Katsottuja TV-sarjoja

Koska olen mielestäni mahdottoman huono arvostelemaan sarjoja, ajattelin, että teen tälläisen koosteen ja annan oman suositukseni niille sarjoille, mitä olen viime aikoina katsonut. Eli en nyt varsinaisesti arvostele, mutta kunhan jaan, minkä parissa itse olen havainnut viihtyväni ja viettäväni aikaa.

Riverdale

Viimeisin sarjapakkomielteeni on Netflixin Riverdale. Ensin ajattelin sen olevan vain liian lukiomainen ja liian tusinatuote. Mutta jostain syystä kuitenkin päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Traileri nimittäin oli ihan lupaava ja sarjassa tuntui olevan jotain enemmän kuin tyypillisessä kliseisessä lukiosarjassa. Ja nyt olen ihan koukussa. Aivan mahtavan camp-henkinen sarja, joka vetää överiksi ihan tunteella - mutta hyvällä maulla, jolloin yliteatraalisuudesta saa vain pisteitä. Sarja muistuttaa vähän jotain menneen ajan elokuvaa ja aluksi olikin vähän hämärää, että mille aikakaudelle sarja sijoittuu, mutta vedettiinhän ne älypuhelimet aika äkkiä esiin. Mikä on vähän sääli. Mielellään olisi katsonut sarjaa ilman sosiaalisen median vaikutusta juonenkulkuun. Yllätyksekseni ja vähän epäuskoksenikin - liian vähän jopa hahmot viettävät aikaa puhelimiensa takana. Nämä ovat kuitenkin 2010-luvun teinejä. Tällöin ei ole hirveän uskottavaa, ettei sosiaalinen media olisi osa heidän elämäänsä. Mutta en nyt uskalla valittaakaan, sillä mikä on tylsempää kuin some ja älynäytöt?
+ Pidän paljon kaikista viittauksista, joita sarjassa tehdään muun muassa elokuviin, sarjoihin ja kirjoihin
+ Pidän sarjan hahmoista
+ Pidän kuvauksesta ihan mielettömästi. Todella mageita värejä ja valoja käytetään kuvauksessa kuin pastissina jollekin 40-luvun elokuvalle.
- Ajoittain murhamysteeri vie liikaa aikaa sarjassa, eikä sitä saada oikein uskottavasti pelaamaan hahmojen tavallisen elämän kanssa. Ns. uskottavuus häviää, kun ensin etsitään murhaajaa pimeässä metsässä ja seuraavana sekuntina istutaan tunnilla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Episodes
Tämä sarja sai päätöksensä muutama viikko sitten, mikä on tosi harmi, sillä tämä oli tosi hyvä sarja. Rakastin sen kuivaa huumoria. Itse juonenkulku oli vähän tuulesta temmattu, mutta pääasia olikin hahmovetoisessa huumorissa. Matt LeBlanc luontuu loistavasti muihinkin rooleihin kuin Joeyn. Vaikka esittääkin "itseään".
+ Kevyt katseltava
+ Hauska
+ Älykäs
- Välillä juoni junnaa paikoillaan

Veep
Tätä sarjaa en ole koskaan oikein pystynyt arvostelemaan. Ensin en pitänyt siitä ja pari ensimmäistä tuotantokautta ovatkin silmin nähtävän huonot. Ensi alkuun sarjan huumoriin on ehkä vaikea päästä kiinni, koska se on välillä niin rivien välistä luettevaa ja satiirista, että täytyy olla hoksottimet päässä, kun laughtrack ei taustalla osoitakaan, mille vitsille kuuluu nauraa ja mille ei. Mutta sarjan viimeisimmät kaudet ovat ihan timantteja. Ehkä olen vain tässä vaiheessa vasta päässyt kunnolla sisään sarjaan. Julia Louis-Dreyfus tekee niin hienovaraisia vivahteita hahmonsa komiikkaan, ettei niitä kaikkia ehdi bongaamaan. Täysin miljoonan Emmynsä arvoinen. Mutta myös muita mahtavia hahmoja on sarjassa, etunenässä Karen Collins, joka ei pysty sanomaan definitiivistä mielipidettä mistään ja se luo hauskoja tilanteita sekä Uncle Jeff, joka on vain yksinkertaisesti mahtavin hahmo ikinä. Suomalaisille omaa komiikkaansa tuonee erityisesti Suomen pääministerinä sarjassa oleva hahmo Minna Häkkinen. Brittinäyttelijä Sally Philipsillä on pakko olla omakohtaista kokemusta suomalaisista, sillä niin terävästi hän ilmentää jokaisen stereotypian, mita suomalaisista on mahdollista vain saada (armottoman rehellisyyden, tunteettomuuden, kylmyyden, suorasukaisuuden, sinisilmäisyyden ja suomalaisuuden ärsyttävän pönkittämisen maailman kartalle joka käden käänteessä vain muutaman mainitakseni).
+ Sivistyneen älykäs
+ Kausi kaudelta paraneva meno
+ Julia Louis-Dreyfus (+ Tony Hale)
+ Mahtavat sivuhahmot
- Muutamat ärsyttävät hahmot (lue: Jonah Ryan)

