Arvostelu: Prisoners

Mieltä kummittelevat kauheudet ajavat hyvätkin miehet epätoivoisiin tekoihin - tarkastelussa Denis Villeneuven "Prisoners".

Kesä. Satunnaiset pilvenhattarat tuntuvat eksyneiltä muuten kirkkaalla taivaalla. Jossain kaukana heinäsirkka inspiroituu päivän kauneudesta niin paljon, että alkaa säveltää viulullaan uransa magnum opusta. Hetken seesteisyyden rikkoo ilman halki kiirehtivä punainen ilmapallo. Hämmennyt. Mistä ilmapallo on tullut? Kenen lapselta se on karannut? Punaisen ilmapallon kadottua taivaansineen, sen vanassa seuraa saippuakuplien parvi. Auringonvalo aloittaa niiden kanssa kiihkeän tangon, ja valo heijastuu niiden pinnasta kaikissa mahdollisissa väreissä.

Lapset, samalla lailla kuin taivaalle karanneet asiat, mielletään usein vapaiksi. Lapset ovat vapaita omassa viattomuudessaan. Heitä ei kosketa paineet, velvollisuudet, itsenäisyyden tai yksinäisyyden taakat. He ovat enemmän kohteita, kuin aktiivisia tekijöitä. Heistä pidetään huolta. Heitä kasvatetaan. Heistä päästetään irti. Ja kuten taivaalla lentelevät saippuakuplat, myös lasten todellisuus on vaarassa puhjeta. Mutta ennen kuin niin tapahtuu, ovat lapset poikkeuksellisen kauniita. Maagisia olentoja, melkein pyhiä, joiden pelkkä olemassaolo muistuttaa toivosta - hyvyydestä.

Keller Doverin (Hugh Jackman) tytär katoaa tuiki tavallisessa omakotitalolähiössä. Tapaus annetaan Etsivä Lokin (Jake Gyllenhaal) tehtävälistalle. Doverin vaimon (Maria Bello) kriisiselviytymiskeinoihin kuuluu totaalinen romahtaminen, mutta Doverin itsensä tapa käsitellä tapahtunutta on ottaa asiat omiin käsiinsä.

Lapselle aiheutuva kärsimys on rankista aiheista ehkä rankimpia. Koska lapsista huolehtiminen on koodattu ihmisen DNA:han, herättää lapsen kärsimys ihmisessä kuin ihmisessä poikkeuksellisen suurta kipua. Elokuvantekijälle tällainen aihe on sekä siunaus että kirous. Jos sitä käsittelee oikein, voi lopputuloksena olla jotain todella voimallista. Mutta koska aihe on niin raju, pitää sitä käsitellä varoen. Ja liian usein liian varomattomat kädet ovat liian varomattomasti aiheeseen tarttuneetkin. Elokuvateatterin pimeydessä vähänkin aikaa viettänyt tietää kyllä, että lapset ovat aiheena elokuvantekijöille kestosuosikki. Viime vuosina olemme erityisesti nähneet kuvauksia isän ja tyttäreän suhteesta. Usein näissä kuvauksissa isän rooli on suojella viatonta tytärtään pahalta. Prisoners eittämättä liittyy näiden teosten joukkoon ja hienosti sen tekeekin. Mutta sen lisäksi Prisoners tuntuu vievän aiheen käsittelyn astetta pidemmälle.

Tässä kysymykseksi nousee nimittäin myös se, että mistä se pahuus, jolta tytärtä niin suojellaan, lopulta löytyykään? Jostain tuolta - pahasta maailmasta? Ulkoisesta uhasta? Vai ehkä kenties oman mielen sisältä? Samainen mies, jonka pitäisi olla esikuvasi, suojelijasi, kasvattajasi - voikin olla pahin tuntemasi asia maailmassa. Entä jos pahuus ilmenee erilaisin motiivein? Mitä jos pahuutta käytetään työkaluna pahan voittamiseksi?

Itse tulkitsen Prisonersin kerroksellisuudet pohjimmiltaan analyysiksi vahvuudesta. Dover kokee miehiseksi, isälliseksi velvollisuudekseen olla lepäämättä ennen kuin tyttö löytyy - keinolla millä hyvänsä. Eikä hän koe tätä velvollisuutta pelkästään itse. Myös Doverin vaimo painostaa miestään olemaan mies, ja löytämään tyttärensä.

Tämä on mielenkiintoinen asetelma jo itsessään. Mutta sitten löydämme sivuosasta myös herra Jake Gyllenhaalin. Etsivä Lokin ei tarvitse todistaa vahvuuttaan samassa mielessä, mitä Doverin. Doverilla ei ole oikeutta tehdä paljoakaan tyttärensä löytämiseksi. Hänellä ei ole poliisin virkaa. Resursseja. Voimavaroja. Lupaa. Lokilla on. Molemmat miehet kokevat suurta painetta tytön löytämiseksi. Mutta Gyllenhaalin paine on ammatillinen ylpeys. Jackmanin paine on miehinen ylpeys.

Kuten kunnon taiteen luonteeseen kuuluu, ei Prisonersin tulkinta kuitenkaan ole näin yksiselvää. Tässä avainasemaan nousee erityisesti Jake Gyllenhaalin näyttelijätyö. Omasta mielestäni yksi sukupolvensa parhaita näyttelijöitä, Gyllenhaal ei tyydy tulkitsemaan poliisihahmoaan vain jonain sivussakulkijana, vaan pakottaa monitahoisella roolityöllään katsojan huomion kiinnittymään itseensä. Ja tapa, jolla hän sen tekee, on sanoinkuvaamattoman hyytävää.

