Thor: The Dark World (Thor: The Dark World)

>Avengers-elokuvat
Thor: The Dark World on jatko-osa vuoden 2011 Thor-elokuvalle ja sitä kautta liittyy Marvelin elokuvauniversumiin. Thor: The Dark World on toisen vaiheen elokuva (, johon kuuluu mm. Iron Man 3 ja Avengers: Age of Ultron), kun taas Thor ja Avengers olivat ensimmäisen vaiheen elokuvia.

Tässä elokuvassa, Thorin (Chris Hemsworth) tyttöystävä, tiedemies Jane Foster (Natalie Portman) löytää Aetherina tunnetun pimeän voiman. Musta haltia Malekith haluaa tämän pimeän voiman, jotta voi muuttaa koko maailmankaikkeuden taas pimeydeksi. Samaan aikaan, kun Thor yrittää suojella sekä Janea että universumia tuhoutumiselta, joutuu hän taistelemaan jälleen omien arvojensa kanssa ja kysymään itseltään kysymystä, että onko valmis nousemaan isänsä paikalle Asgardin hallitsijaksi.

En hirveästi välitä näistä Thor-elokuvista tässä Marvelin elokuvauniversumissa. Nämä ovat vähän liikaa sci-fistelyä ja näissä käytetty eeppinen musiikki vain lisää sitä vaikutelmaa, että nyt rymistellään vähän liikaa. Tämä jatko-osa on kuitenkin parempi kuin ykkönen, sillä tähän on tuotu (ainakin loppua kohden) myös osuvaa huumoria kaiken eeppisen taistelukliimaksin lomaan. Eikä tämäkään leffa tuonut juuri kokonaisvaltaisen juonen kannalta juuri mitään tähän Marvelin elokuvauniversumiin lisää. Alkaa tulla sellainen fiilis, että nämä kakkos-vaiheen leffat tästä sarjasta ovat tälläisiä väliosia.

Tämäkin supersankarielokuva eteni tyypillisesti vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on ensimmäinen välienselkkaus, jolloin jokin menee pieleen. Toinen vaihe on toinen taistelu, jossa yritetään korjata ensimmäisen taistelun virheitä, mutta epäonnistutaan. Kolmas vaihe on sitten se, mikä tuntuu mahdottomalta, mutta josta lopussa kävellään pois voittajina. Että sinällään tätä oli vähän tylsä seurata, kun kaikki oli niin ennalta-arvattavaa ja kyllä niihin erikoistehosteilla kikkailuihin ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin turtuu aina tietyssä vaiheessa elokuvaa. Kuten, se, että Thorilla on tämä vaikuttava vasaransa lyömäaseena, mutta aina silloin kun pahis on niskan päällä kuristamassa Thoria, niin hups vaan, se vasara onkin jossain muualla, jumissa. As if.

Sitten kun vielä leffa ottaa suurelta osin tapahtumapaikakseen jonkun kaukaisen universumin tästä puuttuu kaikki se arkirealismi, joka suurelta osin pelastaa Marvelin elokuvauniversumin muut osat (Avengers, Captain America ja no, ehkä Iron Mankin). Ja siksi tämä ei ole näistä leffoista, ainakaan minulle, miellyttävin. Ai niin ja sen verran sanon, että tämän leffan puvustus on umpisurkeaa. Kuka lie päättänyt tehdä avaruusolennoista teletappien näköisiä...

...=)

You Laugh But It's True (You Laugh But It's True)

You Laugh But It's True on dokumentti etelä-afrikkalaisesta stand-up-koomikosta Trevor Noahista. Noah käsittelee komediassaan paljon kulttuurieroja ja tuo esiin eroja valkoihoisten ja tummaihoisten välillä. Hänen oma äitinsä on tummaihoinen ja isä valkoihoinen. Tämä dokumentti keskittyy Noahin yhden miehen showta (The Daywalkeria) edeltävään aikaan. Hänen yhden miehen komedia-shownsa on ensimmäistä laatuaan Etelä-Afrikassa ja maan pieni komediapiiri ei katso sitä hyvällä. Samaan aikaan Noahin suosio on kuitenkin kasvamassa muuallakin maailmalla.

