emme ole ennen oikein nähneet. Samaan aikaan todellinen voimakas miespääosa, mutta kuitenkin hennoilla nyansseilla varustettuna. Cooper on uniikki lahjakkuus.

09.

Gary Oldman - The Darkest Hour (2017)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Timothee Chalamet (Call Me By Your Name)

Jos Cooper edusti vuosikymmenen alussa jonkinlaista uutta miesnäyttelijää, niin vuosikymmenen loppupuolella Timothee Chalamet astui näyttämölle ja vei määreen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Hän on samaan aikaan sekä kuin antiikin roomalainen, viktoriaaninen aristokraatti että 2010-luvun nuori. Hento ja valoisa aura, jota ei voi kuin katsella ihmetelläkseen. Ja miten kytköksissä Chalamet on omaan olemukseensa ja käyttämään sitä hyväkseen luodakseen jotain niin kauniin särkyvää, mitä Call Me By Your Namessa.

08.

Joaquin Phoenix - Joker (2019)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Rhys Stone (Sorry We Missed You)

En saa Rhys Stonea Ken Loachin elokuvasta Sorry We Missed You pois mielestäni. Hänen alkuvoimainen, elohopeinen roolisuoritus oli niin soliseva, uskottava yhdistelmä aitoutta ja terävää dramaattisuutta. Kun hän astuu huoneeseen, paino kohtauksessa muuttuu. Katse seuraa häntä. Mutta huomaamattomasti. Luontaisesti.

Phoenixin kuorrutettu ja koristeltu roolisuoritus tuntuu melkein päinvastaiselta. Sen päälle on rakennettu kerros kerroksen jälkeen. Katsojalta loppuu henki kesken, kun Phoenix yrittää niin kovin ja painaa päälle sellaisella voimalla, että takariviin nukahtanutkin tajuaa Phoenix näyttelevän tosissaan ja vakavasti ja dramaattisesti. Silti; pakko sanoa, että Phoenix saa ainakin ajoittain taitettua hahmon teatraalisuuden kohti realistisempaakin. Ehkä kysymykseksi jää, miksi ei tarpeeksi?

07.

Rami Malek - Bohemian Rhapsody (2018)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Tomasz Kot (Cold War), Timothee Chalamet (Beautiful Boy)

Ihan pidän siitä, että Rami Malek on Oscar-voittaja. Hänkin on raikas läsnäolo Hollywoodin tähtitaivaalla. Näyttelijänä en ehkä vielä ole nähnyt häneltä parastaan. Jäänyt sellaiselle ihan kiva -asteelle, mikä on aika kohtalokas ansa usealle näyttelijälle. Ei sinänsä, kaikista ei voi mestareita tullakaan ja ehkä Malekin osana on tehdä huolellista työtä ja nähdä mihin se riittää. 

Mutta sitten meillä on taitelijoita, jotka käyttävät jokaisen saamansa sekunnin katsojien silmien edessä ilmentääkseen monitahoisempia ajatuksia maailmasta, ihmisyydestä, elämästä. Esimerkiksi Tomasz Kot (josta muuten tulisi aivan täydellinen seuraava James Bond) tai jo mainittu Chalamet. 

Kotin syvä hiljaisuus piinaa minua vieläkin Cold Warista. 

Ja Chalamet'n ikuisuuden joka suuntiin kimpoileva voima Beautiful Boyssa olisi ansainnut enemmän huomiota Oscar-akatemian suunnalta aikanaan - kyllä, nimenomaan parhaan miespääosan kategoriassa.

06.

Jean Dujardin - The Artist (2011)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Michael Fassbender (Shame), Ryan Gosling (Drive), Anton Yelchin (Like Crazy)

Voih, minulla on kyllä sydämessä heikko kohta The Artistin lumolle. Ja ah, mikä läsnäolo Dujardinkin on nykyajan elokuvassa. Haluaisin, että hän tekisi mustavalkoleffoja kuukaudesta toiseen ja hymyilisi tuolla 1920-luvun karismaattisella hymyllään.

Mutta miksi, oi miksi hänen piti voittaa vuotena, joka on tarjonnut meille ehkä - ehkä- kaikkien aikojen parhaita roolisuorituksia sellaisissa elokuvissa, jotka eivät päässeet edes ehdolle. Mieleen tuleen etenkin Michael Fassbenderin järkyttävä muotokuva oman itsensä riivaamasta miehestä Steve McQueenin hätkähdyttävässä elokuvassa Shame. Tai Ryan Goslingin paljon puhuva sanomattomuus Nicolas Winding Refnin upean mykistävässä Drivessä. Tai Anton Yelchinin kultainen sympaattisuus Like Crazyn kohtalokkaassa rakkaustarinassa.

05.

