Arvostelu: The Menu

 The Menu kertoo salaperäisellä saarella sijaitsevasta luksusravintolasta, jonka salaperäinen keittiömestari (Ralph Fiennes) kutsuu luokseen vain harvat ja valitut. Sen enempää juonesta ei oikein voikaan kertoa sitä paljastamatta.

Tämä komediaa ja jännityselokuvaa yhdistelevä pätkä löytyi monelta vuoden parhaimpien elokuvien listoilta viime vuoden lopussa, kun näin erinäisten ihmisten niitä listaavan. Ehkä päällimmäisin puolin elokuva muistuttaa jonkinlaista Nälkäpelin ja Saw:n fuusiota. Sekoitettuna parasitemaiseen yhteiskuntakritiikkiin. Joten ymmärrän hyvin, miksi moni - varsinkin leffadiggailija - elokuvan pauloista on itsensä löytänyt. 

Elokuva on raikkaantuntuinen, yhdistelee uudenlaisesti genrejä ja on perussävyltään kyyninen - piirteet, jotka tuntuvat uppoavan varsinkin elokuvaintoilijoihin kritiikittä. Pääosan Anya Taylor-Joy on vielä siinä vaiheessa uraansa, että hänestä ei ole tullut "ärsyttävää". Tällä viittaan siihen, että nuoret naisnäyttelijät ovat uransa huipulla ensimmäisinä vuosinaan, jonka jälkeen yleisöt rakastavat kääntyä heidän suhteensa ja alkaakin pitää heitä yliarvostettuina. Miehille käy yleensä päin vastoin. Nuorempina tähtinä heitä pidetään pojankloppeina, mutta ikääntyessään he saavat yllensä kuin sädekehän, jonka jälkeen heistä paljastuneet järkyttävätkin puolet yleensä kuitataan "cancel-kulttuurin ylilyönteinä".

Siksi toista pääosaa vetävä Ralph Fiennes tuntuu viimein ikääntyneen - jälleen, suuren yleisön silmissä - siihen asemaan, että häntä on alettu pitää jonain. 

Kaikki tässä elokuvassa tuntuu siis kuin räätälöidyltä sille netin kommenttipalstojen yleisölle, jotka vuoden parhaita elokuvalistoja yleensä rustaavatkin. Ja se selittää, miksi näin keskinkertainen elokuva niiltä löytynyt onkin.

Itsekriittinen kirjoittaja tietysti ymmärtää tässä vaiheessa tehdä itsereflektiota - olenhan itsekin elokuvista internetin syövereihin kirjoittava, vaikkakin hädin tuskin - mutta ehkä juuri siksi minä voin tällaista kritiikkiä esittääkin. 

Sen sijaan se kritiikki, mitä elokuva (kuvittelee) esittävänsä, on lapsellista ja yksinkertaistettua. Aivan kuten Parasitenkin kohdalla. 

Elokuvan tunnelma sen sijaan oli hyvin luotu. Joskin pelkkä pintakoreus ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle omissa silmissäni. Parhaimmillaan elokuva oli, kun se keskittyi kohdistamaan katseensa spesifimmin. Janet McTeerin esittämä kriitikkohahmo oli hienosti luotu ja sen hahmon kanssa käytiin jollain lailla syvempää keskustelua yhteiskunnasta ja vallasta. Mutta näitä yhtä tarkkoja siveltimenvetoja elokuvasta löytyi liian vähän. 

Muuten elokuva oli aika laiskasti maalattua. Tuntui kuin käsikirjoitus olisi jäänyt vähän puolivalmiiksi. Tai sitten jännityksen ylläpitäminen tarkoitti sitä, että liian syvällistä dialogia ei voitu käydä. Mutta jännityselokuvassa on se vika, että usein ne uppoavat omiin epäloogisuuksiinsa, niin tässäkin. Oikeastaan kaikki ekspositio loistaa poissaolollaan. Mikään ei saa minua uskomaan siihen, että yksikään ihminen käyttäytyisi tällä tavalla. Koska vaikka voisinkin uskoa siihen, elokuva ei käytä lainkaan aikaa vakuuttaakseen minua. Sillä on liian kiire vuoroin naurattaa, vuoroin ladata jännitystä - toisin sanoen madella suurten elokuvayleisöjen edessä. Ihan kiva popcorn-pätkä, mutta syvemmäksi taideteokseksi tämä ei yllä.

Arvostelu: The Father

 Florian Zellerin elokuva vuodelta 2020 kertoo muistisairaasta Anthonysta (Anthony Hopkins), josta pitää huolta hänen oma tyttärensä Anne (Olivia Colman). Kun Anne kuitenkin kertoo isälleen muuttavansa rakkauden perässä Pariisiin, alkaa elokuvassa tapahtumien vyöry, jossa Anthonyn kohtalona tuntuu olevan tervejärkisen teeskenteleminen vähäisiin muistinrippeisiin tarttumalla tai laitosasumiseen päätyminen.

Kotimaassaan Ranskassa suuresti arvostettu Zeller on tunnettu kirjailijana, näytelmäkirjailijana sekä elokuvakäsikirjoittajana. Englanninkielinen The Father on hänen esikoisohjauksensa ja sellaisena se menestyikin hämmästyttävän hyvin, ihan maailmanlaajuisillakin areenoilla.

Elokuvan näyttelijäkaarti on huippuhieno. Anthony Hopkins pääsee näyttelemään juuri niin, kuin vain Anthony Hopkins pystyy, oikein sydämensä kyllyydestä, näytellessään muistisairasta miestä, jonka tunnetilat ailahtelevat psykopaattisella arvaamattomuudella hetkestä toiseen. 

Olivia Colman saa taas näytellä tunteen pinnassa, silmät täynnä kyyneliä, hyväsydämistä ja empaattista naista, jonka vastuulle on sysätty liikaa. Rufus Sewell omaa osaansa hillittynä, mutta hermonsa taas tietysti menettävänä lähiomaisena. Olivia Williams arkista ja järkevää, modernin naisen rooliaan, josta ehkä muodostuukin omalle katsomiskokemukselle merkityksellisin tarinan osa. 

