Tulikärpästen hauta (Grave of the Fireflies // Hotaru no Haka)

Ihmiset, jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa sanovat, että katsovat sen jälkeen maailmaa ihan eri tavalla. He ovat ymmärtäneet kuinka pienestä kaikki on kiinni. Itse olen aina kuvitellut eläneeni hetkessä ja ymmärtäneeni arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka saamma täällä maapallolla kokea. Tulikärpästen haudan nähtyäni maailmankatsomukseni muuttui silti. En tiedä vastaako tämän surullisen mestariteoksen näkeminen täysin kuoleman rajamailla käymistä, mutta siltä se tuntui.

Seita ja Setsuko ovat japanilaisia lapsia toisen maailmansodan kourissa. He menettävät vanhempansa pommi-iskuihin ja päätyvät monen mutkan kautta elämään yksin, nälkäisinä, hylättyinä. Seita on lapsista vanhempi, joka pitää huolta siskostaan. Setsuko on todella nuori ja täysin riippuvainen isoveljestään. Lopulta molemmat lapset kuolevat nälkään. Oikeastaan elokuva alkaa siitä, ja takaumien kautta katsojan iholle tatuoidaan se kipu ja tuska ja kärsimys, jota vain voi elokuvalla ilmentää.

Tulikärpästen hautaa, Isao Takahatan ohjaamaa anime-elokuvaa on sanottu maailman surullisimmaksi elokuvaksi. Jos laskee itkemisen, jopa siihen pisteeseen asti, että silmät sumenevat ja estävät sinua näkemästä osaa kohtauksia tai itkun muuttumista huutamiseksi, maailman surullisimman elokuvan attribuutiksi, niin siinä tapauksessa Tulikärpästen hauta on maailman surullisin elokuva. Välillä en saanut henkeä elokuvaa katsoessani.

Sodan tärkein sidosryhmä on lapset. Itse asiassa sanotaan jopa, että tärkein syy maailman suurimpien ongelmien syntyyn - sotiin, väkivaltaan, levottomuuksiin, ahdinkoon, johtuu siitä, että niin monelta lapselta on ryöstetty lapsuus. Lapsen sydän on viaton, utelias, taianomainen, luonnollinen. Jos kaikki maailmassa keskittyisivät kuuntelemaan mitä lapsilla on sydämessään, olisimme huomattavast paremmassa paikassa - ehkä keskellä niittyä, tulikärpästen ympäröimänä, panhuilun soidessa ja nuotion antaessa lämpöä. Kaikilla olisi ruokaa ja kaikki pitäisivät huolta toisistaan.

Onko tässä maailmassa mitään pyhää? Se on kysymys, joka on ihan hyvä esittää itselleen aina välillä. Haluaisin ajatella, että luonto sekä toiset ihmiset olisivat yhä ihmisyytemme peruspilareita. Jos alamme jättää toisiamme heitteille ja tekemään päätöksiä luonnon kustannuksella, luovumme ihmisyydestämme. Tulikärpästen hauta on rankin, surullisin elokuva, minkä tulet näkemään ja vaikka haluaisin suojella sinua siltä, en voi silti olla suosittelematta sitä kaikille. Ihan kaikille, ainakin niin kauan kuin yksikin lapsi kuolee nälkään.

Tulikärpästen hauta on kaunis ja surullinen muotokuva elämästä ja kuolemasta. Setsuko, vielä viimeisimpinä elinsekunteinaan haluaa tarjota isoveljelleen ruokaa ja auttaa tätä - vaikka on itse kuolemassa, hän haluaa huolehtia isoveljestään. Tämä on suora viesti ja elokuvan sanoma siitä, mistä elämässä on oikeasti kyse. Elämässä ei ole kyse oman nahan pelastamisesta tai pitkästä elämästä. Kyse on siitä, että viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsensa kanssa - että ei jätä tätä yksin. Jokainen lapsen teko on oikeastaan vain osoitus siitä, että lapsi on valmis uhraamaan itsensä vain saadakseen olla lähellä toista. Elokuva on niin koskettava, koska se myös sanoo suoraan, että lapsi tarvitsee vanhemmat pitämään hänestä huolta. Ja suurin tuska maailmassa on varmasti lapsen ja vanhemman riisto toisiltaan.

