...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Arvostelu: Tár

Maailma on saanut odottaa Todd Fieldin uutta elokuvaa, Tár, hyvin pitkään. Hänen edellinen, upea draama Little Children (pääosissa Kate Winslet ja Patrick Wilson) sai ensi-iltansa jo vuonna 2006. Sittemmin Field on yrittänyt käynnistellä erinäisiä projekteja, mutta edes hänen tasoisensa ohjaajan ei ole helppoa lutvia läpi Hollywoodin tuotantoviidakoiden saadakseen projekteilleen vihreää valoa.

Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tuloksena on huippuhieno elokuva, joka tulkitsee aikaamme hätkähdyttävällä kliinisyydellää. Kuin Fieldillä olisi ollut enemmän aikaa kuin meillä muilla tulkita sellaisia ilmiöitä kuin "cancel culture" tai "#MeToo-liike". 

Elokuva kertoo klassisen musiikin säveltäjästä Lydia Tárista (Cate Blanchett), joka on viimein päässyt unelmien työhönsä Berliinin filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Hän asuu kaupungissa vaimonsa Sharonin (Nina Hoss) ja nuoren tyttärensä kanssa. Elokuva alkaa hänen puhujakiertueeltaan New Yorkista, jossa hän valottaa ideologiaansa musiikkiin (hän ihailee eritoten Bernsteinia) ja katsojalle valotetaan, kuinka hän on juuri työstämässä uransa magnum opusta, Mahlerin viidettä sinfoniaa äänitettäväksi Berliinin filharmonisen kanssa. Menneisyyden virheet saapuvat kuitenkin kummittelemaan Lydiaa ja hänen valta-asemansa saattaa olla - uudella ajalla - uhattuna, kun vanhat keinot eivät pyhitäkään tarkoitusta.

Field on aina rakentanut draamansa mitä nerokkaimmalla tavalla. Hän fokusoi kerrontansa hyvin lähelle seuraamiaan ihmisiä. Elokuvan pintatasolla seuraamme vain kuuluisan säveltäjän elämää ja työtä sekä tämän läheisiä. Käsikirjoitukseen on uskallettu myös tuoda monta hienoa keskustelua taiteesta, musiikista, filosofiasta ja jopa vallasta itsestään. 

Mutta tietysti Field käyttää tätä kaikkea vain paljastaakseen syvempiä tasoja ihmisen käyttäytymisen takana. Pureutuakseen kiinni vaikeisiin teemoihin, kuten hegemonia, kuuluisuus, taide ja tietysti valta ja vallankäyttö. 

Eikä Fieldin analyysi typisty mihinkään kulttuurisodan kuluneisiin näkökulmiin, vaikka monet tietysti elokuvaa haluavatkin lukea juuri omaa puoltaan vahvistavana tai vasta puolta kumoavana teesinä. Sen sijaan Field syventää elokuvansa tematiikan yleisinhimilliseksi allegoriaksi siitä, kuinka ikiaikaista keskustelu taiteesta ja sen rajoista on. Kuinka ihmiset kautta aikojen ovat kysyneet itseltään, missä määrin taiteilija ja taide voidaan erottaa toisistaan - Fieldin vastaus tuntuu olevan, että taiteilija on taidetta; tai mikä on taiteen perimmäinen tehtävä - eniten pidin ehkä The Atlanticin Spencer Kornhaberin tulkinnasta, että kyse olisi vallankäytön, elitismin, pintakoreuden purkamisesta taiteen ympäriltä ja sen tietynlaisen puhtauden, viattomuuden palauttamisesta. Mutta tietysti, kuten aina, Tárin kaltaisista taideteoksista voi olla yhtä monta tulkintaa kuin on katsojaakin. 

Tárin rytmi on hyvin mielenkiintoinen. Se ei tikitä, kuten useimmat Hollywood -elokuvat nykyään. Sen sijaan Tár jatkuvasti yllättää kohtausten rytmityksellä. Välillä unohdumme hyvin pitkiksi ajoiksi seuraamaan pienen lapsen silmin auton takapenkiltä pakkomielteisiinsä uppoavaa elokuvan päähenkilöä ja samassa sekunnissa kohtaus katkeaakin ja hyppäämme suoraan keskelle seuraavaa tapahtumaa. Kuin Field säveltäisi musiikkia ohjauksellisella otteellaan.

