Arvostelu: Liikkuva linna

Liikkuva linna kertoo Sophiesta, joka työskentelee hattukaupassa toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, jonka Turhamaisuuden noita taikoo vanhaksi naiseksi. Sophie pakenee kaupungista ja törmää maagisen velhon, Haurun, taikomaan Liikkuvaan linnaan, jonne pestautuu siivoojaksi. Ehkä Haurusta olisi noidan loitsunkin purkajaksi? 

Liikkuva linna kuuluu yksiin omiin suosikkeihini Studio Ghiblin tuotannosta. Se on yksinkertaisesti ihana elokuva. Ei ehkä elokuvateknisiltä saavutuksiltaan niin mestaritasoa kuin esimerkiksi Henkien kätkemä, mutta tarinaltaan sympaattinen. Ja se liikkuva linna on niin upea. Haluaisin muuttaa sinne asumaan.

Hahmot ovat elokuvassa poikkeuksellisen onnistuneita. Edes antagonistit eivät ole niin tyypillisen ghiblimäisen ällöttäviä, ettei heihin haluaisi tutustua. Ja erityisesti elokuvan tunteikkaan ytimen muodostama kolmikko tai nelikko, jos laskee mukaan tulidemoni Calciferin, joka tarjoaa elokuvan hauskimmat hetket, on hellyttävää seurattavaa. 

Inspiroidun myös joka katselukerralla elokuvan päähenkilön kasvutarinasta. Miten hän vanhan naisen ulkomuodostaan löytääkin voimansa, uskalluksensa. Viesti on väkisinkin myös voimakkaan feministinen. Oudolla lailla Miyazaki tuntuu olevan vahvimmillaan naispäähenkilöidensä kanssa.

Silti, mitä enemmän Studio Ghibliä uudelleenkatsoo, sitä enemmän löytää myös kaavoja. Ensimmäisillä katselukerroilla sitä on niin paljon ihasteltavaa ja japanilaiseen kerrontatapaan upottavaa, ettei sitä oikeastaan edes silmäkääntötempuiltaan huomaa, kuinka peruselementeistä nämäkin elokuvat loppupeleissä koostuvat. Liikkuva linnahankin on periaatteessa vain klassinen sankarin tarina (a hero's journey), jossa juoni kulkee kaikkien tuttujen askelmerkkien läpi. 

Eikä siinä sinänsä mitään väärää tietenkään ole, etenkään elokuvassa, joka on suunniteltu lastenkin katsottavaksi. Etenkin Liikkuva linna tuntuu Ghibleistä yhdeltä lapsiystävällisimmiltä. Ja Miyazakin tottuneissa käsissä sitä tietysti heittäytyy mieluusti myös tyypillisten juonikuvioiden mukaan kuljetettavaksi. 

Silti, sitä jää kysymään itseltään, millaisiin korkeuksiin ghibleilläkin olisi mahdollisuus nousta, jos ne heittäytyisivät vielä suuremmin irti länsimaisesta, aristoteelisestä tarinakehikosta kohti jotain erilaisempaa. Ghibleissä on paljon elementtejä japanilaisesta tarustosta sekä uskonnollisesta maailmasta. Liikkuva linnakin leikittelee paljon panteististilla elementeillä - jumaluutta haetaan luonnosta ja asioiden merkitykset eivät typisty ihan niin patriarkaattisiin muotoihin, mitä voisi kuvitella esimerkiksi kristillisessä tapakulttuurissa kasvaneiden elokuvantekijöiden käsissä näille elokuville tapahtuvan. 

Ehkä tämä on liikaa vaadittu. Pahoin pelkään, että liian kokeelliseksi heittäytyvällä tarinankerronnalla on paha tapa muuttua sitten tylsäksi. Etenkin elokuvat, joissa leikitellään niin paljon mielikuvituksella ja fantasiaelementeillä, tietty konservatiivisuus on ehdoton perusedellytys tarinankerronnassa, jotta katsoja ei joudu aivan päästään pyörälle. Ja Liikkuvassa linnassa ihastuttaa eritoten sen rauhallisemmat hetket, joissa ei edes olla niin kokeellisia vaan luotetaan peruselementteihin.

