Arvostelu: The Laundromat

Surkea. Elokuvalla ei ole muuta pointtia kuin julistaa katsojalle kuinka korruptoitunut Yhdysvallat on. Mutta me kaikki tiesimme sen jo. Tämä elokuva ei tarjonnut asiaan yhtään uutta kulmaa, ei syventänyt analyysia, ei edes kertonut mielenkiintoista tarinaa, joka olisi vavahduttanut muuttamaan asiaa. Elokuva on sekava, mauton, holhoava, yksinkertainen, saarnaava ja lapsellinen. Ennen kaikkea turha. Näin tärkeästä aiheesta olisi saanut vaikka kuinka iskevän elokuvan, mutta tässä on nyt tyydytty pelleilemään niin tyylin, näyttelijävalintojen, kertojaratkaisujen kuin juonenkuljetuksenkin kannalta. Kaiken lisäksi elokuva pitää katsojaa tyhmimpänä idioottina kuin mahdollista. Elokuva alkaa sillä, että minulle selitetään mitä on raha. Ja loppuelokuvaa on vain sukellus yhä syvemmälle kohti kivipohjaa. 

Arvostelu: Zodiac

Toiset ohjaajat tarvitsevat tuntia toisen perään avatakseen tarinansa kunnolla ja ehtiäkseen kertoa kaiken, mitä on sydämen päällä. Sitten on David Fincher. Joka täysin selittämättömästi vain pitkittää elokuvaansa täysin turhaan. Poikki, poikki, pitäisi jonkun jo huutaa, mutta Fincher vaan antaa kameransa pyöriä.

Olen huomannut tämän saman piirteen lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Ne hajoavat käsiin, kun Fincher ei osaa tehdä niistä ytimekkäitä tai vaihtoehtoisesti ladata elokuvaansa tarpeeksi panoksia, jotta sen pitkällä kestolla olisi joku pointti. Viimeisimmin Gone Girl mielestäni hajoi juuri tällaiseen haahuiluun, kun homman nimi oli tullut katsojalle selväksi jo aika päiviä sitten, mutta jostain syystä elokuva yhä vain pyöri katsojan edessä. Myös The Girl With The Dragon Tattoo oli samanlainen. Benjamin Button perustui alunperin novelliin, josta Fincher sai leivottua liki kolmen tunnin elokuvan.

Erityisen ongelmallista on elokuvan laahaaminen tällaisten trillerien tapauksessa, kuin Zodiac. Tässäkin elokuvan alkupuolisko on vielä ihan ytimekästä jännityselokuvaa, jossa ollaan sarjamurhaajan perässä. Mutta sitten valuvat vuosikymmenet ja jostain syystä joku hullu (Jake Gyllenhaal) vielä vaan pähkäilee päätään puhki murhaajan nappaamiseksi. Kaikki muut ovat ympäriltä jo luovuttaneet, ja niin ovat katsojatkin.

Zodiaciahan ei ole vielä tänä päivänäkään selvitetty. Ja vaikka kysymys miehen identiteetista on mielenkiintoinen, ei siitä synny kovinkaan vetävää elokuvaa, jossa tunti toisensa perään vaan pähkäillään josko päähenkilö saisi murhaajan kiinni. Elokuva olisi voinut loppua jo ensimmäisten murhien jälkeen toteamukseen; murhaajaa ei koskaan selvitetty. Mutta ei. Tämä viesti piti iskostaa katsojalle hitaiden, tuskallisten minuuttien aikana, kun elokuva ei vain ottanut loppuakseen.

Ei siinä, ei tämä ole suinkaan tylsin elokuva mitä olen nähnyt. Mutta elokuva-arvostelijana ei vain jää kauheasti käteen tällaisesta laimeasta elokuvasta, joka alkaa ikään kuin murhajännärinä, sitten vaihtuu jonkinlaiseksi avioliittodraamaksi, jossa selvitellään pakkomielteisen miehen käyttäytymisen vaikutuksia hänen lähipiiriinsä. Kumpaa näistä minun tulisi arvioida?

Eikä se ole elokuvallisena kokemuksena mitenkään ihmeellinen. Lähinnä ärsyttävä, kun katsoja joutuu etsiskelemään punaista lankaa ja vastausta kysymykseen, että mitä ihmettä tälla elokuvalla halutaan sanottavan?