Samalla lailla kohtausten estetiikka pureutuu syvälle katsojan alitajuntaan. Kamera löytää itsensä konserttisalin takarivistä seuraamassa hahmojen takaraivoja heidän käydessä keskustelua. Valaistus on aavistuksen liian himmeää. Ja yhtäkkiä syöksymme Lydian juoksulenkillä sykyiseen alikulkutunneliin. Kuin Field haluaisi purkaa visuaalisen maailman konseptiot. Sen, millaisia ajatuksia liitämme mihinkin kuvaan, miljööseen, persoonaan. 

Field haastaa katsojaa tarkastelemaan valtaa myös itsessään. Miten itse tulkitsemme taidetta ja millaista valtaa käytämme, kun liitämme tiettyjä odotuksia tiettyihin ihmisiin ja ympäristöihin. 

Ehkä parhaiten kuitenkin elokuvan monitahoista tematiikkaa valottaa se, mihin elokuva loppupeleissä kulminoituu, minkä takia se selittää olemassa olonsa. Se syy, joka sai Fieldin tekemään elokuvansa niin pitkän ajan jälkeen ja jota varten hän roolin kirjoitti. Cate Blanchettin astronomisen vakuuttava roolisuoritus.

Blanchett on aina ollut yksi mestarillisimmista näyttelijöistä. Hän on pystynyt katoamaan hyvinkin toisistaan erilaisiin rooleihin suorastaan kameleonttimaisella tarkkuudella. Oli kyse sitten keski-aikaisesta kuningattaresta tai varhaisen Hollywoodin elokuvatähdestä tai 60-luvun folk-muusikosta tai 50-luvun kotirouvasta, hän katoaa rooleihinsa.

Mutta tässä hän tekee jotain vielä enemmän. Ei pelkästään näyttele elokuvan nimiroolia uskottavasti, kokeneen ammattilaisen varmuudella. Ei pelkästään tulkitse äärimmäisen kompleksisia tunteita ja teemoja Ei pelkästään sovita yhteen hyvin ristiriitaisiakin puolia tästä monimutkaisesta persoonasta. Hahmoa on oikeastaan aika vaikea lokeroida vain protagonistin tai antagonistin rooliin. Sen sijaan Blanchett määrittää uudelleen sen, miten ymmärrämme elokuvan pohjimmaisen viestin; vallan.

Hän astuu sille maaperälle, jolla vain hyvin harva näyttelijä on kävellyt. Mieleen tulee Brando, Streep, Pacino. Luo roolisuorituksen, joka laajentaa ymmärrystä, mitä näyttelijän on mahdollista tehdä. Blanchett näyttelee roolissaan naista, jonka valta ei perustu siihen, millaiseksi sen yleensä ymmärrämme. Huutamiseksi, dominoimiseksi, hyväksikäytöksi, kunnianhimoksi. Ei edes auktoriteetiksi, pehmeistä arvoista puhumattakaan (empatia, eläytymiskyky, ihmisten lukutaito). 

Blanchettin käsissä tulkinta vallasta muuttuu pakkomielteisen taiteen tekemisen paloksi. Blanchettin esittämä kapellimestari on niin punoutunut omaan taiteelliseen intohimoonsa kiinni, ettei näe maailmaa ympärillään - tai pikemminkin; kuule sitä. Hän kuuroutuu ihmisille ympärillään. Hän alkaa käyttää heitä kuin taidemaalari maaliaan, roiskimaan vailla tunteen häivää. Hän kuuroutuu ympäristölleen. Fiksoituu epäoleellisuuksiin, jalkaansa naputtavaan oppilaaseen, naapurista kantautuvaan meteliin tai jääkaapin hurinaan. 

