Arvostelu: Ocean's 8

Odotin tätä leffaa kuin kuuta nousevaa. Luulisi, että siinä ajassa olisin ehtinyt keksiä vähän vähemmänkin kuluneen vertauskuvan, mutta satun tykkäämään tuosta nimenomaisesta, kuten varmaan sitä jo miljoonassa tekstissä olenkin pyörittänyt. Oikeastaan siitä asti, kun kuulin, että Ocean's 8 on tekeillä, tähtinään kahdeksan Hollywoodin kärkikastin naisnäyttelijää. Pelkäsin, että kun Ghostbusters floppasi, että vastaavaa linjastoa ei varmaan vähään aikaan nähdäkään, mutta onneksi toinen otos tuntuu onnistuneemmalta ja onpas leffa mennytkin ja tempaissut itselleen mojovan tilipussin lippuluukulta. Uskaltaisiko siis jo toivoa, että kuuluisat Hollywoodin studiopomot pystyisivät vähintään pitkällä tikulla tökkimään naisnäyttelijöitäkin välillä samoihin leffoihin?

Leffateatterikokemuksena tämä oli itselle ensimmäinen pitkään aikaan ja luultavasti viimeinen pitkään aikaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni paljon hypetettyyn Scape-saliin ja voi höpönassukat, ei ollut korotetun hinnan arvoinen. Sali oli kylmä. Mikä johtaakin minut siihen, miksi leffateatterissa en tätä nykyä aikaa ole tykännytkään viettää. Seitsemäntoista euroa - oikeasti - maksat siitä, että saat nähdä miljoonannen Marvel-ruljanssin tai taas Tom Cruisen jossain äksönpuurossa. Ja sen Scapen varjolla valmiiksi ostetun Finnkinon lahjalipun lisäksi pystytään sinulta nyhväämään vielä kolmen euron lisämaksu - oikeasti - onkohan se edes täysin laillista?

Mutta rahani annan ilomielin näin rohkeille linjavedoille, kuin Ocean's 8. Heti, kun studiopomot avaavat silmänsä 2010-luvulle, niin minäkin kannan pienen rahapussini Finnkinon kiskuripolitiikan juurelle ja ryhdyn palvomaan auringonjumala Scapea polvillani. Sandra Bullock ja Cate Blanchett - jotka saisivat minut leffateatteriin jo yksinään - samassa leffassa ja vieläpä jotkut Anne Hathawayt, Sarah Paulsonit ja Mindy Kalingit siihen päälle?

Ja hyvinhän tädit vetivät. Erityisesti Bullockin kylmäpäinen veto teki vaikutuksen - kuten tekee tietysti aina. Hän on ihan suosikkinäyttelijöitäni ja olen paljon miettinyt miksi. Mutta tässäkin tuli harvinaisen selväksi hänen ilmiömäinen kykynsä päästä täysin yhden tunnetilan keskiöön ja räväyttää sen katsojan naamalle. Hän on näyttelijänä mielestäni hyvin läsnä. Ehkä vieläkin suuremman vaikutuksen teki tietysti jumalani. Hänen hahmonsa oli näistä ehkä mielenkiintoisin ja pidin siitä, että hänestä ei paljastetukaan kaikkea. Cate oli tapansa mukaan niin tajuttoman aito, ettei henkeä saa.

Myös muut tekivät vaikutuksen. Rihanna ei nyt ole mikään seuraava Meryl Streep, mutta varsin kömpelössäkin roolissa onnistui pitämään päänsä veden pinnalla. Sarah Paulsonilla olisi varmasti ammennettavaa tämän roolin lisäksikin. Anne Hathaway tuntui nauttivan revittelystään, mikä on aina hienoa katsottavaa, kun näyttelijä osaa antautua roolilleen ja se on aina ollut mielestäni Hathawayn vahvuus. Jos nyt joku jäi hieman pettymykseksi niin Mindy Kaling. Hänhän on siis hauska, mutta jotenkin häntä ei osata käyttää tarpeeksi hyvin muiden toimesta. Onneksi hän ottaakin välillä ohjat omiin käsiinsä ja tuottaa omat materiaalinsa itse, jolloin hän tuntuu syttyvän paremmin eloon. Bonham Carterista en oikein tiennyt, mitä hän touhusi.

