Arvostelu: Zodiac

Toiset ohjaajat tarvitsevat tuntia toisen perään avatakseen tarinansa kunnolla ja ehtiäkseen kertoa kaiken, mitä on sydämen päällä. Sitten on David Fincher. Joka täysin selittämättömästi vain pitkittää elokuvaansa täysin turhaan. Poikki, poikki, pitäisi jonkun jo huutaa, mutta Fincher vaan antaa kameransa pyöriä.

Olen huomannut tämän saman piirteen lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Ne hajoavat käsiin, kun Fincher ei osaa tehdä niistä ytimekkäitä tai vaihtoehtoisesti ladata elokuvaansa tarpeeksi panoksia, jotta sen pitkällä kestolla olisi joku pointti. Viimeisimmin Gone Girl mielestäni hajoi juuri tällaiseen haahuiluun, kun homman nimi oli tullut katsojalle selväksi jo aika päiviä sitten, mutta jostain syystä elokuva yhä vain pyöri katsojan edessä. Myös The Girl With The Dragon Tattoo oli samanlainen. Benjamin Button perustui alunperin novelliin, josta Fincher sai leivottua liki kolmen tunnin elokuvan.

Erityisen ongelmallista on elokuvan laahaaminen tällaisten trillerien tapauksessa, kuin Zodiac. Tässäkin elokuvan alkupuolisko on vielä ihan ytimekästä jännityselokuvaa, jossa ollaan sarjamurhaajan perässä. Mutta sitten valuvat vuosikymmenet ja jostain syystä joku hullu (Jake Gyllenhaal) vielä vaan pähkäilee päätään puhki murhaajan nappaamiseksi. Kaikki muut ovat ympäriltä jo luovuttaneet, ja niin ovat katsojatkin.

Zodiaciahan ei ole vielä tänä päivänäkään selvitetty. Ja vaikka kysymys miehen identiteetista on mielenkiintoinen, ei siitä synny kovinkaan vetävää elokuvaa, jossa tunti toisensa perään vaan pähkäillään josko päähenkilö saisi murhaajan kiinni. Elokuva olisi voinut loppua jo ensimmäisten murhien jälkeen toteamukseen; murhaajaa ei koskaan selvitetty. Mutta ei. Tämä viesti piti iskostaa katsojalle hitaiden, tuskallisten minuuttien aikana, kun elokuva ei vain ottanut loppuakseen.

Ei siinä, ei tämä ole suinkaan tylsin elokuva mitä olen nähnyt. Mutta elokuva-arvostelijana ei vain jää kauheasti käteen tällaisesta laimeasta elokuvasta, joka alkaa ikään kuin murhajännärinä, sitten vaihtuu jonkinlaiseksi avioliittodraamaksi, jossa selvitellään pakkomielteisen miehen käyttäytymisen vaikutuksia hänen lähipiiriinsä. Kumpaa näistä minun tulisi arvioida?

Eikä se ole elokuvallisena kokemuksena mitenkään ihmeellinen. Lähinnä ärsyttävä, kun katsoja joutuu etsiskelemään punaista lankaa ja vastausta kysymykseen, että mitä ihmettä tälla elokuvalla halutaan sanottavan?

Fincherillakin on hyvää makua ohjaajana, ja taito saada kohtaukset toimimaan, silloin kun hänellä on oikeaa materiaalia hyppysissään. Hän on älykäs mies, joka pystyisi ottamaan geneerisemmänkin käsikirjoituksen ja tekemään siitä syvällisen tutkielman ties mistä. Siksi suosittelisinkin, että hän ohjautuisi nyt pois näiden trillerien parista kohti jotain järkevämpää draamaa tai vastaavaa aihemateriaalia, jonka parissa hän oikeasti voisikin rypeä ja venyttää tutkielmaansa hahmoista ja heidän elämistään niin pitkäksi kuin ikinä haluaa. Tai sitten hänen täytyy opetella valitsemaan näille jännitysleffoilleen yksi suunta ja pidättäytyä siinä. Tässä hapuiltiin liian kauan. Tarina tarvitsee koheesiota.