Hän menettää hallinnan todellisuudesta, koska valta on syövyttänyt hänet. Mutta kuten todettu, ei dominoiva valta, ei hyväksi käyttävä valta, vaan taiteellinen valta. Siitä Tár loppupeleistä kertoo; taiteesta ja vallasta ja niiden kahden suhteesta. Ja Blanchett on ymmärtänyt elokuvan keskeisen sanoman ja käyttää jokaista työkaluaan ilmentääkseen tätä viestiä, mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Blanchettin hahmo ei periaatteessa - väistämätöntä kliimaksia lukuunottamatta - koskaan näytä valtaansa. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän aivan selvästi nauttii siitä. Hän lipuu pitkin konserttitalon käytäviä kuin omistaisi koko rakennuksen. Mutta hän ei huuda alaisilleen, hän ei ainakaan ilmiselvästi käytä asemaansa hyväksi. Blanchett ei näyttele hahmoaan suureellisena, diivamaisena egomaanikkona, jollaisena hahmo olisi helppo nähdä. Sen sijaan Blanchett tulkitsee hahmon hyvin hillittynä, intellektuaalina, taiteeseen syvästi suhtautuvana naisena, jonka huomio tuntuu olevan parhaan mahdollisen taideteoksen synnyttäminen.

Ja juuri siinä piilee Blanchettin roolisuorituksen nerokkuus. Hän määrittää uudelleen vallan manifestoitumisen väylät. Hän saa katsojan ymmärtämään, kuinka syvälle juurtuva valta ja sen korrupotiva vaikutus on ja kuinka paljon se määrittää ihmisiä ja ympäristöä ympärillämme, tunnistimme sitä tai emme. Ja yleensä emme. Kuten ei tunnista toiset hahmotkaan elokuvassa, jotka alkavat syyttää päähenkilöä juuri sellaisesta vallankäytöstä, jota hän ei itse itsessään tunnista, koska hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaan taiteelliset.

Näin tajuntaa laajentavaa tulkintaa tulee vastaan harvoin. Enkä usko, että yksikään analyysi voi täysin tyhjentävästi edes purkaa osiin kaikkea sitä, mitä elokuvaan ja Blanchettinkin roolisuoritukseen on neulottu sisään. Analysoida voisi tämän kompleksisen hahmon vanhemmuutta, kumppanuutta vaimolleen, julkista ja yksityistä minää, seksuaalista käyttäytymistä - ja miten hahmon näkemiä unia ja harhoja tulisi tulkita?

Haluaisin myös analysoida ylipäänsä hahmon psyykettä, hahmon asemaa kulttuuripoliittisella kentällä, tämän identiteettiä. Kaikki nämä ovat hyvin hienovaraisesti elokuvaan koottuja aspekteja tästä hahmosta ja roolisuoritus ei ole voinut olla siksikään helppo, että Blanchett joutuu kasaamaan tämän naisen hyvin erilaisista näkökulmista yhtenäiseksi hahmoksi. Millainen olisi oikean elämän Lydia Tár? Nainen, joka olisi kivunnut klassisen musiikin maailman huipulle, joka olisi joutunut murtamaan lasikattoja ja kulkemaan uusia polkuja seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvana. Joka olisi kasvattanut nuorta tytärtään, samalla kuitenkin keskittyen hyvin kunnianhimoiseen uraansa. Onko tällainen hahmo samaistuttava vai sen vastakohta? Kaiken tämän Blanchett kuitenkin onnistuu näyttelemään uskottavan tasapainoisesti, hyvin nopeasti katsoja jopa unohtaa katsovansa näyttelijää. Edessämme on vain Lydia Tár, ihminen, joka ei ole hyvä tai paha - vaan pikemminkin näyttelee itseään myös itselleen.

Bravo.



Arvostelu: The Banshees of Inisherin

Martin McDonaghin ohjaama ja käsikirjoittama The Banshees of Inisherin vuodelta 2022 kertoo Colin Farrellin esittämästä Pádraic Súilleabháinista 1920-luvun sisällissodan riivaamassa Irlannissa, jonka paras ystävä Colm (irlantilaisen näyttelytaiteen jättiläinen Brendan Gleeson) yllättäen päättää eristäytyä Pádraicista keskittyäkseen viimeisten elinvuosiensa aikana musiikkiinsa, omiin mietteisiinsä ja hiljaisuuteen. Elokuva sijoittuu kuvitteelliselle pienelle saarelle Irlannin rannikolla, joten Pádraicilla ei ole hirveästi muutakaan seuraa, siskoa (Kerry Condon) tai kylän vähä-älyistä nuorukaista (Barry Keoghan) lukuun ottamatta. Maatilan eläimistä sentään saa seuraa, kunnes ei enää saakaan.