Jos puhutaan itse elokuvasta ja sen ansioista - ja mehän puhumme - niin se toimi. Mutta harmikseni vain juuri ja juuri. Se oli hyvinkin uskollinen Georgen ja Bradin Ocean's -vedoille. Tämä oli hyvin klassista ja puhdaslinjaista elokuvantekemistä. Huomio oli rikosjuonessa ja jopa soundtrack heijasteli sitä rikostrillerimäisyyttä - jotain, mistä en ehkä tykännyt. Se jatkuva soundtrackin plimpotteluhissimusiikki alkoi vähän raastamaan korvia jossain vaiheessa.

Olisin myös kaivannut enemmän. Ja tästä olisi saanut paremman hyvin helpostikin. Nimeän nyt vain muutaman keinon. Ensimmäiseksi leffa veti vähän liian turvallista menoa. Tietysti jossain vaiheessa vähän kipristi vatasanpohjasta, mutta aitoa vaaran tuntua ei ehtinyt syntymään, kun juoni jo liplatteli eteenpäin. Olisin siis kaivannut ehkä enemmän vastoinkäymisiä. Nyt tämä oli liian helppoa. Toiseksi olisi kaivannut enemmän aitoutta. Leffa on hyvin pintaliitoinen ja pintakorea (mitäköhän nämä sanat tarkoittavat?). Tämä heijastui ihan elokuvan efekteissä asti. Joku editoija oli kokenut hyväksi ratkaisuksi Windows Movie Maker-tyyliset siirtymät kohtausten välillä. Yök! Siinä hävisi uskottavuus saman tien. Aitoutta olisi saanut mukaan oikean elämän piirteillä. Aidoilla keskusteluilla, riidoilla, sanaharkoilla, pohdinnoilla - jollain, mistä katsoja olisi saanut otteen. Nyt hahmot vain puhuvat kuin yhdestä suusta ja kukaan ei sano mitään, mikä ei tuntuisi käsikirjoitetulta.

Mutta viihdyttävänä kesäleffana tämä toimi. Ja on hyvä, että jatko-osalla on varaa kääntää asteita vielä enemmän. Hyvin usein nykyään jo selvästi franchisejen aloitusosiin työnnetään kaikki paukut ja avataan kaikki ovet, jolloin jatko-osat tuntuvat vetisiltä. Jos on jatko-osia pakko tehdä, niin suon niitä tehtävän tällä tyylillä; enemmän hienoja naisnäytteljöitä tärkeissä rooleissa ja jätetään vielä jotain näyttämättäkin ensimmäisessä osassa, jotta katsojalla on jotain odottaakin. Ja minähän odotan. Kuka olisi hyvä lisä näyttelijäkaartiin? Winslet? Collette? Blunt? Kidman?

 ...=)

The Good Fight, 2. tuotantokausi

Olen parantumaton Good Wife-universumin fani. Robert ja Michelle King ovat minulle kyllä jumalia. Niin täsmällisen hienon maailman he ovat luoneet Good Wife ja Good Fight-sarjakokonaisuuksillaan. En ollut uskoa silmiäni, kun The Good Fight vielä jatkoi Good Wifen tasoa - spin-offithan ei melkein koskaan yllä edeltäjiensä kunniaan. Valitettavasti täytyy sanoa, että se pakollinen dippi tulikin The Good Fightin kakkoskauden muodossa.

Kaudessa on nyt 13 jaksoa, kun ensimmäisessä kaudessa oli vain kymmenen, mikä on sinänsä plussaa. Hienoa on myös Audra McDonaldin nousu vakituiseksi osaksi näyttelijäkaartia. Hän on ehdottomasti tämän kauden valopilkku, varastaen sen jopa Christine "jumala" Baranskilta. Jos jatkan positiivisilla, niin hypin ja kiljuin ilosta kun Mamie Gummer palasi kuin palasikin ikimuistoisen Nancy Crozierin rooliin. Hän oli ehdoton suosikkini Good Wifen sivuosista. Hänestä olen pauhanut täällä blogissa ennenkin ja toivnut palaavan tähän Good Wife / Fight-maailmaan. Ehkä tällä blogilla on kuin onkin jokin kosminen ulottuvuus studiopomojen päähän. Senpä takia: nyt haluan, että Bullock, Blanchett, Roberts ja Kidman näyttelisivät samassa leffassa. Make it happen, universe!

