Arvostelu: Prisoners

Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.

Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.

Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.

Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.

Arvostelu: Knock Down the House

Alexandra Ocasio-Cortez on Amerikan poliittisen kentän uusi, kuuma nimi. Hän on nuori, alta kolmekymppinen nainen Bronxista. Hän työskenteli tarjoilijana, kun päätti pyrkiä Yhdysvaltain kongressiin ja onnistui voittamaan vaalit, syrjäyttäen pitkäaikaisen veteraanipoliitikon palliltaan. Asetelma muodostui jonkinlaiseksi symboliksi kuvaamaan uuden ja vanhan vallan välistä haastoa. AOC edustaa demokraattisen puolueen sisällä samaa sosiaalidemokraattista äärilaidan siipeä kuin Bernie Sanders. Molemmat ovat puhuneet vakiintuneen poliittisen eliitin haastamisesta ja vallankumouksen tuomisesta 2010-luvun politiikkaan.

Alexandra Ocasio-Corteziin henkilöityy monta tämän ajan ilmentymää. Ensinnäkin hän on uuden ajan poliitikko. Hän käyttää hyväkseen sosiaalista mediaa kasvattaakseen suosiotaan. Toiseksi hän edustaa jonkinlaista intersektionaalisen feminismin tulemista ja tietynlaisten kulttuurisotien soturia. Kolmanneksi hän puhuu uuden ajan haasteista - ilmastonmuutoksesta ja työn murroksesta. Neljänneksi hän edustaa kauan kaivattua uutta tuulta Yhdysvaltojen kulahtaneeseen ja pahoin korruptoituneeseen poliittiseen järjestelmään. Ja viidenneksi hän on Donald Trumpin antiteesti - joidenkin analyysien mukaan jopa pakollinen jälkiseuraus.

Knock Down the House kuvaa neljää amerikkalaista naista, kun he pyrkivät Yhdysvaltain kongressiin ruohonjuuritason kampanjoillaan - ilman yritysten miljoonalahjoituksia. He ovat Ocasio-Cortezin lisäksi Amy Vilela, Cori Bush ja Paula Jean Swearengin. Heistä sitten AOC historiallisesti lopulta voitti omat vaalinsa.

Knock Down the House on mielestäni hieno dokumentti. Inspiroiva. En ole pitkiin, pitkiin aikoihin törmännyt yhtä voimakkaaseen dokumenttikokemukseen. Yleensä nämä dokumentit ovat vähän kuivia ja tuntuvat hyperbolisilta tikusta asiaa -tyyppisiltä väännöiltä. Vaikeakin se varmasti on, luoda opettavaista filminpätkää, mutta sortumatta liikaa saarnaamaan, koristamaan aihetta, nostamatta sitä tikunnokkaan tai tekemättä siitä itseään tärkeämpää. Mutta Knock Down the House pysyy arkisena ja maanläheisenä ja sitä kautta nousee omiin juhlallisiin korkeuksiinsa.

Pidin siitä, että dokumentintekijät olivat pitäneet matkassa mukana nämä kolme muutakin naista, sen jälkeen, kun vain AOC heistä pääsi läpi. Se toimi muistutuksena siitä, että yhden päästessä läpi, jäävät useat muut vielä barrikadien toisella puolelle odottamaan omaa vuoroaan. Ja erityisesti Yhdysvaltain poliittisen tilanteen olevan niin korruptoitunut kun se on, niin oli oikeastaan pienimuotoinen ihme, että edes AOC pääsi läpi.

Näin suomalaisena politiikanseuraajana on vaikeaa olla heittämättä kaikkea toivoa nurkkaan Yhdysvaltojen politiikkaa kohtaan. Siellä on meno mennyt niin yksipuolisen oikeistolaiseksi, että se, mikä Suomessa tuntuu vielä suhteellisen vaatimattoman keskusmaiselta politiikalta, tuntuu Jenkeissä jo täysin vasemmistolaisen äärilaidan "sosialismilta". Eikä oikeistolaisessa politiikassa sinänsä mitään vikaa, mutta tietty diktatuurimainen yksinhaltijuus on demokratiassa aina jokseenkin ongelmallista. Ainakin se raha pitäisi saada politiikasta pois. Onneksi Suomessa sentään on vielä kampanjalainsäädäntöä jäljellä - vaikka kyllä kai sitä täälläkin suhteellisen mielivaltaisen riemukkaasti pidetään pilkkana.