 ..."Come back soon"...

Ikuiset ystävät (Beaches)

Alkaa kyllä viikko tuntua aika epäonnistuneelta, sillä petyin tähänkin. En saanut, mitä etsin tai mitä odotin saavani. Yhdistelmä Bette Midlerista, Garry Marshallista tarinassa ystävyydestä tuntui entuudestaan lupaavalta.

Beaches kertoo kahdesta ystävyksestä, C.C.stä (Bette Midler, nuorena C.C.nä voi bongata The Big Bang Theory // Rillit huurussa-sarjan tähden Mayiam Bialikin, joka kyllä näyttää hämäävän paljon Bette Midlerilta) ja Hillarysta (Barbara Hershey), jonka ystävyys kestää lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen ja vaikka se välillä vaatii veronsa, nousee heidän ystävyytensä lopulta elämän kulmakiveksi.

Bette Midler näyttelee tietysti laulajaa ja suuri osa elokuvasta kuluukin hänen esityksiään kuunnellessa ja en ollut tästä hirveän miellissäni, sillä olisin sitten valinnut jonkun konserttitaltioinnin kokopitkän elokuvan sijaan. No ei siinä mitään. Suurin virhe oli mielestäni se, että elokuva kertoo tästä ystävyyssuhteesta, josta katsojan halutaan välittävän suuresti, mutta silti se on kuvattu erittäin etäisesti. Suoraan sanottuna monta kertaa elokuvan aikana ihmettelin, että miksi nämä ihmiset ovat ystäviä keskenään. Tuntui kuin he eivät edes pitäisi toisistaan.

No kaikesta huolimatta, elokuva on ihan toimivaa Garry Marshallia, tarkoittaen, että kaksi tuntia ei tunnu juuri missään ja kaikki on ihan mukavaa seurattavaa. Mutta petyin. Ei tämä mikään tearjerker ole. Etsinnät siis jatkuvat.

...=)

Naapurini Totoro (My Neighbor Totoro)

Naapurini Totoro kertoo Satsukista ja Meistä, siskoksista, jotka muuttavat isänsä kanssa Tokion liepeille, maaseudulle. He rakastuvat vanhaan, puiseen taloonsa ja viereiseen metsään, täynnä taikaolentoja. Metsänhaltija on Totoro, lempeä ja hyvä, karvaisen pehmeä, jättiläis-peikko. Loppujen lopuksi siis todella pelkistetty tarina, mutta niin taianomainen.

Kyseessä on japanilainen anime-elokuva. Eli periaatteessa animaatiosta. Elokuvan on ohjannut legendaarinen Hayao Miyazaki. Ja täytyy sanoa, että onpa ihana elokuva. Se vangitsee täydellisesti lapsuuden ajan viattomuuden.

Miayazaki on kertonut (dokumentissa Unten ja hulluuden valtakunta), että ei käytä käsikirjoitusta. Hän hän ei halua työstää elokuviaan minkään kaavamaisten ohjesääntöjen mukaan. Täten elokuva ikään kuin muokkaa häntä eikä hän elokuvaa. Tämän kaiken kyllä havaitsee Naapurini Totorossa. Elokuvan rakenne on niin uniikki ja siten niin upea. Elokuva alkaa täyteen pakatun mopoauton kiitäessä pitkin japanin peltoteitä kohti uutta taloa. Sitten suuri osa elokuvan ensimmäisestä puoliskosta kuluu kuvatessa siskosten tutustumista uuteen taloon. Jokaisen oveen takaa löytyy jotain uutta ja ihmeellistä. Tässä vaiheessa on mahdotonta tietää, mihin elokuva on kulkemassa. Tietenkin heidän naapuri Totoro esitellään ja tästä alkaakin elokuvan valloittava toinen puolisko, jossa tytöt voivat kasvattaa jättiläismäisiä puita ja lennellä kissabussin kanssa yli japanilaisten peltojen.