Jane Lynchista on lisäksi tullut korvaamaton osa sarjan synergiaa. Hänen hahmonsa on ihan paras. Sen hyvän asian vielä sanon The Good Fightin kakkoskaudesta, että pidin riskinotosta. Arvostan sitä, että tässä lähdettiin hakemaan jotain uutta ja uskalletaan murtaa sitä oikeussarjan tyypillistä muottia, jossa kaikki jaksot rakentuvat aina meneillä olevan oikeusjutun ympärille ja sarjan päähenkilöiden oma juonenkehitys jää aina sivualalle. Tällä kaudella saimme nyt kyllä jopa enemmän kuin tarpeeksi päähahmojen omaa yksityiselämää töiden ulkopuolellakin. Ja ehdottomasti palaan tietysti tulevien kausien pariin - mitenkä en voisi, kun olen jo aiemmat jaksotkin katsonut varmaan gatsiljoona kertaa.

Mutta niin...samaisista asioista tulikin myös negatiivisia viboja. Ensimmäinen jakso sijoittuu käytännössä pelkästään hautajaisiin ja vielä hahmon, jota emme tunne. Ajattelin, että okei, ehkä tämä on tälläinen avausjakso. Sitten tuli toinen jakso, jossa oli kaiken maailman häppeninkiä ja oikeussaliin emme löytäneet tietä vieläkään. Sitten kolmas, neljäs, viides... Ja minulle ei voi maistunut. Good Wife noudatti orjallisesti sitä kaavaa, että joka jaksossa oli joku oikeusjuttu, mutta tässä on kyllä nyt lähdetty teille tuntemattomille. Ihan kuin olisin katsonut täysin eri sarjaa, kuin mitä ykköskausi vielä Good Fightista oli.

Ja mitä tuli oikeussalidraaman tilalle? Siirappista saippuaoopperaa. Robert ja Michelle King ovat sen verran älykkäitä, että osaavat tehdä viiltäviä psykologisia havaintoja hahmoistaan ja heidän yksityiselämistään. He ovat myös tarpeeksi älykkäitä sanoakseen jotain omapäeräistä tämän päivän amerikkalaisesta kulttuurista ja politiikan kentästä, jonka ympärillä hahmot alkoivatkin yllättäen tanssimaan. Joka jaksossa mainittiin Trump ainakin kerran. Ja joka jaksossa erityisesti Diane Lockhart (Baranski) imppasi herneet nenään oikeistopolitiikasta. Eikä se oikeastaan ole edes pelkkä Diane, joka muuttuu hermoraunioksi Trump-vastustajaksi, vaan koko lakifirma pyörii kuin Trumpin vastaisena propagandatoimistona.

Tämä on ihan fine sinänsä. Kuten sanoin, The Good Fight kuitenkin käsittelee näitä teemoja älykkäästi ja osaa ottaa syvällisen katsantakannan Trump-aiheisiin. Mutta kun se ei ole sarja, jota allekirjoittauduin katsomaan. Ja sitä vaan oli niin paljon. Ymmärrän, että edistysmieliset ja liberaalit lakimiehet keskustelevat päivän politiikasta, joten sinänsä se on ihan oleellista käsikirjoittaa sarjaan mukaan. Mutta että älykäs, koulutettu ja kokenut nainen (Diane) hajoaisi hermoromahduksen partaalle yhden vaaleilla demokraattisesti valitun virkamiehen takia? Kerronnasta tuli ihan hippasen verran paksua. Ja jopa sekin olisi ollut hyväksyttävää, jos siihen ei oltaisi jääty vellomaan. Onneksi finaalijakso näytti vähän merkkejä elpymisestä ja siitä nimen mukaisesta hyvästä taistelusta.