AOC on mielenkiintoinen hahmo. Kuka tahansa, joka on vähänkään liikkunut sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa mukana, tietänee, että hän on ainakin kykenevä herättämään tunteita. Osin jopa eriskummallisen paljon. Mikä nimenomaan juuri hänessä, tavallisessa rivipolitiikossa Yhdysvaltain kongressissa, onnistuu vihastuttamaan niin paljon?

Joka tapauksessa, jos puhutaan ihan vain dokkarin elokuvallisista arvoista, niin itse saattaisin hyvinkin veikkailla, että tämä tapaus tavataan vielä ensi vuoden Oscareissa. Sen verran kovin tuuttaava dokkari on kyseessä. Sen parissa vietetty aika meni ohi hutaisten ja jäljelle jäi todella inspiroitunut olo. Sen käsittelemä aihe oli hyvin käsinkosketeltavaa ja sen käsittely tarpeeksi maanläheistä. Saarnaamista ei esiintynyt, ainakaan omiin korviin, liikaa. Tämä oli enemmän yleismaailmallisempi kannanotto demokratian hengen nimissä sekä energinen kuvaus lasikattojen murtamisesta - jotain, mistä meistä jokainen varmasti hyötyy. On aina yhtä hienoa nähdä ihmisten tekevän kaikkensa välittämiensä asioiden eteen. Hyviä ihmisiä on vielä jäljellä.

Arvostelu: Captain Marvel

Tästä on nyt hieman aikaa, kun tämän näin, joten arvostelusta tulee erittäin lyhyt. Nimittäin tätä ei voi kutsua elokuvaksi, jonka kaikki hienon hienot yksityiskohdat olisivat jääneet millään lailla mieleen. Oikeastaan muistissa pyörii vain Brie Larson ja Annette Bening hyörimässä jossain avaruudessa, hohtaen neonin kaikissa väreissä. Sen muistan, että ihmettelin kuinka elokuva voikin olla rakenteeltaan niin basic. Ennalta-arvattavaa supersankarin syntytarinaa oli tylsä katsella ja sitä ei tietenkään pelasta sitten mitkään vilkkuvat erikoisefektit. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että se tuntui elokuvassa raikkaalta että näinkin perussupersankarileffan päähenkilön saappaissa tepasteli nyt nainen. Jos niillä miljoonallakahdellasadallatuhannellakuudellakymmenelläkolmella miehellä Captain Marvelia ennen on ollut oikeus esiintyä kaavamaisessa tusinatuotesupersankarileffassa, niin miksei sitten naisellakin - edes tämän yhden kerran. Mutta nyt kun tämä on saatu alta pois, niin ehdotan täten, tällä päivämäärällä, supersankarien origin-tarinat kiellettäväksi lailla. Ne on nyt jo nähty.

Arvostelu: Kaikki tietävät

Ohjaaja Asghar Farhadi kuuluu niihin nimiin, joiden edessä kriitikot säännömukaisesti pyörtyvät. Lyhyen uransa aikana poika on ennättänyt jo käydä juoksemassa Oscar-lavalla kahdesti. Ei siis ollut ihme, että hänen uutuutensa Kaikki tietävät sai Suomessa oikein elokuvateatterilevityksen, vaikka espanjankielinen taideleffa onkin. Pitihän näin harvinainen helmi sitten käydä katsomassa, kun sellaisen kerran nenän eteensä saa.

Leffa kertoo Penelope Cruzin esittämästä naisesta, joka palaa Argentiinasta kotimaahansa Espanjaan perhepiirissä tapahtuvia häitä varten. Synnyinseudulta löytyy myös taakse jäänyt nuoruudensulho Javier Bardemin esittämänä. Tunnelma kiristyy myös negatiivisella tavalla, kun joku katoaa kesken häämelskeiden ja vanhat, haudatut sukusalaisuudet, kaunat ja verivelat nousevat pintaan.