Monesti kun kuvataan nuoria lapsia oppimassa ja kehittymässä, nauttimassa lapsuuden yksinkertaisista iloista, on elokuvissa se vaara, että se halutaan taivuttaa rikki. Jokin hahmoista kuolee tai muuta vastaavaa traagista tapahtuu, ikään kuin rikkomaan sitä viattomuuden kuplaa, jossa kaikki nuoret lapset elävät, jotka eivät vielä ole kohdanneet niin sanottuja elämän realiteettaja. Naapurini Totorossa ei onneksi ole tätä vaaraa. Kaikki on ihan perheystävällistä ja on onnellinen loppu ja hyvä mieli.

Sen sijaan, kuten tuo yllä mainittu Unten ja hulluuden valtakunta-dokumentti kertoo, niin samaan aikaan valmistunut Miayazakin studion, studio Ghiblin elokuva Tulikärpästen hauta (, jonka ohjasi Miayazakin kollega Isao Takahata) on huomattavasti synkempi aihemateriaaliltaan. Ilmeisesti (wikipedian mukaan), jopa niin synkkä, että kun koeyleisölle esitettiin ensin tämä pehmompi elokuva Naapurini Totoro, joka ilmeisesti siis ihastutti yleisön tähän koskettavan herkkään maailmaan ja sen perään esitettiin Tulikärpästen hauta, joka ilmeisesti (en ole ks. elokuvaa nähnyt) eivät katsojat pystyneet katsomaan sitä loppuun. Jos taas Tulikärpästen hauta esitettiin ensin, eli elokuva jossa päähenkilöt kuolevat ja sen perään Naapurini Totoro, pystyivät he katsomaan Naapurini Totoron loppuun. En usko, että itse pystyisin katsomaan edes Tulikärpästen hautaa, kun tiedän mistä se kertoo ja miten se siis loppuu, varsinkin kun melkein itken Naapurini Totoron puhtaudelle ja kauneudelle pelkästään.

Tämä on siis kaikin puolin suositeltava elokuva. Aito, puhdas kokemus, todelliselta mestarilta Hayao Miyazakilta. Totoro, Mei ja Satsuki ovat sympaattisia ja tuo Miayazakin niin loistavasti kuvaama vehreä maaseutumaailma on niin taianomainen, että sieltä ei halua poistua. Yksi parhaita animatioelokuvia, joita minä olen nähnyt, ja en edes hirveästi välitä animaatiosta.

Working Girl - tieni huipulle (Working Girl)

Elokuvien kiteyttäminen yhteen sanaa on usein vaikeaa. Tällä kertaa se on äärimmäisen helppoa - 80-luku.