Fincherillakin on hyvää makua ohjaajana, ja taito saada kohtaukset toimimaan, silloin kun hänellä on oikeaa materiaalia hyppysissään. Hän on älykäs mies, joka pystyisi ottamaan geneerisemmänkin käsikirjoituksen ja tekemään siitä syvällisen tutkielman ties mistä. Siksi suosittelisinkin, että hän ohjautuisi nyt pois näiden trillerien parista kohti jotain järkevämpää draamaa tai vastaavaa aihemateriaalia, jonka parissa hän oikeasti voisikin rypeä ja venyttää tutkielmaansa hahmoista ja heidän elämistään niin pitkäksi kuin ikinä haluaa. Tai sitten hänen täytyy opetella valitsemaan näille jännitysleffoilleen yksi suunta ja pidättäytyä siinä. Tässä hapuiltiin liian kauan. Tarina tarvitsee koheesiota.

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home

Niin paljon kuin minäkin näistä Marvel-rainoista rutkutan, niin kappas vaan aina näköjään notkun niitäkin katsomassa. Mutta vannon, että yksin en olisi raahautunut tämänkään tekeleen vaikutuspiiriin.

Ykkösosa oli Homecoming, kakkonen Far From Home ja nyt kun Marvel käyttänyt saman verran rahaa kuin se vaatisi poistamaan nälänhädän maailmasta, ostaakseen Sonylta jatko-oikeudet miljoonanteen hämisleffaan, niin kolmannen osan titteliksi otetaan ehdotuksia vastaan. Vaihtoehdot ovat: 1) Spider-Man: Ain't No One Got No Home No More, 2) Spider-Man: Home? We Don't Need No Stinkin' Home in Our Home ja 3) Spider-Man: Homes, Homes, Homes; Way Too Many Homes.

Elokuvana tämä  on, tietysti, täysin turha. Marvel tulee kuitenkin paljastaneeksi oman liikesalaisuutensa Jake Gyllenhaalin esittämän Mysterion suulla, kun tämä tokaisee ihmismassoista: "At This Point They'll Believe Anything." En voinut olla tyrskähtämättä kun Marvelilla on oikeasti ollut pokkaa antaa käsikirjoittajan kirjoittaa kyseinen lause hahmon suuhun. Sillä pakostakin, ainakin oma mieli, alkoi ajattelemaan, että tuohon totuuteen kiteytyy koko Marvelin idea.

Samaa liukuhihnatuotettua elokuvaa, uuteen pakkaukseen tungettuna. Samat kliseet, laskelmoidut juonenkuljetukset ja ohuempaakin ohuemmat oikeutukset edes kutsua elokuvaa uudeksi elokuvaksi. Kaava on sama, ulkoasu saattaa muuttua. Tämänkään tapauksessa se ei muuttunut.

Myönnän, että tämä ei ole minun genreni. Ja se osaltaan aiheuttaa myrkyllistä asennetta näitä kohtaan. Kun näitä vielä ammutaan tykin suusta niin ripeään tahtiin, ettei ehdi kissaa sanomaan, ennen kuin pitäisi olla jo seuraavaa katsomassa. Mutta haluaisin uskoa ja pidän vaikka sitten tyhmän optimistisesti kiinni harhaluulostani, että myös supersankarielokuva voisi oikeasti olla elokuvallisesti parempaa tasoa kuin nämä kierrätetyt tusinatuotteet, millaisiksi nämä ovat muuttuneet. Mutta on niitä hyviäkin sarjakuvaleffoja tehty.

Tai ehkä olen vain elokuvankatsojana saavuttanut saturaatiopisteeni supersankarileffojen kanssa. Että vaikka sellainen olisi kuinka hyvä tahansa, niin aina näkisin sen vain genrensä edustajana ja siten geneerisenä kliseenä. Ehkä kuitenkin tyydyn komppaamaan Martin Scorsesea, joka hiljattain totesi, että nämä supersankarileffat eivät ole edes leffoja alun alkaenkaan. Vaan enemmän kuin huvipuistolaitteita. Samaa mieltä. Nämä eivät ole edes elokuvia.

Arvostelu: Burning

Eteläkorealaisen ohjaajan Lee Chang-dongin elokuvassa, Burning, palaminen ilmenee monessakin suhteessa. Elokuvassa on muutamakin kohtaus, jossa konkreettiset liekit valaisevat valkokankaan. Palaminen toimii myös metaforana. Samalla tuhoava voima, samalla puhdistava. Kuka polttaa ja kenet? Palammeko itse loppuun vai poltammeko toinen toisemme omalla kateudellamme, rakkaudellamme tai tuskallamme. Tämän lisäksi elokuvan rakenteen voi lukea jonkinlaiseksi pienen liekin palamiseksi. Koko ajan kytee. Tunnelma on räjähdysherkkä.