Nyt kun olen katsonut peräjälkeen kahden stand-up-koomikon dokumentit (Joan Rivers: A Piece of Work ja You Laugh But It's True) olen alkanut sisäistää uudella tavalla koko komediaa tyylilajina. Olen oppinut näkemään hieman paremmin maailmaa koomikon silmin. Kuinka meillä jokaisella on mahdollisuus valita näemmekö hauskat asiat elämästä vai surulliset ja hankalat. Koomikoilla ja niillä, jotka tekevät komediaa on uskomaton kyky käyttää heikkouksiaan suurimpina vahvuuksinaan ja tämä on jotain, mitä jokaisen meistä tulisi harjoitella enemmän. Koska mitä enemmän on yhteydessä arkuuteensa ja heikkouteensa ja haavoittuvuuteensa, sitä suuremmat voimavarat omaa selvitä siitä, jos itseä vahingoitetaan. Ja ylipäätänsä on mahdollisuus tulla kokonaisvaltaisemmaksi, vahvemmaksi ihmiseksi. Virheethän on ne, jotka tekevät täydelliseksi. Epätäydellisyys on täydellistä.

Jos puhutaan tämän dokumentin ihan elokuvallisista ansioista, ei se ole yhtä hyvä kuin Joan Riversin dokumentti. Tämä oli vähän tylsä ja välillä ehdin hyvin käymään tiskaamassa astioita keittiössä, enkä menettänyt juuri mitään. On silti hienoa päästä tämän miehen maailmaan ja kuinka hän on päässyt nousemaan Johannesburgin slummeista ja nousemaan maansa ensimmäiseksi kansainväliseksi koomikoksi. Tällä miehellä on ajatusmaailma ja asenne kohdillaan ja siksi häneltä voi oppia paljon. Uskon kuitenkin, että koomikot ovat pohjimmiltaan todella älykkäitä, esittivät he olevansa kuinka tyhmiä tahansa. Ja sehän fiksua onkin. Ketään ei ole koskaan sanonut liian ylevästä, itseään täynnä olevasta ihmisestä, että "onpa älykäs!"

Kulttuuri-filosofis-sosiologis-yhteiskunnallis-historiallis-folkloristis-jne.-kannalta dokumentti tietysti myös valottaa aikaa Etelä-Afrikassa apartheid-poliitikan jälkeen. Ei tämä mikään yhteiskunnallinen dokumentti ole, vaan ihan puhtaasti Trevor Noah, stand-up-koomikosta kertova dokkari, mutta paljon aihemateriaalista käsittelee juuri Etelä-Afrikan historiaa ja paikallispolitiikkaa. Jos joku tälläisestä diggaa, niin katsokoot dokumentin, mutta muuten suosittelen vain Youtubettamaan Trevor Noahin, jos haluaa pikaiset naurut, ei niitä tämä dokkari liikaa viljele.

...=)

Joan Rivers: A Piece of Work (Joan Rivers: A Piece of Work)

Eilen koin valaistumisen hetken. Löysin dokumenttiosion Netflixista. Yksi dokumenteista, joka pisti silmään oli Joan Riversista tehty, Joan Rivers: A Piece of Work. Joan Rivers on yhdysvaltalainen koomikko ja näyttelijä. vaikka olenkin seurannut hänen uraansa näinä muutamina vuosina, en tiennyt hänen historiastaan ja menneisyydestään enkä itse asiassa urastakaan läheskään kaikkea. Tiesin kuka hän on ja olen häntä joskus nähnytkin ja muistan tykkäänneeni hänestä esimerkiksi Graham Nortonin keskusteluohjelmassa. Hän on yksi hauskimmista stand-up-koomikoista, joita minä olen nähnyt. Hänellä on aivan loistava komedia ei tunne rajoja-asenne. Juuri niin sen kuuluukin olla. Asioille on voitava nauraa.

Dokumenttina Joan Rivers: A Piece of Work on hieno. Se ei ole tylsä, toisin kuin useimmat dokumentit. Ja se on todella henkilökohtainen. Eniten minua yllätti se, kuinka herkkä nainen Rivers oikeastaan olikin, hänen koomisen persoonansa takana. Hän oikeasti loukkaantuu huonoista arvosteluista ja niin näkönsä menettänyt nainen, kuin kuuroa poikaa kasvattava mies saavat hänen sympatiansa, vaikka Rivers ei heitä juuri tunne. Tosin kun hän on lavalla, tekemässä stand-up:iaan, ketään ei saa häneltä armoa.

Dokumentin teemana on kuvata Riversin niin sanottua hiljaista kautta. Dokumentti kuvaa häntä yhden vuoden ajan ja tämä on ilmeisesti vuosi 2009, 2010 (?), jolloin hänellä ei ollut hirveästi projekteja. Dokumentissa sanotaan, että välillä on hiljaisempia kausia ja sitten välillä jostakin taas tulee suuri hitti. Täytyy olla in, niin sanotusti. Ja Rivers vihasi tälläistä hiljaiseloa. Hän eli työlleen ja kammosi tyhjää sivua kalenterissaan. Hän ei kieltäytynyt yhdestäkään työstä, josta maksettiin. Ja kun hän sitten taas nousi suosioon tai sai sitä takaisin, ihmiset löysivät häntä taas uudelleen, ei hänelle ollut ongelma eikä mikään vetää pitkää päivää.

