Arvostelu: XXX: Return of Xander Cage

Vin Diesel on joskus kerran elämässään kekannut jotain oivaltavaa. Nimittäin miten loppupeleissä melko yksinkertaisista elementeistä ihan menestyksekkään Hollywood-tusinatuotteen suosio on kasattu. Ja tätä oppia hän ei ole sittemmin unohtanut, ehkä koska se lienee ainoa ajatuksenpoikanen joka aivokuoren läpi on aikanaan matkannut (?), eikä kyllä ole tätä neroleimausta sitten hävennyt esitelläkään. 

Otetaan iso kasa epäuskottavia toimintastuntteja, macho keskushahmo ja hänelle oma pikku posse viereen sekä tehtävä pelastaa maailma. Toiminnan ohessa muistetaan heittää vähän hurttia huumoria. 

Ja tällä plätkähtää taas tilipussiin seuraavat 300 miljoonaa. 

Tällä kertaa menossa mukana oli myös Toni Collette, joka ilmeisesti aikansa vakavammissa draamoissa pyörittyään tajusi, että niillä ei laskuja makseta. 

Plussaa erityisesti alun "sisäänheittokohtauksesta" (jollaiset tällaisiin toimintaviihdepläjäyksiin aina sisällytetään, eli alussa jo räjäytetään jotakin, tehdään jotain nopeaa toimintaa, suoritetaan joku päätähuimaava stuntti, jotta saadaan yleisön huomio jo heti alkuun) - jossa Diesel tekee suorastaan newtonilaisen havainnon, että radiomastotornista pystyy hyppäämään alas ihan ehjin nahoin, jos on muistanut vaan laittaa sukset jalkaan.

Arvostelu: The Children Act

 Dame Emma Thompson esittää tuomaria, jonka on päätettävä saako Jehovan todistaja-avioparin 17-vuotias, leukemiaa sairastava poika (Fionn Whitehead) kieltäytyä henkensä pelastavasta verensiirrosta, jonka hänen uskontonsa tuomitsee. Samaan aikaan tuomarin, Fionan, omassa yksityiselämässä avioliitto (Stanley Tucci) on murenemassa käsiin, kun aviomies haluaa pettää vaimoaan, koska tämä on niin keskittynyt uraansa lain parissa, että vähemmän aikaa on jäänyt miekkosen tarpeiden tyydyttämiseen.

Elokuva perustuu kiitetyn kirjailijan, Ian McEwanin samannimiseen romaaniin. McEwanin romaaneista on aikaisemminkin tehty elokuvia (ehkä kuuluisimmin Atonement, vuodelta 2007), mutta tällä kertaa McEwan on rustannut elokuvasovituksen omin pikku kätösin.

Pidin elokuvasta valtavasti. Se on hillitty, elegantti draama hillityistä, eleganteista ihmisistä. Elokuvan värimaailmaa liikkuu valkoisen, harmaan, tummansinisen ja -punaisen sävyissä. Maailma on sateinen, betoninen, uhkuu tematiikkaa instituutioista, vallasta, elävästä ja kuolleesta, luonnollisesta ja yliluonnollisesta.

Näyttelijäsuoritukset ovat huikeita. Emma Thompsonin roolisuoritus on niukka, vähäeleinen ja saa siksi uskomaan tähän roolihahmoon, joka työssään joutuu olemaan ehdottoman ammattimainen ja välillä se rooli kulkeutuu myös kodin puolelle. Tämä on itsensä koossa pitävän naisen muotokuva. Uskottavaa hahmotulkintaa. Sitä on virkistävä katsoa, koska hän ei tunnu tekevän juuri mitään. Hän ei teeskentele.

Myös Fionn Whitehead on aivan fantastinen. Hän oikeastaan varastaa huomion. Hänen tekemät valinnat roolisuorituksessaan tuntuvat joltain, joita ei ole valkokankaalla juuri nähty. Hän on hämmästyttävä yhdistelmä tietynlaista naiivia voimaa ja vanhaa sielua. Saa siten napattua kiinni tästä hahmosta aivan täydellisesti. Lahjattomampi näyttelijä olisi lyhistynyt hahmon painon alla. Mutta Whitehead nostaa sen omiin korkeuksiinsa ja jättää ihmettelemään, miten hän sen tekee. Sielukasta, elävää näyttelemistä, johon ylletään vain harvoin.

Hienointa elokuvassa on se, että en oikeastaan ymmärtänyt sitä loppupeleissä. Kysymykset olivat niin suuria. Teemat niin syvällisiä. Jotenkin tässä painittiin elämän merkityksen kanssa. Ja eritoten sen suhteesta jumalan kuolemaan. Myös laista haettiin peilipintaa näille tulkinnoille - onko laki modernin ihmisen ja yhteiskunnan jumalkorvike?

Mutta niin paljon jäi myös pinnan alle makaamaan. Niin paljon, mistä en saanut kiinni. Vielä. Ja siksi rakastin elokuvaa. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka haastoi yhtä lailla kuin The Children Act. Yhtä kaikki, sen esittämät kysymykset nimittäin olivat mielenkiintoisia, vaikka en kaikesta vielä kiinni saanutkaan. Mutta ainakin odotan innoissani sitä, että pääsen taas elokuvan seuraavan kerran katsomaan. Eläköön se tunne.

Arvostelu: Christmas Inheritence

 

Jouluna tuli taas katsottua muutama - melkeinpä pakollinen - joululeffa. Eipä ole moneen vuoteen kyseiseen genreen tullut oikein sellaista uutta klassikkoa, jota voisi kutsua edes näkemisen arvoiseksi elokuvaksi. Mitä on tapahtunut isoille kunnon jouluelokuville? Joskus niihin saatiin ihan kunnon elokuvatähtiäkin esiintymään, mutta lähivuosina etenkin Netflix on ryhdistäynyt tällaisten joulurainojen ostamiseen valikoimiinsa, joissa pääosissa on toinen toistaan mitättömämpiä näyttelijöitä. Luokaton tekele.

Arvostelu: Beatriz at Dinner

Beatriz (Salma Hayek) on varakkaan rouvashenkilön (Connie Britton) hieroja, jonka auto hajoaa, kun on tämän luona hierontareissulla. Beatrizia tietysti pyydetään jäämään illalliselle, enemmän tai vähemmän muodollisesti, ja köyhä maahanmuuttaja Beatriz ei pysty välttämään sosioekonomista yhteentörmäystä muiden, varmastikin rikkainta yhtä prosenttia edustavien illallisvieraiden kanssa.