Chesapeake Shores
Tätä sarjaa aloitin katsomaan kun olin pahassa kuumeessa. Aivot tuntuivat mössöltä ja ainoa sarja, mitä oikeasti pystyin katsomaan oli tälläinen pumpuli, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Täten ei ollut väliä oliko jossain tajunnan rajamailla vai ei. Siis niin ällöromanttinen, siirappinen mössö tämä sarja, etten ole uskoa silmiäni. Mutta suosittelen kaikilla syysflunssaan sairastuneille. Tämä ylipirteä ja pehmoinen maailma voi jopa tuoda jonkinlaista valkoista kohinaa pedin pohjalle, josta yrittää kaikin voimin kaivautua ylös juomaan kuumaa nestettä.
+ Helppo, kevyt katsottava

+ Mukava, äärimmäisen mukava katsottava - ei tarvi stressata hahmojen kohtaloista, kun kaikki on niin mukavaa
- Voi olla ärsyttävä kaikessa lapsellisuudessaan

Table 19 (Table 19)

Vannoutuneena Frendit-fanina - aloitin hiljattain vuoden tauon jälkeen katsomaan Frendejä uudelleen varmasti ainakin kahdettakymmenettä kertaa - olin järkyttynyt kuullessani vähän aikaa sitten, kuinka kaksi nimeltä mainitsematonta (omalle henkilökohtaiselle mustalle "listalleni" päätynyttä) muukalaista keskusteli, että heidän inhokkihahmonsa on Phoebe, "välillä hän on vähän ärsyttävä". Mitä itse tein viattomana ohikulkijana kun ohimennen kuulin nämä kommentit? Vetäisin avarilla naamaan ja kävelin pois sanomatta sanaakaan. (lue: ironiaa.)

Phoebe on aina ollut ihan fiktiivinen esikuva. Kuinka elämää ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Lisäksi hän on sarjan hahmoista eittämättä hauskin. Puolet hahmon elosta tuo näyttelijä Lisa Kudrow, jonka uraa seuraan armottomalla mielenkiinnolla. Olen jopa nähnyt sellaisen elokuvan kuin Marcy X ja viihtynyt sen parissa, vaikka itse elokuvassa ei liiemmin kehuttavaa ole. En voi siis väittää itseäni objektiiviseksi arvostelijaksi.

Toinen heikko kohta on Table 19:n kaltaiset elokuvat. Jokin niissä vetoaa syvemmällä tasolla. Tiedän kyllä, ettei ne mitään Oscar-sampoja ole tai seuraavia Citizen Kaneja. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi olen niin kiehtoutunut tästä tyylilajista, jolle en osaa edes asettaa oikein nimeä. Wikipedia määrittäisi tyylilajin komediaksi, mutta sitä se ei ole. Tämä on kuitenkin hyvin spesifi komedian alatyylilaji. Jotain romanttisen komedian ja elämänmyönteisen sentimentaalisen draaman välimaastosta.

Parhaiten elokuvaa näkemätön saa käsityksen elokuvan tyylistä trailerista. Elokuva ei oikeastaan tarjoa mitään sen päälle. Siinä määritetään jo elokuvan sävy ja tunnelma. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu yhteen ja löytävät itsestään jotain uutta. Elämä muuttuu pysyvästi ja saa uuden suunnan päivänä, jolloin sitä vähiten odottaa. Olen myyty. Enempää en tarvitse.