Ylipäätänsä dokumentti valottaa upeasti Riversin voimakasta persoonaa. Hän todella oli nainen, jolla oli omat mielipiteensä ja ei pelännyt tuoda niitä esille. Dokumentti korostaa sitä, kuinka ainutlaatuista on, että Joan työskenteli vielä pitkälle vanhuuteen (ja kuten nyt tiedämme aina kuolemaansa asti), kun monet muut olisivat vain lopettaneet ja eläköityneet. Tälläinen ajatusmaailma ei tämän naisen päähän mahdu. Hän tulee esiintymään niin kauan kuin hänellä henki kulkee ja niin hän tekikin.

Haluan vielä korostaa millainen tämä uraauurtava naiskoomikko on. Hän on legenda ja omasta mielipteestäni yksi parhaista hauskuuttajista. Komedian elinehto on saada katsojat antautumaan esiintyjän vietäväksi ja avoimiksi vitseilleen. Riversilla on/oli uskomaton kyky saada yleisö puolelleen, kiinnittää huomio itseensä ja saada uskomaan, että vain sillä naurulla on merkitystä, vain siinä hetkessä lepää kaikkien ajatus ja kaikkien mielenkiinto. Hän oli läsnä. Tietenkin myös härski, säädytön, irstas ja hulvaton. Erityisen huomattavaa on hänen tapansa rakentaa vitsiä, lisätä siihen materiaalia kerros kerrokselta ja kun tuntuu, ettei aiheesta saa enempää enää irti hän pääsrr punchlineen ja vitsi laukeaa. Aika täydellistä, toisin kuin useimpien koomikoiden väkinäisessä tavassa rakentaa vitsiä.

Tämä dokkari on myös hauska. Saamme loistavasti hauskoja otoksia hänen parhaista hetkistään ja hauskimmista vitseistään. Dokumentti valottaa loistavasti hänen koomista tyyliään ja saa ihan ääneen nauraa. Rivers on legenda ja hänestä pitäisi olla tehtynä miljoona tälläistä dokkaria. Materiaalia siihen varmasti olisi riittänyt. Hyvä dokumentti mielenkiintoisesta hahmosta ja todella behind-the-scenes-tyylinen ote showbisneksessä pärjäämiseen. Kuin oppitunti mestarilta.

Hän on arkistoinut vitsejään ja oikein luokitellut ne kategorioihin

Hetki ennen lavalle menoa. Hänkin, vieläkin, kärsii jännittämisestä. 

Hän on aina kirjoittamassa uusia vitsejä. Ja toisin kuin monilla
muilla valtavirrankoomikoilla kuten Jon Stewartilla, hänellä
ei ole kymmenen ihmisen tiimiä häntä auttamassa....

...=)

Bio: Jeremy Renner

Jeremy Renner (1971, USA) on amerikkalainen näyttelijä. Renner syntyi Modeston kaupungissa, Kaliforniassa. Hän kiinnostui näyttelemisestä otettuaan draamatunnin opiskellessaan kriminologiaa ja tietokonetieteitä Modesto Junior Collegessa. Hän sai pieniä osia televisiosarjoista 90-luvun lopussa ja sai hieman nimeä itselleen saadessaa parhaan miespääosan Independent Spirit Award-ehdokkuuden elokuvasta Dahmer (2002).

 Hän esiintyi pienissä sivurooleissa elokuvissa kuten North Country (2005), kunnes päätyi läpimurtorooliinsa, Kathryn Bigelown Oscar-palkitussa mestariteoksessa The Hurt Locker (2009), josta hän sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Kriitikot ylistivät häntä jälleen elokuvasta The Town (2010), josta hän sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden. Renner on sittemmin saanut suuren menestyksen hittielokuvilla Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), The Bourne Legacy (2012), Avengers (2012) ja sen jatko-osassa Avengers: Age of Ultron (2015), Hansel and Gretel: Witch Hunters (2013) ja draamelokuvassa American Hustle (2013).

 Hänen läpimurtonsa jälkeen Renner on noussut maailman kirkkaimpaan elokuvatähtien kastiin. Hän on painotellut sujuvasti kriitikoiden ylistämien elokuvien ja yleisömagneettien välillä. Renner on myös muusikko, kyvykäs laulamaan, soittamaan kitaraa, pianoa ja rumpuja. Renner oli naimisissa kanadalaisen mallin kanssa - heillä on yhteinen lapsi.