Oikeassakin elämässä toistensa mielitietyt, Cruz ja Bardem tihkuvat niin paljon karismaa valkokankaalta, että teatterin penkkiin melkein pakahtuu. He ovatkin pääsyy elokuvan katsomiselle. Ja niin ollen myös ainoa. Eikä elokuva tee edes heidän taidoilleen oikeutta. Heidän annetaan kiertää toisensa kaukaa koko elokuvan ajan, eikä välillä tiristyvä jännite koskaan purkaudu. Mikä pettymys. Lopulta he ovat vain kaksi näyttelijää, jotka ovat sattumalta samassa leffassa. Miksi heidän keskinäistä karismaa ei ole käytetty tässä hyväksi?

En ole Farhadin muita elokuvia nähnyt, eikä kyllä tämän perusteella tee mielikään. Pakko vähän ihmetellä pokattuja palkintoja hyllyssään. Elokuvan alussa tunnelma on niin korni, että naurahdin oikein ääneen. Olinko eksynyt Kaunareista tehdyn elokuvaversion näytökseen. Tai vielä pahempaa; jonkun latinalaisen telenovelan? Elokuvan loppupuolella oli jopa naurunaiheet vähissä. Kamalan vettynyttä ja pahvista menoa, eikä katsojana pystynyt enää kauheasti keksiä syitä välittää elokuvasta.

Juonenkäänteet ovat ennalta-arvattavia ja melodramaattisia. Pinnan alta väkisin kaivetut salaisuudet tekodramaattisia ja epäuskottavia. Eikä tässä nyt niin syvältä edes jaksettu kaivaa. Sinänsä pidän siitä, että Farhadi on lähtenyt tekemään tällaista melodraamaa, eikä siis suunnannut aina vain sinne tyypilliset raakuusosastolle, jossa usein elokuvantekijöiden täytyy vain klikata kamerasta on-nappi päälle ja teos vakuuttaa jo aiheensa voimakkuudella. Kaikki tietävät -tyylisen elokuvan kanssa joutuu jo vähän kikkailemaan, että saa kaikki palaset toimimaan. Ja kuten tämä toteutus on osoituksena - aina ei onnistuta.

Cruzia ja Bardemia katsoisin yhdessä vaikka ajan loppuun asti, joten sinänsä elokuvassa oli potentiaalia. Mutta tämä leffa kyllä lässähtää sen kanssa täysin. Tämä ei muotoudu intensiiviseksi trilleriksi, ei tutkielmaksi vaietuista perhesalaisuuksista, eikä kihelmöiväksi romanssiksikaan. Tämä oli melodraamaa, saippuaoopperaa ja kesäteatteria.

Arvostelu: Äiti

Viime äitienpäivän vietin elokuvateatterin pimeydessä tämän kotimaisen draamahelmen parissa. Se iski niin kovan luun kurkkuun, että löysin itseni istumassa teatterin penkissä vielä hyvän aikaa elokuvan loppumisen jälkeen, vain ja ainoastaan itkemässä ja kokoamassa itseäni taas kasaan. Säälittää vieläkin se teatterin työntekijäparka, joka joutui minun pillittelyni takia vartomaan salin ovella ikuisuuksien ajan.

Eeva (Jaana Saarinen) vapautuu vankilasta ja suuntaa takaisin entisille kotiseuduilleen, pienelle paikkakunnalle, jossa yrittää ratkoa menneisyyteen jääneiden ihmisten kohtaloita. Samalla katsojalle valottuu ne hiuksen hienot yksityiskohdat, jotka johtivat pahaa aavistamattoman ihmisen kuolemaan.

 Ohjaaja Samppa Batal on hieno. Hänen ohjauksellinen ote on hienovireinen, kuorittu, kliininen. Ja varoituksen sanana, että mahdollisesti monelle jopa liian monitahoinen. Tämä on draama, joka koostuu pienen pienistä nyansseista, joista saadakseen kiinni, täytyy keskittyä. Pinnan alla tapahtuu paljon. Avainasemaan tämän kaiken auraamisessa nousee Jaana Saarisen henkeä salpaava roolityö.

Jos Saarinen ei ansaitse tällä monumentaalisella urakalla parhaan naispääosan Jussi-palkintoa ensi vuoden gaalassa, niin henkilökohtaisesti kyllä kuihtuu kaikki luotto kyseiseen instituuttiin. Niin uraauurtavasti Saarinen tähän rooliin tarttuu kiinni. Hän saa yhdellä katseella tai ilmeen värähdyksellä aikaan enemmän kuin kokeneetkin näyttelijät tuhannella vuorosanalla. Ennen kaikkea, hänen roolityönsä avulla, katsoja ymmärtää.