Samanlaisia kiksejä muut saavat varmasti katsoessaan vaikka kauhuelokuvia. He tietävät, että iso paha mörkö lymyilee varjoissa ja jossain vaiheessa viattomalle (tai ei niin viattomalle) päähenkilölle käy kalpaten ja vaikka osaavat ennustaa tämän tapahtuvan, katsovat ihan sormet suussa tämän kaiken avautumista silmien edessä. Samaa minä rakastan Table 19:stä - vaikka rinnastus kauhuelokuvaan on niin kaukainen kuin vain pystyy olemaan. Tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvalta saan, ennen kuin pistän sen päälle, mutta siitä huolimatta - tai oikeastaan juuri siksi - tiedän voivani nauttia elokuvasta täysin rinnoin. Objektiivisesta näkökulmastahan tämä on pahinta mahdollista elokuvantekemistä - ennalta-arvattavaa, kliseistä ja melodramaattista - mutta siksipä kai tälläisä elokuvia tehdäänkin - koska aina on olemassa se yksi katsojakunta, joka on ihan pähkinöinä sellaisiin elokuviin.

Pitkä musta lista arkkivihollisistani
(päivitetty 1.11.)

...=)

Keeping Up with the Joneses (Keeping Up with the Joneses)

Zach Galifianakis on traumatisoinut minut elokuvillaan. En voi sietää häntä, hänen näyttelemistään enkä komiikkaansa. Olen aina inhonnut naurettavaa rinnastusta ällöttävyyden ja komedian välillä. Kuka ikinä on alun alkaenkaan väittänyt, että ne korreloisivat keskenään? Yllättäen, katsomani elokuva kuitenkin onnistuu päihittämään turhuudellaan jopa Galifianakisin taidonlahjat jopa siihen pisteeseen asti, että tässä roolissa häntä katsoi - jos ei nyt mielellään - niin ainakin täysin passiivisesti, mikä on jo suuri saavutus hänen suhteensa.

Jon Hamm ja Gal Gadot ovat huippuvakoojia, jotka muuttavat peiteoperaatiota varten Amerikkalaiseen lähiöön, jossa asuvat myös tuiki tavalliset Zach Galifianakis ja Isla Fisher tylsine elämineen. Ja jos nyt kuvittele, että elokuva päättyisi jotenkin ennalta-arvaamattomasti, olisitte oletuksissanne väärässä. Elokuvan premissi tarjoaa paljon lupauksia viihdyttävästä, mukaansatempaavasta vakoojakohelluksesta, joka naurattaisi, mutta elokuvan juonenkulku pysähtyy vain tunnetuimmilla nähtävyyspaikoilla, johon katsoja pakostakin turtuu. Naurusta, viihteestä ja mielenkiinnosta ei ole tietoakaan.

Samanlaisessa juoniterritoriossa kulkevia pätkiä on nähty ennenkin. Mieleen tulee esimerkiksi Ashton Kutcherin ja Katherine Heiglin tähdittämä vakoojapläjäys Killers vuodelta 2010 tai Angelina Jolien ja Brad Pitit tähdittämä... vakoojapläjäys Mr. and Mrs. Smith vuodelta 2005. Ja täysin samasta elokuva on kyse jokaisen kolmen kohdalla. Ongelma kolmannen elokuvan kohdalla tosiaan on se, että se ei tarjoa enää mitään uutta, vaikka tarjoaisikin. Eikä Keeping Up with the Joneses tarjoa.

Odotin paljon täydelliseltä Jon Hammilta ja Gal Gadotilta, jotka sopivat täydellisiin rooleihin täydellisesti. Eikä heissä mitään vikaa ole. Vikaa ei ole myöskään Isla Fisherissa ja niin paljon kuin se minua satuttaakin sanoa - Zach Galifianakisissa. Vika on puhtaasti mielikuvituksettomasssa ohjauksessa ja ennen kaikkea käsikirjoittajassa, joka tuntuu syövän paperia. Sen tason ihmiseltä hän vaikuttaa, nimittäin. Sanat geneerinen, kuiva, ennalta-arvaamaton ja hukkaan heitetty eivät riitä kuvaamaan hänen kykenemättömyyttään. Oikeasti Keeping Up with the Joneses ei ole edes mitenkään huono elokuva. Se on vain niin mitään sanomaton, mikä on sääli entisestään, sillä tässä olisi ollut potentiaalia oikein viihdyttävään elokuvaan.