"Elokuvan paras valttikortti on kuitenkin Jeremy Renner. Renner on ikimuistoisen täydellinen sivuroolissaan. Hän on pelottavan hyvä Jem Coughlinina, miehenä, joka on kykenevä melkein mihin rikokseen tahansa, mutta pitää kuitenkin luottamusta ystävysten kesken tärkeimpänä arvona. Tämä on mielenkiintoinen skisma, johon Renner tarttuu antaumuksella ja saa hahmostaan mielenkiintoisen, ikimusitoisen, vahvan, ainutlaatuisen ja kuolemattoman. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä on elokuvissa nähty. Itse asiassa Renner liikkuu niin armottoman täydellisesti roolissaan, että jopa unohtaa, että hän näyttelee, että hän on hahmo. Hänestä tulee aito, uskottava, luontainen, syvällinen sekä äärettömän läsnäoleva."

Trivia:
- Ansiot: 35 miljoonaa
-Hän on 1,78 m pitkä
-Charlize Theronin, Colin Farrellin, Anthony Mackien hyvä ystävä
-Kuusi nuorempaa sisarusta: 2 siskoa ja 3 veljeä (joista nuorimmainen syntyi vuonna 2010)
-Ollessaan työtön näyttelijä, hän työskenteli meikkaajana.
-Vei äitinsä Oscareihin molemmilla kerroilla, kun oli ehdokkaana.
-Sai The Hurt Lockerista palkkaa 65 000 dollaria. Avengersista viisi miljoonaa.
-Twitter: @Renner4Real
-Henkilökohtainen kommentti: " The stage became a great playground for me to express feelings"

Jem Coughlin, The Town (2010)

Sergeant First Class William James, The Hurt Locker (2009)

William Brandt, Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

Hawkeye/Clint Barton, The Avengers (2012)

Hansel, Hansel and Gretel: Witch Hunters (2013)

...=)

The Town (The Town)

Ben Affleckin näyttelijäntaidot eivät ole parhaimmasta päästä. Täytyy kuitenkin myöntää, että tyyppi osaa ohjata. Argo oli vaikuttava, mutta hänen todellinen mestariteoksensa on vuoden 2010 elokuva The Town.

The Town sijoittuu, minnes muuallekaan kuin Bostoniin, Affleckin kotikaupunkiin. Hän itse esittää, kuinkas muutenkaan, elokuvan päähenkilöä Doug MacRayta, paikallista rikollisjengin johtajaa. Hän ja hänen jenginsä, johon kuuluu myös Jeremy Rennerin esittämä Jem Coughlin, ryöstävät paikallisen pankin ja joutuvat turvautumaan panttivangin (Claire Keesey // Rebecca Hall) ottamiseen. He päästävät vangin vapaaksi, mutta Doug alkaa varjostamaan häntä pitääkseen huolta, että hän ei saanut mitää tietoja jengistä, jonka voisi luovuttaa FBI:lle. Mitä enemmän Doug Claireen tutustuu, sitä enemmän hän rakastuu tähän. Lopulta hän haluaa päästä irti rikoksista ja asettua aloilleen Clairen kanssa, mutta hänen rikolliset yhteytensä eivät niin vain olekaan hävitettävissä.

Tässä on kaikki ainekset hyvään jännäriin ja rakastan hyviä jännäreitä. Myös loppuratkaisu tulee aika puskista ja juonenkäänteet pitävät katsojan vauhdissa mukana, että tylsää ei tule. Rakastan sitä, kun ei näe jonkun juoniratkasun tulevan. Pidän myös siitä, miten hyvin Affleck on kykenevä luomaan elokuvallisen maailman kotinurkistaan ja käyttämään hyväkseen tätä miehen olemusta, joka on viettänyt samojen korttelien sisällä koko elämänsä. Eli sanottakoon se nyt; Affleck on hyvä ohjaaja. Loppujen lopuksi on elokuvassa niin paljon sellaista, mistä tykkään elokuvissa, joten tämä on noussut ehdottomasti yhdeksi lempielokuvistani.

Elokuvana The Town on parhainta laatua. Tuotantoarvo on korkea. Juoni on seurattava, mutta kuitenkin mielenkiintoinen. Pidän myös elokuvan päädynamiikasta, asetelmasta, jossa mies haluaa päästä pois rikoksen kierteestä, ollakseen tyttöystävänsä kanssa. Elokuvan rakenne ei myöskään ole itsestäänselvä. Kun pistät tämän elokuvan päälle, et voi täysin tietää, mikä elokuvan viesti on. Se tarkoittaa sitä, että se on näkemisen arvoinen.