Gyllenhaal ikään kuin yrittää aktiivisesti torjua katsojan kaikki yritykset saada otetta hahmosta. Hän tekee outoja pakkoliikkeitä kasvoillaan ja vetää katsekontaktinsa pois keskustelukumppaninsa silmistä. Kuin hän itsekin kaihtaisi omaa valtaansa ja vahvuuttaan. Kuin hän ei haluaisi hyvesginaloida itseään minään hyvyyden portinvaltijana. Eli siis täysin Jackmanin hahmon vastakohta.

Lokia motivoi toisenlaiset tekijät. Ja tässä kohtaa tulkintatapoja löytynee monia. Itse luen hahmoa lähinnä sen perusteella, että yhteyksiä voitaneen vetää lapsen kidnappaukseen ja Gyllenhaalin hahmon taustan tahalliseen hämärryttämiseen elokuvassa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan viivanvetelijä, että osaa jo piirtää viivottimen kanssa viivan lapsienhyväksikäytöstä lapsienhyväksikäyttöön. Gyllenhaalin tulkinnasta pystyy vetämään siis johtopäätöksiä, että hänen lapsuuteensa olisi liittynyt jonkinlaista aikuisten tuottamaa pahaa. Tästä puhuu myös se, että Loki pullottaa selvästi hyvin paljon tunteitaan sisälleen. Jossain kohtauksissa tunteet purkautuvatkin turhautumisen ja raivon muodossa, mikä tosiaan viestii siitä että ihan terve ei ole Lokinkaan suhtautuminen omiin tunteisiinsa tämän kyseisen tapauksen kohdalla. Kuin tapauksessa olisi jotain todella henkilökohtaista ja siksi turhautuminen tapaukseen on hyvin voimakasta.

Ja vaikka parhaani mukaan yritän tässä avata omia tulkintojani Etsivä Lokista, niin silti minulle jää miljoonia ja taas miljoonia kysymyksiä. Miksi hahmo ylipäänsä suhtautuu niin omistautuneesti työllensä? Ja miksi hän pelkää käärmeitä? Miksi mies on niin yksinäinen? Liittyykö kiinalaiseen horoskooppiin syvempääkin pohdintaa? Mikä on hänen suhteensa arvoituksiin ja miksi hän on niihin niin fiksoitunut? Tai symboleihin?

Tämä on osaltaan, miksi rakastuin Gyllenhaalin tulkintaan ja elokuvaan itseensäkin. Mitään ei alleviivata. Kaikki merkitykset oikeastaan on löydettävissä vain sanojen väleistä, tauoista, sanomattomista asioista, hiljaisuuksista.

Taide on mielestäni aina avointa katsojalle. Sanan jokaisessa merkityksessä. Ja sitä tämäkin elokuva todella on; taidetta. Denis Villeneuve vakuuttaa elokuva elokuvan jälkeen lahjakkuuttaan ja kirjoittaa itsensä ainakin minun kirjoissani aikamme lahjakkaimpien visionäärien joukkoon. Johan Johanssonin sävellystä kuuntelee - uran jäätyä säälittävän lyhyeksi - vielä entistä suuremman ihailulla ja kaiholla. Roger A. Deakinsin kamera pitää huomion lakastuneissa lehdissä ja synkänharmaan syyssään värjäämän nukkumalähiön rumimmissa yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan, 153 minuuttia pitkä elokuva on ainakin vastaavan verran liian lyhyt. Näin hienoa elokuvantekemistä jäisi mielellään ihastelemaan pidemmäksikin aikaa, ja siihen melkein kuin tarrautuu henkensä edestä kiinni. Kuka tietää koska seuraavaksi saa ihastella tällaista laatua.

Elokuvan loppu on myös yhtä monitulkintainen kuin elokuva itsessään muutoinkin. Elokuvan alussa päähenkilömme Dover esitellään hahmona, joka ei osaa olla vapaa. Hän on valpas, varuillaan, varautunut. Kellarissaa hän säilyttää kokonaista arsenaalia pahojen aikojen varalle, säilöen sinne ruokaa ja selviytymistarvikkeita pahimman varalle. Ja kun pahin sitten oikeasti tapahtuukin, Dover uppoaa epätoivoon. Vapauden varjot saivat hänestä kiinni, vaikka hän oli omistanut koko elämänsä niistä poispäin juoksemiseen. Taas, katsojan oman tulkinnan varassa on päätellä mikä johtuu mistäkin. Halutaanko elokuvassa viestiä, että vapaus on vain hyväksyttävä, hyvine ja huonoine puolineen? Että sillä on aina seurauksensa? Että jos ei osaa ottaa vapautta itselleen sellaisena kuin sen saa, ei sitä ansaitse? Pitääkö vapaus ansaita?

Tulkinnan voi vetää myös hyvyyden ja pahuuden tematiikkaan. Muistutus siitä, että meissä jokaisessa on pahuutta. Ja kykenemme pahoihin tekoihin. Ja että tekojen motiivit eivät välttämättä oikeuta pahoja tekoja. Tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Itse pidän ehkä tulkinnasta vahvuudesta eniten. Elokuvan alussa Jackmanin hahmo on vahvuuden ruumillistuma. Ja elokuvan lopussa asetelma käännetäänkin toisinpäin. Liittyykö siinä suhteessa myös vahvuuden tematiikka vapauteen. Olemmeko koskaan todella vapaita, sillä mielessämme olemme vangittuina omiin velvollisuuksiimme, pelkoihimme, menneisyyteemme ja tulevaisuuden uhkakuviimme.

Arvostelu: Elysium

Kommentteja leffaseuraltani:


"Onko toi Matt Damon? En yhtään tunnistanut ilman hiuksia!"

"Jodie Fosterilla on kivat hiukset!"

"Miksi se puhuu tolla lailla?"

"Äh, en mä tykkää tällaisista leffoista... käsivarakamera..."