Elokuvan on ohjannut Miguel Arteta ja käsikirjoittanut Mike White. Se sai ensi-iltansa vuonna 2017, jolloin Salma Hayek keräsi myös runsaasti ylistystä pääroolistaan. Elokuvan voi lukea kommentaarina sosiopolitiikasta. Vauraus- ja kulttuurierot kytketään kysymykseen ihmisarvosta. Yhteiskunta solmitaan mukaan kerrontaan esimerkiksi suoraan sitä käsittelevillä keskusteluilla illanvieton lomassa. Mutta myös antamalla osviittaa hahmojen välisistä luokkaeroista, miten niitä ei tiedosteta suoraan, vaikka kaikki kuitenkin tuntuvat ne ymmärtävän.

Loppua pidin jollain lailla maagisrealistisena. En ajatellut, että sitä tuli tulkita puhtaasti realismina. Se ehkä symboloi jonkinlaista puhdistautumista sielun saasteista. Luonnollisuuden arvokkuutta kaiken sen teennäisyyden ja keinotekoisuuden keskellä, jossa Beatriz läpi illallisen rypi.

Pidin elokuvan tunnelmasta. Se oli sliipattu, melkein kliininen ja hengetön. Se heijasti sitä elotonta maailmaa, johon Beatriz sysätään. Kuvaus ja lavastus luovat elokuvalle siis hienot puitteet. Myös valtaosa näyttelijöistä todella onnistuu virittämään hahmonsa äärimmäisen kireiksi, jolloin ilmassa olevat jännitteet suorastaan tirskuvat katsojan verkkokalvoille.

Harmi vain, että niin suuri painoarvo elokuvassa on laskettu Salma Hayekin pääroolille, sillä itse en pitänyt näyttelijää kovinkaan vahvana tässä osassa. En uskonut hänen tulkintaansa. Ehkä koska hahmo on niin erilainen kuin Hayekin oma vahva persoona, Hayek tuntui olevan vähän hukassa hahmonsa nyanssien kanssa. Välillä Beatriz on kuin raivo härkä ja puskemassa tuhatta ja sataa, mutta jatkuvasti elokuvassa kuitenkin alleviivataan Beatrizin hillittyä persoonaa. En siis oikein voinut ajatella hahmoa kovin koheesiksi, sillä en saanut siitä otetta. Osa olisi tarvinnut hienovaraisemman näyttelijän kuin Hayek.

Koska Beatrizin pitäisi olla se hahmo, jota katsoja ymmärtää, jää katsoja Hayekin takia siis elokuvasta vähän etäälle. Monissa kohtauksissa ei tunnu olevan pointtia, sillä ne on luotu Hayekia varten, mutta hän ei ota niistä kaikkea irti. Joten kuvaus muuttuu laahaavaksi ja hortoilevaksi. Näinkin lyhyt elokuva, 82 minuutin kestollaan, tuntuu aivan liian pitkältä.

Elokuvan viesti ei kristallisoidu, vaan se puuroutuu. Jälkimakuna tekotaiteellisuus. Elokuva ottaa aina vain enemmän ja enemmän taiteellisia vapauksia, mitä pidemmälle se etenee, jolloin katsojan on vaikea uskoa sitä enää. Alun hyvinluotu tunnelma vapautetaan liian nopeasti, kun elokuva turvautuu ihmeellisiin kikkoihin kerronnassaan. Esimerkiksi vaihtoehtoisilla todellisuuksilla leikkivät kohtaukset, joissa hahmot käyttäytyvät siten, kuin he ehkä oikeasti haluaisivat käyttäytyä, mutta eivät koskaan käyttäytyisi, koska elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mielestäni haaskaavat elokuvan idean. Emme tarvitsisi hahmojen oikeita tunnetiloja alleviivattavan. Me kyllä ymmärtäisimme lukea niitä myös pinnan alta. Mutta elokuva päättääkin esittää ne, mutta olla kuitenkaan olematta tarpeeksi rohkea, että rakentaisi ne osaksi narratiivia, vaan rakentaa niistä oman haavetodellisuutensa. Jolloin ne olivat mielestäni turhia ja jättivät katsojan hieman ulkopuolelle.

Hyvin epätasaisesti ja hapuilevasti tehty draamaelokuva siis, joka valitettavasti hukkaa potentiaalinsa.

Arvostelu: Wonder Wheel

Olen ollut suuri Woody Allenin elokuvien ystävä. Aikoinaan katselin niitä yksinomaan. Mutta Blue Jasmine on ollut viimeisin elokuva, jonka olen häneltä nähnyt. Minulle Blue Jasmine on yksi parhaista elokuvista, joita olen nähnyt, ei vähiten Cate Blanchettin korkeuksiin kohoavan roolisuorituksen ansiosta. Ehkä juuri siksi pelkäsin tarttua Allenin uudempiin elokuviin. Ajattelin, että ehkä ne eivät pääsisi samalle tasolle. Tai ehkä kaipasin taukoa Woody Allenin elokuvista. Maailmassa on muitakin elokuvantekijöitä. Tai ehkä en vain pitänyt Joaquin Phoenixista, jonka Allen köytti seuraavaan elokuvaansa. Ehkä en pitänyt edes Emma Stonesta, joka eniten näissä Allenin leffoissa on 2010-luvulla hyörinyt.

Wonder Wheel kertoo Ginnysta (Oscar-palkittu näyttelytaiteen ikoni Kate Winslet), joka asuu Coney Islandilla, huvipuiston kupeessa. Hän on naimissa Humptyn (Jim Belushi) kanssa, joka juopottelee ja pahoinpitelee vaimoaan. Ginny on kuitenkin salasuhteessa nuoren ja hyvännäköisen rantavahdin Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Pakka sekoittuu, kun Humptyn kauan kadoksissa ollut, viattoman näköinen tytär Carolina (Juno Temple) tepastelee paikalle.

Elokuvan on kuvannut italialainen Vittorio Storaro, joka on oikein päässyt makustelemaan ja mutustelemaan Coney Islandin huvipuistolaitteiden hehkuvien neonvalojen värittämällä maailmalla. Suuri kumarrus hänen suuntaansa. Elokuvan maailmassa pyörivät valot, varjot ja värit kuin hurjimmassa vuoristoradassa, mutta silti kokonaisuus on jollain lailla harmoninen ja hypnoottinen. Elokuvan kuvaus melkein kuin tunkeutuu hahmojen sisällekin. Käsittämättömän maagista kameratyöskentelyä. Psykologista. Taiteellista. Impressionistista. Elokuvauksellista.