Luin jostain hyvän ajatuksen siitä, että meidän silmämme eivät ole pelkkiä katsojia, vaan ne ovat myös projektoreita, jotka heijastaa koko ajan toista tarinaa sen päälle, jota katselemme. Taisi olla Jim Carrey, joka sanoi näin. Mutta en keksi toista elokuvaa, jonka yhteydessä tämä ajatus olisi täsmällisempi kuin Burning.

Jokaiselle, vähänkään syvemmin, tai syvällisempiä tarinoita kuluttaneelle, ei tule kovinkaan uutena terminä epäluotettava kertoja. Senkin kanssa tässä elokuvassa leikitellään, mutta mielenkiintoisen hypnoosin elokuva aloittaa katsojalle, kun katsoja joutuukin kyseenalaistamaan omat tulkintansa elokuvasta. On kuin elokuvantekijät olisivat tässä tietäneet, miten katsoja lukee tätä elokuvaa ja päättäneet käyttää tätä tulkintaa hyväkseen luodakseen elokuvankatsomiselle lisätason. Tällä tasolla katsojasta itsestään tulee osa elokuvallista palapeliä, jossa sekä elokuvan kertoja että katsoja ovat epäluotettavia.

Sen tiedämme, että elokuvassa liikkuu pääsääntöisesti kolme keskushenkilöä. On päähenkilö Jong-Su (Yoo Ah-in), luovan kirjoittamisen ohjelmasta valmistunut kirjailijanalku, jonka elämä on muuttunut lähinnä päämäärättömäksi haahuiluksi. Ei keksi mistä kirjoittaa, tekee hanttihommia siellä täällä ja muuttaa takaisin isänsä maatilalle, kun tämä joutuu vankilaan. Eräänä päivänä hän törmää entiseen lapsuudenkaveriinsa Hae-miin (Jeon Jong-seo) ja he aloittavat lyhyen romanssinsa, ennen kuin Hae-mi lähtee matkalle Afrikkaan. Takaisintullessa käsikynkkään on tarrautunut mysteerinen rikasmies Ben (Steven Yeun).

Läpi elokuvan kukin henkilöistä kertoo tarinoita. Lähinnä omasta menneisyydestään. Pysähdytään tähän hetkeksi. Haluan vain alleviivata jo pelkästään sen hienoutta, että elokuvassa uskalletaan ottaa aikaa siihen, että hahmot saavat puhua. Joku on oikeasti kirjoittanut heidän suuhunsa vuorosanoja. Tekstiä. Jos mietitään, miten tarinoiden kertominen esiintyy elokuvallisesti, tulee tästä mieleen esimerkiksi Kurosawa. Se, miten Lee kehystää hahmojen tarinat. Vähäeleisesti, luottaen niiden voimaan. Hiljaisuus kertoo koko ajan toista tarinaa ensimmäisen tarinan taustalla.

Mutta sitten näitä hahmojen kertomia tarinoita kyseenalaistetaan. Samassa kylässä kasvaneet Jong-Su ja Hae-mi eivät jaa samoja muistoja. Ensimmäisellä tapaamisella toinen ei edes muista toista. Ben puolestaan lupailee tekevänsä jotain ja kertookin tehneensä, mutta Jong-Su ei löydä jälkeenpäin tästä mitään todisteita. Myös yksi kissa joko on tai ei ole olemassa.

Näin katsojan mieleen jo valmiiksi istutetaan epäilyksen siemen. Joka vääjäämättä johtaa syvempäänkin kaninkoloon. Onko mikään totta?

Mielenkiintoinen tästä leikistä syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun katsojan tekisi jo mieli päättää kuka on protagonisti ja kuka antagonisti. Kenen kuuluisi olla kenenkin kanssa? Kuka on syyllinen lopussa tapahtuviin kauheuksiin? Miten ratkaista elokuvan suurin mysteeri, katoamistemppu?

Jännite makaa siis elokuvassa todella syväänuurrettuna. Elokuva ei kuitenkaan ammu sen kanssa missään vaiheessa yli. Päin vastoin. Se, että pääsee jo tähän asti, että pystyy muodostamaan elokuvasta kysymyksiä, vaatinee älykkäämmältäkin katsojalta jonkin verran aivotyötä. Elokuva on hieno oppitunti siitä, miten rakennetaan jännitystä hienovaraisesti.

Vääjäämätöntä kliimaksia kohti edetään maltillisesti. Katsoja kyllä pystyy aistimaan, että jossain kohtaa liekit syttyvät todella palamaan, vaikka mitään konkreettista havaintoa katsoja ei tälle aistimuksen tueksi saakaan. Jokin elokuvan tunnelmassa, siinä mitä ei sanota, sen sijaan mitä sanotaan, saa aikaan hermostuneen olon. Myös Mowgin elokuvasävellykset surisevat taustalla ja luovat transsimaisen tunnelman.