Matthew McConaughey - Dallas Buyers Club (2013)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Leo DiCaprio (Wolf of Wall Street), Oscar Isaac (Inside Llewyn Davis), Joaquin Phoenix (Her), James Gandolfini (Enough Said), 

Niin kuin Malek, niin kuin Oldman, niin kuin monet muut, myös McConaugheyn veto tässä Dallas Buyers Clubissa on sellaista Oscar-syöttiryönää, jollaisia tehdään lähinnä vain nimenomaan pystejä kalastellakseen. On ulkoista muodonmuutosta ja tekohengitettyä draamaa ympärillä. Mutta sydäntä ei löydy.

Ehkä McConaugheyn olisi kuulunut voittaa Magic Mikesta? Tai Wolf of Wall Streetista? Tai monista niistä muista tykityksistä, joita olemme häneltä saaneet McConaissancen jälkeen. 

Tämä pysti olisi voinut olla Leon tai Oscarin (ensimmäistä kertaa muuten Oscareiden historiassa (vai olisikohan joku puvustaja nimeltä Oscar joskus voittanut?)) tai jopa Joaquinin. Oma ääni olisi ehkä mennyt James Gandolfinille. Matthew nyt näinkin ylhäällä listassa sen takia, että 2013 vuonna ei oikein ollut sellaista juggernauttia miespääosan suoritusten puolella, jonka ehdottomasti olisi pitänyt voittaa McConaugheyn sijaan. Ainakaan minulle tullut vielä vastaan.

04.

Leonardo DiCaprio - The Revenant (2015)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Karl Glusman (Love)

Ei mitään pahaa sanottavaa Leosta. Heitän ajatuksen ilmoille: ratsastaako kaikki muut elokuvan tekijät Lubezkin satumaisen kauniilla kuvauksella?

Mutta Glusmanin näyttelijäntyö Gaspar Noen uskaliaassa mestariteoksessa Love oli rajoja rikkova, rohkea, räjähtävä, upea, uljas, paljas, koskettava. Miten näyttelijä edes pystyy tuomaan hahmonsa niin raa'aksi? Sellainen näyttelijäsuoritus, jolle ei oikein löydy sanoja, niin täytyy käyttää kaikkia. 

 

03.

Colin Firth - King's Speech (2010)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Colin Firth (The King's Speech)

Samoin kuin McConaughey, samoin kuin Oldman, samoin kuin Malek, Firthile plätkähi pysti tällaisesta ruikusta. Hän ehkä vetää parhaiten joukkiosta, mutta voi että kun miespääosan voittajissa onkin paljon tällaisia puisia ja elottomia muotokuvia. Firthista sentään pidän ja hän ansaitsee tituleerata itseään Oscar-voittajaksi. Ehkä jos joku, Helena Bonham Carter oli tämän elokuvan sydän. Ja kyllä ihan pidin elokuvasta ja kaikesta siinä, mutta onko se täysin Oscareiden arvoinen? 

Voihan tätä toisaalta ajatella lohdutus-Oscarina Firthille, kun ei voittanut edellisenä vuonna A Single Manin aivan käsittämättömän koskettavasta roolisuorituksestaan. Hänen tekemät sielukkaat, herkät, vavisuttavat valinnat sen elokuvan näyttelytyössään sykkivät vieläkin jossain syvällä sydämeni kammioissa.

02.

Eddie Redmayne - The Theory of Everything (2014)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Eddie Redmayne (The Theory of Everything)

Eddie <3

01.

Casey Affleck - Manchester by the Sea (2016)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Casey Affleck (Manchester by the Sea)

Voin valehtelematta sanoa, että Manchester by the Sea on minuun eniten vaikuttanut elokuva. Palaan sen ajatuksiin kerta toisensa jälkeen. Mukaan lukien opiskelemaan Affleckin hienovaraista tulkintaa surusta, elämästä yhdessä kivun kanssa, syyllisyydestä, katumuksesta, asioiden tekemättömyydestä. Niistä maailmoista, joissa elämme ja joissa emme elä. 

Top-lista: 2010-luvun parhaan naispääosan Oscar-voittajat

Nyt kun edellinen vuosikymmen on päättynyt ja sen viimeisetkin elokuvat on saatu julki ja Oscarit jaettua vuosikymmenen viimeisen vuoden elokuville, pystyy vuosikymmenen Oscar-voittajat viimein rankkaamaan eli laittamaan parhausjärjestykseen. 

Tämä 2010-luku tulee todennäköisesti olemaan myös viimeinen vuosikymmen, josta voi tällaista pohdintaa merkityksellisesti tehdä. Kuluvan vuosikymmenen aikana Oscarit tulevat sääntömuutosten takia muuttumaan joksikin, mitä en itse ainakaan enää henkilökohtaisesti tule tunnustamaan, kun ei voida tosiallisesti puhua oikeista voittajista, jos sääntöjä muutetaan antamaan keinotekoisesti joillekin paremmat mahdollisuudet kuin toisille. Mutta se vain sivuhuomiona. Ja nautitaan nyt menneesta Oscar-huumasta vielä kun voidaan. 