"[Wagner Moura] on huono"

"Miksi ne ton toisen kuolleen henkilön sai herätettyä henkiin, mutta toista eivät edes yrittäneet?"

...=)

Arvostelu: Palo Alto

Kun minä olin teini-ikäinen, minua vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset sanoivat minulle aina, että me kaikki saadaan vain yksi elämä. En koskaan ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Sen oli kaiketi tarkoitus olla yksi näistä viisaista elämänohjeista, joita pystyy vuosien tuomalla viisaudella ojentamaan sukupolvelta toiselle niin imelän kliseisesti kuin vain passéita pystyy diilaamaan. Se kuitenkin tuntuu pitävän sisällään olettamuksen, että meillä on vain yksi tilaisuus, yksi mahdollisuus tehdä asiat oikein. Koska meillä on vain yksi elämä, kannattaa se elää täysillä ja niin edespäin. Mutta päätellen siitä virheiden määrästä, mitä meistä jokainen tekee päivittäin, uskaltaisin väittää, että jokainen meistä on haaskannut mahdollisuutensa jo moneen kertaan. Siitä yhdestä elämästä on kulunut jo monta vuotta, etkä ole ottanut siitä kaikkea irti.

Gia Coppolan esikoisohjauksessa on muutamakin kohtaus, jossa opinto-ohjaajat tai sosiaalityöntekijät tenttaavat nuoria lukiolaisia tulevaisuuden suunnitelmistaan. Heidän suunsa suorastaan vaahtoa kaikesta siitä saarnan määrästä, mitä pääsevät nuorten niskoille sysäämään. He kehottavat nuoria ottamaan tulevaisuutensa vakavasti, kehottavat keskittymään elämässään ja ottamaan kaiken irti mahdollisuuksistaan. Ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa, ainakin itse näen, että tälläinen kohtaus kuvataan kuin halveksuen näitä elämänkyllästämiä aikuisia, moraalin portinvartijoita. Heidän elämänkokemuksensa kuvataan kyynisyytenä, tylsyytenä ja onttoutena. Sanat kaikuvat jossain taustalla, kun huomio pidetään nuoren silmissä - kuinka turhautuneita he ovat kuulemaan samat litaniat aina samoilta ihmisiltä. Ja katsojakin ymmärtää täysin kuinka tyhjiä tälläiset ohjeet elämään ovat. Elämässä ei ole ohjeita ja niitä noudattamalla löytää itsensä vain köyden lyhyemmästä päästä.

Elämä sen sijaan viettää aikaa nuorten kotibileissä. Se viihtyy skeittirampilla ilta myöhään asti. Se hengaa automatkalla nuorten kanssa moottoritiellä, jota pitkin viilettäessä tuntuu kuin vapaus pyörisi sormen päiden ympärillä. Se muodostuu muistoista - kivuliaista ja elämäntäyteisistä. Se muodostuu kokemuksista, jotka päätyvät määrittämään ihmisen. Ja Gia Coppolan kamera vangitsee tälläisen elämän niin tunnelmallisesti, että elokuvaan ei voi kuin rakastua.

Kahta nuorta rakastavaista esittää Jack Kilmer ja Emma Roberts. Erityisesti Kilmer on jollain enigmaattisella tavalla todella raikas uusi läsnäolo valkokankaalla. Ja hän osaa näytellä. Yksi harvoista roolisuorituksista, joka on saanut allekirjoittaneen silmäkulmat vuotamaan suolaista vettä - kun hän kertoo Robertsin roolihahmolle rakastavansa tätä - se, miten Kilmer tuntuu kuin nappaavan tunnetilan kiinni ilmasta ja pitävän sitä syvällä sylissään... kaunista.

Tavallaan on harmi ja tavallaan mahtavin onni, että Gia Coppola ei ole ohjannut sittemmin. Häneltä ikään kuin janoaisi lisää, mutta samalla tietää, että parhaimmat ohjaajat tarvitsevat aikaa latautua projektien välissä. Jos ohjaaja lähtee liukuhihnatuotantoon, niin jälki yleensä kärsii. Siksi odotan vaikka ajan loppuun asti, että Coppola palaa ohjaajan penkkiin. Tämä on nimittäin yksi vahvimmista ensimmäisistä julistuksista esikoisohjaajalta. Hän kaivertaa niin vahvan tunnelmallisuuden elokuvaansa, että siitä ei haluaisi päästä irti.

Vaikka elokuvan äänimaailma koostuu vahvasti ambienttisestä musiikista, mikä on omiaan luomaan hypnoottisen tunnelman, silti väittäisin vahvasti, että tämä on elokuva hiljaisuudesta. En osaa selittää miksi, mutta koen elokuvan äärettömän elokuvallisena ja samaan aikaan hätkähdyttävän aitona. Rakastuin siihen, miten elokuva ei ole kiinnostunut siitä, miten pystyy taivuttamaan ja rieputtamaan hahmojaan mahdollisimman paljon - kuten elokuvissa yleensä näemme. Tämä näyttäytyy muun muassa siten, että tilanteet katoavat jonnekin myötähäpeän tunteen tuolle puolen tai hahmot joutuvat löytämään itsensä, jotta ylittävät tielleen asetetut esteet. Tässä puolestaan romutetaan tälläiset pölyiset elokuvanteon konventiot. Kiinnostuneimpia ollaan siitä, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Miten hahmot määrittävät itse itsensä. Miten syvälle hahmon psykologiaan pystytään sukeltamaan mahdollisimman yksinkertaisesti. Samaan aikaan haluan kumartaa Occamin partaveitsen periaatteelle ja samalla haluan tentata lisää elokuvantekijältä - miksi hahmot ovat sellaisia kuin he ovat? Heidän aitous tekee heistä mahdottoman mielenkiintoisia.

