
Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".
Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.
Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.
Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.
Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.
Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?
Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.
Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.
Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.
Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.
Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.
Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?
Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.
Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.
Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?
Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.
Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.