Huomautettakoon, että Collider teki hiljattain vastaavanlaisen listan parhaan miespääosan Oscar-voittajista, joten idea on kopioitu heiltä.

Itse aloitan listaamisen parhaan naispääosan Oscar-voittajista, koska sen kategorian voittajat olen kaikki nähnyt. Tässä siis mielestäni parhaan naispääosan Oscar-voittajat rankattuna vuosilta 2010-2019:

 10.

Olivia Colman - The Favourite (2018)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Joanna Kulig, Cold War

On vieläkin vaikea uskoa, että näin typerä roolisuoritus on palkittu maailman arvostetuimmalla elokuvapalkinnolla. Colman rääkyy ja kirkuu läpi elokuvan vetäen lapsellisen naisen tulkintansa aina suoraan kohti hyperbolaa, karikatyyria ja kesäteatteria.

Kun taas Cold Warin sielukas ytimekkyys on jotain, mikä on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen ja sen keskiössä Kuligin vavahduttavan hienovarainen roolisuoritus.

09.

Emma Stone - La La Land (2016)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Isabelle Hupper, L'Avenir

Ei niin, että Emma Stone olisi La La Landissa erityisen huono, mutta ei tämä kuulkaa nyt mitään Oscar-tasoa ole vähän lauleskella ja tanssahdella pikkusievästi kuin jossain teinikomediassa, joiden maailmaan vieläkin sijoitan Emma Stonen enemmän kuin vakavasti otettavaan taide-elokuvaan.

Ja niin ikään Isabelle Huppert'n monitahoinen, ammattitaitoinen ja syvästi kerrostunut roolityö ja sen lävistävä älykkyys jättää haukkomaan henkeä. 

08.

Julianne Moore - Still Alice (2014)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Jennifer Aniston, Cake

Still Alice on oikein näyttelijän elokuva. Moorelle annetaan siinä mahdollisuus mahdollisuuden jälkeen demonstroida taitojaan oikein urakalla. Eikä hän välttämättä niitä jätä käyttämättä. Mutta hän on kovin käsitteellinen. Ei saa maadoitettua roolisuoritustaan. Se ei tunnu aidolta, vaan Mooren näyttelemältä.

Seitsemän vuotta on kulunut, enkä ole vieläkään antanut Oscar-akatemialle anteeksi, ettei Aniston saanut edes ehdokkuutta osastaan. Tämä on kyllä yksi näistä tapauksista, jotka on jääneet kalvamaan eniten Oscareissa. Anistonin roolisuoritus on jotain, mitä voi ajatella kerta kerran jälkeen ja yhä saada kylmiä väreitä pelkästä muistosta roolisuorituksen voimakkuudesta ja raa'uudesta.

07.

Frances McDormand - Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Kate Winslet, Wonder Wheel, Brooklynn Prince, The Florida Project, 

2017 oli yleisesti oikein pohjanoteeraus ja ehkä vuosikymmenen huonoin vuosi naispääosan suorituksille. Frances McDormand on huono. Oikein laiskempaakin laiskempi, kun käytännössä vain esittää itseään. Äkäinen mummo kun McDormand nyt vaan on. Joo, ihan kiva, että äkäinen mummokin saa rooleja ja propsit siitä. Mutta ei se hyvää näyttelemistä ole.

Mutta en tiedä kuka olisi pystin oikein ansainnut McDormandia enempääkään. Streepille olisi ehkä voitu antaa ura-Oscar The Postista (jossa ei suinkaan ollut huono, mutta ei parhainkaan roolisuorituksensa), myös Winslet ja Prince olivat ihan kivoja omissa filmeissään.

06.

Meryl Streep - The Iron Lady (2011)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Charlize Theron, Young Adult

Meryl Streep on ehkä ainut näyttelijä, josta voi oikeutetusti käyttää sellaista ylilausetta kuin kaikkien aikojen paras näyttelijä, eikä kovinkaan monen käsi nouse ylös vastalauseen merkiksi. Hän on yksinkertaisesti mestarillinen. The Iron Lady nyt on mitä on, mutta Meryl Streep sitäkin enemmän Meryl Streep.

Mutta harmi vain, että samana vuonna, kun hän voitti - oikeutetusti - kolmannen Oscarinsa, Charlize Theron antoi itsestään yhden kaikkien aikojen parhaista roolisuorituksista. Ja hänen olisi kuulunut voittaa.

05.

