Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.

 ...=)