Enkä pitänyt siitä, että Maya (mikä sen GoT-näyttelijän nimi nyt on, meni juuri naimisiin Jon Snowin kanssa??) unohdettiin jonnekin taka-alalle täysin, vaikka ensimmäinen kausi uhrasi paljon aikaa siihen, että katsoja tykästyy hahmoon. Inhosin Lucca Quinnin (Cush Jumbo) hahmon kohtaloa. Siinä nainen, joka ei todellakaan tarvitse tyypillistä pimu pamahtaa paksuksi- juoniterritoriota. Mutta taas tyypillinen esimerkki, että näin uudenlaiselle hahmolle ei muuta keksitty kirjoittaa.

Arvostan riskinottoa, emme voi kehittyä, jos emme kokeile uutta, mutta se on nyt tehty ja toivon, että seuraava kausi palaa siihen, mikä on todistettu toimivaksi.

...=)

Arvostelu: Daddy's Home 2

En pitänyt ensimmäistä osaa mitenkään merkittävänä teoksena. enkä edes poikkeuksellisen hauskana komediana. Mutta se oli ihan riittävän toimivan viihdyttävä Hollywood-pätkä ja lisäksi pidän Mark Wahlbergista. Kun siis päätin eräs sunnuntai hemmotella itseäni hyvällä ruualla ja hyvällä viihteellä, laitoin tämän jatko-osan päälle sen suurempaa asiaa pohtimatta.

Taso tuntuu laskeneen ensimmäisestä osasta huimasti, mutta tämä tuntuu silti laineilevan jossain suvantomaisessa lammessa, jossa sillä ei ole niin väliä onko leffa hyvä vai ei. Tämä toimii sellaiseen olotilaan, jossa haluaa katsoa vain jotain - sen suuremmin asiaa käsittelemättä. Kutsuisiko tätä sitten jonkinlaiseksi aivot narikkaan -viihteeksi...

Olisin kaivannut enemmän John Cenaa, hänet olen ennenkin todennut hämäävän hyväksi näyttelijäksi komedioihin, mutta tässä hänelle ei annettu mitään tehtävää. Sitten taas Mel Gibsonilla oli liikaakin kohtauksia. Eikä hänenkään hahmoa uskallettu viedä suuntaan eikä toiseen. Hän oli ikään kuin poissaoleva ja huono isä, mutta koko ajan kuitenkin oli suht ok.

Lisäksi on suhteellisen hupaisaa, että hänet on roolitettu tuollaiseen "yhä vetävä kuusikymppisenä, cool, machoduud"-hahmoon, vaikka omassa mielessäni näen lähinnä varjon hänen entisestä, 80-luvun karismasta. Joten hänen hahmoaan oli vähän vaikea uskoa. Ja hän on tosi lyhyt. Ei hän vaikuttanut mitenkään uhkaavalta pahispojalta varsinkaan John Lithgowin pehmoilijaan verrattuna, jokahan on siis pitkä. Jonkun olisi pitänyt vaihtaa näyttelijät päittäin, niin heidän välisessä ping pong-ottelussa olisi ollut jotain ideaakin.

Wahlberg sentään toimii hyvin Ferrelliä vastaan, mutta tässä tosiaan ollaan luovuttu ykkösosan ideasta, jossa hahmot ovat ikään kuin vastakkain, kirjaimellisesti toistensa vastakohtina. Nyt he ovatkin toisten ylimpiä ystäviä, enkä tiedä, mikä idea leffassa enää on - ymmärtääkseni se oli siirtää tämä vastakkainasettelu hahmojen isien välille, mutta kuten todettu, se vähän lässähti.

Tässä jäi komedia oikeastaan kaikessa suhteessa kakkoseksi ja ylitse ajoi sentimentaalinen, lapsellinen ja epäuskottava draama. Ei minua kiinnosta Wahlbergin ja Ferrellin esittämien isien kriiseily perheestään, tai John Lithgowin avioerodraama, vaan haluaisin vain nauraa.

Todella varman päälle pelattu ja vedellä litkutettu teos siis kyseessä. Kyllä komediassa riskinotto kannattaisi, sillä muuten lopputuloksena on tälläinen pliisu leffa, jota hädin tuskin muistaa sen katsottuaan. Lisäksi tämä oli vähän liian pitkä.

...=)

Arvostelu: Elysium

Kommentteja leffaseuraltani:


"Onko toi Matt Damon? En yhtään tunnistanut ilman hiuksia!"

"Jodie Fosterilla on kivat hiukset!"