Renee Zellweger - Judy (2019)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Renee Zellweger, Judy

Jumaloin yhtä arvostelua, joka on kirjoitettu tästä Robert Gooldin ohjaamasta elokuvasta arvostelupalvelu Letterboxd:hen ja se on eittämättä muutaman lauseen pituudellaan parempaa, mitä minä tulen koskaan kynälläni raapustamaan, joten ei tästä sen enempää:

"BREAKING NEWS:

according to tmz, renée zellweger was recently hospitalized for urgent treatment due to severe back pain caused by the burden of carrying the entire judy (2019) movie on her back

we all wish her a speedy recovery.."

04.

Brie Larson - Room (2015)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Brie Larson, Room

Olen katsonut Roomin muutamankin kerran sen jälkeen kuin sen ensimmäisen kerran näin ja joka kerta itken kahta kauheammin. Joka kerta myös Larsonin roolisuoritus antaa itsestään enemmän, minkä luulisi jo ensimmäisen katselukerran jälkeen olevan mahdotonta. Hänet on täydellisesti roolitettu tässä. Hätkähdyttävän arkisen oloinen Larson täsmentää elokuvassa erikoislaatuisen tapauksen dramaattisuutta tekemättä siitä pateettista tai banaalia. Sinänsä on ollut niin surkuhupaisaa nähdä hänet ryntäämässä tämän jälkeen tekemään ison rahan Marvel-tuotantoja, joihin hän ei tietysti ollenkaan sovi. Marvelihärveleihin kuuluu vain ja ainoastaan anteeksipyytelemättömän pelkistämätön sirkusmaisuus.

03.

Natalie Portman - Black Swan (2010)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Natalie Portman, Black Swan

Useamman näyttelijän pitäisi olla opiskellut psykologiaa. Näillä näyttelijöillä tuntuu olevan joku ominaislaatuinen kyky sukeltaa syvälle tunnetilojen keskiöön ja raastaa rikki. Portmankin oikein herkuttelee kompleksisen naisen sisällä ja päästää kaiken tunteen ulos säälimättömällä armottomuudella.

02.

Jennifer Lawrence - Silver Linings Playbook (2012)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Jennifer Lawrence, Silver Linings Playbook

Kaipaisin enemmän Lawrencen kaltaisia näyttelijöitä nykyelokuviin. Tällaisia suuria näyttelijöitä, jotka näyttelevät karismallaan. Ensimmäisestä sekunnista lähtien, kun Lawrence astuu valkokankaalle, hän tekee tiettäväksi, kuka hän on ja että häntä ei sovi unohtaa. Muistuttaa ihan jotain 40-luvun valkokangastähtiä, Jimmy Stewartia tai Katherine Hepburnia. Vaikka tiedämme, että Lawrencesta on myös muuhun - hämmästyttävän syvälliseen ja ennen kaikkea aitoon tulkintaan. Vaikka ajattelen Lawrencea barokkinäyttelijänä, hän on niin uskottava, että vaikka tämä postmoderni nykytaiteen aikakausi ei välttämättä ota syleilyynsä Lawrencen laajoja siveltimenvetoja, se ei tunnu haittaavan, että hän on niin omassa ulottuvuudessaan. Päin vastoin, sitä ihailee silmät hämmästyksestä auki.

01.

Cate Blanchett - Blue Jasmine (2013)

Kenen olisi pitänyt voittaa: Cate Blanchett, Blue Jasmine

Tätä roolisuoritusta tullaan analysoimaan näyttelijätaiteen oppilaitoksissa vielä vuosikymmenienkin päästä. Millintarkkaa, hiottua, ytimekästä työtä Blanchettin taholta, joka tuntuu taitavan kameleonttimaisella luontaisuudella sävyn kuin sävyn, tyylin kuin tyylin, roolin kuin roolin. Hän on näyttelijän näyttelijä, joka heittäytyy rooliin antaen kaikkensa ja vielä enemmän saadaakseen aikaan jotain. Ja sen näkee hänen jokaisesta valinnastaan, jokaisesta harkitusta eleestä, jokaisesta hienovaraisesta yksityiskohdasta, että hän tähtää johonkin. Hänellä on päämäärä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan sanoakseen jotain merkityksellisempää. Analysoidaakseen. Tutkiakseen, Paljastaakseen. Saadakseen jotain aikaan. Ja juuri sitä voi sanoa taiteeksi. 

Arvostelu: Black and Blue

Yhdentekevä elokuva näin eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna. Elokuva-arvostelijana kutsuisin elokuvaa moralisoivaksi. Mutta Yhdysvaltoja viime aikoina oikein suurennuslasin kanssa tutkineena, en voi kuin olla toteamatta, että tässä olisi elokuva, jonka jokaisen yhdysvaltalaisen tulisi katsoa ennen kuin avaa suutaan sanoakseen sanaakaan poliisiväkivallan ja rasismin kytköksestä. 