Allen on jo minun kirjoissani todistanut itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvantekijöistä ja tietysti hän taas lyö kunnarin. Todella lihaisaa, ihmisvetoista draamaa. Itse tulkitsen elokuvan käsittelevän tarinoiden ja unelmien ristiriitaista suhdetta. Ihmisen omaa suhdetta oman elämänsä kertojaääneen. Taipumukseemme värittää omaa elämäämme, vaikka sitten huvipuistomaisilla neonvaloilla. Kuinka paljon meidän kaikkien elämät ovat keinotekoisia. Kukaan ei ole aito. Kaikki näyttelevät itseään ja pitävät omaa elämäänsä näytelmänä. Esityksenä. Ja vaikka suurimmat unelmamme romuttuisivat, joudumme silti tarinallistamaan jopa arkisinta elämämäämme. Ilman sitä edessämme olisi vain palava tuho. Samanlainen, jota Ginnyn pyromaanipoika sytyttelee pitkin elokuvaa sinne tänne.

Elokuva on myös tutkielma totuudesta. Ginny on entinen näyttelijä ja hänen rakastajansa on näytelmäkirjailijan urasta haaveileva. Heidän suhteessaa on jotain mätää alusta asti. Kumpikaan ei tunnu olevan aidosti suhteeseen sitoutunut. Vaan molemmat esittävät toisilleen jonkinlaista hahmoa. Heidän suhteensahan ei perustu todelisuuteen. Arkeen. Elämään. Se on fantasiaa. Pakoa. Leikkiä. Allen käyttää sitä hienosti kertomuksensa pohjana, jota vastaan peilaa hahmojen unelmat ja pelot ja persoonallisuudet. Voimme yrittää teeskennellä, että rakentamamme melodraamat olisivat totta, mutta missä määrin kuvitteellisesta voi koskaan tulla totuudellista?

Vai onko se niin, että vain kuvitteellinen on totta? Vain teeskentelemällä elävänsä elämää, voi todella elää sitä - saada jotain aikaan, eikä vain jäädä stagnaattisena oman elämänsä katsojaksi. Tähän elokuva ei tunnu ottavan kantaa. Vaan tarjoaa meille katsojille vaihtoehdot. Joko katsoja on Timberlaken hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikille on laitettava loppu. Tai Winsletin hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikistä onkin tultava liian totta.

Avainasemaan nousee Winsletin päärooli. Hän kantaa melkolailla koko elokuvaa harteillaan, etenkin kun muut näyttelijät tuntuvat hieman päättömiltä ja kädettömiltä häärätessä hänen ympärillään. Eikä siinä mitään. Winslet on niin käsittämättömän hyvä, että parempikin näyttelijä varmasti eksyy oman roolinsa kanssa, kun tajuaa kuinka kaukana on Winsletin lahjakkuudesta. Eniten hämmästelen Winsletin kykyä kuin tikarin lailla lävistää käsikirjoituksen tekstin kerroksellisuuden lävitse ja täsmentää suoraan niiden syvällisyyden katsojalle. Hän nappaa juuri oikeista tunnelmoista ja tunnetiloista kiinni ollakseen mahdollisimman tiiviissä yhteydessä katsojan kanssa. Hänen silmistään on luettavissa koko elokuva ja sen tematiikka.

Minusta näyttää ihan toimivalta strategialta löytää oma tieni Allenin luokse aina silloin kun hän vaan hokaa palkata leffansa keskiöön osaavan, kokeneen ja jo keski-ikään asti päässeen naisnäyttelijättären. Heidän kanssaan Allen tuntuu olevan parhaimmillaan.

Arvostelu: Dismissed

Vähän taukoa Oscar-elokuviin kaivanneena, tämä vähän B-luokan trilleri Dismissed oli todella viihdyttävää vaihtelua itsensä niin totisesti ottavaan vuoden parhaimmistoon. Elokuva ei liiemmin nauti järjen jättiläisyydestä, mutta ajaa asiansa tyylikkäänä trillerinä, joka heittää umpimähkäisiä juonikuvioita katsojaa päin niin oikealta että vasemmalta.

Lucas Ward (Dylan Sprouse) on kympinoppilas, joka vaihtaa koulua San Fransiscosta elokuvan kuvaamaan pikkukylän lukioon. Äidinkielen opettajalla on pokkaa antaa Lucasille esseen arvosanasaksi 9 ja kun Lucas muuttaa äidinkielen opettajan elämän helvetiksi tämän seurauksena, ei opettajalle tule vieläkään pieneen mieleen, että ehkä olisi fiksumpaa vain antaa se kymppi.

En tiedä mitä se minusta sanoo, että samaistuin leffassa paljon enemmän Sprousen esittämään psykopaattiin, joka on vaikka valmis murhaamaan saavuttaakseen täydellisyyden, kuin henkensä edestä pelkäävään opettajanössykkään. Ehkä vain sen, että minulla on auktoriteettiongelmia.

Nimittäin mielestäni Lucasin ensimmäinen reaktio opettajan arvovallan kyseenalaistamiseen oli ihan oikea. Lucas kirjoitti äidinkielen esseensä kuin tiiliskiviromaanin ja opettaja silti antaa hänelle arvosanaksi 9. Kun muut opiskelijat kirjoittavat sen pari sivua. Ja kun Lucas tenttaa opettajaa, että miksi, niin opettaja vain antaa jonkun puolivillaisen syyn, että ei pitänyt Lucasin johtopäätöksestä. Inhoan tuollaisia opettajia, jotka eivät näe oman egonsa takaa, että ehkä voisivat olla myös väärässä. Mutta enemmän ehkä itse elokuvassa on vikansa ja siksi katsojana on hyvin vaikea kannustaa tarinan hyvistä, kun pahiksen motiivi haetaan ihan väärästä paikasta.

Ylipäänsäkin elokuva on hieman surkuhupaisa. Lucasin psykopaattisuudesta olisi saanut paljon pelottavamman, jos siinä olisi ollut jotain järkeä. Hänen psykopaattisuutensa mittasuhteet olivat pielessä, jos näin voi sanoa. Ajoittain juonenkulku oli vähän paksua ja jos kyseessä olisi oikea psykopaatti niin epäilen, että hän olisi niin varomaton ja / tai että hän menisi ihan näin suuriin mittasuhteisiin yhden arvosanan takia.

Mutta viihdyin silti elokuvan parissa. En usko, että juonikuvioita tuli niin todesta ottaakaan. Dylan Sprouse näyttelee Lucasia herkullisen kylmäävästi ja näkee, että hän on nauttinut saadessaan päästä revittelemään äärimmäisyyksiin menevän hahmonsa kanssa.

Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.

Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.

Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.

Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.