Hänestä kasvaa hahmoaan suurempi symboli. Kaikille niille hoivatyötä tekeville, joiden merkitys on suurempi kuin mitä ainakaan yhteiskunnallisesta keskustelusta pystyy päättelemään ja joiden yhteiskunnallisen panoksen kohtalona on niin ikään jäädä näkymättömiin - hautautua muistisairaiden vanhusten viereen, maan lepoon.

Elokuvan tunnelmaksi, tyyliksi, kerrontatavaksi on valittu hillitty harmonisuus. Elokuva sijoittuu jonnekin Lontoon ylhäisönaapurustoon, useita huoneita sisältäviin lukaaleihin, jossa jokainen koristevaasi on asetettu huolellisesti paikalleen. Ehkä korostamaan sitä ristiriitaa, mitä muistin menettämisestä seuraa, kun jokin asia ei olekaan paikallaan. Lavastuksessa käytetään hienovaraisia kikkoja hyväksi, kun jostain puuttuu taulu, jonkun tapetin väri vaihtuu, keittiön kaapit ovatkin erinäköiset.

Samaten elokuvan musiikkimaailma - oopperaa, klassista musiikkia, Ludovico Einaudin pianoballadeja - puhuu intellektuellista, älyllisestä maailmasta. Leikkausjälki on huomaamatonta, kerronta vähäeleistä. Jossain kohtaa Anthony tosin tokaisee olevansa älykäs - juuri niin älykkäästi kuin älykäs ihminen ei koskaan sanoisi.

Josta päästäänkin minua häiritsemään jääneeseen kysymykseen - miksi elokuva, kaikesta älykkyydestään huolimatta - on niin typerä?

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Elokuva näyttää ja tuntuu upealta. Mitään ei tehdä liikaa, kukaan ei tee mitään virheitä. Silti elokuva on hapeton kuin paperipussi. Ottaa itsensä niin kovin vakavasti. Yhtäkään keskustelua ei käydä, joka ei liittyisi muistisairauteen. Yhtäkään hahmoa ei esitellä, jota ei käytettäisi hyväksi muistisairauden kuvaamisessa. Elokuvan teho tuntuukin perustuvan pitkälti - ainoastaan - siihen, että katsoja yritetään saada tuntemaan, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun ihmiset näyttävät erilaisilta, asiat vaihtavat paikkaa, keskustelut käyvät kehää, aamu onkin ilta ja ilta aamu. 

Nämä vielä tehdään hyvin yksinkertaisilla elokuvallisilla tehokeinoilla. Eikä niillä jäädä piinaamaan katsojaa liikaa. Zeller kuljettaa mukana kuitenkin muistisairaan lähiomaisia, jotka välittävät hänestä ja onpahan tarinaan saatu kirjoitettua myös hieman taustatarinaa, vaikka siitä ei hirveästi muistetakaan. 

Mutta jäin odottamaan hurjan paljon enemmän. 

Mieleen tuli, valitettavasti ja pyytämättä se Tropic Thunderin esittämä parodia "Oscareiden kalasteluleffoista". Joissa päähenkilöna on aina jonkun sairauden omaava päähenkilö. Sellaisista kuin I Am Sam tai Forrest Gump tai Rain Man. Suorastaan naurattaa, että pelkästään Alzheimeristakin on ihan viime vuosina nähty kuvauksia jo (mieleen tulee etenkin Still Alice, josta Julianne Moore jo pokkasikin Oscarin). 

Eikä tämä elokuva tuo tähän säälittävään sairauspornogenreen mitään uutta. Jäin odottamaan jotain syvällisempää analyysia muistista, muistoista, mielestä, elämästä. Sitä emme saa. Jäämme vain kauhistelemaan Anthony Hopkinsin kohtalokkaasti ja ah-niin-suurieleisen-Oscar-himoisesti tulkitsemaa muistisairaan miehen osaa. On se hirveää. Ja sitten voimme sulkea television hyvällä mielellä, kun olemme tunteneet jotain. Eläytyneet. Ah, olemme ihania ihmisiä, kun pystymme samaistumaan tähän hirveään tarinaan. Meidät vapautetaan meidän synneistämme. Nyt meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä, kuinka hyviä ja empaattisia ihmisiä olemme. Meidän ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, ei ajatella mitään vaikeampaa. 

Muisti on mielestäni yksi yleisimpiä taitelijoiden aiheita. Siitä kyllä - todistettavasti - pystyy sanomaan jotain merkityksellisempääkin. Kertomaan tarinan, joka paljastaisi jotain uutta. Joka luottaisi kerronnassaan katsojan kykyyn ajatella itse. Ei vain hämätä elokuvallisilla kikkakolmosilla ja saada hetkeksi kokemaan maailmaa mukamas muistisairaan tavoin. Se on suorastaan groteskia. Muistisairaudesta tulee sirkusnäytös. 

Arvostelu: The Batman

Kaverit vetivät perässään leffaan. Siinä vaiheessa, kun kuulin, että tällaiseen tusinatuotteeseen jätetty leikkaushuoneessa peräti kolmen tunnin kesto, meinasin jo kääntyä teatterisalin ovelta pois. Pettymykseni oli vielä moninkertainen, kun tajusin elokuvan aikana, että samaa vanhaa lepakkomiehen syntytarinaa tässä taas, jälleen kerran, meille selitetään juurta jaksaen. 

Niin syväksi kuin antipatiani Marvelin elokuvauniversumia kohtaan onkin kasvanut, yhdestä asiasta heille on annettava kunniaa; he sentään tekevät jo muunkinlaisia tarinoita kuin näitä ainaisia supersankareiden syntytarinoita. 

Omien laskujeni mukaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tämä sama Batmanin syntytarina on filmattu jo 10 kertaa. Hahmoa on esittänyt Michael Keaton (2 leffaa), Val Kilmer (1), George Clooney (1), Christian Bale (3), Ben Affleck (2) ja nyt vielä Robert Pattinson. Enkä laskenut tähän mukaan edes mitään Suicide Squadeja (missä Batman myös esiintyy) tai Lego Batmaneja.

Jos supersankarileffat eivät ole tarpeeksi puuduttavia, kaavamaisia, luovuuden puutteesta kärsiviä, mielikuvituksettomia massatuotteita, kerta kaikkisesti palaa päreet, kun ei vaan jaksa enää katsoa miljoonatta kertaa, kun Batman ja kissanainen tapaavat ja tutustuvat. Tai kun se arvuuttelija ja/tai pingviini kerta kerran jälkeen esitellään Gothamin uutena pahiksena. 