Arvostelu: Birth

Anna (Nicole Kidman) leskeytyy äkillisesti, kun hänen aviomiehensä Sean menehtyy kesken juoksulenkin New Yorkin Central Park-puistossa. Kymmenen vuotta kuluu ja Anna alkaa viimein päästä yli surustaan. Hän on jopa menossa naimisiin (Danny Huston), kun nuori poika ilmoittaakin Annalle olevansa hänen edesmennyt aviomiehensä.

Birth on Jonathan Glazerin ohjaama ylistetty taide-elokuva - itse asiassa elokuva on vain kerännyt suosiotaan julkaisun jälkeen ja tänä päivänä sitä pidetään yhtenä 2000-luvun mestariteoksista. Glazer on noussut jumalasta seuraavan ohjaajan asemaan ja jatkanut syvällisten mysteeriensä ohjaamista, katso teos: Under the Skin, vuodelta 2013.

Ja syvälliseksihän tämä meni. Voi olla vain oma tulkinta, mutta itse näin tämän teoksena illuusioista. Miehensä menettänyt leski voi kuvitella rakkaansa kymmenen vuotiaan pojan sisään ja kymmenen vuotias poika voi olla niin hukassa omassa elämässään ja kasvukokemuksessaan, että samaistuu toiseen henkilöön liikaakin. Mutta samalla kun hahmot painivat näiden peilikuvien kanssa, voi leikki käydä myös astetta vakavammaksi - kuinka paljon omasta todellisuudestamme ylipäänsä on kuviteltua?

Voi olla myös, että leimaan oman tulkintani elokuvan kontolle liiaksikin - ehkäpä tämä oli tutkielma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista tai sitten jotain täysin muuta. Ohjaus tässä on niin kliinistä, että se ei vahingossakaan luo itselleen tarttumapintaa, josta katsoja saisi kiinni. Tämä on liukas, puhdas ja pelkistetty kuvaus, jossa elokuvan ja katsojan suhde heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ole ottamassa siitä kiinni.

Siitä tuleekin kritiikkini elokuvaa kohtaan. Arvostan kuinka älykästä elokuvantekemistä tämä on - ja sitä se todella on; kuvakulmat, musiikki, lavastus - kaikki luovat yhdessä hyvin hiotun kokonaisuuden mielenkiintoisen juonen kanssa. Mutta elokuva ei anna minulle mitään syytä tykätä itsestään. Tässä ei ollut yhtäkään sympaattista hahmoa - Kidmanin päähenkilö mukaan lukien. Hän oli monotoninen, yksitahoinen ja suhteellisen ilmeetön läpi elokuvan. Liikaa repliikkejä hänen suuhunsa ei tungettu. Kidman tekee parhaansa tälläisen naisen tulkitsemisessa, mutta elokuva ei taida tajuta, että kun kuvaus itsessää on niin kliininen ja eleetön - ei siihen sovi yhdistään yhtä pahvimaisia hahmoja.

Joten en tykännyt elokuvasta. Tai tarkemmin sanottuna en tykännyt elokuvasta, enkä en en tykännyt elokuvasta. Se piti hienosti otteessaan ja kokemus on ehdottomasti tavallista massaelokuvaa parempi sillä tässä tekijöillä on jonkunlainen käsitys omasta taiteellisesta arvostaan. Teoksen teemat ovat syvälliset - vaikkakin aavistuksen verran liian suoraviivaiset - olisin kaivannut jopa enemmän hulluutta, vinksahtaneisuutta, outoilua, enemmän kierroksia ja hulabaluuta. Mutta ei tämä minulle mieleen jäänyt miksikään pakkomielteeksi. Mikä on harmi, sillä kirjoittamalla mielenkiintoisemmat hahmot ja heittäytymällä elokuvan jo hyvin alkaneeseen voukkoiluun, olisi tästä saanut todella hyvän. Nyt tämä jäi aika suoraksi, pelkistetyksi ja kliinisen tyhjäksi elokuvaksi.

...=)

Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason)

Bridget Jones kuuluu Niihin elokuviin, isolla N:llä. Notting Hillit, Titanicit ja Bridget Jonesit ovat minulle elokuvaklassikkoja. Ne ovat niitä elokuvia, jotka tekee mieli nähdä uudelleen ensimmäistä kertaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Olenkin katsonut ne niin monesti läpi, että hohto on vähän mennyt, mutta sen ei pitäisi puhua elokuvia vastaan, vaan niiden puolesta.