Arvostelu: Pieces of a Woman

 

Martha (Vanessa Kirby) ja Sean (Shia LaBeouf) ovat nuoripari, jotka ovat päättäneet synnyttää ensimmäisen tyttärensä kotona. Apuna heillä on kätilö Eva (Molly Parker). Kun synnytys epäonnistuu ja vauva kuolee, seuraa syvä suruprosessi sekä samanaikainen oikeustaistelu Evaa vastaan, etenkin Seanin sekä Marthan äidin Elizabethin (Ellen Burstyn) raivopäisesti ajamana.

Elokuva perustuu käsikirjoittaja Kata Wéberin ja ohjaaja Kornél Mundruczón omiin kokemuksiin oman lapsensa menetyksestä. Tämä on unkarilaisen elokuvantekijäpariskunnan ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Erityisesti Kirby ja Burstyn ovat saaneet osistaan paljon Oscar-buhua, ensin mainittu voittaen jo Venetsian elokuvafestivaalien palkinnon parhaasta naispääosasta. Miespääosanesittäjä Shia LaBeouf on sittemmin joutunut yksityiselämässään seksuaalisen hyväksikäyttökohun keskiöön, joten saa nähdä vaikeuttaako tällainen negatiivinen julkisuus elokuvan Oscar-mahdollisuuksiin.

Elokuvana tämä oli suorastaan surkea. Aivan kammottava roskatekele. Pakko nostaa erityisesti tikunnokkaan tökerö symbolismi, joka haetaan Seanin sillanrakennustyöstä. Elokuvan alussa silta on tietysti kesken ja säännöllisin väliajoin näemme otoksen sillan edistymisestä ja kappas keppanaa, elokuvan lopussa silta on valmis.

Yhtä holhoavan tönkköä on koko elokuvankerronta kauttaaltaan. Jatkuvasti kuvaus leikkaa kuoleviin kasveihin symboloimaan - yllätys, yllätys - kuihtumista, kuolemaa. Suruprosessi käydään läpi tietysti talvella ja kevään tullen valo alkaa niin ollen viimein pilkahtelemaan. Uudelleensyntyä, uuden alkua symboloidaan tietysti siemenien kautta.

Eikä mikään tästä kuvauksesta ole erityisen hienovaraista. Päin vastoin. Ärsyttävän alleviivattua. Ylipäätään tarina kaipaisi raikkaampaa otetta. Tällaisia surukuvauksia on nähty viime vuosina paljon. Ensimmäisenä mieleen tulee Nicole Kidmanin ja Aaron Eckhartin tähdittämä Rabbit Hole tai Minnie Driverin rooli Return to Zerossa - kaksi tarinaa, jotka ovat suorastaan sanasta sanaan samoja kuin Pieces of a Woman. Ja nämä olivat vain kaksi ensimmäistä, jotka tulivat mieleen. 

Kaikista näistä löytyy lapsen kuolema ja sen jälkeinen avioliiton kuihtumisnäytelmä. Niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta haluaa siivota kuolleen lapsen huoneen tyhjäksi ja niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta pettää. Löytyi myös holhoava äiti ja tunkeilevat, hyvää tarkoittavat läheiset. Löytyi se kohtaus, jossa viimeinen pinna pettää ja huutomatsi alkaa. Löytyi se kohtaus, jossa palataan työpaikalle ja kestetään väkinäinen tunnelma. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Elokuvaa oli kammottava katsoa, koska jossain vaiheessa tajusi jo, että jos kirjoittaisi itselleen listan kaikista kohtauksista, joita vielä elokuvaa katsoessa näkisi, voisi ruksia jokaisen kohtauksen listalta yli nähdyksi elokuvan loputtua. Ennalta-arvattavaa, mutta myös äärettömän melodramaattista kerrontaa. Tässä käsiteltiin surua pinnallisesti. Hyvin ulkopuolisesti ja pintakoreasti. Kaikki oikeat elementit löytyivät, mutta ei uskallettu raaputtaa pintaa syvemmälle.

Dialogia elokuvassa oli itse asiassa yllättävän vähän. Se, mitä saimme, oli käsikirjoitetun oloista, kalseaa. Mutta olisin halunnut monitahoisempaa pohdintaa. Kun vauva kuolee tuollaisissa oloissa, sitä varmasti pyörii ajatus jos toinen päässä. Syyllisyydestä, oikeudenmukaisuudesta, elämästä, kuolemasta, merkityksellisyydestä. Kaikki runsaita aiheita, mutta yhdestäkään ei puhuttu sanaakaan.

