Kaikkien aikojen parhaat roolisuoritukset 2.0

Olen aiemmin tehnyt näyttelijäsuorituslistausta roolisuorituksista, jotka ovat ehkä jääneet vähän tutkan alle. Tällä kertaa vuorossa ovat suuren luokan veteraanien ikimuistoisimmat roolit. Tai jo useaan kertaan palkinnoilla noteeratut tai roolityö on muuten vain tämän hienon ammatin normeja murtava, rajoja rikkova. Kriteerinä pidin listauksessa sitä, että he antavat itsestään jotain ennennäkemätöntä. Toisin sanoen tällä kertaa arvostuksen puutteesta joutuu kärsimään näyttelijät, jotka vetävät hyviä roolisuorituksia, mutta aina samalla kaavalla. Myös Judi Dench ja Meryl Streep tipahtivat listalta, koska en osannut valita heiltä parasta, muista roolitöistä poikkeavaa suoritusta.

• Charlize Theron :: Monster

Charlize Theronilla on paikoin taipumus ylinäytellä. Liekö Monster-elokuvan meikit peittäneet kaiken liiallisuuden, vai vetääkö hän oikeasti yhden kaikkien aikojen parhaista rooleista - sitä emme tule koskaan tietämään, mutta kokonaisuus toimii. Henkeäsalpaava muotokuva väärin menneestä ihmiskohtalosta.

• Leonardo DiCaprio :: The Departed

 Leo on aikansa, ellei jopa kaikkien aikojen parhain näyttelijä. Miksikö? Koska hän on monipuolinen ja omistautunut. Harvoin hänen kaltaisensa miespääosan esittäjät edes tarvitsevat syvällisyyttä, sillä yleensä heiltä odotetaankin vain tiettyä karismaattisuutta ja sellaista vaniljaisuutta, mikä tekee heistä hyviä päähenkilöitä, jotta katsojien on helppo samaistua tarinan sankarin rooliin. Leo on poikkeus. Hän tuo rooleihinsa aina jotain enigmaattista. Hän ei edes tarvitsisi ympärilleen sellaisia spektaakkeleita, joihin hän on joutunut tarttumaan saadakseen ansaitsemaansa huomiota. Eikä hän huono ole Wolf of Wall Streetissä, Lentäjässä tai The Revenantissa, mutta sanon vain, että hän ei tarvitisi sellaista fakaadia ympärilleen. Toivottavasti hän tulevaisuudessa vielä ymmärtää tarttua vähäeleisimpiin rooleihin, kuten The Departedin hiljaiseen epätoivoon.

• Kate Winslet :: The Reader

 Tapa, millä Winslet toistaa sanaa "isä" elokuvassa Steve Jobs, yrittäessään saada Michael Fassbenderin päähenkilön ymmärtämään, mikä on tärkeää elämässä, on jostain syystä porautunut syvälle sydämeeni. Tälläiset pienet yksityiskohdat ovat vain osa sitä hienoutta, mikä on Kate Winslet.

• Bill Murray :: Lost in Translation

Bill Murrayn roolityö Lost in Translationissa on monumentaalista. Bill Murray ei ole mielestäni koskaan ollut tavallinen, mutta tapa, jolla hän tekee yksinäisyydestä ja tyhjyydestä universaalia on kaunista. 

• Lucas Hedges :: Manchester by the Sea

 Se silkka moniulotteisuus, johon Hedges yltää Manchester by the Seassa on omiaan nostamaan hänet jo nyt historian kirjoihin. Hän tekee hienon arkin roolihahmolleen ja tapa, miten hän hioo roolisuorituksestaan syvästi sisäistetyn on käsittämättömän aito. Patrickin roolissa hän näyttää ulkomaailmalle erilaisen puolen itsestään, mitä oikeasti kokee sisällä päin. Hyvin harvoin on valkokankaalle ikuistettu yhtä realistinen roolisuoritus.

• Cate Blanchett :: Truth

 Blanchettin kohdalla ongelmaksi tulee tälläisiä listauksia veistäessä se, että hänen uraansa koristaa niin lukematon määrä yhtä täydellisiä roolisuorituksia, jotka ovat kukin toisistaan erilainen, mutta kuitenkin yhtä omistaumuksella tehty roolityö. Olisin ihan hyvin voinut mainita Paljastavat merkinnät, Blue Jasmine tai Carol. Truth kuitenkin paljasti Blanchettin parhaimmat puolet - järkkymättömän henkevyyden ja paljaan herkkyyden.