Harvoin olen nauranut niin monta kertaa uudelleen elokuvalle, kuin Bridgetin päiväkirjojen kanssa. Uusia samanlaisia suosikkeja on vain Loma (Vacation), jonka olen nähnyt nyt kolmesti ja kaikilla kerroilla nauranut yhtä paljon, ellei enemmän. Mutta mikä on kivaa tässä elokuvassa on, että sen voi pistää päälle kun kaipaa jotain surullista draamaa tai viihdyttävää komediaa. Tämä on elokuvien lohturuokaa.

Renee Zellweger on jumalainen roolissaan, johon on kuin luotu. Muutenkin pidän hänestä näyttelijänä. Hän oli loistava esimerkiksi Cold Mountainissa. Hugh Grant ja Colin Firth ovat ennenkin todistaneet romanttisten pääosien lahjansa lukuisissa vastaavissa projekteissa, mutta syy siihen on varmastikin nämä leffat.

En tosiaan ollut arvostellut tätä Bridgetin jatko-osaa jostain syystä aikaisemmin. Mutta nyt se sopii loistavasti 2016 elokuvahaasteeseen.

   #elokuvahaaste2016 (48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Cellular - tuntematon numero (Cellular)

Todella kaavamainen trilleri. Kim Basinger yrittää parhaansa geneerisessä neito hädässä-roolissa. Kaikki tyypilliset jännityselokuvan kliseet on ämpätty rakentamaan juonesta täysin ennalta-arvattavaa. Lisämausteeksi on yritetty saada aikansa moderni teknologia eli vuoden 2004 kännykkätekniikka, joka on sitä nimenomaista Nokia 3310-mallia eli aika on tästä elokuvasta todella ajanut ohi ja siksi reilu kymmenen vuotta myöhemmin elokuva toimiikin paremmin vitsinä.

...=)

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)

Kauna (The Grudge)

Kauna on vuonna 2004 valmistunut kauhuelokuva. Sen ohjasi Takashi Shimizu. Pääosissa on Sarah Michelle Gellar, Jason Behr ja Clea DuVall. Elokuva tuotti yli 187 miljoonaa dollaria.

     Kauna kertoo Karenista (Sarah Michelle Gellar), joka on vaihto-oppilas Japanissa. Hän ottaa opintopisteitä saadakseen vastaan työn sosiaalityötekijänä ja käy mm. Emma Williamsin luona, jonka talossa esiintyy yliluonnollisia henkiä, jotka tulevat kirouksesta.
    Kaunan juoni ja kaikki henkilösuhteet ovat monimutkaisia ja samalla merkityksettömiä. Itse en ainakaan muista elokuvasta muita henkilöitä kuin pelottavan pienen pojan ja pelottavan nuoren tytön. En todellakaan pystynyt seuraamaan mitään juonta. En ole eläessäni pelännyt niin paljon kuin Kaunaa katsoessani. Ja siitä on jo monta, monta vuotta ja vieläkin siitä ajattelu on karseaa. Sai kyllä kamppailla, että sai katsottua elokuvan loppuun. Ja nyt mitä mieltä olen? Olen sitä mieltä, että Kauna on täydellinen elokuva. Jos joku elokuva saa luotua näin täydellisen tunteen oli se sitten pelko tai ei, on elokuvan pakko olla hyvä. Se on se syy miksi rakastuin elokuviin alun alkaen; elokuvan taika ja mitä se pystyy luomaan ja antamaan. Kauna on oikeasti pelottava elokuva. Voin melkein taata, että ainakin ensimmäisenä yönä joutuu nukkumaan valot päällä.
    En nyt osaa ollenkaan analysoida näyttelijäsuorituksia, mutta ohjausta voin ainakin kehua. Kuka pystyy luomaan sekä äkkilisä yllätyksellisä pelästymisiä, että piinaavaa pelkoa ja kauhua on todellinen nero. Shimizu tekee loistavaa työtä ja julistaa maailmalle olevansa lahjakas kauhuelokuvien ohjaaja. Käsikirjoitus on siinä mielessä hieno, että se on pelottava, eli onnistunut sekin. Maskeeraus ja erikoisefektit ovat vertaansa vailla ja äänet...
     Kauna on kauhuelokuvien kuningas. Itse en pysytyisi sitä noin vain katsomaan uudelleen ja joku ketä rakastaa kauhuelokuvia; katso Kauna, et kadu sitä!

