
Katsoin kaksi dokumenttia Jennifer Siebel Newsomilta (molemmat ovat löydettävissä Netflixistä), jotka kertovat yhteiskunnan rajoittuneista muoteista ihmisen sukupuolelle.
Miss Representation käsittelee median tapaa kohdella naisia valta-asemissa ja ylipäänsä naisen asemaa ja valtaa mieheen verrattuna.
The Mask You Live In kertoo kulttuurin vaikutuksesta miehisen identiteetin korostamiselle.

Aikomuksenani ei ollut alunperin käsitellä näitä dokkareita blogin puolella. The Mask You Live Inin katsoin ihan omasta mielenkiinnosta ymmärtääkseni paremmin itseäni. Sitten kun katsoin päälle Miss Reprsesentationin, tuntui loogiselta niputtaa ne yhteen, sillä tässä liikutaan kuitenkin täysin samalla pelikentällä. Nyt kun olen myös luopunut kirjoittajanimestäni ja tuonut esille oman sukupuoleni, voin myös järkevämmin puhua näistä teemoista enemmän oman näkökulman lävitse, kuin yrittää sanoa aiheesta jotain yleishyödyllistä. Koen, että tarpeeksi en ole asiaa kuitenkaan opiskellut sen voidakseni tehdä. Molemmat dokkarit kuitenkin linkittyvät todella vahvasti elokuvakulttuuriin ja siitä minulla on jotain sanottavaa.
Olen kuitenkin niin itsekeskeinen, että haluan puhua minusta ensin. Koska erityisesti The Mask You Live In oli omia mietteitäni vahvistava kokemus ja erittäin rauhoittava dokumentti, sillä olen paininut näiden aiheiden kanssa paljonkin. En tiedä, tarjosiko se paljoakaan uutta, ehkä jos olisin katsonut sen teini-iän synkkinä vuosina, olisin säästynyt monelta unettomalta yöltä, mutta nyt se ainakin tarjosi lohtua, että olen oppinutkin... En ole koskaan mieltänyt itseäni kovinkaan voimakkaaksi, vahvaksi, rohkeaksi, machomieheksi. Kun muut pojat leikkivät jalkapalloa, minä kirjoitin tarinoita tai katsoin elokuvia. Olen myös aina ollut vähän liiankin herkkä. Autot, urheilu ja olut eivät koskaan ole olleet meikäläisen kuppi teetä. Sama koskee myös toimintarymistely-leffoja, joissa ainoa samaistumisenkohteeni olisi hiljainen, karu ja peloton sankari, joka ei tuntisi kivun pistoa sydämessään, vaikka maailma hänen ympäriltään palaisi tuhkaksi.
 |
Elokuvassa Fight Club (1999) Brad Pittin ja Edward Nortonin hahmot purkavat maskuliinista turhautuneisuuttaan taistelukerhon muodossa |
The Mask You Live In käsittelee todella syvällisesti nyky-yhteiskunnan luomaa miehen mallia ja sen haittavaikutuksia niin yksilölle kuin koko yhteiskunnalle. Ei ole mikään salaisuus, että kaikki maailman pahoinvointi, sodat ja levottomuudet ovat lähtöisin nuorten miesten turhautuneisuudesta. Dokkari esittää myös karseita lukuja miesten osuuksista kaikista rikoksista, itsemurhista, raiskauksista jne. Kaikki tämä on lähtöisin myrkyllisestä oletuksesta, että miehen tulisi kätkeä tunteensa, olla itkemättä, "miehistyä". Jossain vaiheessa kaikki pojat kuulevat sanat, että oikeat miehet eivät itke. Oma isäni tapasi sanoa aina, että "pysy miehenä". Tämä luo muotin nuorille, mihin heidän täytyisi muokautua. Mutta kukaan ei tajua, että tämä nimenomainen muotti/malli on vaarallinen. Kun kätkemme tunteemme, emmekä opi ilmaisemaan itseämme, puramme pahoinvointimme usein karuilla tavoilla. Nuoret miehet tappavat itseään, syrjäytyvät koulu-ja työelämästä, joutuvat vankilaan, raiskaavat naisia, koska kokevat että heillä, miehillä on oikeus naisen (seksualisoituun ja esineellistettyyn) kehoon(, tästä lisää Miss Representation -dokkarissa) ja kasvattavat omista pojistaan täysin samanlaisia.