• Nicole Kidman :: Rabbit Hole

Nicole Kidmanin tapaa näytellä ei voi edes kutsua esittämiseksi. Hän menee aina syvemmälle - hän tuntee. Rabbit Hole on taianomainen, utuinen roolisuoritus, jossa Kidman pakottaa itsensä hukuttautumaan maailman syvimpään suruun. Hänen tekemät ratkaisut ovat aistinvaraisia. 

• Ben Foster :: Hell or High Water

 Järkytyin syvästi, kun Hell or High Waterin jälkeen googlasin, kuka on tämä minuun vaikutuksen näyttelemisellään tehnyt mies ja tajusin, että hän on sama näyttelijä, kuin X-Men: The Last Standin Enkeli. Ei voisi olla kahta erilaisempaa roolia.

...=)

Tulikärpästen hauta (Grave of the Fireflies // Hotaru no Haka)

Ihmiset, jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa sanovat, että katsovat sen jälkeen maailmaa ihan eri tavalla. He ovat ymmärtäneet kuinka pienestä kaikki on kiinni. Itse olen aina kuvitellut eläneeni hetkessä ja ymmärtäneeni arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka saamma täällä maapallolla kokea. Tulikärpästen haudan nähtyäni maailmankatsomukseni muuttui silti. En tiedä vastaako tämän surullisen mestariteoksen näkeminen täysin kuoleman rajamailla käymistä, mutta siltä se tuntui.

Seita ja Setsuko ovat japanilaisia lapsia toisen maailmansodan kourissa. He menettävät vanhempansa pommi-iskuihin ja päätyvät monen mutkan kautta elämään yksin, nälkäisinä, hylättyinä. Seita on lapsista vanhempi, joka pitää huolta siskostaan. Setsuko on todella nuori ja täysin riippuvainen isoveljestään. Lopulta molemmat lapset kuolevat nälkään. Oikeastaan elokuva alkaa siitä, ja takaumien kautta katsojan iholle tatuoidaan se kipu ja tuska ja kärsimys, jota vain voi elokuvalla ilmentää.

Tulikärpästen hautaa, Isao Takahatan ohjaamaa anime-elokuvaa on sanottu maailman surullisimmaksi elokuvaksi. Jos laskee itkemisen, jopa siihen pisteeseen asti, että silmät sumenevat ja estävät sinua näkemästä osaa kohtauksia tai itkun muuttumista huutamiseksi, maailman surullisimman elokuvan attribuutiksi, niin siinä tapauksessa Tulikärpästen hauta on maailman surullisin elokuva. Välillä en saanut henkeä elokuvaa katsoessani.

Sodan tärkein sidosryhmä on lapset. Itse asiassa sanotaan jopa, että tärkein syy maailman suurimpien ongelmien syntyyn - sotiin, väkivaltaan, levottomuuksiin, ahdinkoon, johtuu siitä, että niin monelta lapselta on ryöstetty lapsuus. Lapsen sydän on viaton, utelias, taianomainen, luonnollinen. Jos kaikki maailmassa keskittyisivät kuuntelemaan mitä lapsilla on sydämessään, olisimme huomattavast paremmassa paikassa - ehkä keskellä niittyä, tulikärpästen ympäröimänä, panhuilun soidessa ja nuotion antaessa lämpöä. Kaikilla olisi ruokaa ja kaikki pitäisivät huolta toisistaan.

Onko tässä maailmassa mitään pyhää? Se on kysymys, joka on ihan hyvä esittää itselleen aina välillä. Haluaisin ajatella, että luonto sekä toiset ihmiset olisivat yhä ihmisyytemme peruspilareita. Jos alamme jättää toisiamme heitteille ja tekemään päätöksiä luonnon kustannuksella, luovumme ihmisyydestämme. Tulikärpästen hauta on rankin, surullisin elokuva, minkä tulet näkemään ja vaikka haluaisin suojella sinua siltä, en voi silti olla suosittelematta sitä kaikille. Ihan kaikille, ainakin niin kauan kuin yksikin lapsi kuolee nälkään.