The Jane Austen Book Club (The Jane Austen Book Club)

Olen parin Austen-filmatisoinnin nähnyt ja suosikkini on ehdottomasti Ang Leen vuoden 1995 Järki ja tunteet. Olen vain kamppaillut sen kanssa, että en oikein löydä Austenin teemoista syvyyttä. Tämä leffa ehkä jotenkin avasi niiden vitsiä, mutta ehkä pitäisi vain tarttua yhteen niistä romaaneista ja alkaa lukemaan. Muistuttaa vähän kotimaista FC Venusta siinä suhteessa, että monen hahmon tarina kietoutuu tälläisen yhden aktiviteetin ympärille ja sen sitten muuttaakin kaikkien elämät paremmaksi.
Kevyttä viihdettä siis.

...=)

P.S. Rakastan sinua (P.S. I Love You)

Minulla on monta kertaa olo, että elämä kulkee liian lujaa vauhtia eteenpäin. Haluaisin sen joskus pysähtyvän. Kunnes muistan, että kyllähän se elämä tulee pysähtymään ja en välttämättä sitä vielä halua. En tiedä olenko ainoa, mutta olen miettinyt paljon elämän ja kuoleman suhdetta. Miten elää ilman kuolemanpelkoa. Miten elää ylipäänsä niin, että kuolemalla ei ole merkitystä elämälle? Ja kun ajattelee asioita tarpeeksi pitkälle, pääsee siihen lohduttomaan ajatukseen, että millään ei ole mitään väliä, kun kuolemme joka tapauksessa. Silloin on ehkä hyvä muistaa, että elämää ei ole ilman rakkautta. Elämä on olemassa. Ja tiedämme sen, koska rakastamme ja vielä tärkeämmin meitä rakastetaan.

P.S. Rakastan sinua -elokuvan ensimmäinen puolisko käsittelee Holly Kennedyn (Hilary Swank) menetystä, hänen aviomiehensä (Gerard Butler) kuoltua, siitä näkökulmasta, että nyt hänellä ei ole toista, ketä rakastaa. Toinen puolisko elokuvaa kuvaa sitä, että hänellä ei ole ketään, kuka rakastaisi häntä.

Elokuvan alussa on hieman hankala sisäistää ajoittain kornit repliikit ja vähän epäuskottavat henkilöhahmot, joiden niin kutsuttuun kärsimykseen on hieman hankala samaistua. Hiljalleen elokuva saa kuitenkin tempoa alleen, kun Hollyn ja aviomiehensä Gerryn suhdetta tarkastellaan niin monen lasin takaa. Tämä on virkistävä näkökulma romanssin kuvaamiseen elokuvissa, sillä kuolema suhteuttaa heidän kokeman rakkautensa eri mittasuhteisiin mitä yleensä elokuvissa näkee. Siten katsojankin on helpompi tykästyä tähän pariin, kun tietää heidän kohtalonsa ja osaa arvottaa heidän kokemat tunteet johonkin niin jyrkkään vastakohtaan.

Idea on leikkisä ja kaunis. Kuvailisin sitä jopa kaihoisaksi. Mies, joka on jättänyt kirjeitä rakkaalleen kuolemansa jälkeen, auttaaksen tätä käsittelemään rakkautta ja sen menettämistä. Elokuva on totta kai sympaattinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvasta voi löytää uuden näkökulman asioihin. Kuinka määritellä itselleen sellainen elämä, jossa rakkaus ja rakkauden menetys ovat tasapainossa. Rakkautta on monenlaista - ilo ja suru ovat rakkautta yhtä lailla. Se ei pysähdy, ennen kuin kuolee.

Pidän Gerard Butlerista. Hänellä on karismaa. Ja oikeastaan inhoan sanoa, että pidän jostakin, koska sillä on karismaa, koska mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Sen kokeminen on täysin subjektiivista. En tiedä määrittelisinkö Butleria hyväksi näyttelijäksi, mutta minun mielestäni hänellä on karismaa ja siksi hän on parhaimmillaan tälläisissä romanttisissa elokuvissa.