Tämä on elokuvantekemistä karmeimmasta päästä. Tehdään eloton, stereotyyppinen, ennalta-arvattava elokuva (ehkä kalastaakseen Oscareita, ehkä leikkiäkseen vakavaa taitelijaa, jonka ei sovi ottaa riskejä, ehkä rakastuen liikaa niihin vähiin omiin sanoihin tai kuviin, jotka eivät ole omaperäisiä ja siksi tuntuvat itsestä hyvältä, mutta kukaan muu ei löydä niistä mitään uutta tai mielenkiintoista) ja siinä samalla tehdään pilkkaa katsojasta sekä elokuvankerronnasta itsestään. Ei anneta katsojalle tai elokuvakerronnan perinteelle mitään merkityksellistä. Ei haasteta, ei kysytä kysymyksiä, ei tutkita. Ei avata mahdollisuuksia. Ei leikitellä, ei analysoida. 

Se pilaa elokuvan meediumia meiltä kaikilta. Kun kliseitä vahvistetaan, kun haaskataan katsojan aikaa, kun aliarvioidaan sitä, mihin elokuvankerronta pystyisi, mikä on sellaisen taiteen tarkoitus? Voiko sellaista kutsua taiteeksi? Vai pelkäksi tuotteeksi, joka on koottu valmiiksi mitatuista osista? Jumala varjelkoon, että jonkun täytyisi oikeasti ajatella jotain. Kaikesta tästä tekee tietysti vielä pahempaa, että aiheena on oikeasti todella vakavat teemat. Ja nyt niistä tulee kertakäytettäviä. 

Alun synnytyskuvaus antoi toivoa paremmasta elokuvasta. Kirby yritti elokuvassa parhaansa, mutta ontuva ohjaus jätti hänet tuijottamaan tyhjyyteen ("meneekö varmasti perille, että suren") liian pitkäksi aikaa. Burstynin roolisuoritusta pidin epätasaisena, hänen suuhunsa vielä käsikirjoitettiin elokuvan kesäteatterimaisin monologi, kun yhtäkkiä elokuva muuttuu holokaustikertomusten muistelukentäksi. Ja se oli itse asiassa Shia LaBeoufin roolisuoritus, josta pidin eniten. 

Normaaleja ihmisiä, 1. tuotantokausi

Connell Waldron (osastaan Emmy-ehdokkuudella palkittu Paul Mescal) ja Marianne Sheridan (Daisy Edgar-Jones) käyvät samaa lukiota, jossa jalkapalloa pelaava Connell on suosittu ja tykätty koulukaveri monelle. Yhtälailla älykäs Marianne on puolestaan yksinäinen ja kiusattu. He löytävät toisistaan erityisen kumppanin, jolle uskoutua asioista, joita muut Irlannin pikkukaupungin nuoret eivät ehkä ymmärtäisi. Yhdessä he tavoittelevat isompaa tulevaisuutta kuin mitä paikallisella kyläpahasella on tarjota ja pyrkivät maan pääkaupunkiin opiskelemaan yliopistoon. Läpi opiskeluajan heidän suhteensa käy välillä kuumana, välillä kylmänä. Marianne tulee varakkaammasta perheestä kuin Connell, mikä aiheuttaa luokkakysymyksiä heidän välilleen ja muutenkin menneisyys, lapsuus, nuoruus kummittelee taustalla.

Sally Rooneyn kirjaan perustuva tarina on heleän kaunis. Lähtökohtaisesti hyvin yksinkertainen. Kahden ihmisen kasvutarina. Yhdessä he opettelevat ihmissuhde- ja tunnetaitoja. Toinen on toiselle voima, jota vasten kimmota. Kokeilla. Turvautua.

Esitän ehkä argumentin yleistä tulkintaa vastaan sarjasta, että tämä ei kuitenkaan olisi varsinaisesti rakkaustarina. Etenkin tarinan viimeiset sanat, jotka jäävät kehystämään kaikkea tapahtunutta, eivät puhuisi sen puolesta, että tätä oli tarkoitettukaan kahden ihmisen rakkauden kuvaukseksi. Ehkä suhde ei myöskään olisi ollut ihan yhtälaista on-off-jossittelua, jos rakkautta todella olisi ollut. Minusta tämä oli ehkä enemmän elämään opettelua. Jos se olisi ollut rakkautta, ehkä loppu olisi ollut definitiivisempi. Joko pakahduttavampi tai traagisempi. 

Sinänsä tekisi kyllä mieli pohtia sarjan viitekehyksestä käsin, millaista olisi rakkauden kuvaus 2000-luvulla? Miten kertoa rakkaustarina uskottavasti tänä postmodernina aikana? Ilman ironiaa, sarkasmia, itsetietoisuutta? Yalen yliopiston kirjallisuuden professori Amy Hungerford on teoretisoinut, että vuoden 1945 jälkeen tarinankerrontaa on määrittänyt ns. identiteettijuoni (esim. J.D. Salinger), kun sitä ennen tarinassa on esiintynyt ns. avioliittojuoni (esim. Jane Austen). Mutta jos joku haluaisi kertoa tarinan, uskottavan sellaisen, avioliittojuonen kautta, olisiko se enää mahdollista?

