Arvostelu: Henkien kätkemä

Kymmenenvuotias tyttö Chihiro törmää vanhempiensa kanssa keskellä metsätietä hylätyiltä raunioilta näyttävän alueeseen, joka yön laskeuduttua paljastuukin henkien maailmaksi. Ennen kuin Chihiro ehtii ymmärtää, mitä on tapahtumassa, vanhemmat katoavat hänen tavoittamattomiin. Chihiron on löydettävä paikkansa henkien maailmassa, apunaan vain Haku-niminen velhopoika, saadakseen taas palattua takaisin omaan maailmaansa ja pelastettua vanhempansa.

Henkien kätkemä on maineikkaan ohjaajan Hayao Miyazakin ohjaama elokuva, jonka on tuottanut hänen yhdessä Isao Takahatan kanssa johtama elokuvayhtiö Studio Ghibli. Elokuva valmistui vuonna 2001 ja kuuluu studion tuotokkaimpiin ja arvostetuimpiin tuotoksiin.

Henkien kätkemä - kuten käytännössä kaikki Studio Ghiblin elokuvat - on käsin piirretty. Ja jälki on tietysti henkeä salpaavan upeaa. Sitä ei lakkaa ihmettelemästä kuvan elävyyttä, yksityiskohtien rikkautta - ennen kaikkea sitä, minkä käsin piirtäminen mahdollistaa: henkevyyttä. Kuva elää omaa elämäänsä. Se ei ole kliininen, kaavamainen. Uhratut tunnit ja intohimo jokaista viivan vetoa kohtaa uhkuu kuvan jokaisesta millistä.

Miyazaki kuuluu omiin henkilökohtaisiin esikuviin. Hänen taiteilijuuttaan ei lakkaa arvostamasta. Suhde hänen töihinsä syvenee, mitä useammin hänen elokuviaan katsoo. Sekin jotain, mikä on harvinaista. Elokuvateollisuuden laskelmoidut tusinatuotteet kestävät harvoin edes yhtä katselukertaa, vähintään muutaman päivän päästä katsomisen jälkeen, elokuvat pyyhkiytyvät pois mielestä, muuttuvat osaksi sitä harmaata virtaa, jota liukuhihnalla edessämme pyöritetään. Mutta Miyazakin teokset ovat lähempänä taidetta, ne jäävät mieleen elämään ja niiden luokse haluaa palata, jatkamaan keskustelua.

Lisäksi hänen ajattelumaailmansa - filosofia - puhuttelee. Sitä tuntee löytäneensä hengenheimolaisen, joka myös etsii kauneutta, rauhaa ja lohtua luonnosta. Joka etsii syvempää merkitystä ja käyttää elämäänsä kunnianhimoisempien, eettisempien tavoitteiden saavuttamiseen kuin menestys - rahallinen tai muunlainen. Studio Ghiblin kantavana periaatteena on ollut tehdä elokuvia, jotka tuottavat vain itsensä verran takaisin. Sen enempää mainetta ja kunniaa Miyazakilla ja kumppaneilla ei ole ollut tarve kalastella.

Henkien kätkemään sisältyy monia näistä Miyazakin sykkivän sydämen teemoista. Ihmisen suhde luontoon, lapsuuteen, aikuisten turhamaisuus, väärien jumalien palvonta. Ja kuinka upeasti ne tässä onkaan kerrottu. Tämä on sellaista elokuvantekemistä, jota rakastan. Jossa luodaan elokuvallinen maailma, jota lähdetään tutkimaan ennakkoluulottomasti. Katsojaan jopa luotetaan sen verran, että hänet uskalletaan jättää odottamaan, miten mielikuvituksellisen elokuvamaailma lainalaisuudet aukeavat.

Miayazakin luovassa tarinankerronnassa on omat veikeät logiikkansa, jotka eivät varsinkaan länsimaiseen, aristoteeliseen draamantajuun välttämättä heti uppoa. Mutta kun katsoja malttaa pysyä elokuvan matkassa mukana, sitä voi saada osakseen taianomaisen elokuvakokemuksen, kun elokuva aukenee.

Ja millaisen luun kurkkuun Henkien kätkemä iskeekään. Sen luomasta maailmasta ei millään haluaisi poistua. Elokuvalla on sielu. Miyazakin parhaimpien elokuvien vaikutuksena on myös viesti lapsuudesta, sen viattomuudesta ja taianomaisuudesta. Kuinka lakkaamme näkemästä maailmaa lapsen silmin, kuinka aikuisuus kivettää sydämet. Mutta aina välillä, Miyazakin maailmassa, sitä saa taas kiinni - vaikkakin kuinka kaihomielisesti - siitä tunteesta. 

Omasta mielestä Henkien kätkemä kuuluu ihan sinne Studio Ghiblin elokuvien kärkikastiin, Totoron ja Tulikärpästen haudan kanssa. Vaikka typerää tietysti laittaa tällaisia elokuvahelmiä vastakkain ylipäänsä. Nämä ovat nimittäin uhanalaisen harvinaisia elokuvia. Ne saavat aikaan jotain, mitä jotkin kirjat, vielä harvemmat elokuvat, saavat aikaan - näet maailman uusin silmin, opit ajattelemaan uudella lailla, ymmärrät itseäsi ja muita toisesta näkökulmasta.

Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.