Hilary Swank on mielenkiintoinen valinta näinkin kevyeen rooliin, jossa yleensä kohtaa paljon tyttömäisempiä ja söpöstelevempiä näyttelijöitä ja siksi onkin virkistävää nähdä roolissa niin arkinen ja aito näyttelijä, joka ei pelkää näyttää hahmonsa karumpia puoliakin. Vahva olettamukseni on, että jos roolissa tosissaan olisi ollut vähänkin hohdokkaampi näyttelijä, tämä päärooli olisi ollut auttamattoman ärsyttävä, epäuskottava ja köykäinen. Swank panostaa nimenomaan hahmonsa kokemiin rumiin tunteisiin kuten suruun, ahdinkoon ja vihaan. Tekemällä näin, hän luo hienon vastapainon elokuvan tulkitsemaan ylimalkaiseen ja sentimentaaliseen rakkauden ja onnen teemoihin, joista helposti tulisi siirappisia tai korneja.

Pidän tälläisistä elokuvista, sillä miettiessä omaa elämää ja kuinka sotkeutunut välillä on siihen oravanpyörään, jota tasapaksuksi arjeksikin voi kutsua, on hienoa havahtua taas katsomaan elämää ja maailmaa korkeammalta tasolta. Sen sijaan että miettii taas, että missä välissä on aikaa laittaa ruokaa, tiskata, siivota, käydä lenkillä, töissä, koulussa, opiskella, nähdä kavereita, soittaa perheelle, käydä kaupassa ja niin edespäin, on tajuttoman lohdullista taas todeta, että mitä väliä!? Elämää se vaan on ja tärkeintä on löytää oma tasapaino. P.S. Rakastan sinua kertoo juuri tästä.

Harry Connick Jr:n hahmo on turha.

👀

#elokuvahaaste2016

...=)

Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street)

Johnny Depp on Oscar-ehdokkuuden saaneessa roolissaan Benjamin Barker, joka palaa kotikaupunkiinsa, Lontooseen, monen vuoden jälkeen. Mielessään hänellä on kosto niitä kohtaan, jotka ryöstivät häneltä elämänsä. Tässä auttaa peiterooli Sweeney Toddina ja koston muoto on oleva ihmisten kauloja katkova parturointi. Apunaan hänellä on Helena Bonham-Carterin esittämä leipurirouva Lovett.

Sweeney Todd on sukellus Tim Burtonin aina yhtä tuttuun goottilaiseen henkeen. Aurinko ei liiemmin risukasaan paista ja elämä on ankeaa, synkkää ja täynnä kostoa ja verta. Lontoon vanhanaikainen ja sykyinen miljöö vain korostaa tarinan apeutta ja elokuvan musikaalinumerot enimmäkseen duurissa. Aikamoinen masokisti täytyy siis olla, että itsensä tälläisen elokuvan luota löytää.

Steven Sondheim on musikaalin alkuperäinen isä ja eipä sitä juuri kenenkään muun kynän tuotokseksi erehdy luulemaan. Into The Woods on vähän samoilla vesillä liikkuva aavelaiva, jossa tutkitaan paha saa palkkansa-teemaa hyvin inhorealistisesti. Koston kierrekin yleensä päättyy kyyneliin ja vereen eikä kukaan seiso pystyssä nauramassa.

Paikoin veripatruunoita uhrataa vähän liikaakin ja kerronta menee kaikessa ällöttävyydessään jopa kitschin puolelle. Elokuvassa on vahva camp-henki. Lavastus ja puvustus hakee selvästi inspiraatiotaan alkuperäisesti teatteriversiosta. Näyttelijätyö on myös aika kornin yliteatraalista, mikä on säälittävä ohilaukaus roolittajien tasolta, sillä näinkin mustaapuhuvan tarinan puikkoihin olisi ehdottomasti pitänyt palkata hienovaraisemmat ja syvällisemmät näyttelijät kuin Helena Bonham-Carter tai Johnny Depp, jotka tuppaavat menemään näyttelemisessään aina isomman ja korkeamman kautta. Myös laulutaidoissa olisi parantamisen varaa, joka oletettavasti sentään onnistui alkuperäisen teatteriversion esittäjiltä.