Mutta siitä ei Normaaleja ihmisiä kerro, joten sen syvemmälle emme pääse asiaa pohtimaan.

Sally Rooneyn, ja jumalaisen Lenny Abrahamsonin televisioon ohjaama, tarina on sen sijaan jotain muuta. Kahden ihmisen itsensä etsimistä ja määrittämistä. Aikuiseksi kasvamista. Ehkä jopa jonkinlaista näyttelemistä itsessään. Testailla identiteeteillä millainen on ja millainen on eri ihmisten seurassa. 

Syy, miksi ehkä Connell ja Marianne niin vahvasti hitsautuvat yhteen on, koska he ovat jonkinlaisessa taitoskohdassa elämässään, siirtymässä lapsuudesta aikuisuuteen ja silloin helpottaa, että joku on siinä vieressä todistamassa kaikkea, vakuuttamassa että on yhä sama ihminen - ettei ole mitään muuta tai vielä pahempaa; ettei olisi olemassa.

Televisiosarjan toteutus on eritoten todella vavisuttavaa. Hahmot tulevat iholle, kun kamera syöksyy intensiivisiin lähikuviin ja värimaailmaa saturoidaan pehmeillä filttereillä ja fokus pidetään täysin kahdessa ihmisessä häivyttämällä muu maailma ulkopuolelle. Soundtrack on melankolinen ja utuinen. Juuri sellaista kuvausta, jonka tahdissa sydän pystyy sykkimään. 

Myös pääosatähdet Paul Mescal ja Daisy Edgar-Jones pystyvät käyttämään hyväkseen heille tarjotun hienon tilaisuuden ja todella omistautuvat rooleihinsa. Mescal tietysti eritoten on järkyttävän valovoimainen ja onnistuu lohkomaan hahmonsa tunnetilat todella kompakteihin ilmeisiin, eleisiin, katseisiin, huokauksiin. Katsoja näkee hänen silmiinsä. Ymmärtää häntä, sillä Mescal tekee hahmosta niin hienosti muovatun. 

Mutta myös järjestäen kaikki sivuosat tuntuivat todella luonnollisilta. Yhtäkään näyttelijää ei jäänyt ihmettelemään, vaan he kaikki sujahtivat sarjan maailmaan todella luontaisesti ja tuntuivat melkein jopa aidommilta ihmisiltä kuin pääosan parivaljakko. Jopa niin paljon, että huomasin inhoavani sydämeni pohjasta joitain hahmoja ja ilahtuvan aina kun joku toinen hahmo tuli ruutuun. Hyvän sarjan merkki.

Hieno, hieno sarja ja tarina siis. Moderni mestariteos, joka tarrautuu ajan ilmiöihin vimmalla. Pirstaleiseen metatodellisuuteen, jossa ihmisen haamut vaeltavat ironisessa usvassa uskaltamatta todella hypätä alas kielekkeeltä. Vaikka kyllähän se aina jossain kohtaa vastaan tulee.

We Are Who We Are, 1. tuotantokausi

 Fraser Wilson (Jack Dylan Grazer) on teini-ikäinen poika, joka muuttaa New Yorkista sotilastukikohtaan Italiassa. Hänen äitinsä Sarah Wilson (Chloe Sevigny), joka on naimisissa Maggie Teixeiran (Alice Braga) kanssa, on tukikohtaa johtamaan tuleva eversti. Sotilastukikohdassa Italiassa Fraser tutustuu muihin armeijan upseerien lapsiin (mm. Francesca "Martinin tytär" Scorsese), mutta löytää erityistä sielunkumppanuutta Caitlinin (Jordan Kristine Seamón) kanssa. Yhdessä he tutkivat omia identiteettejään sekä muuttuvia kehojaan ja myös muuttuvaa maailmaa.

Olin jo pitkään toivonut näkeväni jotain Call Me By Your Namen tapaista - Luca Guadagninon ohjaaman elokuvan vuodelta 2017 ja ehtiväinen Guadagnino teki kuin tekikin We Are Who We Are-sarjan, eli kokonaisen televisio-ohjelman mitallisen verran kuin jatkoa tuolle italialaiselle kesäsadulle. We Are Who We Are on hyvin samantapainen Call Me By Your Namen kanssa. Samanlainen keinuva ja lämmössä väreilevä tunnelma. Rukouksiini siis vastattiin.

Lisäksi We Are Who We Are on televisiosarja, joka melkein tuhosi minut. Erityisesti ensimmäiset jaksot olivat jotain maagista, jotain mihin upposi tajuamatta, mitä tapahtui, jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Tällainen teinisarja tai coming-of-age-tarina, joka ei ollut veistetty siitä samasta puusta. Vaan kerrankin jotain, missä oli poikkeuksellisen raikas ja moderni katsantakanta aiheeseen. Fraser niin osuvasti sanookin sarjan alkupuoliskolla, että miehen ja naisen käsitteet ovat niin vanhanaikaiset. Ja sitä määritelmää kohti sarjassa syöksytäänkin todella voimalla.