 ...=)

Arvostelu: Kuudes kerta

Arvio: 1 - ‎Arvostellut Waltsu

8.8.2018 -

Minusta ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Syy ei suinkaan ole se, etten jaksaisi kirjoittaa. Minä kirjoittaisin vaikka kaikki päivät koko ajan. Mutta syy löytyy vastaan tulleista elokuvista. Ne ovat olleet tällaista Kuudetta kertaa. Niin sietämättömän huonoja, etten ole tullut katsoneeksi loppuun. Mieluummin olen avannut hyvän kirjan auki ja lukenut. Vika saattaa olla minussa. Kyllä sitä reippaana voisi etsiä parempiakin elokuvia katsottavaksi ja niitä varmana löytäisikin. Mutta kyllä mielestäni lähtöoletuksena tulisi olla, että minkä tahansa elokuvan laitatkin päälle, niin sen tulisi olla hyvä. Miksi kukaan tekisi huonoja elokuvia?

Ja ei minulla vain ole viikossa tai kuukaudessa tai vuodessa tai ihmiselämässä aikaa plärätä elokuvia loputtomiin. Joten kun istun alas viimein valmiina katsomaan elokuvan ja se ei osottaudukaan kalliin aikani arvoiseksi, se hetki menee vähän niinkuin siinä. Sen lisäksi, että maksan huonosta elokuvasta, maksan menetetystä ajasta, maksan myös siitä, että en saa katsotuksi hyvää elokuvaa.

No, katkera tilitykseni loppuu nyt tähän.

Sen sijaan alkaa katkera tilitykseni siitä, kuinka huono tämä elokuva on.

Pihla Viitala ja Antti Mikälie... Odotas, se on ihan tässä kieleni päällä... Melisvaara? Ei... Luusuanniemi? Pihla Viitala ja Antti Luusuanniemi leikkivät jotain ylidramaattista psykoiluaan, kun jostain syystä varsin nimekkäätkin suomalais- ja virolaistähdet kukin vuorollaan näyttäytyvät sivuosissa ml. Esko Salminen, Minna Haapkylä, Anna-Maija Tuokko, Stig Rästa (eli jep, se Viron euroviisupoju, joka lauloi koirasta yksi vuosi - biisi, jota muuten renkutetaan kerta toisensa jälkeen myös elokuvan aikana...), Pirkka-Pekka Petelius, Kaarina Hazard ja vaikka Sebastian Rejman.

En ole tainnut koskaan edes kirota elokuvaa katsoessani, mutta se neitsyys heitettiin tässä niinkuin oikein urakalla. En edes ajatellut, että elokuvan olisi mahdollista olla niin huono, että ärräpäät vaan suusta lentävät ulos. Onneksi en mennyt tätä elokuvateatteriin katsomaan.

Jos elokuva on taiteellinen, niin se lensi kyllä tämän pojan pään yli niin, että vilahti. Siis, ei hyvää päivää, kuinka tällainen elokuva on voinut saada minkäänlaista rahoitusta, roolitusta, tuotantoa tai levitystä. Eikö kukaan ole avannut silmiään päästään?

Ajattelin vielä jossain vaiheessa, että tiedän mihin tämä leikki johtaa ja mikä tässä leffassa on ideana. Ajattelin jopa niinkin optimistisesti, että jos tästä alun kankeudesta päästään yli, niin leffasta voi kuoriutua ihan kauniita elokuvallisia hetkiä. Leikkaus puoli tuntia tämän jälkeiseen olotilaan ja löydättekin pääni puusta. Nimittäin kyllä niin metsään lähti ja äkkiä, että putosin auttamatta pois kärryiltä. Missään, mitä hahmot tekivät, ei ollut mitään järkeä. He käyttäytyivät täysin irrationaalisesti ja mieleeni tuli vain joku sadomasokistinen sosiopaattileikki, jossa kaksi ihmistä käyttäytyy toisiaan kohtaan kuin koko ajan etsien vastakohtaa sille, mikä olisi mahdollisimman aito tai luonnollinen tapa.

Tämä ei kertonut kahden ihmisen rakastumisesta. Tämä ei kertonut pettäjäsikamiehestä. Tämä ei kertonut pettäjäsikanaisesta. Tämä ei kertonut kierosta rakkauden leikistä. Tämä ei kertonut yksityisetsivästä. Tämä ei kertonut kiineistönvälittäjästä. Raavin vieläkin päätäni yrittäen miettiä, että mitä tämä oikein oli ja miksi se haluttiin minun katsottavakseni saattaa.

Jengi aina valittaa siitä, kuinka huonoja suomalaiset leffat on. Ja pääsääntöisesti olen samaa mieltä. Mutta en ehkä samoista syistä, kuin muut. Toisille on outoa kuulla suomen kieltä ja heistä suomalaiset leffat ovat kankeita tai jäykkiä tai teennäisiä. Ja totta kai, sitähän ne ovat. Mutta näidenkin yli vielä pääsisin, jos suomalaiset elokuvat eivät kategorisesti olisi aina tällaista. Nimittäin ylidramaattista, irrationaalista, vailla päätä ja häntää olevaa harrastelijateatteria, jossa yhteen teokseen vain sullotaan mahdollisimman paljon kaikkea rompetta ja roinaa eli siis juonenkäänteitä, joita riittäisi siis kymmeniin elokuviin kauhottuna ja niin dramatisoituja hahmoja, ettei niitä kirveelläkään usko aidoiksi ihmisiksi. Ja tätä tehdään taatusti siksi, ettei muuta keksitä. Heitetään kaikki samaan soppaan, niin, että siitä tulee niin paksua, sekavaa huttua, ettei siinä ole enää mitään järkeä. Mutta leikitäänpähän aidosti dramaattisia, oikeita elokuvantekijöitä, samalla kun nostetaan tuotantotukea veronmaksajien taskuista.

Eikä siinä, en lyttää kaikkia suomalaisia elokuvia, mutta tämä nyt oli vain niin huono, että ei se kyllä hyvää kuvaa Suomesta elokuvamaana anna. Mikä on sääli, sillä kuten sanoin, olin valmis uskomaan elokuvaan. Sivuosanäyttelijöistä osa oli todella hyviä (Arja Saijonmaa) ja elokuva olisi voinut olla todella totuudellinen, maanläheinen ja vaikuttava. Mutta en suosittele. Kiertäkää tämä outo tekele mahdollisimman kaukaa.

Arvostelu: Daddy's Home 2

En pitänyt ensimmäistä osaa mitenkään merkittävänä teoksena. enkä edes poikkeuksellisen hauskana komediana. Mutta se oli ihan riittävän toimivan viihdyttävä Hollywood-pätkä ja lisäksi pidän Mark Wahlbergista. Kun siis päätin eräs sunnuntai hemmotella itseäni hyvällä ruualla ja hyvällä viihteellä, laitoin tämän jatko-osan päälle sen suurempaa asiaa pohtimatta.