Usein kunnioitan elokuvia, jotka ovat puhtaasti huonoja paljon enemmän. Niissä sentään on tavoiteltu jotain taiteellisempaa, jotain suureellisempaa ja visionäärisempää - vaikka se yritys onkin epäonnistunut. Tälläiset teokset kuten Keeping up with the Joneses ovat elokuvia, jotka saavat vihaamaan elokuvia. Tuntuu, ettei tähän ole pistetty mitään panostusta. Ihmiset ovat vain käyneet noutamassa palkkasäkkinsä ja kyhännyt kokoon jonkinlaisen tuotoksen, että sitten voi pitchata itsensä taas samoille tuottajille saman rahamäärän toivossa. Minä haluan, että elokuvia tehdään, koska elokuvantekijät palavat halusta kertoa jonkin tarinan. Ei sen takia, että he kuvittelevat katsojan viihtyvän jonkin tarinan parissa ja yrittävät mahdollisimman laskelmoidusti tehdä jotain sinne päin. Murr...

 ...=)

Fall preview

Joka vuosi olen tälläisen kirjoituksen pätkän rustannut, vähän ennakoiden ja fiilistellen tulevaa festivaali-, palkinto-, ja talvikautta elokuvien saralta, Tänä vuonna ajattelin skippaavani koko turhanpäiväisen sepustuksen, mutta sitten tajusin, että ihan omaltakin kannalta olisi hyvä saada ylös kaikki ajatukset jo tässä vaiheessa.

Yleistä elokuvamaailmasta

Kesä
Tänä vuonna kesän lippuluukkutulot taisivat jäädä jotenkin poikkeuksellisen pettymykselliksi. Monet menestyksiksi odotetut leffat floppasivat. Tästä trendistä olen suoraan sanottuna iloinen. Liian monen vuoden ajan jatko-osien jatko-osat ja rebootit, remaket sun muut tusinatuotteet ovat keränneet kaikki lipputulot ja aidosti omaperäiset, uniikit teokset ovat jääneet niiden jalkoihin. Olen itse aistivinani jo jonkinlaista kyllästymistä jatko-osatrendiin. Toivotttavasti studiopomot nyt katsovat tarkkaan tämän kesän kvartaalilukemia ja osaavat itsekin tehdä johtopäätökset, että jotain muuta kaivataan jo tilalle.

Harvey Weinstein
Viime viikkoina Hollywood ja koko maailma on kohissut elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista paljastuneiden syytösten takia. Ajatus, mikä itsellä on jäänyt nyt päällimäiseksi on, että on outoa, miten koko Yhdysvaltain elokuvateollisuus on ollut niin riippuvainen yhdestä tuottajasta. Useat elokuvaproduktiot ja tv-sarjat ovat menneet ihan jäihin Weinsteinin romuttumisen myötä.

Teatterikäynnit
Tänä vuonna ajattelin, että yrittäisin katsoa niin monta Oscar-ehdokasta kuin mahdollista. Viime vuonna strategia palkintoleffoja kohtaan oli vähän eri, eli poimin niiden joukosta vain ne, joista olin itse kiinnostunut, mutta huomasin, että on paljon hauskempaa, jos on nähnyt monta vuoden leffoista, niin niitä voi vähän vertailla keskenään. Olen jo vähän aloitellut raapimaan jäätä katsomalla mm. Baby Driver, Blade Runner 2049 ja Mother!-elokuvat

Tulevia elokuvia

Oscarit
1) Shape of Water
Tästä leffasta olen ehkä eniten innoissani. Guillermo Del Toron 60-luvulle sijoittuva fantasiateos, jonka pääosissa on Octavia Spencer ja Richard Jenkins. Älkää sanoko muuta. Voisin jo tässä kohtaa veikkailla, että tässä olisi mahdollinen parhaan elokuvan Oscar-voittaja ensi vuoden gaalassa, mutta älkää siteeratko minua tässä veikkauksessa.

2) The Post
Laitan näitä leffoja tähän innostumisjärjesteyksessä ja ihan ykköspaikasta kisaa myös Steven Spielbergin journalistidraama (muistuuko kellekään muulle parin vuoden takaa palkintosampo Spotlight?) The Post - pääosissa Meryl Streep ja Tom Hanks! Ei tälläistä elokuvaproduktiota voisi haaveilla villeimmissä toiveissakaan.
*Päivitetty 08.11.2017: traileri julkaistiin tänään ja itsellä meni kylmät väreet jo kun katsoin trailerin ilman ääntä ensiksi ja näin vain Streepin ja Hanksin samassa kuvassa...