The Batman ei edes tee tätä erityisen innovatiivisesti. Arvostan ohjaaja Matt Reevesin yritystä tehdä tässä jotain uutta. Hän on lähtenyt dekkarigenren suuntaan ja kuvaa sateista Gothamia kuin 40-luvun noir-elokuvaa. Valitettavasti kliseistä supersankarigenren leffaa ei vaan saa elävöitettyä vielä kliseisemmän dekkarigenren tai kliseisistä kliseisimmän film noir-genren avulla. Päin vastoin, lopputulos on puinen, pompöösi. 

Joka kohtauksessa kamera etsi täydellistä, ah-niin-tunnelmallista kuvakulmaa minuuttikausien ajan, joten katsoja vielä sen lisäksi, että tiesi ennalta-arvattavuuden takia täsmälleen mitä tulee tapahtumaan, tylsistyi kahta kauheammin, kun sinne päästäkseen, piti tarpoa tällaisessa tekotaiteellisessa suossa. Ulkoisen eheyden eteen uhrattiin leffan imun lisäksi myös uskottavuus. Jotta kuva säilyi tummanpuhuvana ja goottilaisena, myös kohtaukset, jotka sijoittuivat esimerkiksi sairaalaan tai rikostutkintapaikalle, oltiin valaistu niin mahdottoman pimeästi, että melkein tyrähdin nauruun leffateatterissa, kun rikostutkijat räpsivät todistevalokuvia pilkkopimeässä - sen sijaan, että joku olisi vain napsauttanut valot - herran jumala - päälle.

Enkä nyt ala edes erittelemään juonen aukkoisuutta - sen toisaalta annan anteeksi, sillä se taitaa niin vahvasti jo kuulua genren piirteisiin. Supersankarielokuvalta ei voine odottaa samaa loogisuutta, mitä oikealta elokuvalta.

Vaikka pidänkin sitä tolkuttoman naurettavana, että jälleen on löydetty uusi Batman - minusta oltaisiin pärjätty ilmankin, se on kuitenkin sanottava, että pidin ihan mahdottomasti Pattinsonin tulkinnasta. Ehdottomasti hyppäsi minun tätä hahmoa esittäneiden näyttelijöiden kärkikahinoihin. Jotenkin Pattinson sai jopa maskinsa takaa, pelkillä silmillään, ilmaistua paljon tunnetta läpi. Mutta se Batmanin esittäminen nyt tietysti on aina vähän kankeaa, koska hahmolla on omat tylsät maneerinsa. Siksi eniten ehkä pidinkin hänen Bruce Waynestaan. 

Hän ei tietysti ulkoisesti näytä siltä samalta playboylta, mitä edeltäjänsä, mutta juuri siksi häntä jäikin seuraamaan kiinnostuneempana. Hän ei tuntunut olleen kiinnostunut Waynen tyypillisestä macho-miehen roolista, vaan jäi tutkimaan hahmon syvempiä psykologisia kerroksia. Millainen mies oikeasti niinkin traumaattisen lapsuuden kokeneesta kasvaisi? Tähän kysymykseen Pattinson tarjoaa uskottavimman tulkinnan. Olisin ihan hyvin voinut katsoa leffan, josta olisi otettu kaikki nämä batman-osuudet pois ja keskitytty vain mieheen lepakkomiehen takana. Pattinsonin tulkinta herätti kiinnostuksen sellaiseen, että vielä joku päivä saisimme Batman-filmatisoinnin, jossa "batman" olisikin vain Bruce Waynen mielensisäinen coping-mekanismi, siis täysin mielikuvitusta, pakoa todellisuudelta. Sellaista tulkintaa olisi hyytävää seurata. 

Muista näyttelijöistä en sitten välittänytkään. Olen umpikyllästynyt Paul Danoon. Vielä kyllästyneempi olen siihen, että hänet roolitetaan aina samanlaiseen hyypiörooliin. Kun hän astuu valkokankaalle, tietää jo mitä on luvassa. Mutta yllätys, yllätys, vieläkin pahempi yhden roolin vanki Jeffrey Wright on myös löydetty samaan elokuvaan. John Turturro esittää elokuvan pääpahista sujuvasti, mutta yllätyksettömästi. Andy Serkisiä en uskonut Aflredina sekuntiakaan, täysin väärä mies rooliin. Colin Farrell on niin vahvasti meikattu, ettei meinaa tunnistaa, mutta jostain syystä jätetty täysin tapetiksi taustalle. Ehdottomasti surkeimman pohjanoteerauksen tekee Zoe Kravitz, joka on aikaisemminkin osoittanut täyden kyvyttömyytensä näyttää vähänkään kiinnostuneelta. Hänen kissanaisensa on surkuhupaisa vastaankävelijä - kirjaimellisesti, mitä ihmettä Kravitz oikein ajatteli kävellessään noin hullunkurisesti? Kuvitteliko sen oikeasti näyttävän jotenkin kissamaiselta?

Hoh hoijakkaa, eipä olisi tullut itse tätä yksinäni katseltua. Mutta huoli pois kaikille supersankaritoimintahöttöfaneille - kaikki tyypilliset kohtaukset takaa-ajoineen kaikkineen on ympätty tähänkin. Mitään varsinaisesti uutta ei ole lähdetty toikkaroimaan, tehty samaa, vanhaa, turvallista huttua - hieman uusilla mausteilla ja kenties uudessa pakkauksessa.

Arvostelu: 6 Underground

 Minä olin ollut jotenkin siinä käsityksessä, että tämä leffa kertoisi kuudesta kaivostyöläisestä, jotka joutuvat luukkuun maan alle jonkun onnettomuuden seurauksena. Tulipahan tämäkin vääräluulo korjattua. Leffa kertookin sen sijaan yhteiskunnan silmissä kuolleiksi julistetuista (oman kuolemansa lavastaneista) varjomaailman toimijoista, jotka yrittävät parantaa maailmalla vaikka sitten lakeja rikkomalla, koska eihän kuollut, kansalaisuutensa menettänyt ihminen joutua vankilaankaan.

Tai jotain sinnepäin.