Tulikärpästen hauta on kaunis ja surullinen muotokuva elämästä ja kuolemasta. Setsuko, vielä viimeisimpinä elinsekunteinaan haluaa tarjota isoveljelleen ruokaa ja auttaa tätä - vaikka on itse kuolemassa, hän haluaa huolehtia isoveljestään. Tämä on suora viesti ja elokuvan sanoma siitä, mistä elämässä on oikeasti kyse. Elämässä ei ole kyse oman nahan pelastamisesta tai pitkästä elämästä. Kyse on siitä, että viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsensa kanssa - että ei jätä tätä yksin. Jokainen lapsen teko on oikeastaan vain osoitus siitä, että lapsi on valmis uhraamaan itsensä vain saadakseen olla lähellä toista. Elokuva on niin koskettava, koska se myös sanoo suoraan, että lapsi tarvitsee vanhemmat pitämään hänestä huolta. Ja suurin tuska maailmassa on varmasti lapsen ja vanhemman riisto toisiltaan.

 ..."Come back soon"...

Hell or High Water (Hell or High Water)

Sanovat, että mikään ei ole pysyvää. Ja kun katsoo Teksasin pölyistä erämaata, joka jatkuu silmän kantamattomiin - ainoa asia, mikä muuttuu on tuulen suunta. Varmasti, kun seisoo keskellä sitä karua, autiota maata, tuntee olevansa maailman keskipisteessä, vain auringonlasku seurana. Siinä ympäristössä on jotain primitiivistä, jotain rehellistä. Kuinka miessukupolvet ovat ruokkineet perheitään kasvattamalla karjaa ja viljelemällä maata. Työllä on tehty tarpeellinen. Siksi Hell or High Water on kalvava kuvaus tästä menneen maailman miljööstä, jonka aika ja muu maailma on jättänyt taakseen.

Howardin veljekset, Toby ja Tanner (Chris Pine, Ben Foster) ovat köyhtyneitä lehmipoikia, jonka omaisuuden ja maan on heiltä kiristänyt velkasaneeraukseen Teksasilainen pankki. Kun veljesten äiti kuolee ja Tanner pääsee vankilasta, muodostavat he suunnitelman, jolla rikkoa sukupolvia kestänyt köyhyys suvustaan ja tarjota parempi elämä Tobyn pojille. He ryöstävät samaisen pankin, joka on ryöstänyt heitä. Jeff Bridges on paikallinen, eläköityvä poliisi, joka on myös kasvanut kiinni arvoihinsa ja tulee elämään lopun elämäänsä pitäen niistä kiinni.

On aina hienoa, kun elokuva on niin vaikuttava, että huomaa saavansa kylmiä väreitä katsoessaan kohtauksia, jossa samaistuu päähenkilöihin ja heidän tilanteeseensa. Vaikka sitä ei sanota suoraan, elokuva on hyvin vahvasti antikuvaus nykymaailmasta. Kuinka korkealiitoinen muutosvirta jättää aina jälkensä. Ei ole mikään salaisuus, kuinka Amerikan takamaat ovat jääneet historian jalkoihin ja pois muutoksen kelkasta. Hell or High Water tuo sen hyytävästi katsojan kasvoille, kuinka mahdotonta tälläisessä paikassa on kasvaa. Ilmapiiri, asenteet ja ihmiset ovat hyvin jämähtäneitä paikoilleinsa. Paikallisen pihviravintolan tarjoilija on valmis sähisemään kuin kalkkarokäärme yhdellekin asiakkaalle, joka uskaltaa tilata jotain muuta kuin T-luupihvin.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että tälläisessä paikassa on mahdotonta menestyä. Ei ainakaan rehellisesti. Mikä on katkeransuloista, sillä tässä miljöössä on niin paljon selkärankaa. Ihmiset seisovat tekojensa takana, sanovat asiat suoraan. He tietävät, millaista on raataa pitkää päivää pellolla leipänsä eteen ja he ovat valmiita tekemään sen. Siitä on vain tullut mahdotonta.

Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa elokuvaa katsoessani. Taisi kyynel tai kaksikin vieriä poskeani pitkin. Elokuvasta löytyy loppua kohden kohtaus, jossa Tanner sanoo veljelleen rakastavansa tätä. Sen tietää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä on sanonut sitä toisilleen - mutta mikä tekee tästä kohtauksesta liikuttavan on, että Tanner on valmis seisomaan sanojensa takana ja sitä seuraavat kohtaukset todistavat sen. Sanomattakin lienee selvää, että Ben Fosterin Independent Spirit Award -palkittu roolisuoritus on täydellinen. Ja enempää en siitä edes halua keskustella.