Yksi 2000-luvun elokuvataiteen suurimmista kysymysmerkeistä on ollut, mitä tehdä musikaaleille. Hienot teokset kuten Chicago edustavat uutta tyylisuuntaa, jossa hahmot eivät puhkeaisi lauluun sattumanvaraisesti kadulla kävellessään, vaan musikaalinumerot tapahtuvat niin ikään kuin hahmojen päiden sisässä. Sitten teokset kuten Sweeney Todd yrittävät pitkäpiimäisesti puhaltaa henkeä jo varsin kuolleeseen musikaalielokuvan taiteeseen, jossa lauluun puhkeaminen tosissaan tapahtuu sattumanvaraisesti ja täysin epäuskottavasti kuin dialogin vaihtoehtona.

...=)

Rakkauden kahvila (Feast of Love)

En haluaisi toimia mitenkään Netflixin epävirallisena mainostajana tai mitään, mutta kyllä se mut niin hyvin tuntee! Jatkuvasti kun olin menossa Netflixiin katsomaan jotain ihan muuta, valmiiksi jo mielessä ollutta, syötti se vaan ehdotukseksi tätä elokuvaa. En lämmennyt ehdotukselle heti alkuun, lähinnä siksi, etten ollut koskaan kuullut elokuvasta.

Alkutekstien aikana kävi ilmi, että elokuvan on ohjannut Robert Benton. Nimi kuulosti tutulta, mutta en siinä samassa sitten yhdistänyt, mistä mies oli kotoisin. No selväähän se oli, Bentonhan on legendaarisen mestariteoksen Kramer vs. Kramerin upea ohjaaja. Ei siis ihme, että pidin tästäkin.

Nyt kyllä leffan englanninkielinen nimi taistelee kaameudessaa suomalaista vastinettaan vastaan. En tiedä kumpi on kauheampi nimi - kumpikaan ei sovi yhtään leffan aihepiiriin. Toki muutamat kohtaukset sijoittuvat kahvilaan, mutta en silti ymmärrä, miksi se olisi rakkauden kahvila. Ei se elokuva kerro mistään kahvilasta. En myöskään ymmärrä, miksi elokuvan nimi on Feast of Love, toki elokuvassa käsitellään rakkautta, mutta miten se liittyy juhla-ateriaan mitenkään on täysin kummallista.

Nimestään huolimatta viihdyin elokuvan parissa. Vaikkakin se on on kovin kaavamainen ja ennalta-arvattava ja vähän imeläkin, minä ainakaan en voinut olla hymyilemättä elokuvan nuoren parin Roomeo ja Julia-tyyppiselle, elämää suuremmalle rakkaustarinalle, jota oli kovin fantasianomaista ja tavallaan eeppistäkin seurata. Nykyisin ei uskalleta enää kirjoittaa rakkaustarinoita sellaiselle intohimolla ja voimalla, koska saatetaan pelätä ehkä kliseitä tai naiivutta, mutta eikö rakkaus ole juuri sitä?

Kavahdin kun tajusin, että elokuvan pääosassa on Greg Kinnear, näyttelijä, joka ei ole oikein missään vaiheessa saavuttanut alitajuntaani minkäänlaista kuvaa itsestään. Hän on vähän sellainen joka paikan haahuilija, josta ei oikein ota selvää. Siksi oli positiivinen yllätys huomata, että hän oli juuri oikeassa roolissa, miehenä, jota käy sääliksi, mutta silti ymmärtää, miksi naiset hänen luotaan kävelevät niin vain pois.

Morgan Freeman on tietysti tajuttoman upea. Olenko jo sanonut, että hänen kertojaäänensä on jostain toisesta maailmasta. Ai? Olen. No totesin sen sitten uudelleen. Oikeastaan Freeman on kuin laadun takaaja elokuvassa. Hänen kohtauksensa tekevät elokuvasta kuin elokuvasta siedettävää ja hän on aina mielenkiintoisin elokuvassa. Ihailen tätä näyttelijää niin paljon kuin voi näyttelijää ihailla.