Eniten elokuva kuitenkin vakuuttaa siksi, että ohjaaja on loputtoman syvällinen. Hän välittää aidosti hahmoistaan ja hän on itsekin kiinnostunut elokuvasta, tapahtumista ja hahmoistaan. Se palo välittyy jokaisesta sekunnista elokuvaa. Ja rakastan sitä, miten se tuntuu kuin määrittävän uuden ajan sukupolvea. Kuinka nuoret eivät ole kiinnostuneita omasta potentiaalista, kuten heidän ei tulisikaan olla. Hekin voivat vain elää ja olla olemassa. Hengittää öistä ilmaa ja tuntea olevansa elossa. Heillä ei ole muuta velvollisuutta, kuten ei ole kenelläkään muullakaan.

...=)

It Felt Like Love (It Felt Like Love)

Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.

Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.

Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.

 

Useat kohtaukset saattavat kulua täysin seuraten päähenkilön niskaa tai hahmojen käsiä, kun ne etsivät paikkaansa toisen keholla. Tai seuraten tuulessa keinuvia kaisloja. Myös erittäin vahvat visuaaliset tehokeinot kuten hidastukset tai sumeinen, väärin tarkennettu kuva kuuluvat ohjaajan työkalupakkiin. Tätä kaikkea hän käyttää hahmottamaan maailman, jossa hänen tarinansa tapahtuu. Se on maailma, joka on syvästi henkilökohtainen. Se on nuoren, aikuiseksi kasvavan, tytön kokemus maailmasta. Hänelle ei merkitse niinkään satunnaiset keskustelut. Hän ei ole kiinnostunut istumaan alas ja analysoimaan jokaisen tapahtuman jokaista puolta. Hän on kiinnostunut itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Hän vertailee itseään muihin ja haluaa hyväksyntää vertaisiltaan. Hän kamppailee itsensä kanssa. Hänen maailmansa on epätarkka. Hän ei keskity oleellisiin asioihin vaan jää kiehtoutuneena katsomaan kun ystävänsä suutelee poikaystävää tai levittää aurinkorasvaa tämän keholle. Hänelle jokainen hetki on täynnä painetta, odotusta ja jännitystä. Ja tämän kokemuksen katsoja saa vain seuraamalla kuvaa - käsikirjoituksessa sitä ei tarvitse edes ääneen todeta.

 

Harvoin olen kohdannut yhtä sielukasta elokuvaa - elokuvaa, jossa visuaalinen kerronta nivoutuu yhteen narratiivisen arkin kanssa, koskettavaksi teokseksi joka jokaisella solullaan henkii puhdasta taiteen tekemistä. Nämä ovat niitä elokuvahelmiä, jotka saavat uudellen rakastumaan elokuvataiteeseen ja julistavat gospelia sen mahdollisuuksista - mahdollisuuksia, joita ei ole ennen hyödynnetty. Sanovat, että kaikki hyvät tarinat ovat jo tehty elokuviksi. He eivät tiedä, mitä sanovat. Ja tämä elokuva on malliesimerkki mitä tapahtuu, kun laajennamme näkökulmiamme. Annamme äänen uusille elokuvantekijöille, joilla on jotain erilaista sanottavaa.

Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.

Empire State (Empire State)

Se tunne kun elokuvasta ei ole muuta sanottavaa kuin "meh". Liam Hemsworth on tyhmä 70-lukulainen pojankloppi, joka päättää vielä tyhmemmän kaverinsa kanssa ryöstää vähän rahaa. Dwayne Johnson on vastuullinen poliisi ja ympärillä pyörii myös tuttuun tapaan 70-luvun huume- ja mafiapomot kaikki kyttäämässä omia osuuksiaan potista.

...=)

Diana (Diana)

Elokuva on huono. Varmaan kahta kertaa kamalampaa Lady Dianasta välittäneille, nähdä hänet kuvattuna tälläisena kiimaisena minkkinä, joka määrittää elämänsä vain miesten kautta. Elokuvan lukuisat turhat kohtaukset saavat katsojaa raapimaan päätä, että mikäköhän tarkoitus tälläkin oli. Muutenkin elokuvan arkki hakee merkitystään. Miksi meille haluttiin näyttää Dianan kaksi viimeistä elinvuotta, kun mitään näennäisesti tärkeää ei juuri tapahtunut...? Ymmärrän, että tässä haluttiin kuvata Diana onnellisena, hänen suhteensa pakistanilaiseen kirurgiin kautta, mutta kuvaus tästä jää erittäin tyngäksi. On vaikea samaistua tämän pariskunnan ongelmiin kun ne tuntuvat niin heppoisilta, etenkin kuvattuna palatsi- ja huvijahtielämän rinnalla.

Naomi Watts esittää Englannin kuninkaallisten suosituinta prinsessaa, Dianaa, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ympäri maailmaa. Häntä siteerattiin maailman kuuluisimmaksi naiseksi. Hänen karismastaan on puhuttu paljon. Tämä elokuva valottaa hieman sitä taakkaa, mikä häntä seurasi jatkuvien salamavalojen välkkeessä. Valitettavasti elokuva tyytyy vain riipaisemaan tätä aihetta pinnalta. Tärkeämpänä pidetään kiiltokuvamaista otetta Dianan luksuselämään ja tämän elämän miehiin. Diana määritellään lopulta juuri sellaisena, jota vastaan hän yritti taistella.

Naomi Watts ei ole huono näyttelijä. Sen näkee jopa tästä roolisuorituksestaan. Käsikirjoitushan on ihan kamala. Watts joutuu todella taistelemaan saadakseen jotain eloa aivan kamaliin reploihin kuten "I am a princess and I get what I want" - siinä kuitenkaan onnistumatta. En syytä Wattsia millään lailla. Hänen karismansa tekee tästä naisesta jotenkin siedettävän, vaikka se on vaikeaa. Hänet laitetaan juoksemaan kuin mikäkin hempukka pitkin Lontoon katuja jonkun yhden äijän reppanan takia tai flirttailemaan kuin kolumbialainen katuhuora.