En haluaisi puhua liikaa elokuvan aiheesta ja tematiikasta, sillä elokuvan teho perustuu paljolti sen äkkisyvään pudotukseen, kun katsojalta putoaakin pohja siltä, mitä hän on luullut tulleensa katsomaan. Tavallinen rikoselokuva muuttuu joksikin aivan muuksi.

Jos nyt analysoidaan näinkin kryptisesti, että pohjimmiltaan elokuva kertoo uhrauksesta ja sen tematiikasta. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään toistensa eteen. Kuinka rakkaus voi - alan edetä jo juonipaljastusvyöhykkeelle uhkaavasti - ilmetä monella eri tavalla, jopa sellaisella, jota vähiten odottaisi. Ja no, niin voimakkaasti tämä rakkauden ja uhrauksen teema tässä esitettiin, että oma mieli meni ainakin täysin rikki. Hajosi tuhannen säpäleiksi. Samoin sydämeni.

Elokuva siitä, mikä on tärkeää. Tärkeintä.

Enkä voi uskoa, että meillä on kotimaassamme näin hienoja elokuvantekijöitä. Laatutekijöiltään tämä vastaa mielestäni täysin isommankin luokan produktiota. Ainoastaan lavastus on ehkä hieman kotikutoista, mutta koskapa yksikään elokuva olisi moiseen yhdentekevyyteen kaatunut? Kuvaus on henkevää, kliinistä, kuorittua, raakaa, sielukasta, aitoa, rosoista. Musiikki iskee tunteisiin ja toimii loistavasti lävistäen läpi elokuvan. Käsikirjoitus on tietysti kaiken mahdollistava perustus, jossa on kyllä vavahduttavasti hahmotettu menneisyyden ja nykyisyyden käsikkäinkävely, ihmisten väliset kuilut, sanomattomat taakat, näkymättömät merkitykset. Myös ihmisen arvo, etenkin sen jälkeen, kun hänen maineensa on muuttunut rikolliseksi. Ihmisten julkeus, sitä kautta ehkä myös hyvyyden ja pahuuden dikotomia. Missä vaiheessa ihmisestä tulee jotain muuta kuin ihminen? Kun hänet tuomitaan rikoksesta? Vai silloin kun hän kohtelee toista ihmistä huonosti, vaikka sitten rikollista? Todella syvällinen taidonnäyte.

Luotto on suuri, että näin kovia kotimaisia laatudraamoja saataisiin vastaisuudessa enemmänkin. Esimerkiksi Samppa Batalin uraa tulen seuraamaan silmä kovana. Ja myös jälleen kerran osoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun palkkaa kokeneen ja osaavan naisnäyttelijän päärooliin.

The Newsroom, 1. tuotantokausi

Pidän Aaron Sorkinista kirjoittajana. Toki hänelläkin on maneerinsa ja hänen tyylistään on helppo tehdä parodioita, niin omin takeinen se on. Mutta ylipäänsä pidän hänen filosofiastaan kirjoittajana. Kuinka hän on kiinnostunut menestyvistä ihmisistä.

The Newsroom kesti kolme kautta ja sai ensiesityksensä vuonna 2012. Monella tapaa, The Newsroom taisi debytoida vain muutama vuosi liian aikaisin. Nyt, Trumpin presidenttiyden jälkeen, The Newsroom olisi varmasti löytänyt yleisönsä aivan eri lailla. Vuosikymmenen alussa The Newsroomille ja sen esittämille kysymyksille jopa naureskeltiin, mutta enää sitä kukaan ei tee.

Se kertoo nimensä mukaisesti uutishuoneesta, joukosta tuottajia, jotka haluavat tehdä uuden ajan ja uudenlaisen uutisohjelman televisioon, jossa uutisia käsitellään syvällisemmin. Jeff Daniels esittää uutisankkuri Will McAvoyta ja Hillary Thompson (?) - ei. Mikä sen naisen nimi on? Emily Mortimer. Se se oli. Emily Mortimer esittää päätuottajaa, nimeltään Mackenzie McHale, joka puskee nämä uudet tuulet uutisohjelmaan. Pääpomo on Sam Waterstonin näyttelemä Charlie Skinner. Kanavan omistaja on Leona Lansing, Jane Fondan esittämänä. Olivia Munn näyttelee toista uutisankkuria, Allison Pill ja Dev Patel assistentteja.