McDonagh on tunnettu mustaa huumoria runsaasti sisältävistä saippuaoopperamaisista draamoistaan, joissa tutkitaan vahvoja tunteita; vihaa, kaunaa, menetystä. Hienovaraisiksi ei McDonaghin elokuvia pääse syyttämään. Mutta tässä, jossa hän työskentelee taas vaihteeksi kotimaassaan Irlannissa, tähän elokuvaan on saatu jonkinlaista autenttisuutta, jota jäin esimerkiksi Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -rainan kanssa kaipaamaan.

Ehkä se on jokin irlantilaisten aksentissa joka sen tekee? Hahmot tuntuvat aidommilta, kun heidän tavassaan puhua ei ole mitään teeskenneltyä - toisin kuin esimerkiksi välillä hyvinkin teennäisiltä kuulostavissa brittipätkissä, joissa puhutaan niin koreaa brittiaksenttia, että vähemmästäkin.

En rakastunut elokuvan kuvaukseen. Irlannin nummia ja valtamereen taittavia jyrkänteitä olisi voinut kuvata rohkeammallakin maalailevuudella. Sen sijaan rakastuin elokuvan rytmiin. Tarinahan on periaatteessa hyvin, hyvin kompakti. Kaksi miestä pienellä saarella, jotka eivät edes puhu toisilleen. Se tarkoitti, että tarinalla oli runsaasti aikaa hengittää, laajentua, tihentyä. Katsojalla oli aikaa viettää aikaa hahmojen kanssa, päästä heidän pään sisälle.

Tätä tietysti edesautti hienon hienot roolisuoritukset. Farrell tuntuu löytäneen jonkinlaisen vaihteen silmään myöhäisemmällä urallaan tällaisissa hieman eksentrisissä rooleissa. Vahvana vertauskohtana muistuu mieleen The Killing of a Sacred Deer, vuodelta 2017, jonka rooli oli vielä härömpi. Ehkä juuri siksi, koska Bansheesin roolin ei ollutkaan määrä olla yhtä utopistinen, jäinkin hänen osaltaan kaipaamaan hieman enemmän sydäntä rooliin tässä. Aitoutta. Tässä ei pelkkä outous riittänyt.

Sen sijaan sydäntä tarjosi senkin edestä aikaisemmin varsin tuntematon Kerry Condon, joka on ehdottomasti läpimurtoroolissaan. Hän varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa kokeneemmilta veteraaneiltaan. Hän vaikuttaa niin teeskentelemättömältä, silti jo elokuvaa katsoessa sitä mykistyy, kuinka vaikuttavasti hän paahtaa menemään. 

En edes lähde vertailemaan Condonia kuitenkaan Keoghaniin, joka on aivan yhtä luonnonvoima. Hän on puolestaan tehnyt jo aikaisemminkin vaikutuksen ja vahvistaa vaan kuvaa uskomattoman ennennäkemättömästä näyttelijästä. Hän tekee jotain aivan omaa juttuaan. En edes lähde analysoimaan mitä. Vielä. Tulen nauttimaan hänen uransa seuraamisesta, toivottavasti pitkään. Hän on nero.

Brendan Gleeson on osassaan varma.

McDonaghin, käsikirjoittajan ja ohjaajan, suurin fani en ole. Näen kyllä elokuviensa viehätyksen, mutta musta komedia ei oikein uppoa minuun, etenkään sötkötettynä muihin genreihin, kuten draamaan. Haluaisin katsojana keskittyä joko nauramaan tai miettimään. En juuri pidä näiden yhdistelmistä. 

Lisäksi jäin kaipaamaan jotain syvyyttä kuitenkin lisää. Vertauskuvallista tasoa ikään kuin jo rapsuteltiin. Sitä kohtaan hapuiltiin hakemalla rinnastusta sisällissodasta. Dialogi ikään kuin kiusoitteli jollain syvemmällä huomiolla ihmisen luonteesta ja sen analyysista, mutta se jäi kiusoittelun asteelle. En ainakaan itse saanut kiinni, mikä se lopullinen havainto olisi ollut. Elokuva jää yksittäisen tarinan asteelle - hyvin kerrotun, mutta laajempaa merkitystä vaille jäävän.