Hätäisimmät katsojat tekevät luultavasti sen virheen, että kuvittelevat elokuvaa tapahtumaköyhäksi ja antavat syvällisempien yksityiskohtien lentää ohi huomion. Mutta elokuvassa tapahtuu tosiasiassa enemmän kuin muistan yhdessäkään elokuvassa tapahtuneen aiemmin. Tämä prismaattinen kokonaisuus on, mielestäni, yksi hienoimpia.

Elokuvan tasoiksi voi siis analysoida ainakin hienovaraiset jännityselementit ja katsojan oman suhteen kerronnan kanssa. Tämä jo itsessään on mielestäni maagista elokuvailmaisua.

Mutta elokuvasta on varmasti tulkittavissa myös lisää merkityksiä. Jos aloitetaan hahmojen ulkoisesta todellisuudesta. Päähenkilö Jong-Su on köyhä, maalainen ja työtön. Hän asuu Pohjois-Korean rajan tuntumassa, jossa päiväsaikaan voi kuulla Pohjois-Korean propagandakuulutukset Etelä-Korealle. Ne kaikuvat jossain peltomaiseman taustalla ja luovat osaltaan elokuvan omalaatuista tunnelmaa.

Myös muita viitteitä voi tulkita. Yhdessä kohtauksessa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, varsin hätkähdyttävänä elementtinä, ilmestyy eteläkorealaisen maatilan televisioruudulle. Se samaan aikaan sitoo elokuvaa yhteiskuntaideologisesti omaan akseliinsa että muistuttaa siitä, kuinka erillisessä maailmassa tämä Etelä-Korean maaseudulla asuva mies elää.

Näistä kahdesta elementistä muodostuu siis varsin konkreettisesti jonkinlainen kommunismin ja kapitalismin välimaasto. Sitä, mitä tällä halutaan sanoa, en pysty tulkitsemaan varmasti. Ehkä sillä halutaan luoda muotti Jong-Sun yhteiskuntaluokalle. Lähtöisin köyhästä, kommunismiin verrattavista oloista ja kuitenkin pyrkii kohti jonkinlaista Amerikan unelmaa, jossa kuka tahansa voisi kirjoittaa menestysromaanin ja nousta ylemmälle yhteiskuntaluokalle. Sitä symboloi Steven Yeunin esittämä Benin roolihahmo, joka edustaa kaikkea, mitä Jong-Su ei voi saada - rahaa, joutinoloa, rikkautta, vapautta, huolettomuutta, hauskuutta.

Jong-Su tulkitaan elokuvassa todella vakavaksi ihmiseksi. Jopa häiriintyneen paljon sellaiseksi. Hän vaikuttaa melkein jonkinlaiselta Asperger- tai autismin diagnoosin ihmiseltä. Tunneilmaisultaan hän on siis hyvin köyhä. Ja koska näin on, voidaan myös lukea hahmoa niin, että hänen tunteensa kasautuvat hänen sisälleen.

Ben puolestaan on hahmona itsevarma, huoleton, hymyilevä ja suoraanpuhuva. Avainkohtaukseksi koko elokuvankin kannalta tulee mielestäni se, kun elokuvan loppupuolella Ben tokaisee suoraan Jong-Sulle, että tämän tulisi rentoutua enemmän.

Kommenttina se on hyvin normatiivinen, holhoava. Mutta jos ottaa vielä huomioon, mitä tässä vaiheessa jo tiedämme hahmoista - en paljasta liikaa, mutta epäilykset ovat tässä vaiheessa elokuvaa nousseet jo pintaan. Eli sen sijaan, että kommentti kuulostaisi huolettomalta elämänneuvolta, se onkin häiritsevää psykologista piinaa.