Elokuvan paras valttikortti on kuitenkin Jeremy Renner. Renner on ikimuistoisen täydellinen sivuroolissaan. Hän on pelottavan hyvä Jem Coughlinina, miehenä, joka on kykenevä melkein mihin rikokseen tahansa, mutta pitää kuitenkin luottamusta ystävysten kesken tärkeimpänä arvona. Tämä on mielenkiintoinen skisma, johon Renner tarttuu antaumuksella ja saa hahmostaan mielenkiintoisen, ikimuistoisen, vahvan, ainutlaatuisen ja kuolemattoman. Hänen roolisuorituksensa on yksi parhaista, mitä on elokuvissa nähty. Itse asiassa Renner liikkuu niin armottoman täydellisesti roolissaan, että jopa unohtaa, että hän näyttelee, että hän on hahmo. Hänestä tulee aito, uskottava, luontainen, syvällinen sekä äärettömän läsnäoleva.

The Town on kokonaisvaltaisesti (hieno sana), upea elokuva, joka leikittelee katsojan aisteilla. Juonenkäänteitä, tulkintaa ja vaikuttavaa kerrontaa sisällään pitävä elokuva on yksi upeimmista 2000-luvun elokuvista. Elokuvassa on kaikki täydellisen elokuvan piirteet: loistava lähtöasetelma, yllättävät juonenkäänteet, dramatiikkaa, jännitystä, tulkintaa ja koskettavat roolisuoritukset (tai ainakin roolisuoritus). Tälläisiä elokuvia tulisi olla paljon enemmän. Täydellistä.

...=)

Michael Clayton (Michael Clayton)

Michael Clayton on Tony Gilroyn ohjaama draamelokuva vuodelta 2007. Elokuvan nimiroolissa on George Clooney ja sivuosissa Tom Wilkinson, Tilda Swinton ja Sydney Pollack. Swinton voitti osastaan parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon.

[juoni Episodi.fi:sta]
"Clooneyn näyttelemä Michael Clayton on yksityisen asianajajatoimisto Kenner, Bach & Leedenin järjestelijä; eräänlainen siivooja, jolle annetaan hoidettavaksi asiakkaiden pahimpia sotkuja. Päällisin puolin Clayton näyttää menestyjältä aina ajamaansa jättimäistä, S550-mallista mustaa Mercedes-Benziä myöten. Yksityiselämässään Claytonilla on kuitenkin ollut ja on edelleenkin ongelmia. Hän on kärsinyt uhkapeliriippuvuudesta ja hänen hulttioveljensä on vienyt häneltä suuren summan rahaa, jonka hän on edelleen velkaa epämääräisille tahoille – jotka alkavat käydä kärsimättömiksi. Avioliittokin on päättynyt eroon. 45-vuotias mies on uramenestyksestään huolimatta puilla paljailla: kallis autokin on työnantajan omaisuutta. Tässä tilanteessa Clayton päätyy siivoamaan yhtä omalaatuisimmista sotkuistaan. Toimiston oma mies Arthur Edens (Tom Wilkinson) näyttää seonneen kesken oikeudenkäynnin, jossa hän on puolustanut suurta kemian alan firma U/Northia laajaa siviilikannetta vastaan. U/North on kaikkea muuta kuin tyytyväinen ja valmistautuu vaatimaan vahingonkorvauksia Claytonin työnantajalta. Claytonin tutkiessa tapausta se alkaa vaikuttaa hänestäkin epäilyttävältä. Edens tuntuu tajunneen kesken oikeudenkäynnin, että kanne on aiheellinen, ja kääntyneen omaa asiakastaan vastaan. Ennen pitkää molempien miesten ympärillä alkaa liikkua hämärämiehiä, ja Claytoniin kohdistuu murhayritys, josta elokuva lähteekin liikkeelle."

Kuten juoniselosteen pituudesta pystyy päättelemään, aika älykkään taso juoni ja käsikirjoitus. Tämä on yksi niistä leffoista, joissa täytyy olla hereillä, ettei tipu pois kärryiltä. Periaatteessa leffa kuitenkin tiivistetysti kertoo George Clooneysta, lakimiehestä, joka joutuu yritysmaailman verenhimoiseen kilpailuun rahasta ja vallasta.

Pidin paljon elokuvasta. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Ei ollenkaan tylsää, toisin kuin ehkä saattaisi odottaa. Kyseessä ei ole suoranainen trilleri, eikä murhamysteeri, eikä varsinaisesti draamakaan, vaan jotain siltä välimaastosta. Mielenkiintoista elokuvassa on, kuinka älykkäästi se on tehty. Mustavalkoisuutta ja selllaista pelkistettyä ajattelua elokuvassa ei juuri esiinny, mikä on poikkeuksellista tälläisissä elokuvissa, joissa päähenkilö joutu ongelman eteen. Yleensä on hyvikset ja pahikset ja joku tekee väärin ja toinen oikein. Tässä kaikki ei olekaan niin yksiselitteistä.

