Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.

Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?

...=)

Kuolemaantuomittu (Dead Man Walking)

Tiedättekö mikä on valtio? Valtio ei ole mikään valvova isoveli. Valtio ei ole mielivalta. Valtio ei ole jumalan keksintö ihmisen kiusaksi. Valtio on yhtä kuin ihmiset. Jean-Jacques Rousseau otti ensimmäisen kerran käyttöön käsitteen yhteiskuntasopimus niin sanotun luonnontilan vastineeksi. Rousseaun ajatukset luonnontilasta olivat vielä romanttiset, mutta esimerkiksi Thomas Hobbesin ja John Locken ajatukset luonnontilasta olivat loppukädessä negatiivisia ihmisyksilön kannalta. Me noudatamme lakeja syystä. Me maksamme veroja syystä. Me elämme yhteiskunnassa, valtiossa, syystä. Valtio on olemassa meitä varten. Ilman valtiota olisimme oman onnemme nojassa, ilman toistemme tukea ja päätyisimme tappamaan toisemme. "Valtiolla" ei ole mitään syytä tappaa kansalaisiaan. Ja sen pitäisi olla ihmisoikeus, että valtio ei kansalaistaan tapa.

On naurettavaa, että kuolemantuomiota perustellaan sillä, että muutaman sentin silläkin "säästäisi" kun nämä nilkit teloitettaisiin. Saanko kysyä: mitä sillä säästetään? Ihmisarvot? Ei... Puhumattakaan siitä, että USA:ssa esimerkiksi syyttömiä tapetaan järkyttäviä määriä ja se huomataan vasta jälkikäteen.

Suosittelen katsomaan Kuolemaantuomitun ihan jo opetusmielessä. Draama on järkyttävän todentuntuinen ja täten vaikuttava. Se maalaa hyvin karun kuvan ihmisestä. Etenkin kohtaus, jossa uhrin lähiomaiset katselevat kun tämä vanki tapetaan, ottaa hyvin kopin ihmisen sadistisesta luonteesta kaikin puolin. Hyvin usea ihminen omaa ajattelutavan, että vankilaan joutuminen ja lakien rikkominen ei ole kenenkään muun syytä kuin vangitun itse ja täten hän joutuukin kantamaan rangaistuksesta vastuun. Mutta on hyvä huomata, että vertaillessa USAn vankiloita Pohjoismaiden vankiloihin, voisi väittää pohjoismaisten vankiloiden olevan onnistuneempia. USAn prosentuaalinen vankimäärä väestöstä on eksponentiaalinen Pohjoismaihin verrattuna. Uskaltaisin väittää tämän johtuvan siitä, että Pohjoismaissa yhteiskunta ottaa vastuun vangeista ja tekee kaikkensa kuntouttaakseen heitä, säilyttääkseen heidän ihmisarvon ja estääkseen rikosten uusiutumisen. Jos vankia kohdellaan huonosti, kuten USAssa, niin hänkin käyttäytyy huonosti.

...=)