
Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.
The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.
Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.
Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.
Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on
by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.
En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.
...=)