Pakko tässä vaiheessa todeta, että Steven Yeunin roolisuoritus on hyytävin taidonnäyte, mitä olen nähnyt pitkiin pitkiin aikoihin. Yeun on opiskellut yliopistossa psykologiaa ja tämä syvä ymmärrys ihmisen tunteista, persoonallisuuksista ja mielen liikkeistä näkyy Yeunin roolitulkinnassa. Hän saa rakennettua vaikka pelkistä satunnaisen oloisista haukotuksista pelottavampia kuin yksikään hirviö-örkki, jota olen elokuvissa joutunut katsomaan mukapeloissani. Ja hänen katseensa porautuu syvemmin kiinni katsojaan, kuin ehkä koskaan. Mutta sitten Yeun vielä tekee roolisuorituksestaan niin hienovaraisen, että mahdollistaa myös toisenlaisen tulkinnan. Hahmosta saa tavallaan kiinni vain ja tarkalleen niin paljon kuin Yeun suostuu antamaan myöden. Hahmon voi lukea myös olevan hyväntahtoinen ja viaton mies, joka ei tahdo kenellekään pahaa. Ensimmäinen oma tulkintani nojautui tälle pohjalle. Enkä vieläkään ole varma. Ehkä tässä saadaan kiinni jostain sellaisesta totuudesta kuin, että ehkä me emme totuudessa pysty analysoimaan toinen toisiamme. Ehkä olemme toinen toisillemme vain varjoja. Emme loppupeleissä koskaan todella tunne toista ihmistä.

Suurta osaa elokuvassa esittää myös hahmojen tunteet. Kaikki hahmot ovat osaltaan toinen toistaan suurempia mysteerejä, mutta pinnalla tai pinnan alla kytee ainakin kateuden, koston, rakkauden, intohimon, mustasukkaisuuden, yksinäisyyden sekä toiseuden tunteet ja kokemukset. Se, miten nämä manifestoituvat elokuvassa, on hypnoottista ja maagista. Toinen hahmo purkautuu visuaalis-esteettiseen nykytanssiin, toinen polttaa kasvihuoneen ja katsoo edessään roihuvia liekkejä. Vieläkin kun suljen silmäni näen palavan kasvihuoneen edessäni. Niin voimakas se kohtaus oli.

Tässä kohtaa elokuva-analyysia ollaan jo suhteellisen abstraktilla tasolla. Mutta parhaimmat elokuvat, oikeat taide-elokuvat, johin takerrun aina yhtä suurella intohimolla ja kiitollisuudella, ovatkin juuri niitä, joiden symboliikassa riittää pureskeltevaa. Burning yksi näistä parhaimpia.

Visuaaliselta ilmeeltään Burning on kauttaaltaan kaunista. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja pelkästään se, miten ohjaaja asemoi elokuvan palaset kuhunkin kuvakulmaan kertoo paljon. Mutta myös värimaailma, joka sykkii tumman sinisen ja tumman oranssin väreissä, on samettisen upottavaa. Katsoja verhotaan siihen kuin pimeään yöhön. Katulamputkaan eivät tarjoa paljon lohtua, jos joku vaanii taka-alalla.

Uskomattoman kokonaisvaltainen draamaelämys. Psykologinen hahmokuvaelma ja jonkinlainen jännitysnäytelmä taide-elokuvan muodossa. Kuvailisin elokuvaa vaistomaiseksi. Se, miltä elokuva tuntuu, on ainakin yhtä tärkeää kuin sen älyllisemmät osa-alueet ja teemat. Itse sanoisin, että jopa tärkeämpää. Kaikkia kohtauksia ei ole edes tarkoitettu analysoitavaksi ja osiin purettavaksi. Osan voi vain antaa huuhtoutua aaltojen lailla rantaan ja ihastella näkyä.

Arvostelu: Joker

Arthur Fleck (Oscar-ehdokas Joaquin Phoenix) on katumainostusklovnina työskentelevä, sairaalloinen mies, joka asuu yhdessä vanhan ja raihnaisen äitinsä (Frances Conroy) kanssa Gothamissa. Arthurin suurin unelma olisi tulla stand up-koomikoksi ja hän ihailee suuresti televisiotähteä (Oscar-voittaja Robert De Niro), jota katselee iltaisin äitinsä kanssa televisiosta. Myös rakkausrintamalla haaveita riittää naapurista (Zazie Beetz).

Kun Arthur saa työstään potkut ja kaupunki muuttuu ympärillä yhä vain levottomammaksi, alkaa Arthurin mieli synkistyä entisestään. Kamelin selän katkaisee äidin joutuminen sairaalaan. Arhur ajautuu lain ulkopuolelle ja alkaa muistuttamaan kovasti erästä tunnettua sarjakuvapahista.

Todd Phillips on aikaisemmin työskennellyt komediaelokuvien parissa. Omien sanojensa mukaan hän siirtyi draaman puolelle, sillä "millekään ei saa enää nauraa." Samasta teemasta tuntuu kertovan osaltaan myös Joker. Yhteiskunnan muutoksista, jotka jättävät jälkensä ihmisiin. Läpi elokuvan ihmiset katsovat kummissaan Arthuria, joka ei voi nauramiskohtauksilleen mitään.