The Newsroomin teemoja ovat siis demokratian edellytykset, tiedon välitys, tiedon luotettavuus, uutisten luotettavuus, argumenttien "freimaaminen" ja sellainen pieni teema kuin totuus. Sarjassa kyseenalaistetaan katsojalukujen perässä juoksevat uutislähetykset sekä puolueelliset uutiskanavat. Tuolloin vuonna 2012 aiheesta ei vielä puhuttu paljon, mutta nyt totuuden jälkeisessä ajassa, kysymykset ovatkin yllättäen keskustelun keskiössä. Jos Jenkkien menoa katsoo, niin puolueellisuus uutisissa on ihan omassa luokassaan. Sekä CNN omalla laidallaan että Fox News omallaan, edustavat systeemin rikkonaisuutta. Tietäjät tietää, että Jenkeissä oli aikaisemmin laki, joka edellytti puolueettomuutta uutislähetyksiltä, mutta se on, yllättäen, poistettu se laki. Tähän kun ynnää vielä mukaan uutislähetysten viihteellistymisen, niin lopputuloksena onkin aika ikävä todellisuus, jossa Kardashianit ovat uutisoiduimpia kuin vaikka Yemenin kriisi. Ja kärsijänä on tietysti tavallinen kaduntallaaja, joka ei ole informoitu ja siten poliitikot voivat käyttää häntä ja hänen ääntään hyväkseen.

Sinänsä The Newsroom on siis älykkäästi muotoiltu sarja ja tarraa ihan oikeaan aiheeseen - vaikkakin pari vuotta liian aikaisin. Mutta samaan hengen vetoon on todettava, että The Newsroom ei kyllä esitä tätä aihetta oikein kunnialla. Kritiikin se esittää ihan oikein, mutta sitten tämä "uusi ja uljas uutistoimitus" paljastuukin olemaan aika korni. Käytännössä katsojalle vain näytetään Jeff Daniels marmattamassa vuosikymmenen alussa ajankohtaisena olleesta "Tea Party"-liikkeestä republikaanisen puolueen sisällä. Sinänsä ihan ok. On lehdistön tehtävä kritisoida vallanpitäjiä. Mutta jos ensiksi tämä The Newsroom perustelee omaa olemassaoloaan muun lehdistön puolueellisuudella, niin sitten se käyttää lopun aikaansa olemalla täsmälleen juuri niin puolueellinen kuin voi olla. Käytännössä siis vain kritisoimalla muutamaa poliitikkoa yhdestä puolueesta. Näkee selvästi, mistä Sorkinin kenkä on puristanut vuonna 2012.

Sorkinin kirjoituksissa pidän kuitenkin ehdottomasti eniten siitä, millaisia mahdollisuuksia hän antaa näyttelijöille. Ja The Newsroomista niitä voi bongata oikealta ja vasemmalta. Emmy-palkinnon osastaan nappasi Jeff Daniels. Hän on hieno. Emmy-ehdokkuuksia pokkasi myös Jane Fonda, joka varastaa huomion jokaisella kohtauksellaan. Hän on niin tulinen, että tuntuu kuin hän leijuisi niidenkin kohtausten yläpuolella, joissa hän ei edes ole mukana. Mikä on sinänsä suuri saavutus, kun ottaa huomioon sen, että hänen roolinsa on pieni sivuosa.

Hillary Thompson, joksi nyt siis kutsun Emily Mortimeria, koska naisen oikea nimi ei vaan jostain syystä painu mieleen, puolestaan jättää vähän kylmäksi. Paljon jo kertoo tietysti se, että hänen karismansa on niin hiirulaismaista, että nimikin unohtuu. En ole koskaan oikein tiennyt miten suhtautua hänenlaisiinsa näyttelijöihin. Itse miellän samaan kastiin esimerkiksi Michelle Williamsin kanssa. Molemmat sellaisia anteeksi että olen olemassa -auran omaavia naisia. Tähän voimakkaan ja vahvatahtoisen päätuottajan rooliin Thompson ei ainakaan sovi.