"Miksi se puhuu tolla lailla?"

"Äh, en mä tykkää tällaisista leffoista... käsivarakamera..."

"[Wagner Moura] on huono"

"Miksi ne ton toisen kuolleen henkilön sai herätettyä henkiin, mutta toista eivät edes yrittäneet?"

...=)

Arvostelu: Toc Toc

Tämä tuli katsottua vähän aikaa sitten Netflixistä, kun etsimme illan vietoksi "hauskaa komediaa". Toc Toc on espanjalainen komedia, jonka pääosissa ei ole yhtäkäään tunnettua nimeä, ja se jo sai hälytyskellot vähän soimaan. Olisi pitänyt kuunnella. Siihen on syynsä, miksi kukaan tunnettu, espanjankielinenkään, näyttelijä ei ole halunnut tulla assosioiduksi leffan kanssa. Hauskan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Alussa tuntui, että leffa oli vielä menossa johonkin suuntaan, siksi kai se tulikin katsottua kokonaan. Leffa kuvaa erinäisiä ihmisiä, jotka kärsivät jonkinlaisesta taikauskosta, kuten se normaalisti tunnetaan ja tämä luo mielestäni erinomaiset komeediset puitteet. Elokuva antaa vielä osviittaa, että hahmot saatetaan yhteen. Yksi hahmoista esimerkiksi käy moneen kertaa tarkistamassa tuliko sammuttaneeksi uunin kotonaan, tuliko ovi varmasti lukkoon, kahvinkeitin pois päältä jne. jopa siihen pisteeseen asti, että hän nousee vielä bussistakin pois ja kävelee takaisin. Toinen hahmo hyppii kadulla kaikki laattojen saumojen ylitse. Tälläisiä piirteitä omaavia komeedisia hahmoja olemme nähneet elokuvissa ennenkin. Siinä kohtaa leffa menee kuitenkin metsään ja pahasti, kun käy ilmi, että hahmot eivät ole pelkästään komeedisia, vaan he oikeasti kärsivät mielisairauksista - OCD:stä ynnä muusta. Pahin riman alitus tulee, kun mukaan kemuihin kärrätään Touretten syndroomaa sairastava mies. Tämä on oikeasti vakava aihe ja monelle ihmiselle ihan oikea taakka kantaa ja kärsiä - ja leffa pyytää, että nauraisimme sille.

En tiedä onko Espanjan viihdeteollisuus saanut vielä muistiota, että elämme tosiaan jo 2010-luvun viimeisiä vaiheita ja aika on ajanut vähän tälläisen viihteen yli. Tällä hetkellä vallitsevia arvoja on poliittinen korrektius, ihmisten huomioon ottaminen ja suvaitseminen. Tämä tuntuu kuin elokuvalta 60-luvulta, jolloin ei vielä tiedetty paremmin. Vuonna 2017 valmistunut elokuva ei voi kuitenkaan piiloutua sen väitteen taakse. Varmasti ovat tekijät tieneet, että tälläisellä tulkinnalla vain suututetaan ihmisiä. Kaikelle ei voi kuitenkaan avoimesti nauraa, etenkin kun kyse on ihmisten todella todentuntuisesta todellisuudesta. Touretten syndroomaa varjostaa vieläkin monia harhaluuloja ja ihmisten ennakkoluuloja ja sitä kärsivät joutuvat kestämään myös stigmaa, mikä tulee syndrooman kanssa. Heille nauretaan, heitä pilkataan, eikä heitä oteta tosissaan ja tälläiset elokuvat vain pahentavat asiaa. Mikä vielä ehkä osaltaa pahentaa asiaa on, että elokuva ei edes ole erityisen hauska, jos ei otettaisi edes huomioon sitä, kuinka loukkaava se on.

Leffa jumittuu pahasti pyörimään yhtä ympyrää. Juonen premissi on se, että nämä erilaisista vaivoista - mielisairauksista kärsivät - kerääntyvät klinikalle saman lääkärin hoidettavaksi. Lääkäriä ei kuitenkaan näy missään ja odotushuone alkaa täyttymään pikkuhiljaa yhä eksentrisimmistä ihmisistä ja hauskoja tilanteita yritetään repiä siitä, kuinka nämä ihmiset tulevat toimeen keskenään. Leffa ei pääse tämän premissin ylitse. Leffa lässähtää siihen yhteen odotushuoneeseen odottamaan sitä lääkäriä, joka ei koskaan tule paikalle. Tämä on siis kaiken lisäksi äärettömän tylsää katsottavaa.