Vielä järkyttävämmin epäonnistuu Naveen Andrews. Hän on ilmeisesti siinä luulossa, että pitämällä hänen kasvonsa peruslukemilla kohtauksesta toiseen, katsoja jotenkin pystyisi maagisesti lukemaan hänen ajatuksensa. On kuin hän ei välittäisi mistään mitään. Kammottavan tylsää näyttelemisessä niinkin tärkeässä roolissa, jossa hänen täytyisi saada katsojan sympatiat puolelleen, jotta Dianan säälittävästä rakkauden sokeasta huohotuksesta tämän miehen perään saisi edes jotan tolkkua.

Ikonin kuvaaminen on varmasti rankkaa. Minä en edes erityisemmin välitä Lady Dianasta tai hänen elämästään. Tämän elokuvan ansiosta ei hän ainakaan uusia faneja liiemmin saa. Koko elokuva on hirveän hätäisesti kuvattu ja monet asiat jäävät täysin ilman asiayhteyttä. Meille ei selitetä puoliakaan elokuvan hahmoista eikä miksi Diana elokuvan lopussa päätyy soittelemaan itse paparazzeille, kun koko elokuvan alun käyttää niiden pakoon juoksemiseen. On myös säälittävää, että hänet kuvataan kuin minä tahansa elokuvan naisarkkityyppinä, joka määritellään vain mieheen lääpällään olevana, rationaalisia päätöksiä tekemään kykenemättömänä hempukkana, uhrina.

...=)

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.

Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.

...=)

Life Itself (Life Itself)

Yksi 2016 elokuvahaasteen ongelmallisimmista kohdista osoittautui olemaan unelma-ammatti. Nimenomaan keksiä elokuva, joka kertoisi henkilöstä, joka olisi unelma-ammatissani. Ensiksi oli hirveän vaikea hahmottaa mikä on oikeasti se unelma-ammatti. Itse haluaisin olla monia asioita. Haluaisin olla suurlähettiläs tai diplomaatti, jolla olisi vaikutusvaltaa maailman ongelmien ratkaisemiseen. Haluaisin olla kirjailija, jolla olisi mahdollisuus tavoittaa suuren yleisön omalle viestilleen. Haluaisin olla ohjaaja, ehdottomasti.

Mutta vaikka kuinka haluaisinkin ajatella haasteen romanttisena, kaiken sallivana hypoteettisena skenaariona, totuus on varsin toisenlainen. Suurlähettiläällä on vähän liikaa velvollisuuksia omaan vapaaseen ja itsenäiseen elämäntyyliini sopimattomasti. Kirjailijan työ on yksinäistä ja todellisuudessa erittäin kaukana siitä idyllisestä kuvasta, jonka J.K. Rowlingit ja Dan Brownit ovat meille maalanneet. Ohjaajaksi on luultavasti ihan törkeän vaikea päästä, puhumattakaan sitä, että jos elokuvasi epäonnistuu, mitäs sitten teet? Tulin siihen lopputulokseen, että unelma-ammattini onkin toimistotyöntekijä. Säännölliset työajat, oma toimisto, mukavat työkaverit, sisätyö, jossa ei tarvitse myydä mitään, jotta saa leivän pöytään. Ehkä se ei ole kaikkein sankarillisin tai vaativin ammatti, mutta minä olen ylpeä omasta uravalinnastani. Se sopii minulle ja minä herään joka päivä innoissani mennäkseni töihin. Enkä välttämättä tiedä, miksi minun pitäisi haaveilla jostain suuresta, vaarallisesta, vaikutusvaltaisesta ammatista, jos minun unelmani on oikeasti olla töissä toimistossa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta so what... Elämässä kuuluu tehdä sitä, mistä tykkää, oli se sitten toimistotyö tai astronautti... tai elokuvakriitikko.

Päätinkin, että on helpompi löytää elokuva "kakkosammatistani", eli elokuvakriitikon uljaasta urasta. En tiedä haluaisinko oikeasti olla elokuvakriitikko, tehdäänpä se nyt selväksi. Toki, Roger Ebertin kaltainen ura olisi varmasti ihan kiva, mutta taas: totuus on varsin karumpi. Ja siinä kohtaa minä heilautan kättäni Suomen elokuvakritiikin tason freelance-rupusille ja pitäydyn omassa päivätyössäni. Mutta elokuvataiteesta silti nautin, ellei vielä ole tullut selväksi.

Dokumentti siis kertoo kuuluisasta elokuvakriitikosta Roger Ebertistä. Ebert oli itse asiassa se henkilö, jonka blogia luin oman blogin perustamisen aikoihin ja alkuaikojen arvosteluissani on nähtävissä selvä, säälittävä pyrkimys Ebertin tekstien mittoihin. Ja nyt puhun konkreettisista mitoista. Luoja tietää, miksi se oli minulle niin tärkeää aluksi saada teksteistä tietyn mittaisia, mutta näin valitettavasti pyrin tekemään ja tuloksena on järkyttävän venytetyt, jaarittelevat tekstit, jotka eivät lopulta sano mistään mitään. Joten kiitti vaan, Ebert.