3) Lady Bird
Tämä postaus on nyt näköjään vain nimien luettelua, mutta kamoon! Saoirse Ronan, LAURIE METCALFE (!), Timothee Chalamet ja LUCAS HEDGES (!)
A24-tuotantyhtiöstä on tullut ihan parhaita juttuja koskaan. Jo monena vuonna heidän indie-tuotantonsa ovat kisanneet ihan kärkikahinoissa elokuva-alan tärkeimmistä palkinnoista ja hurmanneet laatuelokuvayleisöä ja tehneet meistä ihan uskollisia faneja.
Lisäksi traileri on yksi viihdyttävimmistä tralereista, joita olen nähnyt vähään aikaan. Vaikuttaa juuri sellaiselta elokuvalta, joihin yleensä tykästyin ihan pähkinöinä.

4) The Killing of A Sacred Deer
En yleensä pidä twisted-psycho-horrorista, mutta Yorgon Lanthimos on rymistellyt tiensä elokuvataivaan huipulle sellaisella fanfaarilla, että hänet on pakko ollut noteerata ja pistää nimi korvan taakse. Traileri vaikuttaa mielenkiintoiselta ja Nicole Kidman auteur-ohjaajan käsissä on aina hyvä merkki.

5) Goodbye Christopher Robin
Taistelen jatkuvasti Margot Robbie-antipatioideni kanssa, mutta kaikki muu tässä elokuvassa kolahtaa ihan täysillä. Domhnall Gleeson, brittibiopicci (jotka yleensä päätyy Oscareihin) ja vielä kertoo A.A. Milnestä. Systemaattisesti kavahdan lastentarinamaailmalle, mutta A.A. Milnen kirjat ovat oikeasti todella syvällisiä ja opettavaisia lapsille. Itsekin rakastan käyttää hänen sitaatteja.

6) Annihilation
Tämän julkaisuajankohdaksi on vielä merkitty ensi vuoden helmikuu, joten tästä olisi ajankohtaisempaa varmaan puhua ensi vuoden syksyllä, mutta jokin aavistus minulla on, että ehkä tätä julkaisua voitaisiinkin aikaistaa, jotta se ehtisi vielä kelpuutetuksi tämän vuoden Oscareihin (kuten Hidden Figures viime vuonna). Joka tapauksessa todella lupaavalta vaikuttava teos Ex Machinan ohjaajalta ja pääosissa Oscar Isaac, Natalie Portman ja Gina Rodriguez.

7) Wonderstruck
Todd Haynes on aina ihan huippuhyvä, mutta jotenkin tänä vuonna Wonderstruck on jäänyt jotenkin vähälle huomiolle. Harmi sinänsä, mutta hienoa että häneltä on tullut näinkin pian Carolin jälkeen uusi elokuva, kun yleensä tältä laatutaitelijalta saa odottaa monta vuotta uutta filmiä.
Tämän elokuvan juoni kuulostaa mielikuvituksellisen täydelliseltä.

8) Wonder Wheel
Woody Allen on aina hyvä (tosin olen pitänyt vähän taukoa hänestä, sillä aikoinaan olin aivan hänen maailmansa pauloissa, ettei tullut tutkittua ja nautittua juuri muista elokuvista), mutta kun hänet vielä yhdistää osaavan naisnäyttelijän kanssa (ks. Cate Blanchett) hän tuntuu oikein heräävän eloon. Niin tässä Kate Winslet on saatu yhteistyöhön Allenin kanssa. Mikä voisi olla parempaa? Ainoa ongelma tässä on vain se, että Woody Allenin surullisenkuuluisa maine on noussut uudelleen tapetille Weinstein-jupakan siivittämänä ja mm. elokuvan New Yorkin ensi-ilta ehdittiin jo peruttamaan. Saa nähdä miten tälle käy. Mutta siis ihan henkeäsalpaavan täydellisesti kuvatun näköinen elokuva. Italialainen kuvaajamestari Vittorio Storaro on kuvannut filmin ja en malta odottaa, että saan sen silmieni eteen.

9) Molly's Game
Aaron Sorkin, Idris Elba ja Jessica Chastain. Nuff said. Chastain on jo vuosia puksuttanut täydellisiä roolisuorituksia menemään, mutta Akatemia on laittanut hänet ehdolle vain kahdesti. Tuntuu ihan naurettavan pieneltä määrältä verrattuna hänen repertuaariin. Pelkään, että tälle käy kuin viime vuoden Miss Sloane-leffalle, että jonnekin unholaa jää. Akatemia tykkää juurikin jostain sotaleffoista ja yleensä (yleensä) tykkää palkita naispääosia vain kun he ovat miespääosan rinnalla.