Oli jotenkin imelää katsoa tätä 80-luvun kulttielokuvaa nyt 2010-luvulla. On jotenkin vaikea päästä siihen maailmaan ja uskoa, että jollain oikeasti oli tuollaiset hiukset... Working Girl - tieni huipulle on viihdyttävä, hauska, klassinen romanttinen komedia. Sen ohjasi Mike Nichols ja se kertoo Tess McGuillista Melanie Griffith), joka yrittää edetä miesvaltaisella alalla, vaikka hänen naispuolinen pomonsa Katherine Parker (Sigourney Weaver) yrittää myöskin estää häntä. Kun Tessin poikaystävä Mick (Alec Baldwin) pettää häntä, rakastuu Tess Jack Traineriin (Harrison Ford), joka voisi auttaa häntä myös etenemään hänen urallaan. Oikeastaan parempi juoniseloste kuvaamaan Working Girliä on sanoa, että se on 80-luvun tuhkimotarina.
    Kuten tästä arvata saattaa, tämä ei ole uskottavin tai realistisin elokuva, mitä olen nähnyt. Se oikeastaan kuuluu romanttisen komedian genreeseenkin jo, että juoni ei ole uskottava. Siksi niihin on niitä on niin helppo katsoa, koska voi hetkeksi unohtaa aitouden ja päästä huolettomaan, elokuvalliseen maailmaan, jossa kaikki näyttävät Melanie Griffitheiltä ja Harrison Fordeilta, siis 80-luvulla. Mistä olen kaikkein hämmästynein, että Mike Nichols ohjasi tämän romanttisen komedian. Koska kyseessä on romanttinen komedia ja erittäin tyypillinen sellainen, en ymmärrä miksi mies, joka ohjasi elokuvan Closer - Iholla (2004), voisi tehdä tämän tyylistä materiaalia. Ei, että elokuva olisi huono. Ehkäpä juuri Mike Nicholsin ohjaamana Working Girlkin voi päästä parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Jos pidit Pretty Womanista, jos pidit Kun Harry tapasi Sallysta, jos pidit Notting Hillistä, pidät Working Girlistä. Ne muistuttavat toisiaan todella paljon. Mikä on tietenkin vain plussaa, sillä kaikki nämä elokuvat ovat oikein viihdyttäviä, ei ehkä taiteellisimmasta päästä, mutta hyviä elokuvia, joita katsellessa ei tylsisty ja ne kestävät toistoa. Erityisesti Notting Hill. Hmmm.. en oikein tiedä, miten tuoda tätä kyseistä elokuvaa enemmän esiin massasta sen enempää kuin osaisin tuoda vaikka viidettä Bond-elokuvaa neljännestä. Näyttelijäsuoritukset tässä ovat parempaa kuin tavallisessa romanttisessa komediassa ja nyt tarkoitan Sigourney Weaverin roolisuoritusta. Niistä lisää ihan kohta. Joka tapauksessa Working Girl on ehkä se elokuva, joka edustaa 80-lukua. Kaikki siinä on niin kasaria. Ainakin Melanie Griffith. Näemmepä myös Kevin Spaceyn äärettömän pienessä roolissa sekä naurettavan nuorelta näyttävän Alec Baldwinin. Ilman lopun naurettavaa juonenkääneettä kohti tuhkimo-loppua, elokuva olisi voinut olla jopa paljon, mutta sen kanssa se jää ehkä vain yhdeksi, hienoksi romanttiseksi komediaksi muiden joukkoon.
    Melanie Griffith on 80-luku. Se on ainoa kehu, jonka voin hänelle antaa, sillä hänen näyttelijänlahjat ovat täysin olemattomat. Ne kaksi elokuvaa, joissa olen hänet nähnyt. ovat olleet hänelle kaksi täysin samaa roolia. Hänellä on se sama hölmistynyt ilme naamalla, ei yhtään energiaa olla läsnä ja hänen "viaton pikkutyttö"-äänensä on todella tylsää ja se esti ainakin minua samaistumasta hänen päähenkilöönsä, siksi myös loppuratkaisu oli imelä. Hän on kaunis ja ilmeisesti muuta hänen ei ole koskaan tarvinnut ollakaan. Samaa voisi sanoa Harrison Fordista. Hänen rooli ei ole niin vaativa, mutta silti hän uskaltaa tehdä siitä äärettömän tylsän. Ja tämä on suuri pettymys. Hänen äänensä on niin tasapaksu ja hänellä ei ole minkäänlaista keskittymistä elokuvaan, kamalaa seurattavaa.
    Sigourney Weaver sen sijaan on täysin tulessa. Ymmärrämme hänen hahmonsa. Hän vetää puoleensa ja kiinnittää huomiomme. Hänen täytyy olla uskottava ja siinä hän onnistuu. Hän on vaikuttava ja samaan aikaan hieman pelottava, mikä on tietenkin suotavaa elokuvan antagonistille. Weaver saisi esittää enemmän rooleja, jossa pystyy leikittelemään hienoisella komedialla ja tuomaan hahmoon väriä tehden siitä moniulotteisen, vivahteikkaan, mielenkiintoisen ja täydellisen roolisuorituksen. Hän on syy miksi elokuva toimii. Hän on läsnä, hän on täynnä energiaa ja kanavoi sitä yksityiskohtaisin nyanssein ja säteilee karismaa.
    Working Girl on hauska, viihdyttävä, joskeenkin tyypillinen romanttinen komedia, mutta käy loistavasta elokuvasta, etenkin kun Mike Nichols ja Sigourney Weaver kyydittävät meitä takaisin 80-luvulle.