Vaikutteita elokuvaan on haettu erityisesti Martin Scorseselta. Vahvimmin mieleen tulee hieno Taksikuski, vuodelta 1976. Itse pidän Taksikuskia hyvänä elokuvana osaltaan siksi, että se ei ole ilmiselvää elokuvantekemistä. Se on taiteena monimerkityksellistä. Jopa abstraktia.

Joker ei ole. Katsojalle tehdään todella selväksi, että se yhteiskunnallinen tila, jossa Arthur elää, on omiaan tekemään mielestä kuin mielestä, sairaan. Kun maailma potkii Arthuria, potkii hän takaisin. Elokuvan tunnelma on hyytävä ja ahdistava. Katsoja tuntee nahoissaan hapen puutteen. Elokuvan katsominen tekee pahaa.

Ei vähiten Phoenixin roolisuorituksen takia. Hän näyttelee rooliaan omistautuneemmin, mitä on vähään aikaan nähty. Vie hahmonsa todella synkkiin vesiin, jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja ei ole varma kannustaako hahmoa vastoinkäymisten tiellä enää lainkaan. Ehkä tämäkin on tarkoituksenmukaista. Kyseessä on kuitenkin yksi kulttuurihistorian pahamaineisimmista hahmoista, jota ei ole välttämättä tarkoituskaan kannustaa.

Parhaimmillaan elokuva on mielestäni, kun se suuntaa katseensa pois Arthurin henkilöhahmosta. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Arthurin työkaveri, lyhytkasvuinen Gary (Leigh Gill) jää jumiin Arthurin asuntoon ja yrittää päästä pois. Kohtaus on ahdistava ja käy jopa erittäin onnistuneesta ja psykologisesta kohtauksesta, jossa katsoja pystyy ensimmäistä kertaa elokuvan aikana analysoimaan muunkin ihmisen mielenliikkeitä kuin Arthurin.

Myös Robert De Niron esittämä talk show-juontaja Murray Franklin on onnistunut hahmo. Pidän siitä röyhkeydestä, jolla hän työnnetään osaksi elokuvakerrontaa. Kuin elokuvantekjiät tietäisivät täysin, että ovat muovaamassa elokuvastaan Scorsese-pastissia ja siksi kuin korostaisivat tahallaan sitä De Niron esiintulolla.

Minuun makuuni elokuva on kuitenkin kokonaisuudessaan liian konservatiivinen, suoraviivainen ja ennalta-arvattava. Kuvaus on pitkälti sitä, että hullusta tulee hullu. Tietenkin kun elokuvan nimikin on pelkistetty: Joker, katsoja saa, mitä tilaakin.

Mutta itse jäin kaipaamaan jotain tilaa laajemmalle elokuvailmaisulle. Tai syvemmälle. Nyt Arthurin jonkinmoinen hulluus selitetään vielä hullummalla maailmalla. Sen verran on luettu myös Freudia, että on tajuttu tehdä takaumia lapsuuden traumoihin.

Ja tämä on varmasti tematiikkaa, joka jakaa katsojat. Toiset tykkäävät hulluna tästä keskittyneestä fokuksesta yhden mielen hajoamiseen ja sitä selittävien tekijöiden dynaamisuuteen. Toiset katsojat varmasti tulevat tylsistymään elokuvan tahdissa. Eikö tässä saada muuta tematiikkaa tai analyysia kuin jopa epäuskottavuuteen asti kuroutuva kurjuus?

Itse ehkä pidän elokuvaa liian alleviivattuna. Omasta mielestäni olisi ollut syvällisempää tutustuttaa tarinassa hienovaraisemmat draaman käänteet. Vaikka ne olisivatkin yhtä isoja mullistuksia, mitä Jokerissa kuvataan - korruptoituneet poliittiset päättäjät, jotka vievät tavallisilta ihmisiltä viimeisetkin muruset pöydästä, kuoleva äiti, tavoittamattomat unelmat, potkut töistä ja vielä turvaton naapurusto - niin niitä voisi käsitellä hieman hienovaraisemmin, mitä Phillips tekee tässä.

Musiikki, kuvaus, lavasteet, jopa valaistus kaikki osaltaan tekevät draamasta vielä dramaattisempaa. Se muuttuu oopperamaiseksi. Grandioosiksi ja sitä kautta ehkä pompöösiksi. Katsojalle tulee liian nurkkaan ajettu olo. Kuin seuraisimme Kristuksen ristiinnaulitsemista sekä maailmanloppua samaan aikaan.