Kaikki elokuvan näyttelijät pääsevät todistamaan luonteensa. Myös siksi, että elokuvan käsikirjoitus on niin sulava, sielukas ja kivuliaan aito. Puhumattakaan siis hauskasta. Nämä hahmot omaavat suuren määrän ironiaa ja tilannetajua. Sen lisäksi, että ovat omilla jaloillaan seisovia henkilöhahmoja. Jeff Bridges on kuin syntynyt poliisin rooliinsa, jossa pääsee viljelemään hetkautuksia ja Chris Pine vetää hyytävän roolin vähäsanaisena miehenä, joka suun avatessaan tarkoittaa, mitä sanoo. Jopa Margaret Bowman yhdessä ainoassa kohtauksessaan nappaa kiinni täysin elokuvan tyylistä ja kohtauksen tunnelmasta ja hioo sen äärimmäisyyksiin.

Hell or High Water on länkkäri. Mutta sanoinkuvaamattoman kaunis sellainen ja jollain oudolla tapaa kuin moderni, päivitetty versio lännenfilmistä. Aika on siirtynyt eteenpäin sitten villin lännen lehmipoikien ja seriffien. Tyylilajilla on termi neo-western. Tässäkin filmissä on cowboyt ja intiaanit, mutta täysin erilaisella pelikentällä. Oli myös syvällistä, miten tässä tuotiin asetaistelu ihmisen omantunnon luo ja annettiin käydä kamppailua keskenään. Elokuvan trailerissa on slogan "oikeus ei ole rikos" ja siitä tämä elokuva syvimmillään kertoo. Tämä on hedelmällinen maaperä erittäin syvälliseen tulkintaan eikä Hell or High Water pölyisestä miljööstään huolimatta, petä. Tämä elokuva seisoo sanojensa takana ja on vaikka valmis kuolemaan niiden puolesta.

 ...=)

Movie Monday #94 - kesähaaste

"Kolme uutta, kolme vanhaa ja yksi vapaavalintainen. Katso siis kolme leffaa joita et ole aiemmin nähnyt, sekä kolme jo aiemmin näkemääsi leffaa sekä yksi vapaavalintainen, ja kerro niistä meille (vanhaan tuttuun tyyliin). Jos vielä keksit näille leffoille jonkin yhdistävän tekijän tai teeman niin se ois siistiä. :)"

Aikoinaan tähän haasteeseen vastasin, tai siis toteutin ohjeenannon. Enää en siihen leikkiin lähde.

Sen sijaan modifioin haastetta vähäsen ja vastaan omalla, hullunkurisella tyylilläni vähän sinne päin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan siihen suuntaan. Eli toisin sanoen seitsemän elokuvan listaus...

7 elokuvaa, jotka kertovat elämästä

1. One True Thing (1998)
   Näin tämän muutama vuosi sitten ja pidin sitä perushyvänä draamana. Muistan jo silloin ajatelleeni, että elokuva ottaa erilaisen näkemyksen hahmoihinsa ja heidän elämäänsä, kuin mitä elämänmakuisista perhedraamoista yleensä saa irti. Ehkä olin kuitenkin liian nuori ymmärtämään elokuvaa silloin. Mutta se hieno asia elokuvissa onkin, että ne jäävät mieleen. Ja kun omasta elämästä oppii, voi sitä kokemusta peilata näkemiinsä elokuviin. Siinä mielessä en malta odottaa, että vanhenen ja ymmärrän elämää ja elokuvaa vielä syvällisemmin, mitä nyt. Elokuvassa on sitaatti, joka on vasta nyt auennut minulle: ""It is so much easier to choose to love the things that you do have, instead of yearning for something you IMAGINE you are missing..." 
2. The Judge (2014)
   Minäkin kasvoin pienessä kylässä. Tiedän, miltä se tuntuu työskennellä kaikilla voimavaroillaan päästäkseen sieltä pois - pystyäkseen rakentamaan elämän muualla. En ole varma pystyykö kaupungissa lapsuutensa eläneet ymmärtämään täysin tätä elokuvaa. Minua se puhutteli.
3. A Single Man (2009)
   Elokuva, jonka avulla voi samaistua elämän kauneuden ja ahdingon väliseen kädenvääntöön. Kaunis ja syvällinen portretti elämän ohimenevyydestä ja siitä syvästä tietämättömyydestä, mitä kärsimme olemassaoloamme kohtaan.
4. Manchester by the Sea (2016)
   Arvostelit, mitä tahansa taidetta - uskon, että sinulle sanotaan, että vähemmän on enemmän. Mitä koruttomampi koreografia, sitä koskettavampi tanssi. Mitä yksinkertaisempi melodia, sitä helpompi kuunnella. Mitä pelkistetympi elokuva, sitä syvällisempi ote elämään. Kaunis sinfonia siitä, kuinka voimme elää surun kanssa ja sitä ilman. Loppujen lopuksi ehkä elokuvan koskettavin sanoma on siitä, kuinka vaistonvaraista elämä on. Jos jokin ei tunnu hyvältä - emme halua tehdä sitä. Eikä se sen vaikeampaa tarvitsekaan olla.
5. Ricki and the Flash (2015)
   Ei ehkä tyylipuhtain elokuva, mutta jotenkin tämä puhuttelee minua, tälläinen kerronta, jossa käydään läpi niitä valintoja, joita jokainen tekee elämänsä varrella, kuten asettuako aloilleen pieneen, hiljaiseen kaupunkiin vai lähteäkö etsimään itseään epärealististempien unelmien luota. Mielenkiintoinen kysymys on myös, että voiko ihmisellä olla kaksi unelmaa?
6. Tumbledown (2015)
   Matka melankoliasta euforiaan. Todella tunnelmallinen elokuva rakkaudesta, joka on kerrottu todella virkistävällä tavalla. Jotenkin tässä linkitetään rakkauden ja elämän merkitys toisiinsa. 
7. Room (2015)
   "Koska emme tienneet, mistä pidimme - annoimme luvan itsellemme kokeilla kaikkea ja päättää"
   ...=)
   