Sarjan suurimmaksi vahvuudeksi paljastuu kuitenkin Sam Waterston. Vasta tämän sarjan löydettyäni, olen vasta avannut silmäni hänen nerokkuudelle. Koska minulla on jatkuvasti päällä myös Grace & Frankien alituinen uudelleenkatsominen, olen tajunnut kuinka äärettömän hyvä hän on siinäkin. Tein vähän tutkimusta (eli siis takarivin nuokkujalle; googlasin ja klikkasin wikipedian auki) Waterstonin urasta ja järkytyin. Minunkaltaisen palkintohuoran sydämeen vihlaisee aina, kun joku niinkin lahjakas näyttelijä kuin Sam Waterston ei ole voittanut ei niin Oscar-pystiä, Emmy-pystiä kuin Tony-pystiäkään - vaikka kaikkiin on ollut ehdolla. Mikä maailmassa on vikana!?

Myös Olivia Munn on sarjan valopilkku. Hän on jossain aikaisemmin kiinnittänyt ohimennen huomioni. Veikkaisin, että jos hän saisi ansaitsemiaan rooleja, niin hän voisi vakuuttaa laajemminkin. Allison Pillistä en ole koskaan perustanut, mutta The Newsroomin avulla olen sentään päässyt osasta antipatioistani eroon hänen kohdallaan. Ja sekin on jo paljon.

Big Little Lies, 2. tuotantokausi

Kun koko muu maailma tillitti nenä ruudussa Game of Thronesia viime keväänä, minä laskin päiviä siihen, kun Big Little Liesin toinen tuotantokausi viimein saapuisi HBO:n valikoimiin. Tällä kertaa jo varsin nimekkäässä tähtikaartissa olisi mukana vielä nimistä suurin; Meryl Streep.

Ykköskauden ohjaaja Jean-Marc Vallée on jättäytynyt tuottajan pallille ja kakkoskauden kaikki jaksot ohjasi Oscar-voittaja Andrea Arnold. Oscar-pystin hän nappasi lyhytelokuvasta Wasp, joka löytyy Youtubesta. Wasp on kyllä oikein oppikirjan mukainen näytösteos elokuvan rakentamisesta. Itse olen nähnyt elokuvan yliopiston draaman kirjoittamisen luennolla, jossa sitä niin ikään käytettiin malliesimerkkinä hiotusta draamasta. Siitä, miksi Arnold syrjäytti Valléen, voi tietysti spekuloida. Oliko Vallée vain kiireinen toisen sarjansa, Sharp Objectsin kanssa vai liittyikö asiaan jotain skismaa henkilöiden välillä? Ja miksi Arnoldin saatua kuvaukset loppuun toisen kauden kanssa, tuli Vallée takaisin viimeistelemään jaksojen editoinnin? Eikö Arnoldin työjälkeen oltu tyytyväisiä?

Siinä, missä ensimmäinen kausi perustui Liane Moriartyn valmiina olleeseen kirjaan, kakkoskausi jatkaa tyhjästä. Moriarty on kyllä ollut mukana ideoimassa tarinan etenemistä, mutta varsinaisesta käsikirjoituksesta on vastannut ykköskauden käsikirjoittaja ja televisioalan legenda David E. "Michelle Pfeifferin aviomies" Kelley. Kakkoskauden osakseen saama kritiikki onkin perustunut siihen, että ykköskausi esitteli vielä selkeän juoniarkin, mutta kakkoskausi on tuntunut päämäärättömältä ja jopa turhalta.

Juonta ei kakkoskaudesta voi eritellä nimeksikään. Meryl Streepin esittämä muukalainen tallustelee kaupunkiin ja hyökkää Nicole Kidmanin kimppuun, haastamalla tämän oikeuteen lastensa huoltajuudesta. Myös poliisit kärttävät nyt "Monterrey viideksi" nimitettyä viisikkoa (Reese Witherspoon, Laura Dern, Shailene Woodley, Zoe Kravitz ja Kidman) viime kaudella sattuneen murhan vuoksi.