Ebert ja vaimonsa Chaz

Vakavasti ottaen, en tiedä onko Ebert välttämättä edes paras elokuvakriitikko, mutta arvostan hänen omistautumista jokaiselle elokuvalle ja arvostelulle samoissa määrin. Kuitenkin haluan korostaa, että mielestäni Ebertin arvosteluissakin on virheensä. Hänen kuuluisasta "two thumbs up"-arvostelupisteiköstä voidaan tietenkin kiistellä. Mutta se mikä Ebertin teksteissä aiheuttaa pettymyksen, toistuu myös dokumentissa. Joitakin elokuvia esitellään ja niiden rinnalla Ebertin mietteitä elokuvasta. Ja meille uskotellaan, että näitä pitäisi pitää hyvinä mietteinä. Kuin hän sanoisi jotain todella älykästä. Todellisuudessa hän vain toistaa sitä, mikä jo itse elokuvassa tulee ilmi. Ja tämä on jotain mistä olen itse pyrkinyt pysymään erossa elokuvia arvostellessa. Että en sortuisi pelkästään elokuvan kuvailemiseen ja juonen avaamiseen. Vaan sanoisin oman painavan sanani siitä, missä elokuva onnistuu ja eritoten miten ja miksi. En voi olla ajattelematta, että Ebert on suuri, vain koska hänen sanotaan olevan suuri. Kun joku nousee sellaiseen populistiseen asemaan kuin Ebert, ilmiö alkaa vahvistaa itseään, kun jonkun sanotaan olevan hyvä, hänen uskotaan olevan hyvä.

Dokumentti on korkeintaan keskinkertainen. Ebert ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo. Asiaa ei auta se, että hän puhuu robottiäänen kautta, mikä tekee hänen puheestaan tylsää kuunneltavaa. Dokumentti on itse asiassa siinä kohtaa tarkka, että toteaa Ebertin olleen mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän ei ole niin vallankumouksellinen. Hän sattui saamaan tilapäisen työn Chicago Sun-Times-lehdessä elokuvakriitikkona, mutta surkuhupaista onkin, että dokumenttikin korostaa, että elokuvia olisi käytännössä voinut arvostella kuka tahansa. Mikä Ebertin nosti maailmanmaineeseen oli tv-ohjelma Siskel & Ebert: At the Movies, jossa hän arvosteli elokuvia kriitikko Gene Siskelin kanssa. Ja tässä kohtaa nostan esiin "two thumbs up"-kortin. Se ei ole hyvä kortti. Mutta valtavirta tykkää ja onton miehen legenda on syntynyt.

Kuka sitten on mielestäni hyvä kriitikko? Scott Foundas. Olin suuttunut pidemmän aikaa, kun hän lopetti uransa ja siirtyi töihin Amazon Studioille. Levätköön molempien kriitikoiden urat rauhassa.

#elokuvahaaste2016 (16. Elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi)

...=)

Life of Crime (Life of Crime)

Oikein kiva elokuva. Se perustuu Elmore Leonardin kirjaan. Muita hänen teoksistaan tehtyjä elokuvia on muun muassa Out of Sight (1998), Get Shorty (1995), 3:10 to Yuma (1957/2007) ja Jackie Brown (1997), jossa seikkailee samat hahmot kuin tässä.

Mickey Dawson (Jennifer Aniston) on 70-luvun ikävystynyt kotirouva, jonka mies (Tim Robbins) joutuu kiristyksen kohteeksi. Kiristäjien virheeksi koituu Mickeyn käyttäminen panttivankina, sillä miehenkäppänällä onkin salarakas (Isla Fisher).

Tämä elokuva ilmestyi tosiaan jo vuonna 2013. Olin jo ennen tämän valmistumista odottanut innolla taas uutta Jennifer Aniston -elokuvaa. Jonnekin se kolme vuotta kuitenkin hupsahti ja nyt vasta sain tämän silmieni eteen. Aniston tekee tietysti taas hienon roolisuorituksen ja pakko taas mainita, että hän on liian kaunis tähän maailmaan. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun oikeasti näen, miksi John Hawkes on kerännyt valtavasti kehua taidoistaan. Hänhän on uskomaton. Tim Robbins on aina takuuvarma. Will Forten koomista ajoitusta vieläkin kyseenalaistan, vaikka ei tämä ihan niin suoranainen komedia olekaan. Isla Fisherin repertuaari on hämmästyttävän pieni - miten hänelle yhä riittää rooleja? Mos Def puolestaan omaa rentoa karismaa, jonka voisin nähdä hyödynnettävän tulevaisuudessa vielä paremmin.

Pidin paljon elokuvan omalaatuisesta tyylistä ja juonenkäänteet olivat juuri sopivan kekseliäitä, että eivät kuitenkaan ampuneet yli. Ainoastaan jäin ihmettelemään, että mihin he unohtivat oikein Anistonin ja Robbinsin hahmojen pojan?

#elokuvahaaste2016 (15. Elokuva, jonka katsomista olet harkinnut jo pitkään)

...=)

Phil Spector, syytön vai syyllinen? (Phil Spector)

Eilen kanavia selatessani sattumalta satuin huomaamaan, että Yleltä tuli tälläistä.

Tämä tv-leffa oli ehdolla kasaan Emmy-palkintoja, kuten Helen Mirrenille ja Al Pacinolle näyttelijäsuorituksista. Sen lisäksi, että pääosaan on saatu yhteen näyttelijöiden painavimmat veteraanit, on elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut amerikkalaisen kulttuurikentän legenda, David Mamet. Tämän miehen krediitit ovat loppumattomat, Pulitzer-palkintoja, Oscar- ja Tony-ehdokkuuksia, näytelmiä, elokuvia... Kaikkein parasta siksi onkin, että tämä leffa tuntuu niin teeskentelemättömältä, koruttomalta ja rytmikkäältä.