   
   

Movie Monday #93 - Kesäfiilis [overwrite] Parhaat näyttelijä-ohjaajakombot

"Onko teillä kesäfiilis-elokuvia? Sellaisia hyvän mielen leffoja, joita katsellessa ajattelee aina kesää? Elokuvat voivat olla minkälaisia tahansa, mutta sellaisia, joita katsellessa teille tulee kesäisen rento fiilis. :)"

Sinänsä tämä haaste on ajankohtainen, sillä viikon sisässä on ollut säässä täysi käänne, mielestäni parempaan suuntaan. Tälläinen +10 Celsius-asteen sää on mielestäni optimaalinen ja sellainen saisi olla läpi vuoden. Ei niin pimeä ja kylmä, että elämä menettäisi merkityksensä, mutta ei niin helvetillisen kuumakaan, että ei saisi hengitettyä. Harmi vain, että nämä välivuodenajat - kevät ja syksy - tuppaavat olemaan lyhyimpiä vuodenaikoja. Mutta olen kuitenkin mielissäni, että tänä vuonna talvi ei venynyt niin saat---- pitkäksi, kuin mitä menneinä vuosina. Talvikin olisi ihan fine, mutta se tuppaa rajottamaan elämää ihan huomattavalla tavalla, kun on liian kylmä, että auto käynnistyisi ja bussipysäkilläkään ei tarkene kyhjötellä, joten sitten sitä vain jähmettyy neljän seinän sisään.

Itse Movie Mondayn haastehan on kopio. Olen tähän kysymykseen jo vastannut täällä.

Siksi otin taas vapaudekseni ylitsekirjoittaa haasteen ja kysyä itseltäni elokuvateollisuuden parhaita näyttelijä-ohjaajakomboja. Ideasta en voi ottaa kunniaa, sillä sitä kysyttiin Indiewiressä, muutama päivä sitten ja harmittelin, että miksei Movie Mondayssa olla kysytty moista. Siksi olen erittäin tyytyväinen, että tälläinen mahdollisuus esitteli itsensä.

Olen aina pitänyt ajatusta siitä, että ohjaajilla on muusansa, kiehtovana. Päällimmäisenä tulee mieleen Uma Thurmanin jatkuva yhteistyö Quentin Tarantinon kanssa tai Jennifer Lawrencen David O. Russellin kanssa. Mutta mitä enemmän tein tutkimusta tästä aiheesta, sitä enemmän huomasin, että samat ohjaajat ja näyttelijät työskentelevät alinomaan keskenään! Hyvin harvalla on siis kuitenkaan mahdollisuuksia nousta ikoniseksi komboksi kuten Martin Scorsese ja Leonardo DiCaprio tai Tim Burton ja Johnny Depp - jolloin sanomalla toisen nimen, tulee heti mieleen toisen nimi.
 

• Michael Caine & Christopher Nolan

- Ensimmäinen valintani on ehkä ilmiselvin. Rakastan Nolanin työtä, mutta olen vain kyllästynyt puhumaan hänestä, sillä hän on aina vastaus, kun kysytään joltain jotain jostain elokuvista. Mutta Michael Caine on aivan lemppareita ja pidän miten paljon hän sopii Nolanin elokuviin. 