Leffa on tyypillistä Michael Bayta (ohjaaja). Keskitytään enemmän toiminnan dynaamisuuteen kuin juonenkuljetuksen uskottavuuteen tai hienosäätämiseen. Löytyy päällespiikkaukset ja välitekstit tekemään elokuvantekijöiden työtä heidän puolestaan, jotta yhtään ylimääräistä sekuntia ei turhalle litinälle ja lätinälle uhrata, vaan voidaan syöksyä suoraan vauhdikkaisiin toimintasekvensseihin.

Eniten ehkä petyin siihen, kun elokuvan alussa huokaisin helpotuksesta, kun näin, että Dave Franco olisi leffassa mukana ja siten ehkä estäisi elokuvan paatoksellisuutta jossain määrin, hänen ruutukarismansa kun perustuu pitkälti siihen, että hänen läsnäolonsa on kevyempää osastoa, humoristisempaa, kuinka hänet sitten heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen tapettiin pois päiväjärjestyksestä. Melkein sammui leffa siihen. Ei kuulu ainoaa valttikorttia tuollaiseen uhrata.

Leffa ei sen jälkeen oikein suuntaansa enää löydäkään. Tämä varjomaailman sankarijoukko jostain syystä päättää syöstä vallasta jonkun fiktiivisen Lähi-Idän maan diktaattorin ja se ilmeisesti jollain syy-seuraus-suhteella muuttaa maailman tapahtumien kurssin positiivisempaan suuntaan. Katsojalle unohdetaan selittää, miten ja miksi. Ja miten nämä tapahtumat vaikuttaisivat loppuihin 200:n maahan.

Elokuvaa oli kiusallista katsoa. Jopa se toiminta, johon kaiken muun uhraamisella keskityttiin, oli jotenkin teennäistä ja liian tekemällä tehtyä. Asetelmallista. Yleensä itseään lainkaan vakavasti ottava Ryan Reynoldskin oli jostain syystä valinnut vaihteeksi jonkun ihmeellisen otsaryppymeiningin, joten edes hänestä ei ollut tämän pateettisen virren elävöittäjäksi.

Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard

Niukasti toimivampi kuin edeltäjänsä, vaikka tätä attribuuttia en laskisi kummankaan ansioksi.

Arvostelu F9

 

Katsoin, mutta hädin tuskin muistin katsoneeni. Tällä kertaa Mirreni oli sentään viimein tajuttu laittaa ratinkin taakse, eikä vain ohivilahtaviin kohtauksiin taustalle kyhjöttämään. Noloa on edelleen se, että Stathami ja Rock varjostivat Dieselin hänen omassa elokuvasarjassaan omalla spin-off-leffallaan, joka oli valovuosia näitä Dieselin "pääsarjan"-leffoja parempi. Pohjanoteeraus oli John Cenan mukaan köyttäminen tähän sarjaan, olen pahoillani, mutta häntä ei vaan enää katu-uskottavana juuri missään usko, kun on oman elämänsä kävelevä meemi.

Arvostelu: Mamma Mia: Here We Go Again!

 Abba julkaisi eilen uutta musiikkia 39 vuoden tauon jälkeen ja minä katsoin Mamma Mia! -elokuvamusikaalin jatko-osan. Kysymysmerkiksi ehkä jäänee, oliko kummallekaan oikein tarvetta. Ensimmäinen Mamma Mia! -musikaali tuntui vielä jokseenkin relevantilta, mutta sen jatko-osa on kyllä sitäkin pölyttyneempi. Abban vanhat hitit tietysti ovat hyviä, mutta jos elokuvan ainoa tarkoitus on köyttää itsensä löyhästi niiden ympärille, ei siitä kovin kummoista elokuvaa saa. Ja oikeastaan tämän toisen elokuvan tarina kertoo vain vähän pidemmin sen, mikä jo ensimmäisessä tehtiin katsojalle selväksi. Vielä kun ensimmäistä elokuvaa harteillaan kannatellut Striippi on jatko-osassa lahdattu ja tilalle kärrätty umpisurkean lauluäänen omaava ja jokseenkin karismaton Lily James, ei tätä hirveästi pääse kehumaan. Abba-huuma sentään elää vielä ja ihmiset tykkäävät. Hyvä niin.

Arvostelu: XXX: Return of Xander Cage

Vin Diesel on joskus kerran elämässään kekannut jotain oivaltavaa. Nimittäin miten loppupeleissä melko yksinkertaisista elementeistä ihan menestyksekkään Hollywood-tusinatuotteen suosio on kasattu. Ja tätä oppia hän ei ole sittemmin unohtanut, ehkä koska se lienee ainoa ajatuksenpoikanen joka aivokuoren läpi on aikanaan matkannut (?), eikä kyllä ole tätä neroleimausta sitten hävennyt esitelläkään. 

Otetaan iso kasa epäuskottavia toimintastuntteja, macho keskushahmo ja hänelle oma pikku posse viereen sekä tehtävä pelastaa maailma. Toiminnan ohessa muistetaan heittää vähän hurttia huumoria. 

Ja tällä plätkähtää taas tilipussiin seuraavat 300 miljoonaa. 

Tällä kertaa menossa mukana oli myös Toni Collette, joka ilmeisesti aikansa vakavammissa draamoissa pyörittyään tajusi, että niillä ei laskuja makseta. 

Plussaa erityisesti alun "sisäänheittokohtauksesta" (jollaiset tällaisiin toimintaviihdepläjäyksiin aina sisällytetään, eli alussa jo räjäytetään jotakin, tehdään jotain nopeaa toimintaa, suoritetaan joku päätähuimaava stuntti, jotta saadaan yleisön huomio jo heti alkuun) - jossa Diesel tekee suorastaan newtonilaisen havainnon, että radiomastotornista pystyy hyppäämään alas ihan ehjin nahoin, jos on muistanut vaan laittaa sukset jalkaan.

Arvostelu: This Little Love of Mine

Elokuva hymyilytti siksi, että ensimmäisistä sekunneista lähtien tiesi tasan tarkkaan, miten elokuva tulisi etenemään ja päättymään. 

