Arvostelu: Les Roseaux sauvages

Elokuvaa on oikeastaan vaikea pukea sanoiksi, arvostella sanan varsinaisessa mielessä, sillä kun saa silmiensä eteen jotain näinkin harvinaislaatuista taidetta, tulee paljon merkityksellisemmäksi se olotila, joka sinulla oli, kun katsoit elokuvaa kuin elokuvan yksikään osa-alue yksinään.

Tunnelman puolesta Les Roseaux sauvages tai Wild Reeds, englanniksi, muistuttaa lämpöä, laineilevuutta, pysähtynyttä kesäilmaa, niityllä sirittäviä heinäsirkkoja, maailman pienuutta - kuin se rajautuisi näiden vuorien väliin, tähän yhteen laaksoon.

Tunne, jonka elokuvaa katsoessa saa, on kokemus nuoresta rakkaudesta, nuoruudesta ylipäänsä. Miltä tuntuu pyristellä irti jostain lapsuuden vanhasta ja hapuilla kohti kaikkia niitä uusia, joista on valittavinaan oman elämän rajat. Ehkä rajojen puutetta. Ehkä niiden kaipuuta. 

Katsojana mykistyy näin taiteellisen elokuvan edessä. Enemmänkin kuin kuvataidetta - ehkä jokin impressionistinen maalaus, kuin elokuvan mahdollisuuksiin limittyvä. Ilmaisussa on jotain vapaata. Kamera saa pyöriä niin paljon ja niin kauan kunnes huimaa. Hahmot liikkua omassa maailmassaan sen seinämiä tunnustellen. Vuorosanat kaikuvat teini-ikäisten päähenkilöiden suusta kuin ne eivät sinne edes kuuluisi. Kuin ne olisikin kirjoittanut joku huomattavasti älykkäämpi ja lukeneempi. 

Ehkä se on elokuvan tapa haastaa katsojaansa. Heittää teemoja ilmaan ja katsoa kuinka ne yksitellen ripottelevat itse itsensä ulos valkokankaalta ja kiinnittyvät oikean maailman elementteihin. 

Tarina sijoittuu 60-luvun alun Ranskan maaseudulle, jolloin myös Algerian sota riepotti maan kansalaisia sekä poliittisesti että henkisesti. Miksei fyysisestikin. Päähenkilöiden maailma on kuitenkin verraten suojattu. Kuin lintukoto. He ovat sisäoppilaitoksen opiskelijoita. Kaksi pojista rakastelevat ja se merkitsee toiselle enemmän kuin toiselle. 

Tematiikka muodostuu niin luokkajakojen, sukupuolien ja sukupolvien välisen kuilun, elämän tarkoituksettomuuden kuin varmuuden ja epävarmuuden tarkastelusta. Mitään ei tulkita ilmiselvästi, eikä sentimentaalisesti. Katse on pikemminkin terävä, vaikka elokuvan sävy onkin pehmeä. Mielenkiintoinen kontrasti.

Elokuva, joka on enemmän. Sekin on mahdollista. Että elokuva voi olla niin paljon enemmän kuin odottaa tai on edes lupa toivoa. Tässä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa, mitään itsestäänselvää, mitään kaavamaista, jo nähtyä. Elokuva oli vapaa, villi, levoton, mutta kuitenkin hillitty, kauas kurottava, tunteen keskelle osuva ja sitä täsmentävä. Tässä tehdyt ratkaisut sielukkaita. Tämä oli elokuvataidetta uudistava teos. Yksi parhaimpia.

Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption)

Andy Dufresne (Tim Robbins) tuomitaan syyttömänä vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta kahteen elinkautiseen. Vankilassa hän tapaa Ellis Boyd "Red" Reddingtonin (Morgan Freeman), jonka kanssa hän ystävystyy. Tarina kertoo Andyn matkan ensimmäisistä vankilavuosistaan läpi vuosikymmenien kiven sisässä istumista. Tähän liittyy ylenemistä vankilan sisäisessä kastijärjestelmässä sekä selviytymistä sadististen vartijoiden ja vankilanjohtajan alaisuudessa. Suuren merkityksen tarinalle luo Brooks Hatlenin (James Whitmore) ikää kerännyt vanki, joka on viettänyt kiven sisässä jo Andyn ja Redin sinne tullessa silmin nähtävän ikuisuuden. Puhutaan termistä laitostunut, mikä tulee erittäin selväksi Brooksin päästessä viimein vapaaksi. "I'm tired of being afraid all the time", toteaa hän vapaudesta. Tämä symboloi myös Andyn ja Redin sisäistä kamppailua, jossa he kyseenalaistavat elämänsä merkityksen. Kun tulevaisuudelle ei voi asettaa arvoa, mikä tekee tästä hetkestä elämisen arvoisen? Get busy living or get busy dying...

Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption) nauttii Imdb:n 250 parasta elokuvaa-listan ykkösaseman suosiota. En itse perusta pahemmin kyseisen listan olemassaolosta, mutta en voi kieltää sen vaikutusta elokuvayleisöjen kollektiiviseen ali-/tajuntaan. Voisi kuvitella, että elokuva ei ainakaan huono ole, jos se tämän listan kärkikahinoihin pääsee kamppailemaan.

Ensimmäinen ajatus, mikä elokuvasta nousi oli sen pituus. Katsominen tuntuu ajoittain kuin nälkävuodelta, kun narratiivisesti siinä ei juuri tapahdu vankilan arjen ohessa sen ihmeempää. Yli kahdentunnin kesto olisi muutenkin pitkä, mutta vankilaolojen karu kuvaus ei ainakaan helpota ajan kulumista. Oikeastaan vain yhdellä kortilla pääsee ulos vankilasta, jos on tehnyt pitkän elokuvan - sen on oltava todella hyvä.

Loppu antoi odottaa itseänsä. Mutta sen sanottuani, ymmärrän täysin, miksi elokuvassa käytettiin niinkin paljon aikaa jokapäiväisen, tapahtumattoman ja passiivisen elämän kuvaamiseen. Tämä antoi katsojalle aikaa sitoutua näihin hahmoihin. Tämän elokuvan pääosassa on Redin ja Andyn (Freeman+Robbins) suhde. Heidän syvä kaveriside, joka on muodostunut monen vuosikymmenen ajan, kun heillä ei ole ollut mitään muuta tekemistä, kuin tutustua toisiinsa. Loppu tuo tähän mielenkiintoisen kontrastin, kun katsoja joutuu puntaroimaan heidän suhteen merkitystä - paljastamatta liikaa: silloin kun he ovatkin erossa.

Tämä saattaa kuulostaa hyvin laimealta tavalta luoda elokuvaa, mutta jokin erityiinen taika tähän on onnistuttu luomaan. En muista koska viimeksi olisin tuntenut elokuvan sydänjuuriani myöden, suurin piirtein hengittämättä katsonut elokuvan viimeisiä sekunteja sormet ristissä, vaikka tässä ei edes ollut jännityselementtejä. Todella hienosti kudottua draamaa, eritoten kahden hienon näyttelijän luotsaamana.

Hyvän elokuvan tunnistaa myös siitä, että sen kohtaukset jäävät pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Rakastuin elokuvaan tulisesti juuri siksi. Vankilaolojen hyvin autenttinen kuvaus on käsinkosketeltavaa. On kuin olisimme itse olleet siellä, kaikki nämä vuodet ja sen takia Se Tunne, elokuvan lopussa on niin syvä. Tämän takia olikin vähän sääli, kuinka paljon katsojaa aliarvioitiin. Mielestäni elementti, jossa Andyn (Robbins) lopun ratkaisuja käytiin läpi takaumien kautta oli turhaa, sillä katsoja oli tässä vaiheessa jo täysin sitoutunut hahmoihin ja luotti heihin.

...=)

Päämies (The Client)

Onko se vain minusta, vai näyttääkö 90-luvun leffat kaikki aikalailla samanlaisilta? Jotenkin se värimaailma ja tunnelma niissä... Susan Sarandon on hieno roolissaan itsepäisen ja välillä ärsyttävänkin lapsen (Brad Renfro) juristina, joka puolustaa tätä FBI-oikeudenkäynnissä, lapsen todistettua mafiakytköksillä varustetun miehen murhan. Tommy Lee Jonesille on kerrankin annettu vuorosanoja. Yleensä inhoan tälläisiä lapsen maailmasta kuvattuja tarinoita, koska yleensä se lapsen viattomuus on jotain, mitä en haluaisi nähdä tuhottavan. Päämies on kuitenkin ihan mukiinmenevä, vaikkakin sentimentaalinen kasvutarina. Jännäriulottuvuutta en havainnut ollenkaan. Vähän olisi leffa myös kaivannut tiivistämistä.