Jane Alexander näytteli myös Bentonin Kramer vs. Kramerissa. Hauskaa, että he ovat työskennelleet yhdessä niin monen vuoden jälkeen. Molemmissa rooleissaan Alexander on loistava ja saa ajattelemaan, että häntä tulisi nähdä enemmän. Hän on valitettavan uponnut tälläisiin sivurooleihin, jos pääsee niissäkään esille.

En olisi varmaan kiinnittänyt Margo Martindalen esittämän ennustajaan mitään huomiota, ellei kyseinen näyttelijä olisi tehnyt suurta vaikutusta elokuvassa August: Osage County ja tämä elokuva vain vahvistaa käsitystäni hänestä. Alexanderin tavoin pahasti sivuosiin jämähtänyt näyttelijä, jolla olisi mahdollisuudet niin paljon parempaan.

Pidin. Ehkä olen romantiikan nälkäinen, joten suosittelen kaltaisilleni, muita varoitan koskemalla tähän pitkällä tikullakaan - ei ole teidän tyylilaji, älkää edes yrittäkö...

...=)

My Blueberry Nights (My Blueberry Nights)

Pistin tämän leffan päälle, koska siinä oli Jude Law ja Rachel Weisz. Ilmeisesti Wong Kar-wai on aasialaista elokuvateollisuutta vähän intohimoisemmin seuraaville jonkinlainen jumala, jonka omalaatuinen, esteettinen ja erilaisilla tunnelmilla leikkivä tyyli on syvällisempää, kuin voi edes sanoin kuvailla.

Täytyy kyllä myöntää, että olihan se elokuvan kuvaus ihan virkistävää vaihtelua tavalliseen Hollywoodilaiseen visuaalisuuteen ja siten ehkä nostaa elokuvaakin vähän seuraavalle tasolle, vaikka elokuvaan saattaa olla vaikea ajoittain keskittyä.

Ei siinä, ihan sympaattinen elokuva on kyseessä. Pidin elokuvan melankolisesta haikeudesta ja samanaikaisesta kypsyydestä, joka löytyi kuvauksesta; miten näimme tapahtumat useasti ikkunan takaa tai kuinka saatoimme saapua tilaan, jossa kohtaus on jo käynnissä. Koen myös, että elokuvan rakenne - tauotus, kuinka se hengittää, oli toteutettu mielenkiintoisesti. Elokuva ei etene klassisen juoniarkin mukaan, vaan yhdessä hetkessä olemme seuraamassa toisten ihmisten maailmaa ja seuraavassa toisten. Hieno kokonaisuus, joka on valitettavasti jätetty sellaiseksi. Nimittäin kun elokuva pyrkii olemaan niin hauras ja syvällinen ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, unohdetaan ajatella katsojaa ja kuinka mielenkiintoista hänen on elokuvaa seurata.

Tosin, ehkä se ei ole tarkoituskaan. Koen, että elokuva piti otteessaan ihan vain heittämällä katsojalle erilaisia tunnelmia, aina öisestä New Yorkilaisesta kahvilasta, pölyiseen Teksasilaiseen baariin. Kaiken kaikkiaan virkistävä tuulahdus erilaista elokuvantekemistä.

...=)

Sekavia suhteita (Because I Said So)

Diane Keaton olisi yksi lempinäyttelijöitäni, jos hän ei olisi myöhemmällä urallaan sortunut juuri tämänlaisiin, suoraan sanottuna p*skoihin elokuviin. Ja tämä, "Sekavia suhteita", "Because I Said So" on eittämättä hänen surkeista elokuvistaa surkein, mikä on jo saavutus sinänsä, kun ottaa huomioon, että tämän "elokuvan" kilpailuna on sellaiset "teokset" kuten esimerkiksi umpisurkea Superäiti / Smother vuodelta 2007. Kuinka voi roolihahmo ärsyttää näin paljon, kuin Keatonin hahmo tässä kaameudessa?