En tiedä, miksi tämä on Netflixiin hyväksytty. Suurimmat haukkuni menevät siis siihen suuntaan. Netflix ei varmaan itsekään tiedä, kuinka paljon valtaa sillä on nykyään. Heidän valikoimansa määrittelee hyvin pitkälle sitä, mitä ihmiset katsovat ja kuten kaikki tiedämme, vaikka valta on kuluttajalla siinä, mitä hän valitsee katsottavaksi, on kuitenkin suurempi valta sillä, kuka säätelee vaihtoehdot. En kuitenkaan täysin pysty syyttämään Netflixiä, tälläisten uutisten takia:
https://yle.fi/uutiset/3-10180219

Jostain syystä meidän puolestamme on siis tehty tälläinen linjaveto, että meidän omat katsomistottumuksemme eivät ole tarpeeksi hyviä ohjaavia tekijöitä Netflixin valikoimalle, vaan meitä pitää holhota ja meille pitää sanella, mitä saamme katsoa. Ja pahinta on, että moni ei ole tästä edes tietoinen. Mutta saamme siis odottaa yhä enenevissä määrin tälläistä surkeutta, kuin Toc Toc.

 ...=)

Dear White People, 1.- 2. kaudet

Olin viikonloppuna kuumeessa - jo neljäs kerta pelkästään tänä vuonna, välillä alkaa tuntua siltä, että oma keho on vain pala palalta pois hioutuvaa posliinia, joka on jo päässyt niin hauraaksi, ettei siitä ole enää vastustuskyvyksi - joten pääsin vihdoin käyttämään aikaa tämän sarjan parissa. Elokuvan katsoin jo muutama vuosi sitten ja ihastuin. Olen siis odottanut pääseväni näkemään sarjaa siitä asti, kun he ilmoittivat sen tulevan.

Sarja kertoo Winchester-yliopiston mustaihoisista opiskelijoista (mm. Logan Browning, Brandon P. Bell, Marque Richardson), jotka asuttavat kampuksen Armstrong-Parker -taloa, joka koostuu pelkästään mustista opiskelijoista. Sieltä käsin he johtavat mustien oikeus taistelua mm. rasistisia bileitä ja valkoisia kampuspoliiseja vastaan. Yhdellä opiskelijoista on myös yliopiston radiokanavalla ohjelma "Dear White People", jossa hän puhuttelee valkoisia opiskelijoita ja opettaa valkoisesta etuoikeudesta esimerkiksi.

Molemmat kaudet kun putkeen katsoin, suuhun jäänyt maku on suru. Miksi? En voi olla ajattelematta skenaariota, jossa huomattava osa - ainakin nykyistä suurempi - rahoituksesta, tuesta ja mahdollisuuksista, joita elokuva- ja tv-alalla jaetaan liikkuvan kuvan tekijöille, menisi myös samanlaisille äänille kuin Justin Simien. Kuinka paljon enemmän yhtä hyvää viihdettä kuin Dear White People saisimme katsoa.

Sarja on aivan loistava. Ihanaa katsoa tv-sarjaa, johon on oikeasti kirjoitettu dialogia ja vieläpä terävää sellaista. Jossa jokaiseen henkilöhahmoon tutustutaan aidosti ja he oikeasti viettävät aikaa keskenään. Joka on oikeasti tämän ajan henkinen, nykyaikainen, raikas. Aloin todella välittämään sarjan tapahtumista ja maailmasta, sillä minun oli helppo astua siihen mukaan. Tässä ei nimittäin yritetty mitään liikaa, mutta käsikirjoitus ei ollut laiskaa. Kaksi suurinta ongelmaa ehkä tämän päivän tv-skenessä. Joko kerrontaan revitään mukaan kaikki Jupiterin kuut tai sitten kierrätetään samoja tylsiä arkkityyppejä ja stereotypioita, joihin tylsistyy jo enenn kun on sekuntiakaan sarjasta katsonut.