9

...=)

Tahraton mieli (The Eternal Sunshine of the Spotless Mind)

Tahraton mieli on komedia-scifi-draamaelokuva vuodelta 2004. Sen ohjasi Michael Gondy ja pääosissa on Jim Carrey ja Kate Winslet. Sivuosissa on Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood ja Tom Wilkinson. Käsikirjoitus ja Winslet olivat ehdolla Oscarin saajiksi.

   Tahraton mieli kertoo Joelista ja Clementinesta, jotka seurustelivat. Clementine poistattaa kaikki muistot Joelista, heidän riideltyään ja erottuaan. Joel kuulee tästä ja päättää tehdä samoin. Kesken muistinpoistamisen, Joel kuitenkin toivoo voivansa luopua koko jutusta ja haluaa pitää kiinni Clementinesta muistoissaan.

   Tahraton mieli on täydellinen elokuva. Kaikki vaan loksahtaa paikoilleen. Charlie Kauffman on todellinen käsikirjoittajanero. Hänen käsikirjoitukset ovat todella omalaatuisia ja ylistettyjä, eikä syyttä. Michael Gondy luovasti johdattaa katsojan Joelin muistoihin. Hän ohjaa elokuvan täydellisellä tyylillä, joka sopii uskomattoman hyvin yhteen Kauffmanin käsikirjoituksen kanssa. Jo pelkästään nämä kaksi tekijää riittäisivät tekemään loistavan elokuvan.

   Jim Carrey ja Kate Winlset täydentävät pakan. Heidän keskinäinen valkokangaskemia ja vuorovaikutussuhteet näyttelijöinä istuvat luontuvasti toisiinsa. Carrey todistaa olevansa muutakin kuin ärsyttävä koomikko ja taitaa elokuvassa todellisen taianomaisen näyttelemisen. Hän on upea valinta Joelin rooliin ja tekee hänestä upeasti monikerroksisen, syvällisen luotettavan, elokuvaan sopivan, hämäävän tavallisen henkilöhahmon. Hänen luovat ratkaisunsa ovat johtaneet upeaan uskottavaan roolisuoritukseen.

   Kate Winslet vakuuttaa joka ikisellä roolillaan, jonka ottaa kevyesti haltuunsa. Clementinen roolissa hän ei enää näyttele, vaan pelkästään puhtaasti on. Hän on täysin sisällä roolihahmossaan ja luo niin epäuskottavasta roolihahmosta niin uskottavan. Rooli olisi ollut kenelle tahansa muulle näyttelijälle täysin mahdoton tehtävä suorittaa, mutta Winslet kättäkään heilauttamatta taikoo rooliin hänelle ominaista karismaa, uskottavuutta, vahvaa taitoa ja syvyyttä. Roolisuoritus on selvästi koko elokuvan paras ominaisuus jo valmiiksi niin täydellisessä elokuvassa.

   Tahraton mieli on todella upea elokuva. Se on aivan poikkeuksellinen, upeasti luotu ja ehdottomasti osa elokuvahistoriaa. Niin upea se on, että siitä on jo vaikea kirjoittaa. Sanat eivät riitä kuvaamaan sen kauneutta, nerokkuutta, syvyyttä, komiikkaa tai vaikutusta. Winslet ja Carrey oikeasti ymmärtävät elokuvan, eivät vain näyttele siinä ja Kauffmanin teksti; se paistaa elokuvakameran takaa ja näyttelijöiden kasvoilta. Kaikki on täydellistä. Juuri niin kuin pitääkin. Elokuvan tietty outous ja eksentrisyys luomavat katsojan heti ensimmäisestä kohtauksesta, elokuvan todellakin ottaa haltuunsa ja melkein kuin ei edes huomaisi katsovansa elokuvaa. Mikä on harvinaista näinkin mielikuvituksellisessa elokuvassa - täydellisen mestariteoksen merkki.

10

...=)