Ihana nähdä näin heteronormatiivisia rakenteita uhmaavaa tarinankerrontaa. Fraser, joka pukeutuu erikoisiin vaatteisiin ja lakkaa sormenkynsiään kaikilla sateenkaarein väreillä, on hahmo, joka haastaa perinteistä nuoren miehen roolia jo pelkällä habituksellaan. Mutta sitten hänestä ei myöskään saa oikein selvää. Pitääkö hän pojista vai tytöistä? Onko hän kenties sukupuoli-identiteetiltään jotain muuta kuin synnynnäiseen sukupuoleensa samaistuva? Vai onko hän vain aidosti oma itsensä välittämättä edes tällaisista queer-normeista?

Vähän selvempi tapaus tuntuu olevan Caitlin, joka selvästi kokeilee sukupuolensa rajoja ja pukeutuu pojaksi ja tuntuu haaveilevan uudesta identiteetistä poikana tai miehenä. On ihana nähdä tällaista hahmokuvausta ja vielä nuortensarjassa. 

Myös Chloe Sevignyn esittämä naisen kanssa naimisissa oleva äiti, joka on samaan aikaan kokonaisen sotilastukikohdan johtaja, on hahmona melko perinteitä uhmaava. Hänenkään identiteetistään ei tehdä minkäänlaista ongelmaa tai kuvata kylän omana kylähulluna. Hän yksinkertaisesti on, mitä on. Kuten kaikki sarjan hahmot. 

Se nimenomaan oli niin hienoa Guadagninon tarinankerronnassa, kuten oli jo Call Me By Your Namessa, että hahmojen homoseksuaalisuudesta tai transsukupuolisuudesta tai mistä tahansa, ei tehdä sellaista punaista vaatetta. Kaikkea draamaa ei revitä perinteisten yhteisöjen reaktioista tällaisiin ihmisiin. Päin vastoin, heitä kohdellaan kuin normaaleja ihmisiä, joillaisia he ovatkin.

Ja kun Guadagninon rajaton ja villi tapa kuvata tätä maailmaa on vielä niin sykähdyttävä ja vastaa tematiikkaa - identiteeteillä kokeilevia nuoria - on vaikutus katsojaan sydäntäsärkevä. Sitä samaistuu niin paljon noihin nuoriin, jotka etsivät itseään ja joiden päivät koostuvat maleksimisesta - sellaisesta ihanasta ei-mitään-tekemättömyydestä. Jokainen kohtaus rikkoo oletuksia. Kuvaus siirtyy paikkaan, jonne sen ei odottanut menevän. Guadagnino pitää meidät varpaillaan samalla lailla kuin hahmotkin.

Erityisesti Jack Dylan Grazerin näyttelijäntyössä on jotain vavahduttavaa. Hän on niin eloisa ja vapaa ja kapinallinen. Kuin elohopeaa, josta ei oikein saa kiinni. Hänellä on karismaa ja uskon, että sitä tullaan vielä hyödyntämään jossain tulevassa visuaalisen taiteen teoksessa tavalla, joka ylittää jopa tämän Guadagninon koskettavan kuvauksen aidosti modernista teini-ikäisestä.

Arvostelu: A California Christmas

 

Tämä olisi hyvä elokuva juomapelin oheen. Kuinka monta melodraaman kliseetä elokuvasta ehtii bongaamaan? Tarkkanäköisin ehtii kyllä alle kahdessa tunnissa aikamoiseen humalaan. Aviopari Lauren ja Josh Swickard tähdittävät elokuvassa pääparia ja ehtiväinen Lauren on löytänyt aikaa myös rustata elokuvan itse omin pikkukätösin. Mikä se sanonta onkaan? Suutari pysyköön lestissään? Ehkä näyttelijät voisivat jatkossakin siis keskittyä hymyilemään nätisti kameralle ja jättää lauseiden keksimisen ammattilaisille.

Arvostelu: Christmas Inheritence

 

Jouluna tuli taas katsottua muutama - melkeinpä pakollinen - joululeffa. Eipä ole moneen vuoteen kyseiseen genreen tullut oikein sellaista uutta klassikkoa, jota voisi kutsua edes näkemisen arvoiseksi elokuvaksi. Mitä on tapahtunut isoille kunnon jouluelokuville? Joskus niihin saatiin ihan kunnon elokuvatähtiäkin esiintymään, mutta lähivuosina etenkin Netflix on ryhdistäynyt tällaisten joulurainojen ostamiseen valikoimiinsa, joissa pääosissa on toinen toistaan mitättömämpiä näyttelijöitä. Luokaton tekele.