Ja aikaisemminkin olen jäänyt peräänkuuluttamaan McDonaghille hiomapaperia. Tarina kaipasi parempaa työstämistä. Nyt hahmoja vähän tuli ja meni, eikä kaikkia Tšehovin aseita ammuttu. Enkä tiedä kuinka reilu tämä viimeinen pointtini on, siksi jätin sen viimeiseksi, mutta yksinkertaisista ihmisistä kertovassa elokuvassa on aina vaara jäädä... yksinkertaiseksi.

Mutta kuten todettua, Banshees pysyy pinnalla jonkunlaisen rouheutensa ansiosta. 




Arvostelu: Causeway

Causeway on yksi niistä elokuvista, joista ei oikein haluaisi jälkikäteen puhua, kirjoittaa tai edes ajatella. Sitä haluaisi vain pitää kiinni siitä tunteesta, jonka elokuva sai aikaan. Kätkeä se syvälle sisimpään ja kuljettaa sitä mukana lopun elämää.

Se kertoo Jennifer Lawrencen esittämästä Lynsaysta, joka palaa kotiinsa New Orleansiin loukkaannuttuaan sotilaana Afghanistanissa. Kotona hänellä on vaikeuksia sopeutua arkeen aivovamman jälkeen. Asuminen vaikean äidin (Linda Emond) kanssa on raskasta. Veli (Russell Harvard) on joutunut vankilaan jo paljon aikaisemmin. Lynsey tutustuu paikalliseen automekaanikkoon Jamesiin (Brian Tyree Henry), joka hänkin taistelee omia traumojaan vastaan.

Voin helposti kuvitella monenkin katsojan todenneen elokuvasta, että olipa masentava. Ihmisen, joka ei ole koskaan joutunut kokemaan sellaisia tunteita elämässää, joita Lynsay ja James käyvät elokuvassa läpi, onkin varmaan vaikea saada niistä kiinni. Ei niitä pysty elokuvan keinoin tekemään todeksi. Ei edes kirjallisuuden, musiikin tai tutkimuksenkaan keinoin. 

Mutta ne, jotka tietävät tarkalleen, miltä näistä hahmoista tuntuu, tunnistavat itsensä valkokankaalta ensimmäisistä sekunneista lähtien, kun näemme Lawrencen vangitsevasti tulkitseman tyhjän katseen. 

Siitä tunteesta on tietysti syntynyt taidetta, kirjallisuutta, tiedettä ja tutkimusta maailman sivu. Se on se syy, jonka takia niin moni taiteilija käyttää elämänsä yrittäensä saada siitä kiinni. Voidakseen saada toisen ihmisen toteamaan, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. 

Causeway on hieno lisäys tähän keskusteluun.

Alex Somersin utuinen, ambientti ääniraita luo elokuvaan upean tunnelman ja ohjaaja Lila Neugebauerin kamera seuraa hahmoja läheltä, mutta varautuneesti - täysin elokuvan tematiikkaan sopien. Käsikirjoitus ei lähde kurottelemaan liikaa, vaan kertoo kahden ihmisen tarinan keskitetysti, varmasti. 

Ja pääosassa loistaa hienot roolisuoritukset Lawrencelta ja Henryltä. Eritoten Lawrence - joka on ennenkin tämän todistanut - tuntuu olevansa omimmillaan näytellessään luonnollisia hahmoja, jotka joutuvat kohtaamaan epäluonnollisen järkyttäviä olosuhteita. 


Elämä on niin tavattoman vaikeaa. Joka päivä opit kaatumaan aina vain rankemmin, pitämään kiinni elämäsi ohuista sirpaleista entistä epätoivoisemmin. Jos olet onnekas, näitä päiviä on vähemmän, mutta silti niitä on enemmän kuin toivoisit. 

On ihanaa löytää tällaisia elokuvahelmiä, joita katsoessa voi edes hetken ajatella, ettei ole yksin.