10) Film Stars Don’t Die In Liverpool
Tästä olen todella innoissani. Traileri on huippuhyvä ja elokuva näyttää juuri sellaiselta mistä tykkään, 1950-luvun behind-the-scenes Hollywood-maailma. Pidän paljon Jamie Bellistä. Annette Beningistä tykkään toisinaan - useimmiten. En vaan tiedä onko tällä mitään mahiksia Oscareissa. Periaatteessa joo, mutta tälläiset pienemmät elokuvat jäävät niin helposti suurempien jalkoihin.

10) Phantom Thread
Daniel Day-Lewis ei todellakaan ole mitään suosikkejani ja vielä enemmän yököttää ajatus Paul Thomas Andersonista. Molemmat mahdollisimman teennäisiä, mahtailevia ja kuivia. Suomeksi sanottuna tylsiä. Minä en todellakaan aio katsoa mitään kolmen tunnin elokuvaan jostain 1800-luvun öljyparonista mumisemassa jossain aavikolla. Mutta molemmat ovat niin sanottuja laatutekijöitä, joten heidän voi veikata pyörivän Oscar-keskusteluissa. Lisäksi Phantom Thread kuulostaa sellaiselta elokuvalta, jonka minäkin voisin jopa pystyä katsomaan (jos ei nyt tykkäämään niin ainakin katsottua loppuun asti) - nimittäin sijoittuu 1950-luvun Lontoon muotimaailmaan.
*PÄIVITETTY (23.10.2017) Tänään julkaistu traileri oli aivan jäätävä pettymys. En minä paljoa siltä odottanut, mutta melkein nukahdin reilun kahden minuutin mittaista traileria katsoessa:

11) Wind River
Tästä tykkään ihan vain Taylor Sheridanin takia (mies Sicarion ja Hell or High Waterin takaa), lisäksi pääosissa on hyväksi todetut Jeremy Renner ja Elizabeth Olsen. Mutta tämäkin tuntuu vähän menettäneen Oscar Buzzinsa. Voi olla, etten ole niin tarkkaan edes seurannut, mutta innolla odotan silti tämän näkemistä, vaikka ei nyt aiheen puolestaan niin kiinnostakaan, mutta eipä kiinnostanut Sicario tai Hell or High Waterkaan ja päädyin tykkäämään niistä ihan hirveästi.
Huom! Tämäkin on Weinstein Companyn tuotos

12) Call Me By Your Name
Vaikuttaa siis ihan törkeän hyvältä elokuvalta, jolla puolestaan on sitä Oscar Buzzia paljonkin ilmassa. Mutta olin samalla lailla innoissani ohjaajan edellisestä elokuvasta A Bigger Splash-leffasta ja se oli pienoinen pettymys.  Mutta Armie Hammer ja Timothee Chalamet vaikuttavat hyviltä näyttelijöiltä ja erityisesti Hammerin roolisuoritus on kerännyt paljon huomiota. Uskaliain voisi veikata parhaan miessivuosan pystiä jo hänelle.

13) Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
En tiedä pidänkö Frances McDormandista. Välillä hän on todella hyvä, mutta välillä ärsyttävä. Lisäksi en voi sietää Sam Rockwellia ja järkytyksekseni hänkin on saanut jo paljon huomiota roolistaan, joten voipi olla, että joudun hänenkin roolisuorituksen vielä katsastamaan tänä vuonna. Elokuva itsessään vaikuttaa ihan lupaavalta.

14) Dunkirk, Darkest Hour, Mudbound, The Florida Project, Downsizing, Murder on the Orient Express ja muut ei-niin-kiinnostavat

• Teen nyt rohkean veikkauksen ja sanon, että Dunkirk ei ainakaan ole ensi vuoden parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Se sai ensi-iltansa aivan liian aikaisessa vaiheessa vuotta ja tuntuu, että suurin huomio on jo laantunut. Ehdolle se varmasti pääsee.
• Darkest Hour - Gary Oldman on jo melko varma miespääosan voittaja valitettavasti. En pidä Oldmanista (tiedän, shokki) ja lisäksi mielessäni on vain ja ainoastaan yksi, oikea Winston Churchillin tulkitsija: John Lithgow (Netflixin The Crown-sarjasta). Tässäkin muuten taas yksi ärsyttävyys Hollywoodista: kun yksi tekee projektin Winston Chuchillista, muut seuraavat heti pian perässä. Ei voi odottaa pariakaan vuotta, kun samana vuonna kaikki julki (mm. aikaisemmin Tarzanit, Herculekset yms.) Myös Brian Coxilta on nimittäin myös tulossa elokuva Winston Churchillista tänä vuonna.
• Mudbound - hohhoijaa - kuulostaa niin tylsältä ja liiankin kipuisalta elokuvakokemukselta. Ja näitä kärsimysnäytelmiä on viime vuonna ihan riittävästi nähtykin (12 Years A Slave...)
• The Florida Project - Willem Dafoe ei oikein kolahda
• Downsizing - kuulostaa todella mielenkiintoiselta, mutta en voi sietää Alexander Paynen elokuvia
• Murder on the Orient Express - traileri oli jo liikaa. Ei, ei, ei... Älkää pilatko Poirotia....