Taso tuntuu laskeneen ensimmäisestä osasta huimasti, mutta tämä tuntuu silti laineilevan jossain suvantomaisessa lammessa, jossa sillä ei ole niin väliä onko leffa hyvä vai ei. Tämä toimii sellaiseen olotilaan, jossa haluaa katsoa vain jotain - sen suuremmin asiaa käsittelemättä. Kutsuisiko tätä sitten jonkinlaiseksi aivot narikkaan -viihteeksi...

Olisin kaivannut enemmän John Cenaa, hänet olen ennenkin todennut hämäävän hyväksi näyttelijäksi komedioihin, mutta tässä hänelle ei annettu mitään tehtävää. Sitten taas Mel Gibsonilla oli liikaakin kohtauksia. Eikä hänenkään hahmoa uskallettu viedä suuntaan eikä toiseen. Hän oli ikään kuin poissaoleva ja huono isä, mutta koko ajan kuitenkin oli suht ok.

Lisäksi on suhteellisen hupaisaa, että hänet on roolitettu tuollaiseen "yhä vetävä kuusikymppisenä, cool, machoduud"-hahmoon, vaikka omassa mielessäni näen lähinnä varjon hänen entisestä, 80-luvun karismasta. Joten hänen hahmoaan oli vähän vaikea uskoa. Ja hän on tosi lyhyt. Ei hän vaikuttanut mitenkään uhkaavalta pahispojalta varsinkaan John Lithgowin pehmoilijaan verrattuna, jokahan on siis pitkä. Jonkun olisi pitänyt vaihtaa näyttelijät päittäin, niin heidän välisessä ping pong-ottelussa olisi ollut jotain ideaakin.

Wahlberg sentään toimii hyvin Ferrelliä vastaan, mutta tässä tosiaan ollaan luovuttu ykkösosan ideasta, jossa hahmot ovat ikään kuin vastakkain, kirjaimellisesti toistensa vastakohtina. Nyt he ovatkin toisten ylimpiä ystäviä, enkä tiedä, mikä idea leffassa enää on - ymmärtääkseni se oli siirtää tämä vastakkainasettelu hahmojen isien välille, mutta kuten todettu, se vähän lässähti.

Tässä jäi komedia oikeastaan kaikessa suhteessa kakkoseksi ja ylitse ajoi sentimentaalinen, lapsellinen ja epäuskottava draama. Ei minua kiinnosta Wahlbergin ja Ferrellin esittämien isien kriiseily perheestään, tai John Lithgowin avioerodraama, vaan haluaisin vain nauraa.

Todella varman päälle pelattu ja vedellä litkutettu teos siis kyseessä. Kyllä komediassa riskinotto kannattaisi, sillä muuten lopputuloksena on tälläinen pliisu leffa, jota hädin tuskin muistaa sen katsottuaan. Lisäksi tämä oli vähän liian pitkä.

...=)

Arvostelu: Toc Toc

Tämä tuli katsottua vähän aikaa sitten Netflixistä, kun etsimme illan vietoksi "hauskaa komediaa". Toc Toc on espanjalainen komedia, jonka pääosissa ei ole yhtäkäään tunnettua nimeä, ja se jo sai hälytyskellot vähän soimaan. Olisi pitänyt kuunnella. Siihen on syynsä, miksi kukaan tunnettu, espanjankielinenkään, näyttelijä ei ole halunnut tulla assosioiduksi leffan kanssa. Hauskan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Alussa tuntui, että leffa oli vielä menossa johonkin suuntaan, siksi kai se tulikin katsottua kokonaan. Leffa kuvaa erinäisiä ihmisiä, jotka kärsivät jonkinlaisesta taikauskosta, kuten se normaalisti tunnetaan ja tämä luo mielestäni erinomaiset komeediset puitteet. Elokuva antaa vielä osviittaa, että hahmot saatetaan yhteen. Yksi hahmoista esimerkiksi käy moneen kertaa tarkistamassa tuliko sammuttaneeksi uunin kotonaan, tuliko ovi varmasti lukkoon, kahvinkeitin pois päältä jne. jopa siihen pisteeseen asti, että hän nousee vielä bussistakin pois ja kävelee takaisin. Toinen hahmo hyppii kadulla kaikki laattojen saumojen ylitse. Tälläisiä piirteitä omaavia komeedisia hahmoja olemme nähneet elokuvissa ennenkin. Siinä kohtaa leffa menee kuitenkin metsään ja pahasti, kun käy ilmi, että hahmot eivät ole pelkästään komeedisia, vaan he oikeasti kärsivät mielisairauksista - OCD:stä ynnä muusta. Pahin riman alitus tulee, kun mukaan kemuihin kärrätään Touretten syndroomaa sairastava mies. Tämä on oikeasti vakava aihe ja monelle ihmiselle ihan oikea taakka kantaa ja kärsiä - ja leffa pyytää, että nauraisimme sille.

En tiedä onko Espanjan viihdeteollisuus saanut vielä muistiota, että elämme tosiaan jo 2010-luvun viimeisiä vaiheita ja aika on ajanut vähän tälläisen viihteen yli. Tällä hetkellä vallitsevia arvoja on poliittinen korrektius, ihmisten huomioon ottaminen ja suvaitseminen. Tämä tuntuu kuin elokuvalta 60-luvulta, jolloin ei vielä tiedetty paremmin. Vuonna 2017 valmistunut elokuva ei voi kuitenkaan piiloutua sen väitteen taakse. Varmasti ovat tekijät tieneet, että tälläisellä tulkinnalla vain suututetaan ihmisiä. Kaikelle ei voi kuitenkaan avoimesti nauraa, etenkin kun kyse on ihmisten todella todentuntuisesta todellisuudesta. Touretten syndroomaa varjostaa vieläkin monia harhaluuloja ja ihmisten ennakkoluuloja ja sitä kärsivät joutuvat kestämään myös stigmaa, mikä tulee syndrooman kanssa. Heille nauretaan, heitä pilkataan, eikä heitä oteta tosissaan ja tälläiset elokuvat vain pahentavat asiaa. Mikä vielä ehkä osaltaa pahentaa asiaa on, että elokuva ei edes ole erityisen hauska, jos ei otettaisi edes huomioon sitä, kuinka loukkaava se on.

Leffa jumittuu pahasti pyörimään yhtä ympyrää. Juonen premissi on se, että nämä erilaisista vaivoista - mielisairauksista kärsivät - kerääntyvät klinikalle saman lääkärin hoidettavaksi. Lääkäriä ei kuitenkaan näy missään ja odotushuone alkaa täyttymään pikkuhiljaa yhä eksentrisimmistä ihmisistä ja hauskoja tilanteita yritetään repiä siitä, kuinka nämä ihmiset tulevat toimeen keskenään. Leffa ei pääse tämän premissin ylitse. Leffa lässähtää siihen yhteen odotushuoneeseen odottamaan sitä lääkäriä, joka ei koskaan tule paikalle. Tämä on siis kaiken lisäksi äärettömän tylsää katsottavaa.