Arvostelu: Late Night

 Mindy Kalingin kirjoittama ja tähdittämä Late Night ottaa rohkean näkökulman aiheeseensa. Se kertoo myöhäisillan puheojelman juontajasta Katherine Newburysta (Emma Thompson), jonka ohjelma alkaa olla vanhanaikainen ja hänet uhataan korvata nuoremmalla lahjakkuudella. Joten ohjelman kirjoittajaksi palkataan valkoihoisten mieskirjoittajien joukkoon Mindy Kalingin esittämä Molly.

Kuten juonessa, myös elokuva itsessään yrittää uudistaa perinteisesti miehistä ja elokuvan käyttämän viitekehyksen ja terminologian sanoin valkoista kenttää - komediaa. Late Nightin päällimmäinen kehyskertomus tuntuu olevan perinteiseen, konservatiiviseen ja siten tylsään uomaan unohtuneen viihdeohjelman diversifiointi - monipuolistaminen uusilla äänillä ja niin ikään uusilla ihonväreillä. 

Valitettavasti, juuri siksi koska tämä on niin uhkarohkea kannanotto, väittää, että kunhan vain valkoihoiset miehet saadaan pois tieltä ja enemmän - kirjaimellisesti - väriä komediaan, elokuvaan, maailmaan (?) niin kaikesta tulee hauskempaa, toimivampaa, parempaa (?)

Näin ei valitettavasti käy. Late Night on elokuvana lattea. Se ei ole hauska, ei viihdyttävä, ei edes kovin kevyt. Mikä on - ei pelkästään sääli - vaan aika törkeää. Yleensä jos haluaa väittää olevansa jota kuta tai joitakin parempi, pitäisi pystyä todistamaan omat ansionsa ja omilla ansioillaan. Nyt tuntuu, että Late Nightin ja Kalingin kohdalla näin ei edes yritetä tehdä. Vaan pyritään vaan ratsastamaan sillä, että ollaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ja tehdään se vielä sylkien vanhan ja ei-ihmeellisen naamaan. Kuin se riittäisi. Että ei edes yritä tehdään mitään itse, vaan kapuaa ensin - jos ei edeltäjien hartioille - niin ainakin muiden rakentamia tikkaita ja sitten sahaa ne poikki, kun on itse kiivennyt ylös. 

Väkinäinen. Se on sana, jota yritän tässä kirjoittaa auki. Sellaista on tuskallista katsoa. Se tekee pilkkaa ei pelkästään komediasta, vaan myös tasa-arvosta ja inkluusiosta. Tätäkö me olemme odottaneet? Viimeinkin naiskoomikko todistaa lahjansa ja toteuttaa oman elokuvansa, johon on saatu pestattua jopa Emma Thompson ja tässä on tulos?

Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.

Arvostelu: Black and Blue

Yhdentekevä elokuva näin eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna. Elokuva-arvostelijana kutsuisin elokuvaa moralisoivaksi. Mutta Yhdysvaltoja viime aikoina oikein suurennuslasin kanssa tutkineena, en voi kuin olla toteamatta, että tässä olisi elokuva, jonka jokaisen yhdysvaltalaisen tulisi katsoa ennen kuin avaa suutaan sanoakseen sanaakaan poliisiväkivallan ja rasismin kytköksestä. 

Arvostelu: Pieces of a Woman

 

Martha (Vanessa Kirby) ja Sean (Shia LaBeouf) ovat nuoripari, jotka ovat päättäneet synnyttää ensimmäisen tyttärensä kotona. Apuna heillä on kätilö Eva (Molly Parker). Kun synnytys epäonnistuu ja vauva kuolee, seuraa syvä suruprosessi sekä samanaikainen oikeustaistelu Evaa vastaan, etenkin Seanin sekä Marthan äidin Elizabethin (Ellen Burstyn) raivopäisesti ajamana.

Elokuva perustuu käsikirjoittaja Kata Wéberin ja ohjaaja Kornél Mundruczón omiin kokemuksiin oman lapsensa menetyksestä. Tämä on unkarilaisen elokuvantekijäpariskunnan ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Erityisesti Kirby ja Burstyn ovat saaneet osistaan paljon Oscar-buhua, ensin mainittu voittaen jo Venetsian elokuvafestivaalien palkinnon parhaasta naispääosasta. Miespääosanesittäjä Shia LaBeouf on sittemmin joutunut yksityiselämässään seksuaalisen hyväksikäyttökohun keskiöön, joten saa nähdä vaikeuttaako tällainen negatiivinen julkisuus elokuvan Oscar-mahdollisuuksiin.

Elokuvana tämä oli suorastaan surkea. Aivan kammottava roskatekele. Pakko nostaa erityisesti tikunnokkaan tökerö symbolismi, joka haetaan Seanin sillanrakennustyöstä. Elokuvan alussa silta on tietysti kesken ja säännöllisin väliajoin näemme otoksen sillan edistymisestä ja kappas keppanaa, elokuvan lopussa silta on valmis.

Yhtä holhoavan tönkköä on koko elokuvankerronta kauttaaltaan. Jatkuvasti kuvaus leikkaa kuoleviin kasveihin symboloimaan - yllätys, yllätys - kuihtumista, kuolemaa. Suruprosessi käydään läpi tietysti talvella ja kevään tullen valo alkaa niin ollen viimein pilkahtelemaan. Uudelleensyntyä, uuden alkua symboloidaan tietysti siemenien kautta.

Eikä mikään tästä kuvauksesta ole erityisen hienovaraista. Päin vastoin. Ärsyttävän alleviivattua. Ylipäätään tarina kaipaisi raikkaampaa otetta. Tällaisia surukuvauksia on nähty viime vuosina paljon. Ensimmäisenä mieleen tulee Nicole Kidmanin ja Aaron Eckhartin tähdittämä Rabbit Hole tai Minnie Driverin rooli Return to Zerossa - kaksi tarinaa, jotka ovat suorastaan sanasta sanaan samoja kuin Pieces of a Woman. Ja nämä olivat vain kaksi ensimmäistä, jotka tulivat mieleen. 