• Julia Roberts & Garry Marshall

- Henkilökohtainen suosikkini. Heissä on vain jotain kemiaa, mikä saa heistä toisistaan parhaimman irti.

• Steven Soderbergh & Albert Finney, Catherine Zeta-Jones, Channing Tatum

- Tuntuu, että toistan näissä Movie Monday-vastauksissa aina itseäni ja Soderberghistä olen ainakin puhunut miljoonaan otteeseen, mutta menkööt. Hän on hyvä. Ja valitsee hyvät näyttelijät elokuviinsa.

•  Jessica Chastain & John Madden

- Tämä extravalinta, sillä en ole nähnyt vielä Miss Sloanea, mutta toivottavasti he työskentelvät vielä uudelleen ja uudelleen - mikäli The Debt oli minkäänlaista osviittaa. Mukaan kun vielä ymppää Helen Mirrenin, niin avot!

Mitä ovat teidän suosikkinäyttelijät ja - ohjaajat, jotka työskentelevät usein yhdessä?

...=)

Doctor Strange (Doctor Strange)

Aöh.

Eih...

Tämä lähentyi nyt jo Avatar: The Last Airbender -tasoa huonoudessaan. Se jäi kesken, mutta Doctor Strangen sentään katsoi loppuun. Mutta olipa huono. En ajatellut, että Marvel saisi tehtyä näin huonon leffan. Kauhulla jo jännitän, miten tämän Doctor Strangen saa yhdistettyä muuhun Marvel universumiin. Tässä meinaan ammuttiin yli ihan kybällä.

Benedict Cumberbatch on Tri Outo, joka Manhattanin huippukirurgi. Yhtenä iltana lähdettyään New Yorkista nopsasti Sveitsin alpistoon ilta-ajelulle autollaan, kaatuukin hän vahingossa vuoristotieltä alas ja käteen tulee pipi. Ja voi nyyh - sinne meni kirurgin palkka ja työsuhde-edut. Sitten kun länsimainen lääketiede ei pysty pipiä puhaltamaan poies, liittyy Tri Outo Nepalilaiseen kulttiin. Juotuaan huumeteetä, alkaa hän hallusinoimaan näkyjä ja kuvittelee pystyvänsä yliluonnollisiin kykyihin. Tai jotain sinne päin.

Ei siis, tämä oli jotain sanoinkuvaamattoman surkuhupaisaa katseltavaa. En ymmärrä, miten tämä sai erikoistehosteista Oscar-ehdokkuuden, kun minäkin olisi Paintilla pystynyt parempaan. Siltä tämä ainakin tuntui ja näytti, kun milloin missäkin liilassa tunnelissa aika-avaruuden tuolla puolen liidettiin. Olen nimittäin aina kunnioittanut Marvelin supersankarileffoissa sitä, että vaikka jotain Thoria onkin heitetty kehiin, niin siinä on aina ollut Robert Downey Jr. ironisesti kommentoimassa jonkun Lokin sarvien korniutta. Sinänsä Doctor Strange voisikin hyötyä Avengerseihin yhdistämisestä.

Mads Mikkelsen oli roolissaan jopa liian hyvä. Harmi, että hän on joutunut alistumaan tuollaiseen silmämeikkirooliin (oikeasti - kenen idea oli se maskeeraus!?). Benedict Cumberbatch ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Hänen näyttelemisensä on liian yksiviivaista. Nytkin hänen hahmonsa jäi aika ontoksi. Mutta todellinen inhokkini on Chiwetel Ejiofor. Hänen ylinäyttelemisensä on aivan järkyttävää seurattavaa. Tuskin hän pystyy vetämään roolia, jossa hän ei hemaa ja vedä pultteja ja vedä tyypillistä huuto-showtaan. Rachel McAdamsista ja hänen roolistaan pidin - ainoa annos realistisuutta elokuvassa. Tilda Swinton oli pelottava.

Pahin ongelma tälläisissä taikajutskeleissa on se, että kun urakalla käytetään aikaa kaikkien luonnonalaisuuksien kumoamiseen, yht'äkkiä niitä pitäisikin noudattaa. On tavallaan tyhmää tuoda logiikaa epälogiikan keskelle, mutta mitenkäs rakennat elokuvan, jossa ei ole logiikkaa? Siksi päähenkilöllä pitää olla esteitä. Mutta jos päähenkilö osaa tyyliin muovata maailman haluamanlaisekseen, niin se on aika epäuskottavaa, että joku haarniska häntä pidättelisi. Tai muutenkaan en ymmärrä, miksi pitää käyttää niin paljon aikaa käsiryysyssä tappelemiseen, kun voisi vain taivuttaa koko kaupungin murenemaan toisen päälle...