Jätän elokuvalistauksella nyt tähän. Luultavasti ensi vuoden helmikuussa on täysin erilaiset nimet Oscar-äänestäjien huulilla, mista ei olla tässä vaiheessa vielä kuultukaan. Mutta toivottavasti tämä antaa jotain kartoittavaa pohjaa tämän vuoden palkintoelokuvatarjonnasta. Ja itselle nimenomaan oli hyvä saada nämä ylös tässä vaiheessa, jotta sitten voi taas opetella uusia kaikkia kivoja leffoja.

...=)

The Longest Week (The Longest Week)

Astu Woody Allenilaiseen maailmaan, 60-lukua henkivään New Yorkiin - rakastuneiden Olivia Wilden ja Jason Batemanin kanssa. Central Parkin syksyiset lehdet, loft-asunnon korkeat ikkunat ja taidegallerian pimeään iltaan ikkunoista kajahtava valo. Jazz-musiikin korvia hivelevät sävelet, avoauto kiitämässä pitkin maantietä, tyylikäs pariskunta kävelemässä kahvikupit kädessä kohti kotia.

Minulla oli tänään yksi niistä päivistä, kun tuntuu että tekisi mieli hengittää niin kovasti ilmaa ulos kehostaan, että loisi ympärilleen kuplan, joka pitäisi maailman parin metrin päässä loitolla. Kun viimein, viimeisillä voimillani kapusin itseni sisälle asuntooni ja sain heitettyä oven kiinni perässä maailmalle ja sen tuulille - tarvitsin kipeästi jotain mieltä helpottavaa. "Kun menee koti, perhe ja omaisuus, voiko alemmas enää vajota?" luki elokuvan kuvaustiedossa ja se oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. Samaistumispisteen, että jollakin muullakin on ollut erittäin pitkä päivä.

The Longest Week on elokuva rakkaudesta. Mutta se sijoittuu New Yorkin hienostopiireihin, eikä heillä niin kauhean huonosti elämässä mene. Silti elokuva toimi erittäin hyvin tarkoituksessaan vapauttaa pieni katsoja suurista murheistaan - ei ehkä tavalla, jota odotin, mutta silti.

Elokuvan maailma nimittäin oli loputtoman mieluisa. Ihanan tunnelmallinen, vanhahtava ja romanttinen. Oikein ääriromanttinen, jossa tarinan henkilöt määrittävät itseään ja elämäänsä vain syvien tunteiden kautta. Siitä koko elokuvan temaattinen rakennekin muodostui - vahvoista tunnekokemuksista - kuten rakkaudesta, yksinäisyyden pelosta ja aikuistumisesta. Tässä ei niinkään tutkita arkirealistisesta viitekehyksestä elämän synkempiä puolia, eikä haeta eskapistista fantasiakokemusta, vaan lähtökohtaisesti vain mietitään klassisen tunneilmaisun merkitystä ihmisyksilölle. Sinänsä todella renessanssin omainen ja siitä inspiraatiotaan hakeva teos.

En ole koskaan liiemmin päässyt oikein sisälle Bachiin. Olen enemmän tykästynyt Beethoeveniin, Shostakovitchiin ja vaikka Chopiniin - näistä suurista säveltäjistä. Mutta sen tämä elokuva teki, että avasi minulle Bachin musiikin tematiikan. Ja jopa vavisuttavan täydellisesti tekikin niin. Kuinka hienosti tämän elokuvan viesti rakkauden monimutkaisuudesta ja sen diagonaalisesta suhteesta menetykseen heijastui elokuvassa käytettävässä Bachin sävelmässä (Air on G String). Ymmärsin sen välittömästi ja tuntui kuin olisin syöksynyt läpi Bachin musiikin kerroksien, päästen sen ytimeen. En osaa pukea sitä täysin sanoiksi, mutta melkein tunsin, mitä Bachin on täytynyt tuntea, kun hän on kirjoittanut musiikkinsa - enkä ole koskaan aistinut yhtä syvää yhteyttä musiikin tekijään.