Tämä on tietysti vain oma makuni. Pidän hienoksi jauhetummasta draamasta. Hiljaisemmasta. Rivien välistä kertovasta. Tämä elokuva huutaa sanottavansa ja tulee vielä takaisin ja huutaa sen uudelleen. Ja sitä kautta ehkä vähän hukkaa oman sanomansa siinä samassa. Huutamisesta tulee tärkeämpää kuin itse viestistä.

Erityisesti elokuvan loppu tuntuu tarpeettomalta ekspositiolta. Sitä erehtyy itse asiassa luulemaan jo loppuneeksi, mutta vielä elokuva palaa selittämään itseään ja tarjoamaan selitystä. Kuin se ei osaisi päättää, mikä sen viesti edes on.

_____________________

[Arvosteltua muokattu ja kirjoitettu uudestaan 13.11.19]

Unbelievable, 1. tuotantokausi

Teini-ikäinen Marie Adler (Kaitlyn Dever) raiskataan. Hiihtopipoon pukeutunut mies tunkeutuu hänen nuortenkotinsa huoneeseen ja raiskaa tytön. Lähtee jälkiä jättämättä. Seuraavana aamuna paikalle tullut poliisi tenttaa Marieta yön tapahtumista. Paikalle laahustaa myös rikosetsivä, joka pyytää Marieta käymään yön tapahtumat vielä uudelleen läpi. Marie lähetetään lääkärintarkastukseen, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon kokemusta raiskauksesta. Sairaalassa häntä tentataan uudelleen yön tapahtumista. Myöhemmin Marie kutsutaan vielä poliisiasemallekin kuulusteltavaksi. Kun Marie kutsutaan vielä tämänkin jälkeen taas takaisin poliisiasemalle, jossa hän saa käydä taas yön tapahtumat läpi, tuntuu tilanne sanalla sanoen uskomattomalta. Vielä vähän ajan päästä Marie kutsutaan taas takaisin poliisiasemalle, jossa kuulustelun sävy on muuttunut jo häkellyttävän vihamieliseksi. Valehteliko elämänsä lastenkodeissa viettänyt ja siten huomiotta jäänyt tyttö koko tapauksen?

Toisaalla, etsivät Karen Duvall (Merritt Wever) ja Grace Rasmussen (Toni Collette) kohtaavat kumpikin tahollaan oudolla lailla samanlaiset raiskaustapaukset.

Sopivasti nimetty, Unbelievable, on sarjana uskomattoman hieno. Eipäs nyt kierrellä ja kaarrella. Tällaista televisiota tulee vastaan ehkä, hyvällä tuurilla, kerran vuosikymmenessä. Veret seisauttava, hyytävä, uskottava, voimakas, jännittävä, mielenkiintoinen, laadukas, dramaattinen. Ajoittain teki mieli heittää televisio ikkunasta läpi, tähdäten kadun toisella puolella olevaan viemäriritilään, jonka läpi kuvittelin television tippuvan kohti maan syövereitä. Välillä polvistua ruudun eteen ja suudella maata sen edessä.

Erityisesti sarjan ensimmäinen ja toinen jakso pakkaavat sisuksiinsa sellaisen iskun, että sen jälkeen on vaikea hengittää. Ensimmäinen jakso on Marien. Ja toinen jakso, jossa esitellään Duvallin ja Rasmussenin tapaukset, toimii kuin sen rinnastavana kontrastina. Juxtapositiona. Ensimmäisessä jaksossa raiskauksen uhria raiskataan toistamiseen ja toistamiseen auktoriteettiasemassa olevien poliisien, etsivien, lääkärien taholta, joiden pitäisi auttaa. Toisessa jaksossa, kun etsivät Duvall ja Rasmussen ovat - liioittelematta sanoen - sentään ihmisolentoja, joilla on sydämet rinnuksissaan, osaavat he kohdata raiskauksen uhrit ammattimaisemmin. Ja se tekee todella suuren eron. Että ihmisen kohtaa ihmisenä. Ei vain jonain tapauksena. Tai osapuolisena. Tai ainakaan syyllisenä itse.

Tapa, jolla ensimmäinen ja toinen jakso ovat kuin toistensa yö ja päivä, saavat kyllä katsojan veren kiehumaan. Myös kahdeksanosaisen minisarjan muut jaksot nousevat kyllä televisioviihteen korkeuksiin, jättiläisten seuraksi. Marien tarinaa pidetään koko ajan rinnalla, kun Duvall ja Rasmussen pyrkivät pääsemään koko ajan lähemmäs syyntakeista. Siinä missä nämä muut raiskausuhrit saavat oikeaoppista apua ja tukea, Marien elämä joutuu syöksykierteeseen, joka on saanut alkunsa vain ja ainoastaan siitä, ettei häntä uskottu.