Kriittiseksi iäksi mainitaan kouluun astumisikä, 6-8-vuotiaat pojat ovat eritoten alttiita ympäristön paineille. Siihen mennessä kaikenlaiset "tunteilut" menevät vielä lapsuuden piikkiin, mutta pikkuhiljaa aletaan omaksua miehistä käyttäytymismallia saadakseen kavereita ja suosiota ja ennenkuin huomaakaan, se, mitä on teeskennellyt olevansa, on muuttunut identiteetiksi.
Miss Representation -dokkari kertoo puolestaan naisista. Molemmissa dokkareissa kantava teema on media ja kulttuuri ja näiden antama informaatiotulva oikeanlaisesta feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Miss Representation ottaa kantaa etenkin valtaapitävän maailman miehisyyteen. Tässä saamme karuja lukuja naisten olemattomuudesta demokraattisissa hallintoelimissä, kuin suur-korporaatioiden johtoportaissa. Ja tämä kaikki heijastuu siihen, mitä me näemme monta tuntia päivässä: uutiset, valokuvat, elokuvat, tv-sarjat, kauneusihanteet, naisen asema ja vielä tärkeämmin: naisen aseman olemattomuus. Suosittelen erityisesti katsomaan tämän dokkarin nyt, kun Hillary Clinton on ehdolla USAn pressaksi, sillä joku voisi väittää, että ei hän ihan tasavertaista kohtelua saa ja vain siksi, koska on nainen. Itse olen jo pidemmän aikaa kuunnellut tätä "we can't trust her"-valitusta, joka on mielestäni vain taas yksi muoto sovinismille. Itse asiassa dokkari on niin tulinen, että ihan ärsyynnyin joistain videoklipeistä mitä se näytti jostain miespuolisista ääliöistä, jotka valittivat, että eivät koskaan haluaisi naista valtaan, koska heillä on jo yksi vaimo nalkuttamassa kotona! Tälläinen ajattelu ajaa minut raivon partaalle. Enkä varmaan pystyisi edes esittämään kovin vakuuttavaa vasta-argumenttia tälläiselle miehelle, sillä ihmiset pitävät kiinni omista uskomuksistaan viimeiseen saakka.
 |
"The Fighting Fucktoy" (Milla Jovovich, Ultraviolet, 2006) |
On erityisen surullista ajatella, että puolet maailman ihmisistä joutuvat jatkuvasti taistelemaan tätä ajattelutapaa vastaan ja me miehet saamme niin paljon anteeksi ja ilmaiseksi vain koska. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että naisten pitäisi johtaa tätä maailmaa. Minusta miehillä on ollut aikaa muovata tätä maailmaa haluamakseen ihan tarpeeksi kauan, tuloksetta.
Elokuvistakin piti mainita jokunen sana. No totta kai dokkareissa tuodaan esille iänikuisesti tunnettu totuus, että naiset kuvataan usein seksiobjekteina elokuvissa. Tässä myös hyvin huomataan, että ns. "feministiset", voimakkaat naistoimintasankarit ovat myös vain seksiobjekteja,
vain vähän eri muodossa. Miehet puolestaan kuvataan machoiksi koviksiksi, joiden tehtävä on suojella ja olla mies, joka pelastaa maailman. Nämä stereotypiat myyvät, mutta ne osaltaan luovat sitä haitallista mallia, jota nuoret ihmisenalut imevät itseensä. On hyvä huomata, että jos yhteiskunta olisi erilainen, elokuvatkin varmasti olisivat. Mutta itse näen, että kyseessä on vähän toisiaan ruokkivat asiat. Se on kuin oravanpyörä. Toinen avittaa toista. Niin kauan kuin elokuvissa nähdään näitä stereotypioita, niin kauan ne omaksutaan osaksi identiteettiä ja niin kauan kuin nämä stereotypiat ovat meissä, ne heijastuvat myös elokuviin. Siksi: lukekaa ihmiset! Kyseenalaistakaan kaikkea! Älkää tyytykö valmiiksi annettuihin vastauksiin! Määritelkää itsenne sellaiseksi kuin haluatte itsenne määrittää! Puhukaa tunteistanne! Katsokaa niitä elokuvia, jotka puhuvat teille teidän totuutttanne! Ja hyvä luoja, sanokaa lapsillenne rakastavanne heitä ehdottomasti ja aina.
peace out xx
 |
Oma äskeinen google-ehdotus oli, ensimmäisenä "feminism...is cancer" |