Dear White People ei todellakaan käytä stereotypioita, päin vastoin. Rakastan sitä, kuinka paljon opin joka jaksosta. Ja kuinka ajatuksiani haastetaan. Monesti jouduin jopa pysäyttämään jakson kesken kaiken ja pohtimaan tuntikaupalla omia ajatuksiani aiheesta. Voiko olla parempaa?

Suosittelisin tätä ehkä jopa silloin jos on täysin vastakkaista mieltä, kuin intersektinaalisuutta kannattavat esimerkiksi - jos ei mistään muusta syystä - niin ainakin haastaakseen itseään. Jos omat vastakkaiset ajatuksesti kestävät tämän kritiikin, niin eikös se ole vain hyvä juttu. Ja jos eivät kestä, niin ehkä niitä tulisi sitten vaihtaa? Eikä sarja ole pelkkää saarnaamista. Kerronta yltyy jopa hämäävän monitahoiseksi, kun se antaa platformia myös vastakkaisille mielipiteille, äärioikeistosta - jonka edustajana tekee jonkinmoisen cameon Tessa Thompson, joka leffaversiossa esitti siis päähenkilöä, joka on tv-sarjacameonsa täysi vastakohta.

Siitä ehkä antaisinkin pienen kritiikin. Ei siis sitä, että mustille opiskelijoille annettiin pureskeltavaa vastustuksen muodossa (näistä ajatuksista tulee eniten ehkä mieleen Ann Coulter tai Jordan Peterson, jos joku on niistä kiinnostunut), mutta siitä, että sarja yritti ehkä liikaakin anteeksipyydellä edistysmielisyyttään. Tämä tulee harvinaisen selväksi valkoisen päähenkilön - yhden mustan opiskelijan poikaystävän - mukana pyörittämisestä. Tämä valkoinen opiskelija hengaa näiden mustien opiskelijoiden kanssa ja jakaa näiden ajatukset ja jopa yltyy tekemään dokumenttia omasta valkoisesta etuoikeudestaan, mutta jossain vaiheessa ärsyynnyin häneen suunnttomasti. Ensinnäkin hän on sarjan hahmoista ehdottomasti tylsin, eikä hänestä vain tajuta päästää irti, vaan jätetään hengaamaan mukaan. Toiseksi hänen "olen teidän puolellanne, mutta koko ajan toimin aatteen vastaisesti vahingossa, puoliajattelemattomasti ja nyt pyydän sitä anteeksi miljoonatta kertaa" -trope kävi niin väsyneeksi, että aloin hyppäämään hänen osuuksiensa ylitse.

Enkä näe muuta syytä pitää tätä hahmoa sarjan kerronnassa mukana kuin niitä valkoisia katsojia varten, jotka eivät muuten ehkä pysyisi kärryillä sarjan dialogissa, kerronnassa tai ajatuksissa. Joten tarvitaan tämä valkoinen hahmo kuin välineeksi selittämään mustien opiskelijoiden ajatukset ja teot auki. Ja tämä on mielestäni pettymyksellistä, sillä sarja toimii niin hyvin kuin se toimii, juuri siksi, ettei se pyytele anteeksi omaa kantaansa rodullisiin kysymyksiin. Se suuntaa raivolla rasismia päin ja avaa todella hienosti siihen liittyviä asioita.

Anyways, tämä pohdinta kuulostaa varmasti todella oudolta, jos ei ole katsonut sarjaa. Sen haluan sanoa, että sarja on toimi minulle todella hyvin. Pidän siitä, että sarja uskaltaa ottaa kantaa asioihin. Että joku uskaltaa kirjoittaa rehellistä dialogia. Pidän siitä, että sarja on älykäs, eikä tuuttaa vain yhtä torvea, vaan tekee keskustelusta oikeasti monitahoisen. Että se ei ole pelkkää dokumentaarista saarnaamista, vaan myös muista juoniaihioita käydään läpi ja hahmoista tulee todella läheisiä ja henkilökohtaisia sinulle. Päivän päätteeksi sarja on inhimillinen, kaunis ja hypnoottinen tutkielma meidän psykologiastamme, meitä yhdistävistä tekijöistä, kuin erottavistakin.

 ...=)