Olen nyt pantannut omaa mielipidettäni sarjan kakkoskaudesta neljän kappaleen verran ja haluaisin jatkaa sitä vieläkin. Oloni on nimittäin kahtiajakautunut. Ykköskausi oli minulle jotain jumalasta seuraavaa ja tuntui, että kakkoskausi olisi vielä parempi, kun ykkösen päälle ynnäsi vielä oikean jumalan tai Meryl Streepin, kuten hänet maan päällä tunnetaan. Olisi sarjan taso laskenut vaikka kuinka alas, olisin silti katsonut kaikki jaksot ihan penkkini reunalla. Näitä sarjoja vain ei tehdä liikaa, jossa nimekkäät naistähdet saavat oikeasti kohtauksia keskenään. Vielä kun kakkoskaudellakin saadaan hienoakin draamallista jännitettä ja monia mieleenpainuvia kohtauksia. Esimerkiksi Kidmanin ja Streepin tai Streepin ja Witherspoonin tai Streepin ja Dernin välillä. Kuten näkee, Streep alkaa olla avainsana. Häneen myöhemmin.

Mutta... kun ykköskausi on niinkin hieno kuin Big Little Liesin ykköskausi oli, niin pakko kai sen kakkoskauden on jollain lailla sukeltaa. Valléen lähdön huomaa. Jollain lailla pidän Arnoldin hiekkaisemmasta ja pölyisemmästä kädenjäljestä, mutta en tiedä haluanko sitä tämän sarjan kanssa. Myös jo edellä mainittu alkuperäisteoksen puute on ehkä kakkoskauden suurin ongelma. Ykköskausi oli täsmällinen. Whodunnit-juoniarkki mahdollisti draaman kaaren, jonka välissä pystyi takertumaan kiinni perheväkivallan, äitiyden, täydellisyyden ja vanhemmuuden haasteisiin. Kakkoskaudesta murhamysteerin jännite puuttuu. Eikä kakkoskausi pysty tematiikallaan tuomaan enää mitään lisää jo ykköskaudella esitettyihin kysymyksiin naisen asemasta ja psykologisista valtapeleistä.

Kaikki muut sarjan tähdet saivat ykköskaudesta Emmy-ehdokkuuden, paitsi Zoe Kravitz. Jossain haastattelussa kakkoskauden tiimoilta kuulinkin sarjan tähdiltä, että kakkoskaudella haluttiin antaa Kravitzin hahmolle enemmän tilaa - ehkä niin ikään - että Kravitzkin saisi "ansaitsemaansa" huomiota. Uuuh - väärä veto. Ja siinä kakkoskausi sukeltaakin ojaan rähmälleen eniten.

Kravitz on auttamattoman umpisurkea. Ykköskaudella hänen hahmonsa olikin täysi sivussaseisoja, eikä häneen osannut kiinnittää huomiota. Mutta kakkoskaudella tosiaan Kravitzin raiskattavaksi annetaan kohtaus kohtaukselta, jotka hän kaikki heittää itsepäisesti hukkaan. Hänelle annetaan dominoivaa ja määräilevää äitiä ja karikoille ajautuvaa avioliittoa ja syyllisyyden tuskia ja eettisiä pulmia vaikeiden valintojen edessä ja niin edespäin ja niin edespäin. Mutta en voi sanoin kuvailla sitä turhautumisen määrää, jota koin, kun jouduin jakso jaksolta seuraamaan Kravitzin yhtä ainoaa, murjottavaa ilmettä. Hän oli tylsä, yksitahoinen ja ärsyttävä. Unelias, väsynyt, laiska ja osaamaton. Pinnallinen, teennäinen ja väsyttävä.

Se oli sen tasoinen rimanalitus, että sai minut oikein kyseenalaistamaan kaikkia aikaisempiaankin vetoja. Esimerkiksi Ihmeotukset kakkosessa. Vähän kuin Oscar Isaac, joka oli niin surkea Star Warsissa, että pelästyin olisiko hän oikeasti surkea näyttelijä. Mutta kai sitä jokainen voi pallon tiputtaa, vaikka pelata osaisikin.

Mutta Kravitz ja hänen ainainen murjotuksensa oli kyllä se, mikä upotti kakkoskauden täysin minun silmissäni. Myös Reese Witherspoonin hahmo ajautuu oudolle sivupolulle kakkoskaudella. Ykköskaudella tulinen, uhmakas, feministisen uljas hahmo muuttuu - tietysti - kakkoskaudella miehensä perään itkeväksi, vollottavaksi ja anelevaksi uhriksi.