Al Pacino on legendaarinen musiikkituottaja Phil Spector, joka joutuu oikeuteen nuoren tytön murhasta. Helen Mirren on hänen puolustusasianajajansa (Jeffrey Tambor) konsultti, joka lopulta ottaa tapauksen omiin käsiinsä. Tambor on tehnyt nimeä itselleen tv-sarjassa Transparent, josta onkin napannut palkinnon jos toisenkin. Myös tässä, hän on vakuuttava.

Oikeussalidraamaahan tämä on. Valtaosa elokuvasta kuluu tapauksen valmistelussa ja Mirrenin ja Pacinon hahmojen sähköisen suhteen kuvaamisessa. Ja voi pojat, kyllä he parastaan antavatkin. He ovat täysin synkassa keskenään ja reagoivat niin kuin näyttelijöiden kuuluukin. He näyttelevät yhteen. Ei heiltä muuta kuin täydellisyyttä voikaan odottaa.

Tässä ei kyllä turhia laverrella, elokuva alkaa heti ja katsoja sysätään heti tapauksen keskelle ja tietoa tulee vähän liikaakin, mutta se pitää katsojan hereillä ja saa kinnostumaan aiheesta, että minnes tässä nyt kuljetaankaan. Mamet'n äänen kyllä kuulee elokuvan tekstissä. Sitä on paljon ja se on iskevää. Tässä päästään nyt jo draaman syvempiin kerroksiin. Eritoten siksi, että hahmot ovat kirjoitettu älykkäiksi, heidän puheensa ja heidän kielensä on hiottua, ajateltua. Tälläistä tekstiä ei nykykirjoittajilta juuri enää löydy.

Juuri yksi päivä ajattelin, kuinka kauheaa olisi olla kuuluisa. Niin paljon kuin sitä ihannoidaankin ja niin paljon kuin se ihmiselle varmasti antaisikin, en tiedä olisinko itse valmis hyppäämään ihan tuosta noin vain, kelkkaan mukaan. Jokainen virhe jonka teet, jokainen asia, jota kadut, olisi kenen tahansa luettavissa wikipedia-sivultasi. Ihmiset jotka haluaisit jättää taaksesi tietäisivät kuka sinä olet ja sinä olisi jatkuvasti heidän silmiensä alla. Erityisen hienosti tämä elokuva kuvaa aiheensa; kuuluisuuden hinnan, yksityisyyden turvan puuttumisen kauheuden ja ennakkoluulon. Tietenkin myös sen mielenkiintoisen tapauksen, jossa oikeudenmukaisuus on kyseenalaista. Pidin tästä paljon.

...=)

Fruitvale Station (Fruitvale Station)

Ryan Coogler keräsi mittaamattomasti huomiota jo ensiohjauksellaan Fruitvale Station, joka valmistui vuonna 2013. Se voitti arvostetun indie-elokuvafestivaalin Sundancen tärkeimmän palkinnon, The Grand Jury Prize, ja keräsi lukemattomasti kehuja päätähdilleen sekä käynnisti Cooglerin uran. Elokuvan ilmestymisestä on tosiaan jo kolme vuotta ja itse vasta nyt keräsin rohkeutta katsoa tämän tositapahtumiin perustuvan tragedian. Tiesin, että helppoa sen katsominen ei tulisi olemaan - oikeassa olin.

Oscar Grant oli 22-vuotias. Hänellä on pieni tytär ja hän työskenteli kovasti kääntääkseen elämänsä parempaan suuntaan, vankila-ajan jälkeen, työttömyyden ja köyhyyden oloista noustakseen. Hän kuoli poliisin luoteihin uutenavuonna 2009. 

Michael B. Jordan nousi kansainväliseen tähteyteen nimenomaan tämän roolinsa jälkeen. Oscar-ehdokkuutta, yllätys, yllätys, hän ei saanut. Ei saanut myöskään Melonie Diaz ja sitä kaikkein eniten ehkä ansainnut Octavia Spencer, joka esittää Oscar Grantin äitiä.

Coogler on riisunut elokuvan todella raa'aksi ja puhtaaksi visuaaliselta maailmaltaan, kuin myös tarinankerronnaltaan. Elokuvan pituus on vain vähäiset tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Huomio pidetään yhdessä miehessä ja hänen kohtalossaan, joka hänen kontolleen laskeutui aivan liian varhain.

Elokuva on myös marttyyrikertomus. Tavallaan tässä on vain yhden miehen päivä ja sitä seurannut yö, mutta tavallaan elokuva ulottuu todella puristavaksi yhteiskunnalliseksi saarnaksi. Coogler saa katsojan tuntemaan itsensä voimattomaksi. Tekemällä Oscarista inhimillisen sankarin, virheineen kaikkineen ja päättämällä hänen matkansa niinkin kylmän auktoriteetin rintamaan kuin poliisi, on lopputuloksena todella epätoivoinen matka. Ja mikä pahinta, tämä tapahtui oikeasti.

Selvä viesti tässä on. Mustat elämät ovat tärkeitä (myös). Mutta silti elokuvan poliiseja ei kuvata täysin epäinhimillisinä, eikä elokuvan mustia siviilejä täysin puhtoisina pulmusina - mikä on oleellista, sillä tälläiselle rasismille on tultava loppu. Jos poliisit oltaisiin tosissaan jätetty yksiulotteisiksi paholaisiksi tai jos elokuva olisi vähänkään tuominnut Oscaria rikolliseksi, jos hänet olisi jätetty vähänkin yhdentekeväksi hahmoksi, ei tarinan voima olisi astunut esiin. Avainasemassa onkin Michael B. Jordanin lämmin sekä inhimillisen aito tulkinta tästä realistisesta sankarista.