Mielikuvitusta tässä on käytetty. Sitä vaan ei ole mietitty, että kuinka paljon katsoja saa tälläisestä utopistisesta menosta irti. Kunnioitan yritystä lähteä johonkin kunnianhimoisempaan ja hakea tematiikkaa maailmankaikkeudesta, mutta että yrittää luoda siihen jotkut omat säännöt on ihan tuhoon tuomittu yritys. Ajoittain meininki oli nimittäin kerta kaikkisen lapsellista.

Pyh.

...=)

Daddy's Home (Daddy's Home)

Brad Whitaker (Will Ferrell) on kahden lapsen isäpuoli. Hän on naimisissa Saran (Linda Cardellini) kanssa, jonka ex-mies Dusty (Mark Wahlberg) saapuu takaisin kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen. Brad joutuu kilpailemaan lasten huomiosta ja miehisyydestä Dustyn kanssa.

Sanon tämän varmaan jokaisesas Mark Wahlberg-arvostelussani, mutta pidän hänestä. Hän on mielestäni todella hyvä miespääosanesittäjä, sillä hän omaa karismaa ja tietää omat vahvuutensa. Tähänkin hänet on hyvin roolitettu alfamiehen rooliin, jota nyssykkä Brad (Ferrell) pitää uhkana. Lisäksi hän on hauska. Tiedän, että hän on todella hyvä draamallisissa rooleissa (The Departed), mutta hän on komedioissa ehkä vielä omimpiaan. Date Night on yksi suosikkikomedioitani ja Wahlberg on esiintynyt myös Ferrellin kanssa aikaisemmin vuoden 2010 The Other Guysissa. Daddy's Home on huomattavasti paljon parempi kylläkin, mitä edellinen kollaboraatio, vaikka ei sekään huono ollut.

Daddy's Home ei ehkä ole hauskin tai naurattavin komedia, mutta viihdyttävää katseltavaa se on. Tämä asetelma on jo itsessään niin klassisen varma, että tietää jo etukäteen, että luvassa on aikamoinen showdown. Ja kyllä se naurukin tietyissä kohdin aina välillä sentään antoi myöden. Sinänsähän tämä on tehty aika perusvarmalla Hollywood-kaavalla ja omaperäisyyttä ei ole tarvinnut paljon käyttää. Mutta jotain on sanottava silti siitä, kuinka paljon sitä viihtyy katsoessaan tälläistä rahalla tehtyä massaviihdettä. Tunnelma tässä nimittäin on hyvä ja kaikki kohtaukset ovat erittäin mukaansavieviä, että paljon ei tarvitse kelloa katsoa ja vielä elokuvan jälkeenkin toivoo, että tätä olisi lisää. Onneksi jatko-osa on jo tekeillä.

 

...=)

Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.

 ...=)

Whiskey Tango Foxtrot (Whiskey Tango Foxtrot)

Kim Baker (Tina Fey) päättää jättää tylsän uutistoimistotyönsä New Yorkissa ja lähteä ulkomaankirjeenvaihtajaksi Afganistaniin. Edessä hänellä on iso kulttuurishokki ja tottuminen sotilaallisiin operaatioihin, joita hän raportoi. Yllättäen hän joutuu selviytymään myös uutisreportaasien politikoinnista muun muassa muiden kanavien reporttereiden (Margot Robbie) kanssa.

Luulin tämän elokuvan olevan komedia. WTF kuulostaa ihan komedian nimeltä ja elokuvan traileri oli ihan hauska. Ei tällä kyllä ole mitään tekemistä komedian kanssa, vaikka muutama hauska hetki elokuvasta löytyykin. Siksipä lopputulos onkin niin suuri pettymys, sillä tämä on ihan puhdasta sotadraamaa, mutta sekaan on vain sotkettua jotain puolivillaista komediantynkää, mikä ei tee mitään muuta kuin vähättelee elokuvan draamallisia ansioita. Ainekset tässä olisi erittäin uskottavaankin kuvaukseen sotaraportoinnista.