Elokuvan tulkinta on myös hienoa. Luontaisestikin, kun käsikirjoitus ja juoni ovat tätä tasoa. Meidät heitetään upeasti keskelle tätä murhanhimoista ajojahtia, jossa yritys vastaan yksilö-kuviota tutkitaan aika rajullakin otteella. Suomen lainsäädäntö itseasiassa puoltaa yksityis- osapuolta kuntaa, valtiota tai yritystä vastaan. Jos siis esimerkiksi oikeusjutussa on yksityinen kansalainen ja yritys vastakkain, laki yleensä puoltaa yksittäistä kansalaista. Ilmeisesti Amerikan lainsäädäntö ei ole näin yksiselittäistä ja siitä syntyykin elokuva hienoin ote.

Kun yrityksillä ei varsinaisesti ole sitä yhtä vastuunkantajaa. Joku voidaan nimittää hoitamaan yhtä juttua ja jos tämä yksi työntekijä epäonnistuu jutussa, hänet voidaan korvata seuraavalla työntekijällä. Jos yksilö epäonnistuu omassa jutussaan (kanteessaan, haasteessaan, missä vain) vain hän on yksin vastuussa. Ja tätä dynamiikkaa Michael Clayton oikein repii hajalle ja tulkitsee ja dramatisoi.

Erityisen hieno on Tilda Swintonin tulkitsema kylmä yritysjohtaja. Hänkään ei ole sen enempää vastuussa, mitä seuraava työntekijä, mutta hän edustaa yhtiötä tässä nimenomaisessa oikeusjutussa ja päätyy aika radikaaleihin ratkaisuihin edistääkseen omaa, tai siis yhtiönsä asiaa. Ja kuten sanottu, häntäkään ei ole kuvattu mustavalkoiseksi. Hän on ihminen ihan siinä, missä sekin ihminen, joka toimii oikein. Jokin on ajanut hänet tekemään ratkaisunsa ja lopussa hänen täytyy kantaa niistä vastuu (Hups! Myöhäistä nyt, mutta: spoiler-varoitus!)

Michael Clayton on erittäin hieno, tulkitseva draama. Se on syvällinen, mielenkiintoinen ja kaukana tylsästä. Se on hienosti näytelty ja käsikirjoitettu, voisin todeta - näin mustavalkoisesti.

...=)

Movie Monday #2 - Rakkain elokuvahahmo

<<edellinen<<                                >>seuraava>>

Ajattelin tulla muuten vain tänne bloggailemaan, kun en ole viime aikoina niin aktiivisesti ehtinyt, sillä nyt on viime viikko ihan oikeasti pitänyt todella kiirettä. Onneksi kiireet ovat nyt vähän helpottaneet ja juuri ajoissa Movie Mondayhin vastaamiseenkin xD

Movie Mondayn toinen haaste kuuluu: "Kaikilla meillä on rakkaita hahmoja elokuvissa - mutta mikä on juuri sinulle se kaikkein rakkain, kaikkein tärkein elokuvahahmo? Tällä kysymyksenasettelulla ei siis haeta parasta näyttelijäsuoritusta, vaan elokuvien ihmeellisessä maailmassa sitä fiktiivistä hahmoa, joka merkitsee sinulle henkilökohtaisesti paljon."


Eli aika haastavalla aiheella mennään. Tätä täytyykin miettiä (tosin ei tämä minun miettimistauko tätä tekstiä lukevalle välity. Sellaisen kuitenkin pidän)
--
No nyt miettittyäni, tulin siihen lopputulokseen, että listaksihan tämä on pakko vetää. Vaikka haluaisinkin heittää lonkalta jonkun yhden sopivan nimen, niin ei se edusta juuri sellaista ajattelumaailmaa, jota blogissani harrastan. Minulla ei ole aina selvät sävelet....
--
Itse asiassa tein tästä tekstistä jo erilaisen, mutta oli pakko vaihtaa. Saatuani vähän pidemmän mietintätauon, Vastaus oli itsestään selvä. (listan muodossa silti...)

1. Mr. Bean - Kaikki Bean-elokuvat ja Johnny Englishit. duh.
2. Bridget Jones - Bridget Jones' Diary (2001). On se vaan niin sympaattinen, hauska ja hyvällä tavalla säälittävä. Monta kuolematonta hetkeä on tämä nainen maailmalle tarjonnut
   
3. Philomena Lee (Judi Dench), elokuvasta Philomena. Positiivinen, elämänmyönteinen, mutta silti vastuuntuntoinen. Loistava elokuva ja loistava hahmo.
   