En tiedä, miksi tämä on Netflixiin hyväksytty. Suurimmat haukkuni menevät siis siihen suuntaan. Netflix ei varmaan itsekään tiedä, kuinka paljon valtaa sillä on nykyään. Heidän valikoimansa määrittelee hyvin pitkälle sitä, mitä ihmiset katsovat ja kuten kaikki tiedämme, vaikka valta on kuluttajalla siinä, mitä hän valitsee katsottavaksi, on kuitenkin suurempi valta sillä, kuka säätelee vaihtoehdot. En kuitenkaan täysin pysty syyttämään Netflixiä, tälläisten uutisten takia:
https://yle.fi/uutiset/3-10180219

Jostain syystä meidän puolestamme on siis tehty tälläinen linjaveto, että meidän omat katsomistottumuksemme eivät ole tarpeeksi hyviä ohjaavia tekijöitä Netflixin valikoimalle, vaan meitä pitää holhota ja meille pitää sanella, mitä saamme katsoa. Ja pahinta on, että moni ei ole tästä edes tietoinen. Mutta saamme siis odottaa yhä enenevissä määrin tälläistä surkeutta, kuin Toc Toc.

 ...=)

Arvostelu: Home Again

Nancy Meyersin olen blogin tiedoissakin listannut aivan suosikkielokuvantekijöideni joukkoon. Hän on jotenkin niin poikkeuksellinen läsnäolo Hollywoodissa. Tekee anteeksipyytelemättömästi romanttista hömppää ja voittaa jopa palkintoja tälläisistä elokuvista. Tämän elokuvan on ohjannut hänen tyttärensä ja joo-o, kyllä voisi minun puolestani tytär jatkaa äidinsä jalan jäljissä kulkemista. Sen verran samaa hyvää on siirtynyt äidinmaidon mukana jälkikasvuun. Ei se omena kauas puusta putoa.

Siinä, missä Nancy Meyersin romanttiset komediat on jo käsite itsessään, niin on Reese Witherspooninkin. Tässä hän on pääosassa nelikymppisenä äitinä, joka eroaa miehestään (Michael Sheen) ja muuttaa takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa Los Angelesiin. Hänen ohjaajaisänsä on kuollut ja jäljelle jäänyt hulppea lukaali, jonne päätyy asuttamaan myös kolmea työtöntä elokuvantekijää (mm. Pico Alexander), jotka yrittävät menestyä Hollywoodin karikkoisilla rannoilla. Tässä elokuvassa käännetään ylös alaisin romanttisten komedioiden tyypillinen asetelma, jossa ikääntynyt poikamies löytääkin rakkauden nuoresta tytön hempukasta ja Witherspoonin keski-ikäinen äiti löytääkin uutta virtaa elämäänsä nuoresta ohjaajapojusta (Alexander, vieläkin).

On se vaan erilaista katsoa naisohjaajan elokuvaa. Ja sen tajuaa vasta silloin, kun kerran täysikuun aikaan saa silmiensä eteen elokuvan, jonka on ohjannut nainen. Elokuvanteon status quo on vaan niin pitkälti miesvaltainen, että se saa minut jonnekin surun ja raivon rajamaille, että naisohjaajia ei ole enempää. Miettikää kuinka paljon - tai ainakin omalla kohdallani - elokuvat määrittävät sitä, miten katson maailmaa. Ja inhoan sitä, että vajoan omaan dogmaattisuuteeni - vielä enemmän ärsyynnyn, jos yhteiskunnalliset rakenteet, sosiaaliset konstruktiot tai valtaapitävät auktoriteetit pakottavat minut johonkin lasikoppiin, jonka olemassaoloa en edes tajua.

No niin, nyt pääsi tämä vauhkoaja taas vauhtiin, mutta menkööt. Taidehan siis elää ja hengittää rajojen rikkomista, vapautta, sielukkuutta. Taide voi syntyä vain uhmaamalla konventiota. On erittäin surullista, että vieläkin joudumme käymään keskustelua aidosta tasa-arvoisuudesta elokuva-alalla. Me suorastaan tarvitsemme erilaisuutta, jotta voimme ylipäänsä puhua taiteesta. Siksi tasa-arvoinen edustus on niin tajuttoman tärkeää erityisesti taidealalla. Jos me vain orjaannumme tiettyjen mielipiteiden tai näkemysten alaisuuteen - emme voi oikeasti puhua taiteesta, vai mitä?

Eli siksi minä vien jatkossakin rahani marginalisoitujen ryhmien edustukselle. Haluan nähdä enemmän naisohjaajia ja mustia näyttelijöitä. Erityisesti haluan nähdä LGBTQIA+ vähemmistöjä edustettavan valkokankaalla ja haluan saada erilaisen kokemuksen maailmasta kuin omani - tai sen minkä olen nähnyt miljoona kertaa.

Tämäkin elokuva on malliesimerkki siitä, että tämän olisi voinut ohjata vain nainen. Uskallan väittää, että jos mies olisi ohjannut tämän elokuvan, olisi se ollut tylsä ja mitäänsanomaton. Nyt elokuvassa on henkevä tunnelma, kaunis maailma ja sielukas kerronta. Se tuntuu kuin verestävän aitoja henkilöhahmoja valkokankaalle, jotka eivät välttämättä tämän tyylilajin elokuvassa siltä aina tunnu. Tai senhän ei pitäisi olla mahdollista. Mutta jotenkin Hallie Meyers-Shyerin kamera löytää hahmojen kasvoista aina mielenkiintoisimman kulman. Hän valaisee kohtaukset tuodakseen esille hahmojen totuudet ja tulkitsee tarinan teemat temmolla, jota ei ole nähty liian usein valkokankaalla.

Lisäksi hän ei ole vain kiinnostunut siitä, kuinka stereotyyppiseksi saa naispäähenkilönsä tehtyä tai kuinka vähän pystyy vähättelemään mieshenkilöiden monitahoisuutta. Ja tiedän, että tiedätte, mistä puhun. Kolme neljästä romanttisesta komediasta esittää naishahmon aina hysteerisenä hermorauniona, joka on niin epätoivoinen rakkauden kaipuuussa että palvelee elokuvan miestä kuin 1950-luvun kotivaimo. Ja mieshahmo on niin puusta veistetty kuin vain voi kuvitella hahmon olevan. Hänen tehtävä on seistä suorana ja antaa naisen tanssia tanssejaan hänen ympärillä. Olen niin kyllästynyt tälläisiin asenteellisiin romantiikkaelokuviin ja me tarvitsemme elokuvantekijöitä kuten Meyers-Shyer murtamaan näitäkin ennakkoluuloja.