Kun painotetaan, että elokuva pohjautuu tositapahtumiin, on vaarana se, että se hyppää samantien liian rankaksi, liian synkisteleväksi, tahallaan tunteita katsojistaan repiväksi, mutta tällä kertaa elokuvan pelastaa se, mitä on Octavia Spencerin roolityö. Oman lapsensa menettäminen on kamalinta, mitä maailma päällään kantaa. Liikutuin Spencerin rohkeudesta näyttelijänä. Hän valitsee viedä hahmonsa suruun rohkeuden, voiman ja lujuuden kautta - siinä missä useimmat olisivat valinneet herkkyyden, haavoittuvuuden ja pelon. Mutta Spencer ymmärtää hyvin syvästi hahmonsa. Hän on äiti, joka suojelee poikaansa viimeiseen asti.

Hyvä elokuvasta on huomata, että Oscar Grant oli rikollinen. Hän kuoli syyttömänä, mutta on vähintäänkin mielenkiintoista pohtia elokuvan nostamia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Elokuva on vihainen. Itse olin tulkitsevani vihaa jopa koko järjestelmää vastaan, lähtien maailmanjohtajista, kulkien läpi viranomaisjoukkojen, poliisien kautta tavallisiin ihmisiin. Ihmiset kuten sinä ja minä, jotka ovat rasisteja. Ja tämän elokuvan katsottuaan todella ymmärtää yhden ihmisen vallan - valta äänestää, valta hiljaisesti hyväksyä. valta luovuttaa verta, valta puhua oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja valta tukea tälläistä taidetta, jolla on jotain sanottavaa.

#elokuvahaaste2016 (50. Elokuva, jota vuokraamon (virtuaalisen // Netflix-suositus) henkilökunta suosittelee)

...=)

Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2)

Sanomattakin lienee selvää, että katsoin tämän vain Minioneiden takia. Hauska juttu itse asiassa, katsoin ensin vuoden 2010 elokuvan Megamind, luullen, että siinä ne Minionit olisivat, mutta väärässä olin! Näitä piirroselokuvia alkaa olla jo vähän liikaa... Ei silloin kuin minä olin pieni. Silloin kulutettiin sitä yhtä Pocahontasin vhs-kasettia, kunnes se oli rikki! No, hyvä nyt, että muksuilla viihdettä...

En ole tästä sitä ensimmäistä osaa nähnyt. Tämä kakkonen nyt sattui telkkarista tulemaan ja tuon Megamind-pettymyksen jälkeen, ei enää tehnyt mieli kahlia läpi kaikkia mahdollisia teoksia. Kun tämä kakkonen käsittääkseni se kehutumpi elokuva on. Ainakin tässä on se Pharrellin biisi, "Happy". Saanko sanoa, että se oli kyllä Oscareissa yksi tasaväkisimpiä vuosia laulun kategoriassa, kun samana vuonna oli ehdolla Pharrell ja Frozenin "Let It Go"- molemmat biisit ovat sittemmin kyllä toistonsa takia kärsineet vähän inflaatiota.

Nautin suunnattomasti tästä piirretystä. Se oli tajuttoman hauska. Minionit olivat ihan parhaita ja yltiösöpöjä. Pidin myös päähahmosta, itse ilkimyksestä: Grusta (Steve Carell) sekä muista "ihmis"-hahmoista: Kristen Wiigin Lucy Wilde oli sympaattinen.

Niin, nauroin ääneen, monta kertaa. Aivan loistavat hahmot nuo Minionit ja jos joku päivä vastaan tulee, niin ehdottomasti katson heidän oman spin/off-elokuvansakin. Mutta siinäpä se. En ole liiemmin ollut mikään animaatio-fanaatikko eikä tämäkään leffa kyllä mielipidettäni muuttanut.

...=)

The Way, Way Back (The Way, Way Back)

En yleensä katso tälläisiä elokuvia. En pidä siitä, millaiseksi teini-ikäiset kuvataan aina elokuvissa. Toki uskottavasti, mutta ei lainkaan samaistuttaviksi. En usko, että edes teini-ikäisenä samaistuin teini-ikäiseksi. Lisäksi kun astutaan coming-of-age-territorioon on vaikea välttyä ennalta-arvattavuudelta sekä imelyydeltä. Elämänmakuinen on ihan hyvä sana kuvaamaan koko genreä.

Liam James on Duncan, joka perheensä kanssa joutuu kesäksi matkustamaan rannikolle, jossa kokee itsensä ulkopuoliseksi. Turvaa tuo läheinen vesipuisto. Rooleissa voi nähdä, jos pitää silmänsä auki, Toni Colletten, Sam Rockwellin, Maya Rudolphin, Amanda Peetin, Allison Janneyn, AnnaSophia Robbin sekä Steve Carellin suurimpana kusipäänä, jota olen valkokankaalla vähän aikaan nähnyt.

Koska päähenkilön puolella elokuvissa yleensä ollaan, jonkin asteinen kanssaeläminen on pakonomainen reaktio, kun katsomme hänen sanalla sanoen noloja teini-iän kohtaamisia suosittujen tyttöjen kanssa tai mulkeron isäpuolen kynsissä kitumista. En lähtökohtaisesti etsi elokuviltani tälläistä - kävi se sitten viihteestä tai draamasta - en ole ainakaan koskaan pystynyt erittelemään kumpaa. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, sillä pojan kloppi saa jonkinlaisen katharsis-kasvukokemuksen, samalla kun oppii seisomaan omilla jaloillaan. En tiedä, voiko hyväksi elokuvaksi laskea näin geneeristä tai ärsyttävää elokuvaa. Tylsäks homma ei sentään latistu, mutta kun niin hyvät näyttelijät kuten Toni Collette (joka on kyllä pistetty niin säälittävään, uhri-hiirulaisrooliin) tai Allison Janney eivät saa hommaa toimimaan, niin ei tässä kauhean kaukana sieltä kuuluisasta metsästä olla, jonne joillakin on vain niin pakonomainen tarve mennä.

...=)