Dokumentti valottaa suomalaista koulutuspolitiikkaa käytännössä 2010-luvun ajanjaksolla, vaikka uusi yliopistolaki käsiteltiinkin jo vuonna 2009 ja dokumentti päättyy vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Dokumentissa seurataan SDP:n eduskuntavaaliehdokkaana silloin olleen Helsingin yliopiston professorin Jukka Kekkosen vaalitaistelua, hänen yritettyään puskea itseään politiikan ovista läpi, ensin seurattuaan koulutuspolitiikan alasajoa edeltäneen vuosikymmenen ajan.
Lisäksi dokumentti kertoo kahden yliopistosta Sipilän hallituksen (2016-2019) koulutusleikkausten vuoksi irtisanotun tutkijan tarinan ja haastatellaan yhtä yliopistossa vielä sinnittelevää, joka joutuu vielä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Keskeiseksi selittäväksi tekijäksi koulutuksen alasajolle annetaan juuri vuoden 2009 yliopistolaki, jonka kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen runnoi läpi. Siinä yliopistot muutettiin valtion virkamiesmäisistä ja demokraattisista tiede- ja koulutuslaitoksista, rehtorivetoisiksi tehokkuus- ja optimointiajattelua edistäviksi yritysmäisiksi toimijoiksi, joiden rahoituspohja laajennettiin myös yksityiseen varainhankintaan.
Jälki on ollut rumaa. Tutkijoiden työ on muuttunut hankemaailmaksi ja jokaisesta työsekunnista joutuu raportoimaan. Mikä on tietysti myrkkyä paikassa, jossa luovan ideoinnin ja jopa haahuilun pitäisi nimenomaan olla sallittua. Ja myös perustieteiden, joita kukaan ei tunnu haluavan rahoittaa. Kaikki haluavat vain tuloksia ja saavutuksia ja keksintöjä ja patentteja.
Dokumentti ei kuitenkaan pureudu yliopistolain seurauksiin sen tarkemmin. Oikeastaan aihetta juuri ja juuri raapaistaan. Käsittelemättä jää opiskelijoiden asema tyrannimaisen yliopistojohdon alaisuudessa, käsittelemättä jää vaikutukset oppimistuloksiin, hyvinvointiin, tieteen ja tutkimuksen tasoon ja niin edespäin. Kerronta kilpistyy pitkälti näiden muutaman henkilön maailmaan ja heidän tunteisiinsa. Mikä oli - kieltämättä, aiheen ollessa tiede, koulutus, tutkittu tieto - outo valinta. Luulisi, että dokumentin esittämän kritiikin tueksi olisi löytynyt sitä tietoakin.
Erityisesti dokumentti zoomautuu Kekkosen henkilöhahmoon ja tämän poliittiseen taistoon. Enkä oikein ymmärrä miksi, sillä Kekkonen ei edes päässyt vaaleissa läpi. Eikä hänen poliittista agendaa sen enempää juuri edes valotettu. Ja valitettavasti hänestä ei saa henkilöhahmona kovinkaan imartelevaa kuvaa. Yrittäessään myydä itseään vaaleissa, ihminen onkin varmasti rumimmillaan ja vaikutelma jää siis kovinkin egomaaniseksi.
Dokumentti esittelee yleispiirteisesti koulutuspolitiikan suuret linjat, mutta katsojana jää janoamaan enemmän.
Ja pakko yhtyä arvostelijoiden kuoroon, dokumentti ei ole erityisen hyvin tehty. Elokuva junnaa aika paljon paikallaan, kameran hytkytessä henkilöiden perässä yliopistokäytävillä ja kuvaten tutkijoiden työhuoneita ja odotellen, että päähenkilöt saavat puhelunsa (!!) päätökseen, jotta voivat taas jatkaa haastattelua. En ihan jaksanut rakastua näihin, kaiketi taiteellisiksi tarkoitettuihin, elokuvateknisiin ratkaisuihin.
Mutta aiheensa vuoksi tähän kannattaa tutustua, etenkin jos se ei ole ennestään tuttu. Suomen kokoisessa maassa, koulutuksesta kiinni pitäminen olisi ihan elinehto ja on surullista, miten historia pääsee kerta kerran jälkeen toistamaan itseään. Kuinka monta kertaa samat virheet voidaan tehdä uudelleen? Ihan turha ihmetellä laskevia oppimistuloksia, kun syy on tiedossa.
Ja loppukaneettina: jos pienten tai nuorten lasten vanhempana ihmettelet, miten saisi lapsen taas keskittymään koulunkäyntiin, laskekaa nyt hyvät ystävät ne älyhärpäkkeet jo pois käsistä.