Kravitzin tunarointia ei pelasta edes Laura Dern, joka nousi minulle vahvimmaksi yllättäjäksi. Ykköskaudella olin täysin Kidmanin lumoissa, että minulta taisi mennä Dern vähän ohi, mutta kakkoskaudella hänen tulisuutensa oli paljon kaivattua potkua muuten uneliaaseen menoon.

Se, mikä sitten onkin kakkoskauden ehdoton bonus on Meryl Streep. Raukka parka vain vähän yksin jätetty kantamaan harteillaan koko sarjan painoa. Hänen hahmonsa on viattoman näköinen - hän tietysti taas katoaa roolinsa taakse - ja sitäkin salakavalampi. Hän pystyy jollain maagisella, syvällisellä mutta silti kirkkaan selvällä tavalla navigoimaan kohtauksessa makaavien psykologisten jänniteiden aallokossa. Mutta ei liene kenellekään yllätys, että Meryl Streep on loistava. Hänestä puhuminen tuntuukin jo niin lattealta. Odotettavissa on hänelle Emmy-palkinto parhaasta naissivuosasta ensi vuoden Emmy-gaalassa. Tämän vuoden gaalaan ei tainnut sarja ennättää valmiiksi, joten ei ole ehdolla.

Game of Thronesia en ole katsonut loppuun. Liekö katsonkaan sen saaman palautteen perusteella. Mutta Big Little Liesin katsoin loppuun. Se on jo aika paljon tässä ajassa, jossa tuntuu, että sarjoja tehdään niin puolihuolimattomasti, että minulta on ainakin loppunut jo kärsivällisyys. Esimerkiksi Netflix-sarjojen taso on mielestäni laskenut kuin lehmän häntä. TV-alakin alkaa olla jo ehkä niin kilpailtu ja sarjoja tehdään niin paljon, että hyviä tekijöitä ei vain riitä kaikkialle.

Blogista

Oikein valoisaa, lämmintä ja mukavaa kesää, kesänloppua kaikille. Toivottavasti jokainen on saanut nauttia edes jonkunmoisesta lomasta, uimarannoista, grilliruuasta ja tuulenvireestä parvekkeella. Valoisista öistä, aurinkorasvan tuoksusta, mansikoista ja vastaleikatulla nurmikolla hyppelevistä koirista. Toivottavasti kaikille kuuluu hyvää.

Olen niin iloinen, että pääsen taas blogin kirjoittamisen pariin. Tarkoitus olisi siis taas käynnistellä, vaikka sitten köhien ja yskiskellen blogikirjoittamista. Olen kuluneiden kuukausien aikana ehtinyt jopa kaivata blogia ja se on hyvä, tästä on hyvä jatkaa.

Kesäloma myös blogin kirjoittamisesta teki siis hyvää. Saatanpa tehdä tästä jokavuotisen jutun. Syitä tauon pitämiselle oli tietysti muitakin. Lähinnä kiire, vaikka eihän kiire mikään oikea syy koskaan ole... Mutta kevään aikana sain opinnot suoritettua loppuun ja paperit ulos edellisestä koulusta ja haettua uuteenkin opinahjoon, joten opiskelut jatkuvat vielä. Olen vielä tällainen hullu joka yhdistelee täyttä työviikkoa ja siihen päälle korkeakouluopintoja, joita jostain syystä vain jatkan ja jatkan. Pakko kai myöntää, että pidän opiskelusta.

Blogi saattaa nyt tauon jälkeen kokea muutamia enemmän tai vähemmän kosmeettisia muutoksia, mutta niistä lisää myöhemmin, ehkä.

Elokuvia en ole liiemmin katsellut tauon aikana, mikä on sekin ollut aika ihanaa. Että on saanut vain tulla sille päälle, että voisi katsoa elokuvan tai sitten ei, jos siltä tuntuu. Aion ehdottomasti pitää tästä asenteesta kiinni, vaikka blogi nyt "päällä" taas onkin. Lähinnä itseäni henkisesti valmistelen ja varoittelen siitä, että blogin kirjoitustahti voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Mutta nyt ainakin vähäksi aikaa on taas kirjoiteltavaa, kun yrittää muistella, mitä sitä onkaan tullut katseltua viimeisen neljän kuukauden aikana.