...=)

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle

Tiesittekö, että Dwayne "The Rock" Johnson matkustaa oman kuntosalinsa kanssa? Enkä nyt pilaile tämän asian kanssa. Kyseessä ei myöskään ole millään lailla taskukokoinen kuntosali ollenkaan, jos sellaisia edes on... Vaan ihan kunnon halli. Hän kirjaimellisesti pakkaa aina kuntosalinsa ja lähetyttää sen kuvauspaikalle, jossa sitten purkaa sen... kunnes taas vaihtaa lokaatiota ja pakkaa koko kompleksin uudelleen. En haluaisi olla kriittinen, mutta jo on maailma mennyt tyhmäksi. Onhan miehen muskelit siis ihan katsomisen arvoisia ja vaikuttava ansio hänelle ja kaikki kunnia. Mutta on tuo nyt aika harvinaislaatuista käyttäytymistä.

Mistä me siis puhuimmekaan? Ai niin, joo siis hän tähdittää uutta versiota Jumanji -leffasta. Tässä versiossa joukko nuoria pelaa videopeliä, joka imaisee heidät sisäänsä. Teini-ikäisistä kakaroista tulee siis elokuvatähden näköisiä toimintasankareita. Näitä versioita esittää Johnson, Kevin Hart, Nick Jonas ja Jack Black. Naisen nimeä en muista.

Siis ihan hauska idea mielestäni. Tosin se idean hauskuus vähän niinkuin esiteltiin jo trailerissa ja tämä ei todellakaan ole sen luokan elokuva, joka jotenkin ylittäisi odotukset. Mielestäni oli ihan hauskaa nähdä jonkun Dwayne Johnsonin ihmettelevän kohtauskaupalla omia muskeleitaan tai Kevin Hartin harmittelevan omaa pituuttaan. Kaikkein osuvimmaksi homma pyörähtää siinä vaiheessa, kun Jack Black kanavoi jostain syvältä sisimmästään teini-ikäisen tytön.

Selitetään nyt vielä, eli; tyttö, joka pelasi Jumanji-videopeliä valitsi avatarikseen Jack Blackin näköisen tiedemiehen ja kun hänet imettiin pelin sisään, tuli hänestä siis Jack Black. Ja siis ihan täysin nerokasta. Black siis pääsee revittelemään sydämensä kyllyydestä ja varastaa kyllä koko esityksen. Kuka olisi uskonut, että hän pystyisi niin hyvin ilmentämään teini-ikäistä tyttöä? En ole koskaan pitänyt Blackia mitenkään huonona näyttelijänä ja hän ei ole edes koomikkona sellainen, mikä ärsyttäisi liikaa - ainakaan siis omasta mielestäni. Nämä koomikot vähän menevät sillä lailla että toiset tykkää ja toiset ei. Mutta en siis ollenkaan ajatellut, että tulevaisuudessa elokuva, jota odottaisin eniten olisi jokin kunnon draamaelokuva, jossa Blackille annettaisiin oikea tilaisuus näytellä. Sillä sen tämä elokuva todisti. Haluaisin niin nähdä hänet nyt jossain elokuvassa, missä hän pystyisi ilmentämään yhtä monitahoista sisäistä maailmaa kuin tässä. Toki tässä elokuvassa se mahdollistuu vain naurettavan fantasiahörvellysjuonen takia, mutta odotan siis innolla, että Hollywood on herännyt ja käyttää häntä hyväkseen.

En ole mikään videopelien suurin ystävä. Siksi elokuvan seuraaminen oli ajoittain hieman tylsää. Itse vain kavahdan heti, kun aletaan puhumaan jostain tasoista ja miten täytyy päästä jonnekin viimeiselle tasolle ynnä muuta vastaavaa. Mutta onneksi elokuva suurimmaksi osin pystyy nousemaan tälläisen videopelimäisen kerronnan yläpuolelle - suurelta osin kiitos osaavan näyttelijäkaartin kuten Kevin Hart, josta olen tykännyt ennenkin - taas; koomikko-osastoa ota tai jätä ja edellä mainittu Jack Black sekä Nick Jonas. The Rock oli myös taas ihan siedettävä, koska hänet oli tajuttu törkätä rooliin, jossa hänen karismansa ei käynyt liian ärsyttäväksi, sillä kuten sanottu hän ei esittänyt itseään sankarina, vaan jotain toista ihmistä The Rockin kehossa sankarina. Se pelastaa hänen roolisuorituksestaan paljon, sillä hänellä on paha tapa muuntua liian paatokselliseksi muissa sankarirooleissaan.

Sitten taas päästän itseni vauhtiin ja vauhkoan taas samoista asioista kuin ennen. Mutta vaihtoehtoja ei taaskaan anneta. Se, että sanon etten muista edes tytön nimeä on huolestuttava merkki. Ensinnäkin siis täysin tylsää, että oikean elämän tytöstä tulee videopelissäkin se kiintiönainen. Ja tämä on tylsää siis siksi, että täytyyhän kunnon Hollywood-pläjäyksessä olla se romanttinen sivujuoni. Mutta siis miettikään kuinka hauskaa olisi ollut, jos teini-ikäistä poikaa olisi näytellyt The Rock ja teini-ikäistä tyttöä esimerkiksi Kevin Hart ja he olisivat silti rakastuneet! Se olisi ollut jotain ihan parasta. Mutta siis kaikkein tyhmimmän elokuvasta tekee se, että se yrittää ns. kiertää sen ympäri, että elokuvan ainoa naishahmo on tosiaan seksikäs seikkailijamimmi bikineissä viidakossa (!) sillä, että nämä ovat vain hahmojen avatareja. Ja niin edistyksellistä kuin se onkin, että Jack Black esittää tyttöä, niin minusta silti tässä vähän taanutaan tyypillisyyksiin sillä, että toista tyttöä esittää vain tämä tyypillinen damsel-in-distress-täti, jonka näyttelijän nimeä en edes muista - koska hänen ainoa tehtävä elokuvassa on näyttää kauniilta ja olla sankarin rakkauden kohde. Ja kun tässä olisi ollut mahdollisuudet niin paljon erilaisempaan ja parempaan kerrontaan...

Siinä, sain paahdettua taas paahdettavani ja se saarna on ohi. Mutta siis erittäin toimivaa Hollywood-viihdettä oikein isolla rahalla. Olen jotenkin viime vuosina oppinut näitäkin katsomaan ihan eri silmällä. Jotkut Fast ja Furiousit, King Kongit ja Jumanjit voivat olla ihan viihdyttäviä elokuvia, eikä niiden ehkä tarvitse olla enempää. Odotan siis innolla, että minua viihdytetään taas samalla intensiteetillä kuin tässä.