Elokuvan loppu on surkea. Olin valmis katsomaan sormien läpi elokuvan muita virheitä, mutta sitten elokuvan lopussa seisoo sanoma tai viesti siitä, että maailmassa olisi olemassa jokin mikä on normaalia ja jotain mikä ei ole normaalia. Maailman historian surkein sanoma elokuvalla! Minusta on ihan sama löytääkö itsensä elämästä elämäänsä Afganistanissa tai maatilalla Yhdysvalloissa, mutta ilmeisesti elokuvan mielestä toinen on normaalimpaa kuin toinen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa, mutta koko elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään siihen, että katsojalle uskotellaan ja myydään sitä tarinaa, että ihminen saa itse päättää mikä on normaalia ja miten haluaa viettää elämänsä, oli se sitten vaikka Afganistanissa.

Eli toisin sanoen elokuva ei osaa päättää onko se komedia vai draama eikä se osaa päättää edes, mistä se haluaa kertoa. Lisäksi pidin elokuvan kerrontaa mahdottoman irrationaalisena. Toisin sanoen, elokuva painottaa itsensä täysin väärin. Käytämme paljon aikaa todella tylsien asioiden katsomiseen ja sitten ne asiat, joissa katsojan mielenkiinto taas herää - hoidetaan muutamassa minuutissa pois alta.

Martin Freeman on niin sanottu character actor. Eli hän sopii tietyn tyyppisiin, eksentrisiin ja epäsovinnaisiin rooleihin - kuten oli loistava muun muassa Hobitissa, mutta minusta hänestä ei monipuolista pääosanesittäjää saa. Hänellä ei ole tarpeeksi karismaa. Eikä häntä oikein usko monipuolisimmissa tai syvällisimmissä rooleissa, sillä hänet näkee aina vain sinä Hobittina. Tina Fey ei myöskään pysty oikein sulautumaan rooliinsa, vaan tekee tyypilliset maneerinsa. Christopher Abbott sen sijaan on nimi, joka kannattaa pistää korvan taakse. Tuleva Robert De Niro, ehdottomasti. Abbotthan on amerikkalainen, mutta esittää silti sujuvasti afgaanimuslimia.

Erittäin epätasainen elokuva, joka ei onnistu edes pitämään otteessaan.

 ...=)

Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Movie Monday #92 - Viimeksi näkemäsi

Mikä on viimeisin elokuva jonka katsoit? Tykkäsitkö siitä vai et, tai oletko nähnyt sen ennenkin? Suosittelisitko sitä muille?

Jo pitkään olen jokaisen elokuvan nähtyäni kirjannut sen myös tänne blogiin ja siksi kai tätä blogia ylläpidänkin, että saisin pidettyä paremmin muistissa kaikkia näkemiäni leffoja. Tosiasia vain on se, että jos ei leffasta heti niitä ajatuksia pistä ylös, niin ennemmin tai myöhemmin se unohtuu mielestä. Sinänsä siis tälläiseen haasteeseen vastaaminen on toisarvoista minulle, sillä kaikki näkemäni elokuvat viime vuosien ajalta löytyy kirjoitushistoriastani.

Voisinkin vastata tähän kysymykseen viimeisimmällä elokuvalla, jonka olen ostanut. Lopetin oikeastaan DVD-leffojen ostaamisen sekunnilleen silloin kuin suoratoistopalvelut oikeasti alkoivat pyörimään kunnolla ja Netflix sai valikoimansa tarpeeksi laajaksi ja tietenkin siis silloin, kun Netflix-tilauksen aloitin. Mutta pari kuukautta sitten koin, että minun oli vain pakko ostaa omaksi kopio Spotlight-nimisestä elokuvasta paikallisesta Prismasta. Se voitti viime vuonna parhaan elokuvan Oscarin ja siksi odottelin sitä Netflixiin, mutta syystä tai toisesta sitä ei sinne katsottu varmaan tarpeeksi arvoiseksi leffaksi, joten päätin äänestää penneilläni ja tukea leffaa ihan fyysisellä kopiolla. Outoa on kuitenkin se, että samanvuotinen The Big Short -leffa Netflixistä löytyy, eikä se mitään parhaan elokuvan Oscaria voittanut. Haluaisin kyllä haastatella ihmistä, joka päättää Suomen Netflixin sisällöstä. Joka tapauksessa, Spotlight oli elokuva, joka oli vain pakko nähdä uudelleen ja vielä selkeämmin saada kuva, kuinka törkeän hyvin se on tehty. Ja nyt se löytyy hääppöisestä DVD-kokoelmastani.

...=)