Kaikista näistä löytyy lapsen kuolema ja sen jälkeinen avioliiton kuihtumisnäytelmä. Niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta haluaa siivota kuolleen lapsen huoneen tyhjäksi ja niin löytyi tästäkin tyypilliset kohtaukset, jossa toinen pariskunnasta pettää. Löytyi myös holhoava äiti ja tunkeilevat, hyvää tarkoittavat läheiset. Löytyi se kohtaus, jossa viimeinen pinna pettää ja huutomatsi alkaa. Löytyi se kohtaus, jossa palataan työpaikalle ja kestetään väkinäinen tunnelma. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Elokuvaa oli kammottava katsoa, koska jossain vaiheessa tajusi jo, että jos kirjoittaisi itselleen listan kaikista kohtauksista, joita vielä elokuvaa katsoessa näkisi, voisi ruksia jokaisen kohtauksen listalta yli nähdyksi elokuvan loputtua. Ennalta-arvattavaa, mutta myös äärettömän melodramaattista kerrontaa. Tässä käsiteltiin surua pinnallisesti. Hyvin ulkopuolisesti ja pintakoreasti. Kaikki oikeat elementit löytyivät, mutta ei uskallettu raaputtaa pintaa syvemmälle.

Dialogia elokuvassa oli itse asiassa yllättävän vähän. Se, mitä saimme, oli käsikirjoitetun oloista, kalseaa. Mutta olisin halunnut monitahoisempaa pohdintaa. Kun vauva kuolee tuollaisissa oloissa, sitä varmasti pyörii ajatus jos toinen päässä. Syyllisyydestä, oikeudenmukaisuudesta, elämästä, kuolemasta, merkityksellisyydestä. Kaikki runsaita aiheita, mutta yhdestäkään ei puhuttu sanaakaan.

Tämä on elokuvantekemistä karmeimmasta päästä. Tehdään eloton, stereotyyppinen, ennalta-arvattava elokuva (ehkä kalastaakseen Oscareita, ehkä leikkiäkseen vakavaa taitelijaa, jonka ei sovi ottaa riskejä, ehkä rakastuen liikaa niihin vähiin omiin sanoihin tai kuviin, jotka eivät ole omaperäisiä ja siksi tuntuvat itsestä hyvältä, mutta kukaan muu ei löydä niistä mitään uutta tai mielenkiintoista) ja siinä samalla tehdään pilkkaa katsojasta sekä elokuvankerronnasta itsestään. Ei anneta katsojalle tai elokuvakerronnan perinteelle mitään merkityksellistä. Ei haasteta, ei kysytä kysymyksiä, ei tutkita. Ei avata mahdollisuuksia. Ei leikitellä, ei analysoida. 

Se pilaa elokuvan meediumia meiltä kaikilta. Kun kliseitä vahvistetaan, kun haaskataan katsojan aikaa, kun aliarvioidaan sitä, mihin elokuvankerronta pystyisi, mikä on sellaisen taiteen tarkoitus? Voiko sellaista kutsua taiteeksi? Vai pelkäksi tuotteeksi, joka on koottu valmiiksi mitatuista osista? Jumala varjelkoon, että jonkun täytyisi oikeasti ajatella jotain. Kaikesta tästä tekee tietysti vielä pahempaa, että aiheena on oikeasti todella vakavat teemat. Ja nyt niistä tulee kertakäytettäviä. 

Alun synnytyskuvaus antoi toivoa paremmasta elokuvasta. Kirby yritti elokuvassa parhaansa, mutta ontuva ohjaus jätti hänet tuijottamaan tyhjyyteen ("meneekö varmasti perille, että suren") liian pitkäksi aikaa. Burstynin roolisuoritusta pidin epätasaisena, hänen suuhunsa vielä käsikirjoitettiin elokuvan kesäteatterimaisin monologi, kun yhtäkkiä elokuva muuttuu holokaustikertomusten muistelukentäksi. Ja se oli itse asiassa Shia LaBeoufin roolisuoritus, josta pidin eniten. 

Arvostelu: A California Christmas

 

Tämä olisi hyvä elokuva juomapelin oheen. Kuinka monta melodraaman kliseetä elokuvasta ehtii bongaamaan? Tarkkanäköisin ehtii kyllä alle kahdessa tunnissa aikamoiseen humalaan. Aviopari Lauren ja Josh Swickard tähdittävät elokuvassa pääparia ja ehtiväinen Lauren on löytänyt aikaa myös rustata elokuvan itse omin pikkukätösin. Mikä se sanonta onkaan? Suutari pysyköön lestissään? Ehkä näyttelijät voisivat jatkossakin siis keskittyä hymyilemään nätisti kameralle ja jättää lauseiden keksimisen ammattilaisille.

Arvostelu: Christmas Inheritence

 

Jouluna tuli taas katsottua muutama - melkeinpä pakollinen - joululeffa. Eipä ole moneen vuoteen kyseiseen genreen tullut oikein sellaista uutta klassikkoa, jota voisi kutsua edes näkemisen arvoiseksi elokuvaksi. Mitä on tapahtunut isoille kunnon jouluelokuville? Joskus niihin saatiin ihan kunnon elokuvatähtiäkin esiintymään, mutta lähivuosina etenkin Netflix on ryhdistäynyt tällaisten joulurainojen ostamiseen valikoimiinsa, joissa pääosissa on toinen toistaan mitättömämpiä näyttelijöitä. Luokaton tekele.

Arvostelu: The Prom

 The Prom perustuu oikeisiin tapahtumiin. Pienessä takapajuisessa indianalaisessa kaupungissa paikallinen lukio perui koulun päättäjäistanssit, kun eräs opiskelijatyttö olisi halunnut tuoda tanssiaisiin parikseen tyttöystävänsä. Näihin tapahtumiin pohjautuen keksittiin tehdä aiheesta Broadway-näytelmä vuonna 2018 ja nyt vuonna 2020 Broadway-näytelmän elokuvasovitus sai ensi-iltansa Ryan Murphyn ohjaamana.

Hollywoodin isot nimet esittävät Broadway-tähtiä, jotka sukeltavat syvälle Amerikan sisämaahan pelastamaan seksuaalisen suuntautumisensa takia sorrettua opiskelijatyttöä. Pääosissa on muun muassa kolminkertainen Oscar-voittaja ja kaksikymmentäyksikertainen ehdokas Meryl Streep sekä vain yhden kerran voittanut ja vain nelinkertainen ehdokas Nicole Kidman. Muista rooleista löydämme esimerkiksi James Cordenin tai Kerry Washingtonin.