#elokuvahaaste2016 (25. Syntymävuonnasi [numerogeneraattorilla arvottuna vuotena:] 1994 julkaistu elokuva)

Forrest Gump (Forrest Gump)

Forrest Gump valmistui vuonna 1994 ja saavutti suuren suosion niin yleisön kuin kriitikoiden keskuudessa. Sen ohjasi Robert Zemeckis ja pääosissa on Tom Hanks, Sally Field ja Robin Wright. Elokuva voitti monta Oscar-palkintoa mukaan lukien paras elokuva, ohjaus, miespääosa.

     Elokuva kertoo vähä-älyisestä miehestä nimeltä Forrest Gump (Hanks). Lapsuudessaan hänen äitinsä (Field) teki kaikkensa hänen eteen. Häntä kiusattiin, mutta hän ystävystyi Jenny-nimisen tytön kanssa, jonka isä oli väkivaltainen. Läpi elämänsä Forrest joutuu kestämään ilkeitä ihmisiä, mutta saavuttaa suuria tekoja ja näkee paljon maailmaa ja rakastaa aina Jennyä (Wright).

      Forrest Gump on ehkä maailman yliarvostetuin elokuva. Itse ymmärrän itse asiassa sen viehätyksen hyvinkin. Vaikka samasta aiheesta on tehty kymmeniä elokuvia, Forrest Gump on suosituin. Syy on yksinkertainen. Elokuva on niin tapahtumarikas, ettei katsoja voi tylsistyä. Kaikki amerikkalaisen patriotismin ominaispiirteet ovat pystytty änkeämään samaan elokuvaan tietenkään unohtamatta Vietnamin sotaa tai Elvis Presleytä. Elokuva antaa pehmeän, mukavan ja lämpimän opetuksen elämästä ja toimii ikään kuin pehmodraamana. Viimeinkin draamaelokuva, johon valtavirta ihastuu! Oikeasti ohjaus on laskelmoitua. Elokuvan tunnepanos on pakotettua ja elokuva on järkyttävän epäuskottava sekä yltiökoristeltu. Käsikirjoitus on liian täysi. Se yrittää haukata liian isoa palaa. Koskaan ei tulisi ahtaa elokuvaa täyteen tapahtumia niin, että niitä ei pystytä edes sulattamaan. Elokuvan rakenne on mielikuvitukseton ja kerronta sadunomainen. Kaiken tämän kruunaa Tom Hanksin karikatyyrinen roolisuoritus, joka on suoraan sanottuna kauheaa katsottavaa.

    Hanks, mies, josta on paljon sanottavaa. Hän on vakiinnuttanut itsensä amerikkalaisen elokuvan symbolina. Kaksinkertainen Oscar-voittaja ja tunnettu Spielbergin vakiokastilainen on nimi, jonka jokainen tuntee. Kieltämättä hän on lahjakas ja varsin varma näyttelijä. Kuitenkin hänen roolisuorituksensa on sellainen, jonka kuka tahansa näyttelijä pystyisi näyttelemään ja silloin se ei ole minun mielestäni Oscarin arvoinen. Hän heittää peliin joka elokuvassaan kuultavan tekoaksenttinsa ja keskittyy hahmon kaksiulotteisuuteen kolmiulotteisuuden sijaan. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta hahmo ei kosketa millään tavalla. Siitä puuttuu tunne ja roolisuoritus on melkein kuin pilaa. Tajuan kyllä miksi amerikkalainen ikoni lupautui tähän amerikkalaisuuden huippuelokuvaan.

     Robin Wright on kertakaikkiaan tylsä näyttelijä. Hänessä ei ole hippuakaan vetovoimaa, karismaa, luontaisuutta tai mielenkiintoisuutta. Hän vaikuttaa lähinnä tympääntyneeltä rooliinsa ja yrittää vaan päästä elokuvan kuvausten loppuun. Hän ei tuo minkään näköistä tunnetta valkokankaalle eikä hän ole realistisuutta lähelläkään.

     Forrest Gump on yliarvostettu, teennäinen pilakuva aiheesta, josta saisi paljon parempaakin tehtyä. Liian täyteen pakattu elokuva on pehmodraama ja amerikkalaisen isänmaallisen elokuvan merkkiteos. Lähinnä vitsiltä vaikuttava eläytyminen luo luotaantyöntävän vaikutuksen. Tom Hanks on pinnallinen. Robin Wright tylsä. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan sen yleisöystävällisyyden ja maineen takia.

5+

...=)