...=)

Shooter - takaa-ajettu (Shooter)

Yksi lempinäytteljöistäni, Mark Wahlberg on valitettavasti hieman väärin roolitettuna tälläinen punaniskainen entinen sotilas, ehkä typerimmällä elokuvahahmon nimellä koskaan; Bob Lee Swagger - heti kaikki uskottavuus elokuvasta poissa. Siitä huolimatta, Wahlberg on aina mielenkiintoinen, vaikka onkin tässä ensimmäistä kertaa minun näkemänäni huono. Michael Penasta pidän. Hänellä on uskomaton taito varastaa elokuva mitä pienimmillä rooleilla. Hän on näyttelijänä erittäin aito. Isoa miinusta tuo elokuvaan Danny Gloverin läsnäolo, yksi näyttelijä, josta en puolestani pidä.

Shooter on täysin keskinkertainen elokuva tarkka-ampujista, joka ei järin uskottavuudella valloita. Sekin on suuri virhe, että juonen suurin yllätysmomentti paljastetaan jo melkein heti alkuun, jolloin loppu elokuvasta jääkin pelkäksi rymistelyksi. Tylsäksi ei meno kuitenkaan koskaan ylly, kuten ei yleensäkään Wahlbergin kanssa.

...=)

Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard)

Täytyy vaan sanoa, että on se Bruce Willis perkeleen kova! Vaikka en yleensä pidäkään hänenkaltaisistaan machotoimintasankareista, hän on poikkeus. Hänessä on vain jotain. Ja inhoan sanoa, että jossakin on "vain jotain" ts. "se juttu", mutta hänellä se on. Elokuvana Die Hard-elokuvasarjan neljäsosa on niin massaa kuin vain voi olla. Se on mielestäni aika uskollinen sarjan tyylille muutenkin, en juuri näe eroa esimerkiksi viitosen ja nelosen välillä. Loppurytinä on jo sen verran eeppistä, että siinä on jo kauan aikaa sitten hävinnyt kaikki uskottavuus, jos sellaista alunperin olikaan, mutta juuri niin sen pitää olla. Toimintaelokuvana tämä siis toteuttaa tarkoituksensa. Senkin takia, että vaikka elokuvan kesto on huomattavat kaksi ja puoli tuntia, se tuntui kuluvan kuin silmänräpäyksessä, samaa voi sanoa vain harvasta elokuvasta.

...=)

Perfect Stranger - vaara verkossa (Perfect Stranger)

Pidän monista trillereistä ja pitäisin varmasti tästäkin, jos se ei olisi niin kamalan laimea. Kliimaksi on jätetty todella mitäänsanomattomaksi ja todellista vaaran tuntua ei oikein synny, vaikka elokuvan nimikin lupaa toista. Silti kuitenkin lopun twisti toi hymyn korviin asti, kuten aina, jos elokuva onnistuu juonenkäänteillään huiputtamaan - se on parasta.

Elokuvan ehdoton hyvä puoli on loistavat näyttelijät. Pidän paljon Bruce Willisista. Erityisesti hänen koomiset roolinsa ovat loistavia, mutta hyvin hän pärjää näissä trillereissäkin. Halle Berrya jumaloin muun maailman tapaan. Hän on niin kaunis, mutta silti hänessä on sellaista korutonta läsnäoloa, joka vain lisää hänen käsittämöntä vetovoimaa, karismaa ja sädehtivyyttä. Häntä on helppo katsoa, hän sopii näyttelijänä hyvin päärooleihin, sillä hänessä on tyyntä energiaa, jota vasten on helppo kaikkien tapahtumien heijastua. Lisäksi kun hänen roolityötään katsoo, kokee katsoja, että hän paneutuu elokuvaan. Hän ei toisin sanoen laiskottele roolissaan tai toivo olevansa muualla. Hän on sitoutunut ja se jo on vaikuttavaa, että omaa niin keskittyneen näyttelemisen.

...=)

88 minuuttia (88 Minutes)

88 minuuttia yrittää toimia kuin oikea, toimiva trilleri. Valitettavasti lopputulos jää kuitenkin erittäin irrationaaliseksi ja epäjohdonmukaiseksi. Eikä se edes kestä 88 minuuttia vaan 111 minuuttia. Minusta se olisi ollut aika siisti tehokeino, jos elokuvan kesto olisi ollut 88 minuuttia. Al Pacino pääosassa ja on tämän leffan näyttelijöistä ainoa, joka ei ole täysin surkea.

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)