Hirveästi vaivaa ei nyt herra Murphy nähnyt siirtäessään Broadway-musikaalia valkokankaalle. Ellen tietäisi paremmin, voisin ajatella tämän olevan kuin suora kopio lavaversiosta. Hieman laiskaa. Eikä teatteriesitykset koskaan oikein tunnu samalta jälkikäteen nauhalta katsottuna. Elokuvan muoto on erilainen ja se vaatisi erilaista lähestymistapaa.

Lisäksi en taida koskaan oikein ollut Murphyn suurin fani. Hänen kädenjälkensä on niin kovin muovista ja keinotekoista. Pelkkää pintaa. The Prom on elokuvana aika hengetön. Hahmot kuvataan karikatyyreinä, Broadway-tähtien stereotypioina, mikä ei mahdollista kovinkaan moniulotteista analyysia oikein mistään. 

Visuaalinen maailma The Promissa on musikaalimaisen kumista. Isot valot ja koko väriskaala heitetään katsojan verkkokalvoille. Ehkä olisin tässäkin itse valinnut jotain hienovaraisempaa, yllättävämpää. 

Myös käsikirjoitus on vähän unelias. Kaikki tiedämme, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan ja mitä matkan päästä löytyy, eikä kässäri kyllä haaskaa aikaansa kiirehtiessään kiertelemään kaikki tutut kohteet matkan varrella. Olisin ehkä voinut käydäkin jossain kiertomatkalla, jos se olisi tarkoittanut edes pienoista erkaantumista tyypillisyyden valtamerestä.

Onneksi osaavat näyttelijät puhaltavat eloa muuten niin kaavamaisen kankeaan elokuvaan. Nicole Kidman ehkä vähän vähemmän, mutta Meryl Streep sitten senkin edestä. Hänelle on osastaan povattukin taas uutta Oscar-ehdokkuutta ja mielestäni voisi sen ansaitakin ihan siitä syystä, että tekee elokuvasta edes jossain määrin siedettävän ja katsottavan. Streepin musikaaliset lahjat eivät tässä vaiheessa enää mikään salaisuus kenellekään olekaan, mutta aina yhtä ihailtavaa kyllä on, miten hän saa keuhkoista puhallettua ilmaa niin taidolla. Lisäksi hän on ainoa, joka saa syvennettyä roolitulkintaansa, jopa hieman yllättäen katsojan. Hänen hahmoaan luulee tietynlaiseksi, mutta Streep saakin tuotua hahmoon toisenlaisen kulman muutamalla ratkaisevalla kohtauksella. 

Muut näyttelijät tarjoavat sitä, mitä he keskinkertaisimmillaan tarjoavatkin. James Corden on James Corden ja Kerry Washington Kerry Washington. Luulisi, että kun pääsee työskentelemään jonkun Meryl Streepin kanssa, Cordenkin esimerkiksi jo toista kertaa, että olisi matkan varrella oppinut muutaman vinkkivitosen Streepin taidoista, mutta ei. Ehkä Cordenkin vaan on niin mitätön näyttelijä. Kysymys kuuluu, että miksi häntä sitten pyöritetään vuodesta toiseen samoissa leffoissa tällaisten Meryl Streeppien kanssa?

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom

 

Ma Rainey oli kuuluisa blues-laulaja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, lähinnä 20- ja 30-luvuilla, jonka jälkeen hänen uransa painui vähän unholaan. Hän ehti kuolla ennen kuin hänen levytyksensä löydettiin uudestaan 1960-luvulta eteenpäin. Jo vuonna 80-luvun alussa nerokkaaksi tituleerattu näytelmäkirjailija August Wilson tehtaili Raineystä näytelmän "Ma Rainey's Black Bottom".

Denzel Washington on puolestaan kunnostautunut Wilsonin kynäilyjen filmatisointeihin 10- ja 20-lukujen Yhdysvalloissa. Ensin hän ohjasi Wilsonin näytelmän Fences valkokankaille jo vuonna 2016 ja nyt hän on tuottanut Wilson-sovituksen vuonna 2020. Jostain syystä tällä kertaa itse ohjaajanpallille on pestattu ylistetty teatteriohjaaja George C. Wolfe, jonka aikaisempiin elokuvaohjauksiin kuuluu vain sellaisia outoja pätkiä kuin esimerkiksi Richard Geren ja Diane Lanen tähdittämä Nicholas Sparks-elokuva Nights in Rodanthe. Ehkä Washington pakotettiin itse katsomaan tekemänsä Fences alusta loppuun ja hän tajusi ettei tylsempää elokuvaa ole tehty.

En ole Wilsonin tekstien suurin ystävä. Hänen kirjoittama dialogi on laahavaa ja polveilevaa. Asia, joka saataisiin ilmaistua yhdellä lauseella ("Ostin uudet kengät") ilmaistaan noin kolmellakymmenellä ja asian ympärille istutetaan hölisemään vähintään viisi hahmoa, joilla jokaisella on jotain murjaistavaa kenkien ostosta.

Hirveästi ei Wilsonin maailmoissa tapahdu. Juoni ei laukkaa eteenpäin. Ei oikeastaan edes liiku. Nämä ovat tilannekuvia yhdysvaltaisesta yhteiskunnasta sellaisesta näkövinkkelistä, jota emme ole tottuneet näkemään. Mutta se tarkoittaa sitä, että tahti, rytmi, tempo on hitaampi kuin kilpikonnan valssi.

Elokuva sijoittuu yhteen päivään, siitäkin muutamaan tuntiin, kun Ma Rainey löytää itsensä levyttämästä jälleen uutta blues-musiikkialbumia valkoisen miehen tuntipalkallisena. Itse asiassa itse Ma Rainey löytää paikalle vasta varsin myöhään. Pääosa elokuvasta keskittyy Raineyn bändin miesten keskusteluihin. 

Mikä oli tietysti pettymys. Kun elokuvan nimi on Ma Rainey's Black Bottom ja pääosaan on (varmasti) isolla rahalla käyty houkuttelemassa oikein Viola Davis, sitä ajattelisi kerrankin katsovansa tummaihoista naista elokuvan pääroolissa. Ajattelisin Davisin säälittävää ruutuaikaa kuitenkin ehkä ennemmin sivuosana kuin pääroolina. 