4. Kung Fu Panda (Jack Black/Tume Uusitalo), elokuvasta Kung Fu Panda. Sympaattinen.

Won't Back Down (Won't Back Down)

Rakastuin tulisesti ohjaaja Daniel Barnzin elokuvaan Cake. Hän on myös ohjannut elokuvan Won't Back Down, pääosissa Viola Davis ja Maggie Gyllenhaal, vuodelta 2012. Won't Back Downissa on kuitenkin ongelmansa ja siksi en tästä elokuvasta yhtä paljon pidäkään.

Elokuva kertoo Jaime Fitzpatrickista (Maggie Gyllenhaal), köyhästä äidistä tyttärelleen Malialle, joka on lukihäiriöinen. Jaimella ei ole varaa yksityiskouluun ja Malia joutuu kestämään lukihäiriönsä kanssa surkeassa julkisessa koulussa. Yhdessä koulun yhden opettajan, Nona Albertsin (Viola Davis), Jaime kuitenkin käy taistoon koulun hallituksen jyrkkää byrokratiaa vastaan muuttaakseen opetusta tyttärelleen parempaan suuntaan.

Tarina on ylevä. Se on sankarillinen, hyvänmielen-opetus-elokuva. Ongelma elokuvassa piilee sen rakenteessa. Kohtauksia ei ole osattu painottaa oikein. Barnz ei saa tarpeeksi syvyyttä tärkeisiin kohtauksiin, jolloin niistä tulee samaa virtaa kuin vähäpätöisimmistä, kevyemmistä kohtauksista ja se luo efektin, että asiat vain sysätään maton alle ja jätetään sinne, pois loppuratkaisun tieltä. Kuulostaa sekavalta, mutta yritän demonstroida tätä esimerkillä. Kun meillä on nyt kohtaus, kohtauksessa tulisi tuoda ilmi, että tietty hahmo on käsitellyt menneisyytensä ongelmat ja jatkaa niistä eteenpäin. Ja jos tämä kohtaus etenee samalla gravitaatiolla: samalla vauhdilla, samalla tunnelmalla kuin kohtaus, jossa hahmon menneisyyden ongelmat esiteltiin, tulee katsojalle sellainen vaikutelma, että ei ne ongelmat niin isoja olleetkaan.

Ehkä tälläinen rakenne on tarkoituksella haettu. Se antaa loppuratkaisulle kyllä paljon vaikuttavuutta ja saa sen oikein nousemaan ylös elokuvan tasolta, mutta se tekee koko muusta elokuvasta, valitettavasti, valitettavan turhaa. Kun koko elokuvan paino on kasattu elokuvan loppuun, on se vähän sama asia kuin kirjan alussa lukisi ohjeet, että miltä sivulta loppuratkaisun voi katsoa ja kehottaa menemään suoraan sinne.

Kuulostaa sekavalta kriitikiltä, mutta näin minä asian koen. Myös tietty imelyys ja siirappisuus valitettavasti ryömii mukaan, pakostakin, tämän aihepiirin elokuvaan. Näyttelijät ovat kuitenkin huippuvedossa. Gyllenhaal on aina yhtä karismaattinen ja kokonaisvaltaisen täydentävä. Davis on yksi aikansa upeimmista näyttelijöistä. Jo sellaiset huollitellut ykistyiskohdat kuin hänen hengityksensä tauotus tai se miten hän liikuttaa huuliaan lähikuvassa ovat uskomattoman tarkkaa, voimallista näyttelemistä. Ja sivuosissa pyörii vaikuttava nimi jos toinenkin. Oscar Isaac, Holly Hunter, Rosie Perez ja Ving Rhames ovat kaikki mukana aika sympaattisissakin rooleissa. Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin pettymys. Se ei ole huono missään nimessä - ei ole tylsä tai liian kliseinen. Voisi oikeastaan kuvitella, että Cake on luontaista jatkoa tälle elokuvalle. Suunta on siis ylöspäin. Tämä elokuva keskitasoa, Cake mestariteos. Lineaarinen, ylöspäin kulkeva käyrä, tämän miehen taidoissa. Ja jos ei muuta, niin pitäisi tämä elokuva näyttää kaikille maailman päättäjille tai ainakin niille, jotka haluavat koulutuksen olevan vain varakkaiden etuoikeus...

...=)

Avengers: Age of Ultron (Avengers: Age of Ultron)

>Avengers-elokuvat
Avengers elokuvan odotettu jatko-osa Avengers: Age of Ultron valmistui vuonna 2015. Siihen palaa jo ennestään tutut kostajat: Iron man (Robert Downey Jr.), Kapteeni Amerikka / Steve Rogers (Chris Evans), Hawkeye (Jeremy Renner), Hulk (Mark Ruffalo), Musta Leski (Scarlett Johansson) ja Thor (Chris Hemsworth). Lisäksi he saavat kaksi uutta jäsentä kaksosista Wandasta ja Pietrosta eli Scarlett Witchista ja Quicksilverista. He kaikki kohtaavat mahtavan pahiksen Ultronin, joka on omalla tavallaan tekoäly.