Sinänsä sarjan temaattiset ulottuvuudet kulkevat todella lähellä MeToo-liikeen maaperää. Liekkö tällaista sarjaa olisi voitu tehdäkään ennen kyseistä sosiaalisen oikeuden kampanjaa. Tai jos olisi tehty, niin liekö tätä olisi ymmärretty aivan yhtä lailla, samassa valossa kuin nyt.

Mutta sarja ei ole pelkästään jotain feminististä vuodatusta ja uhmaa. Se on hyvin ihmisläheistä ja raakaa psykologista tulkintaa raiskauksen monista ulottuvuuksista. Se on myös tarkastelua tämän etsiväkaksikon keskinäisestä skismasta, joka on vähintäänkin monitahoinen. Mutta pointti on siis se, että sarja ei ole mustavalkoinen. Se ei sano, että kaikki miehet ovat raiskaajasikoja ja kaikki naiset pyheellisiä neitsytmarioita. Sarjan kerronnasta pystyy kyllä aistimaan, että se kulkee tällä maaperällä hyvin varovaisesti ja nimenomaan välttää tekemästä tällaisia johtopäätöksiä, vaikka tässä yhdessä tapauksessa nämä roolit nyt on näin jaettukin. Sarja kuitenkin perustuu tositapahtumiin ja niille tässä varmasti pyritäänkin tekemään oikeutta.

Pohjimmiltaan tulkitsen, että sarja kysyy, näiden konkreettisten raiskaustapausten avulla, sekä myös Duvallin ja Rasmussenin työnluonteen ja sen kuvauksen kautta, että mikä on ihmisten vastuu toisilleen? Onko se rikosetsivän vastuu tehdä töitä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta tapauksen selvittämiseksi? Onko se ihmisen osa kestää vallan hyväksikäyttöä auktoriteettiasemassa olevalta? Onko se miehen vastuu kantaa syyllisyyttä kaikkien raiskaajien puolesta? Onko se naisen osa olla kunnollinen ja kuuliainen ja totella käskyjä? Onko se ihmisen osa pyytää anteeksi tekemiään virheitä? Tai saada anteeksi? Onko se meidän harteilla, olla hyviä toisillemme?

Voisin analysoida sarjan käsikirjoittajien, ohjaajien, näyttelijöiden, kuvaajien ynnä muiden työpanosta tästä ikuisuuteen. Mutta on eräs, josta haluan puhua erityisesti. Merritt Wever. Joka on upea. Marien henkilöhahmo on selvästi sarjan pääosa. Ja Wever joutuu jakamaan sivuosan huomion vielä Colletten kanssa, joka myös muuten näyttelee näyttelemästä päästyään, mutta silti Weverin hahmosta nousee sarjaan jonkinlainen emotionaalinen ydin. Weverin roolitulkinta on niin avonaista, että siitä saa täydellisesti kiinni. Kun hänen hahmonsa astuu ruudulle, katsoja saa huokaistua sisälleen pullottamansa hapen ensimmäistä kertaa ulos. Weverin tulkitsemat sävyt ovat täydellisiä. Hän luo hahmostaan empaattisen, kuuntelevan, vastaanottavan, ammattimaisen, mutta samalla valottaa myös näiden piirteiden takana makaavia jännitteitä - jyrkkyyden, etenkin mitä tulee muiden tekemiin virheisiin, täydellisyydentavoittelun ja sen rankkuuden sekä sen filosofisen ahdingon johon voi joutua, jos tekee sellaista työtä, kuin Karen Duvall, jossa kohtaa ihmisyyden kurjimmat ja katalimmat kuilut. Ennen kaikkea Wever paljastaa sen voiman, joka tarvitaan ollakseen yksinäinen majakka paistamassa valoa pimeään. Ja tämän voiman ylläpitäminen ei ole helppoa. Uskomattoman monitahoinen roolityö. Karen Duvallista tulee ehdottomasti itselle ainakin yksi populaarikulttuurin keskeisimmistä sankareista. Emmy-palkintoa veikkailen nyt jo Weverille.

Sarja on raaka. Ja rankka. Mutta katsomisen arvoinen. Katso ainakin ensimmäinen jakso ja noin kahdeksan ensimmäistä minuuttia sarjan toisesta jaksosta. Sitten tule takaisin tänne, niin puhutaan sarjasta lisää. Sitten kun pystyt. Itsellä on mennyt tämän sulattelemiseen pienoinen tovi.