...=)

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer

Tälläisiä elokuvia ajatellessa todella tärkeään rooliin nousee olotila, joka sinulla oli elokuvaa katsoessa. Toisenlaisia teoksia pystyy purkamaan osiin ja osoittamaan, mitkä kaikki tekijät tekivät siitä niin hienon kokemuksen. Tämä ei ole sellainen elokuva. Paperilla tämä elokuva on täysin järjetön eikä tee kovinkaan suurta vaikutusta.

Steven (Colin Farrell) on kirurgi, jonka kuolettava virhe tappaa teini-ikäisen Martinin (Barry Keoghan) isän. Steven säälii ongelmaista ja omituista poikaa ja alkaa viettämään aikaa tämän kanssa. Martin haluaisi Stevenista tulevan isäpuolensa ja aviomiehen äidilleen (Alicia Silverstone), mutta Steven on naimisissa Annan (Nicole Kidman) kanssa ja heillä on kaksi lasta (Raffey Cassidy, Sunny Suljic). Alla makaa kuitenkin jännite, että Martin janoaisikin kostoa.

Sitten puolestaan elokuvaa katsoessa tunnelma, äänimaailma, visuaalisuus, rytmi kaikki tunkevat mitä väkevimmällä voimalla ihosi alle, vaikka se rypistyisi ja hajoaisi. Yorgos Lanthimos on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka muistuttaa visionäärisellä voimallaan esimerkiksi Xavier Dolania, Darren Aronofskya tai Michael Hanekea siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat ilman epäilykseen häivää, hänen. Ne ovat hänen kynästään, hänen mielestään, hänen sydämestään. Jokainen solu elokuvassa muistuttaa hänestä.

Täten elokuvan analysoimisesta paperille tulee toissijaista, sillä elokuvan yksittäiset osatekijät tuntuvat vain ohjaajan jatkeelta. Jopa näyttelijäsuoritukset. Ne ovat kaikki loistavia, mutta niitä on vaikea arvostaa erillisenä osa-alueena elokuvasta. Ne ovat symbioosi. Jokin skitsofreninen yhdistelmä kliinistä symbolismia, fanaattista surrealismia ja abstraktia absurdismia. Tässä ei kuulukaan tietää, mitä tapahtuu, vaan vain elää mukana. Heittäytyä elokuvan uhriksi. Haastaa itseään taiteen avulla.

Siksi haluankin puhua kokemuksesta elokuvan katsomisesta. Se on nimittäin jotain täysin poikkeuksellista. Taisin itse istua suu auki koko elokuvan keston ajan ja se jo itsessään oikeuttaa kutsumaan teosta aivan huipuksi. Jo niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että ohjaaja osaa pidellä käsissään kameraa. Elokuvalla on kuvaaja, mutta en usko, että yhtäkään elokuvan otosta päätettiin ilman Lanthimoksen hyväksyntää. Hän nimittäin hallitsee katsojan haltuunoton. On niin taivaallisen poikkeuksellista, että ohjaaja tietää, mitä tekee; ottaa tilanteen ja katsojan haltuun. Elokuvan jokainen kuvakulma on poikkeuksellinen ja herättää miljoona lisäkysymystä - miksi tämä kohtaus kuvattiin näin, mitä tällä otoksella haluttaan viestittää, miksi kamera liikkuu noin...?

Koska elokuva ei ole kuvattu geneerisesti, syntyy siitä aidosti hengittävää, sielukasta taidetta. Sen lisäksi kohtausten omintakeisuus on jotain, mihin takerruin kiinni kuin Titanicin matkustaja pelastusrenkaaseen. Kohtausten tunnelma, mikä syntyy jostain oudosta yhdistelmästä äänimaailmaa, visuaalisia kamerakulmia ja käsikirjoituksen eksentrisyyttä, muistuttaa katsojaa millaista on olla hyvän elokuvan uhri. Kerrankin jotain, mikä on taiteellista, rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Tässsä on Lanthimoksella ollut visio ja se on tehty. Yhtäkään katsojaa ei holhota eikä pidetä kädestä kiinni. Lanthimokselle on varmasti ihan se ja sama miten katsoja reagoi elokuvaan, kunhan saa viestinsä vältettyä.

Perinteiseksi elokuvaa nimittäin ei voi kutsua. Katsoja ei tiedä, miten reagoida kohtauksiin. Ne ovat toinen toistaan oudompia ja jättää katsojan täysin rannalle raapimaan päätään. Ja rakastin niistä jokaista. Pidän ihan mahdottomasti siitä, että uskalletaan kääntää nupit kaakkoon ja leikitellä sillä, mitä elokuva voi tehdä ja mitä se voi saada aikaan. Todella lähellä täydellistä psykologista kauhua, mitä se olisi, jos se olisi sitä pelkästään, mutta kun ei ole. Elokuvan ahdistavuus leikittelee myös syvällisellä draamalla - erityisen painopisteen tematiikassa saa karma, mikä jo itsessään on poikkeuksellisen virkistävä aihealue, sillä tässä leffassa pysytellään oikeussalin, poliisin ja tavallisen yhteiskunnan kankeiden raamien ulkopuolella ja täten tulkinta saa ihan uudet sfäärit. Mielenkiintoista porautua niin syvälle ihmisen eläimellisyyteen, luonnonvaraisuuteen ja villiyteen. Jopa siihen pisteeseen asti, että elokuva tunkeutuu sinun mieleesi ja uniisi eikä päästä otteestaan irti pitkän aikaa elokuvan katsottuasi. Loppua kohden kohtaukset vain porautuvat syvemmälle ja syvemmälle ihmisyyden perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta, selviytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisyydestä.

Niin hyytävän täydellistä elokuvaa, että etsiä saisi vastaavaa vaikka ajan loppuun asti. Yorgos Lanthimos on yksi aikamme parhaista, omalaatuisimmista ja luovimmista ohjaajaneroista. Harvaanpa elokuvataitelijaan voi yhtäkään näistä kuvauksista soveltaa. Voisin jatkaa elokuvasta puhumista monen tunnin ajan, mutta pikkuhiljaa ehkä lopetan selostukseni tähän. Sen vain haluan jättää ilmoille, että toivoisin, että tämä inspiroisi minun lisäkseni jotain muuta. Ja kirjoittamisen sijaan esimerkiksi tarttumaan elokuvakameraan samalla vimmalla, mitä tässä. Ja studiot rahoittakaa näitä elokuvia, minä kaipaan niitä kuollakseni.

...=)

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)