Pääroolista löytyy sen sijaan ehdottomasti eniten huomiota saava Chadwick Boseman. Hänelle elokuva on omistettukin, kun ehti kuolemaan ennen kuin julkaisu näki päivänvaloa. Ja pakko myöntää, niin turhauttavaa kuin onkin nähdä elokuvan pääroolissa taas joukko miehiä keskustelemassa keskenään, Chadwick Boseman vetää elokuvan suurimman roolin suurimmalla roolisuorituksella. Hän on ehdottomasti näyttelijäsuorituksista vahvimman omaava. 

Mikä on yllättävää, sillä olemme tottuneet näkemään Viola Davisin niin voimakkaana, että hän onnistuu aivan pienimmistä pienimmilläkin sivurooleilla varastamaan huomion elokuvatähdeltä kuin elokuvatähdeltä. Tässäkin Davis vetää ihan totutulla violadavismaisuudella. Mutta hän tuntuukin olevan enemmän automaattiohjauksella kuin veistämässä muotokuvaa pieteetillä tai palolla. Hän on vähän väsähtäneen oloinen. Ja vaikka se rooliin sopiikin ja roolisuoritus ei missään nimessä ole huono, päällimmäinen tunne elokuvan jälkeen oli silti ajatus, että olen nähnyt kyllä parempia roolisuorituksia ihan vasemmalta ja oikealta, että jos tässä on vuoden kehutuimpia näyttelijäsuorituksia ja tulevassa Oscar-gaalassa vahvoilla asemilla olevaksi povattu, niin ei varmasti ole vahvimpia elokuvavuosia sitten tämä poikkeuksellinen vuosi.

Mutta Boseman puolestaan leikittelee hahmonsa mahdollisuuksilla. Venyttää tulkintansa rajoja. Ei hänenkään roolisuoritus mielestäni ihan Oscarin arvoinen ole, mutta mielestäni elokuvan ainoa, joka olisi lähelläkään edes ehdokkuuden arvoa. Mutta silti, Bosemankin, päivän päätteeksi, tuntuu enemmän vetävän roolia, kuin karsivan maskeja iholtaan pois. Hän ei päästä tarpeeksi lähelle. Hän ei tunnu aidolta. Raa'alta. Uskottavalta. Hän näyttelee, kun hänen pitäisi olla.

Näin teatraalisessa elokuvassa se on tietenkin tosin vaikeaa.

Ehkä tällä aasinsillalla pääsemmekin pohjalla makaavaan kysymykseen. Onko teatraalisuus tämän aiheen ansaitsema sävy? Ja tällä aiheella tarkoitamme tietenkin rasismia. 

Jos jokin, koronan lisäksi, vuotta 2020 on määrittänyt on se tietysti ollut keskustelu rasismista. Black Lives Matter -liike on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Vuoden myydyinpiä kirjoja on ollut rasismia käsittelevä opukset ja ehtipä jopa Oscar-akatemia muuttamaan sääntöjään siten, että vain tietyn määrän mustaihoisia näyttelijöitä omaavat filmit saavat jatkossa kunnian päästä ehdolle alan tärkeimpään palkintoon.

Sinänsä Ma Rainey's Black Bottom täyttää kyllä jokaisen tämän kriteerin. Ja ei voisi olla parempaa kirjoittajaa kuin August Wilson tarjoamaan tarinoita tähän aikaan. En ole tutustunut koko Wilsonin tuotantoon, mutta nyt kaksi hänen tekstiään elokuvamuodossa kuluttaneena ainakin näiden kahden yhdistävä teema tuntuu olevan keskiössä luuraavaa, kuppaava (patsasteleva?) rasismi. Ma Rainey's Black Bottomissa ehkä aavistuksen hienovaraisemmin kuin Fencesissä, mutta silti kuin norsu posliinikaupassa.

Kovin montaa elokuvaa ei ole taidettu tehdä, jossa rasismista olisi puhuttu yhtään monitahoisemmin tai hienovaraisemmin. Se ei taida aiheena olla jotain, mistä puhuttaisin nyanssein. Se on aihe, joka julistetaan. Joka pitää huutaa. 

Ja valitettavasti - ilmiselvästä tärkeydestään huolimatta, tai ehkä siitä johtuen - se on yksinkertainen ja siten yksinkertainen. Vaikka ihonväristä puhuttaisiin kuinka älykkäitä sanoja tai se punottaisiin juonensekaan kuinka viisaasti tahansa, on viesti silti aina sama. Pyhässä yksinkertaisuudessaan, rummunpärinää kiitos: rasismi on yhtä kuin paha. 

Mikä on eittämättä totta, mutta kun jokainen elokuvan havainto johdetaan toitottamaan yhtä ja samaa yksinkertaistettua viestiä, on vaikutelma tylsä. Eikä syvemmälle päästä. Miksi rasismi on olemassa? Miten siitä kasvetaan eroon? Missä rasismi syntyy ja miten? Sen vain usein todetaan olevan olemassa ja sitten muistetaan ja kiiruhdetaan heti heristämään sille sormea. Soo, soo, rasismi. Huono olet.

Joten kun elokuva palvelee tälle ajalle niin tyypillistä viestiä niin tyypilliseen tapaan, jää minulle vähän väljähtänyt maku suuhun. Haluaisin, että joku elokuva ottaisi isomman riskin. Sanoisi jostain jotain enemmän. 

Lisäksi sellainen kuorrutettu teatraalisuus ja itsensä tärkeäksi tekeminen on taiteessa mielestäni mautonta. Pidän enemmän sellaisesta elokuvakerronnasta, joka haastaa minua, kuin joka tarjoilee valmiit vastaukset, helposti pureskeltavassa muodossa. Yksinkertainen elokuva yksinkertaisella viestillä. Kuin lastenelokuva. 

Arvostelu: Knives Out

Nimekäs näyttelijäkaarti ei pelasta tätä elokuvaa oman genrensä - murhamysteerin - kliseiltä. Toteutus ylidramaattinen. Huumori lapsellista. Daniel Craigin aksentti ärsyttävä. Kioskidekkarirakastajat varmasti tykkäävät. Jos odottaa jotain muuta, tulee pettymään. Minä tylsistyin. Oikein ekstramiinuspisteitä musiikkimaailmasta, joka laukaisi migreenin.

Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.

Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.

Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.

Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.