Avengers 2 (kuten minä tykkään sitä kutsua, koska sehän se on) on niin ikään siis Marvelin "Phase Two":n elokuva. Muita "Phase Two":n elokuvia on Iron Man 3, Thor: The Dark World, Captain America: The Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy. Lisäksi tuleva Ant-man elokuva kuuluu vielä "Phase Two":hon. "Phase 3" pitää sisällään elokuvat Captain America: Civil War, Doctor Strange (jota näytttelee Benedict Cumberbatch), Guardians of the Galaxy 2, Untitled Spider-man film, Thor: Ragnarok, Avengers: Infinity War (osat 1 ja 2), Black Panther (jota näyttelee Chadwick Boseman), Captain Marvel (joka on siis nainen, alunperin elokuvan nimi oli Ms. Marvel) ja Inhumans. Kaiken kaikkiaan Marvelilla on kuulemma suunnitelmat elokuvista vuoteen 2028! -Kyllä nyt rahastetaan toimivalla konseptilla!-

Sekavaahan kaikki tämä on. Ikävöin päiviä kun jatko-osat olivat nimeltään vain Jaws 2 tai vastaavaa. Mutta silti en paljosta voi syyttää näitä elokuvantekijöitä, sillä itse olen niin hyvin nauttinut ajastani näiden superviihdyttävien leffojen parissa. Ja Avengers: Age of Ultron jatkaa samalla, pettämättömällä linjalla.

Ensin pari huomiota: jotkin juonelliset ratkaisut tuntuivat vähän hätiköidyiltä. Mielestäni tämä Mustan lesken ja Hulkin häthätäinen romanssi oli vähän tuulesta temmattu ja näen sen lähinnä turhana keinona saada elokuvan lopulle lisää painoa. Elokuvasta myös hieman jäi sellainen vaikutelma, että kyseessä kuitenkin on vain väliosa tässä elokuvasarjassa. Mitään kantavaa elokuvasta ei siis käteen jäänyt tulevia osia ajatellen, paitsi muutama uusi kostaja...

Kaikesta huolimatta, pidin mahdottomasti tästäkin Avengersista. Joss Whedonilla on poikkeuksellinen kyky sävyttää tälläinen ajoittan jopa liiankin eeppinen toimintafantasia, todella purevalla huumorilla. Avengersin ykkösosa tuttu tunnelma jatkuu siis (onneksi!) tässäkin. Ei näitä kahta elokuvaa voi edes verrata. Ne ovat molemmat niin hyviä ja aidosti samanlaisia ja se on hyvä, sillä konsepti on viihdyttävä. Rakastan yli kaiken sitä, että kerrankin toimintaelokuvan pääosassa on monta sankaria. Kaikilla omat historiansa ja hieman myös omat motivaatiot ja tavoitteet ja sitten eri persoonat kohtaavat. Ja myös naisia on jokseenkin edustettuna. Tosin huudan vieläkin sen Mustan lesken oman elokuvan perään.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että Mustalle leskelle annettiin taas lisää valotusta hänen menneisyyteen ja hahmoon, kuten Hawkeyenkin. Samanaikaisesti minun tekee mieli katsoa tämä leffa uudelleen ja jo nähdä seuraava osa leffasarjasta! Pidin paljon näistä uusista kostajista myös. Niillä oli mahtavat voimat ja Elizabeth Olsen on upea näyttelijä. En ole ennen nähnyt häntä missään, mutta olin kuullut hänen huomattavan upeista näyttelijänlahjoista ja nyt uskon kuulemani. Hänhän on valovoimainen! Toki pidän ironisena sitä, että Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnson) on palkattu oikeaksi supersankariksi... Mutta hyvin hän veti!

No mitää tässä enää sanottavaa? Taattua laata, maittavaa viihdetä, loistava, toiminnantäyteinen elokuva, jota katsoessa saa ääneen nauraa ja ei varmana tylsisty. Jos pidit ykkösosasta, niin pidät varmasti tästäkin. Ja mitä tulee siihen, että vain tälläiset supersankarielokuvat vievät markkinatilaa niin sanoituilta "oikeilta elokuvilta", niin jos nämä supersankarielokuvat ovat näin hyviä ja ihmiset tykkäävät näistä niin en näe siinä ongelmaa. Toki koen, että elokuvatarjonta ei voi pelkästään olla tätä, mutta tätä ollaan tilattu ja tätä saadaan. Jaloillaan voi äänestää ja minun jalkani tulevat jatkossakin viemään minut Marvelin elokuvien pariin.

...=)