Elokuva liikkuu koko ajan kuin kahdella tasolla - sillä akateemisen hienostuneella, itsetiedostavalla tasolla, jossa kertojaa käytetään ironisesti ja samaan aikaan jollain aistillisemmalla tasolla, jossa katsoja saa kokea jotain aitoa. Rinnastus kuvataiteeseen ei varmaan ole liian kaukaa haettu tämän elokuvan yhteydessä. Maalauksiakin voi analysoida ja lähestyä monelta eri kantilta, mutta mikä oikeasti ratkaisee on ihmisen välitön reaktio kuvaan, kun hän sen ensin näkee. Siksi en olekaan kiinnostunut tällä erää selittelemään, analysoimaan tai käsitteellistämään elokuvaa sen enempää. Minuun se teki vaikutuksen. Ainakin tänään, tämän päivän jälkeen.

...=)

The Perfect Guy (The Perfect Guy)

Tämä oli ensimmäinen elokuva aikoihin, jota katsoessa oli vain ihan pakko hypätä yhden yksittäisen kohtauksen yli. Siinä vaiheessa nimittäin olin jo täynnä, mikä jäänee varmaan oman katseluhistoriani ärsyttävimmän henkilöhahmon kokemukseksi. Etsivä Hansen (Holt McCallany) oli hahmona vain jotain niin järkyttävää katsottavaa.

Pistin tämän elokuvan päälle ja odotin jotain kissa-hiirimäistä jännitysnäytelmää, joka olisi hulppeassa miljöössä tapahtuva viekas ja viekoitteleva. Ei sinne päinkään. Osaset kyllä on: Leah Vaughn (Sanaa Lathan) on kaunis ja menestyvä kolmikymppinen, joka asuu törkeän hienossa Losin lukaalissaan ja makaa samassa vuoteessa täydelliseltä tuntuvan miekkosensa (Morris Chestnut) kanssa. Jopa täysin pinnallinen tekosyy keksitään pariskunnan erottamiseksi, jotta mukaan saadaan kolmas pyörä Michael Ealy, jonka pitäisi sitten paljastua tälläiseksi psykopaatiksi ja alkaisi piinaamaan Leahia. No, kyllä näin käykin. Mutta itse elokuva kertoo jostain ihan muusta.

Michael Ealy jää täysin etäiseksi hahmoksi. Hän vetää kuin joku kumimaski naamallaan eikä hänestä saa kunnon keplottelevaa pahista aikaiseksi millään - mikä jo itsessään vesittää leikin ihan tylsäksi. Mutta sitten elokuva ei tunnu olevan siitä edes kiinnostunut. Eikä Sanaa Lathanin ja Morris Chestnutinkaan suhteesta. Sekin lytätään maton alle niin pian kuin mahdollista - kuin vain varmistuaksemme siitä, että tässä vaiheessa kaikki, mistä katsoja välitti elokuvan alussa, on täysin kuollut ja kuopattu eikä olisi enää mitään syytä katsoa elokuvaa loppuun. Koska mikä elokuva paljastuu olemaan.... onkin tämän päähenkilönaisen Leahin (Lathan) ja tämän Etsivä Hansenin välinen buddycop-elokuva!

Ja vielä ihan kämäisesti toteutettu sellainen. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Bridget Jonesin päiväkirja kuvaisikin vain ja ainoastaan sitä, kun neiti tuhertaa päiväkirjaansa. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa James Bond onkin oikeasti vastuullinen ja M:n sekä Q:n ohjeita noudattava agentti. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa Harry Potter onkin vain tavallinen velhopoika, ja Voldermotin käy listimässä päiviltään vain joku aikuinen. Oikeasti!? Kuka tekee tälläisen seksikkään vakoilutrillerin ja käyttää kaiken ajan siihen, että uhri ja joku hiton poliisi käyvät läpi strategioita ja suunnitelmia, miten vältytään pahimmalta vaaralta!? Tylsää!! Ja asiaa tosiaan pahensi se, että Etsivä Hansenin näyttelijällä on vähemmän karismaa kuin aidan tolpalla.

En siis tykännyt. Olisin kaivannut paljon enemmän paljasta ihoa, aitoa vaaran tuntua, hämäytyksiä ja henkilöhahmoja, joiden kohtalosta joku oikeasti piittaisi vähääkään.

...=)

Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.

Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.

 ...=)

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)