Arvostelu: In the Mood for Love

Wong Kar-wai ohjasi vuoden 2000 elokuvan In the Mood for Love, pääosissa Tony Leung ja Maggie Cheung, joka sijoittuu 1960-luvun Hong Kongiin. Seinänaapurit Rouva Chan (Cheung) ja Herra Chow (Leung) saavat selville, että heidän molempien puolisot ovat aloittaneet suhteen toisen puolison kanssa. Yhteinen suru muuttuu pian rakkaudeksi Chanin ja Chowinkin välillä.

60-luvun konservatiivisen yhteiskunnan kahlitseva maailma on saatu hyvin tuotua osaksi elokuvan kerrontaa. Se on kuin kolmas päähenkilö, kuin tarinan antagonisti, joka estää pääparia löytämästä toistensa luokse. Sen sijaan elokuvan ajankuva on hillittyä, vähäeleistä, hahmot ilmaisuissaan niukkoja, varovaisia. Jatkuvasti katsomassa selkänsä yli, ettei kukaan saa heitä kiinni rakkaudessaan.

Mutta sitten toisaalta mietin, kuinka totuudenmukaista on analysoida elokuvaa vain 60-luvun kontekstissa. Ihmisyyden kuvauksessa elokuvan kerronta on kuitenkin universaalia. Niin monesti ihmiset harhailevat usvassa toistensa ohi, jäävät katumaan tekemättä jääneitä asioita, reagoivat liian myöhään sanoihin, joita eivät odottaneet kuulevansa. Hetken merkityksen ymmärtää vasta, kun se on ohi.

Oivaltavana pidin sitä, miten elokuva tuntuu tarttuvan myös siihen, kuinka sidoksissa rakkauden tunne - tunteet ylipäänsä - ovat muihin tunteisiin. Rakkauden kohdalla eritoten kaipaukseen, ikävään, osattomuuteen, yksinäisyyteen - jopa tylsyyteen.

Mistä tunnistamme, miten erotamme tunteet toisistaan, mikä tunne on aito?

In the Mood for Love hyödyntää tälle taiteenlajille ominaisia piirteitä, nojaa vahvasti visuaaliseen kerrontaan, täsmentää ja värittää käsiteltäviä teemoja väreillä, valoilla, liikkeellä. Vuorosanoja on laihasti, koska kyseessä ei ole romaani. Tämä on enemmän kuin elokuvallista runoutta. Merkitykset on etsittävä sanojen välistä. Pisarasta, joka laskeutuu sudenkorennon lailla katulätäkköön, lampusta, joka menee rikki, sängyn alle unohtuneista tohveleista. 

Maggie Cheung ja Tony Leung ovat rooleissaan täydelliset. Heidän ikävää täynnä olevat silmät, aksentoidut ryhdit, balettitanssijan lailla ilmaan jäävät kädenliikkeet ovat kaikki harkittuja, hiottuja valintoja.

Ehkä eniten sitä jää elokuvan jälkeen prosessoimaan sen tapaa käsitellä aikaa. Sen kuluminen on elokuvassa koko ajan läsnä. Hahmot odottavat läpi elokuvan jonkin tapahtumista. Sitä ei täysin täsmennetä mitä, ehkä rakkautta, ehkä raivoa. Ehkä vain sitä, että jotain tapahtuisi, mitä vain. 60-luvun ajankuva eritoten korostaa hälystä, tulvasta, ärsykkeistä vapaata maailmaa, jossa toisen ihmisen saattoi kohdata, löytää, nähdä. 

Elokuvan loppua kohden, ohjaaja vyöryttää mukaan yhä enemmän historiallistakin ajankuvaa, uutisvirtaa, nähtävyyksiä, turistikohteita, raunioita. Olemme kaikki aikamme tuotteita, mutta myös osa sitä kasvavaa historian pyörrettä, jonka uumeniin lopulta kaikki uppoamme. 

Elämme ajassa ja sen ulkopuolella. Elokuvan herättämiä kysymyksiä voisi listata loputtomasti, mutta viimeisen tähän hahmottelemani muotoilisin näin: saammeko koskaan kiinni hetkestä - rakkaudesta, ihmisyydestä, toisistamme - vai näemmekö aina vain menneisyyteen sumuisen lasin läpi?

Arvostelu: You Can Count on Me

"Write what you know" on lause, jonka mukaan Kenneth Lonerganin täytyy elää. Hän murskasi tiensä Hollywoodin arvostetuimpien taitelijoiden tähtitaivaalle esikoisohjauksellaan You Can Count on Me, vuodelta 2000, jonka hän myös käsikirjoitti. Lonerganin elokuvat tuntuvat aina kovin henkilökohtaisilta, kuin ne olisivat revitty pois Lonerganin käsivarsilta. Myös samassa tematiikassa liikutaan - usein elokuvan päähenkilöiden vanhemmat kuolevat ja elokuva keskittyy kuvaamaan jäljelle jääneiden perheenjäsenten vuorovaikutussuhteita. Tämän elokuvan kohdalla kyse on Sammy ja Terry Prescottista (Laura Linney & Mark Ruffalo), joiden vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja molemmat päätyvät elämässä hyvin erilaisille poluille.

Toinen asia, joka minua kiinnostaa suuresti Lonerganista on, miten hänellä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi suhde oviaukkojen karmeihin. Jumalaisen Manchester by the Sean villillä Patrick (Lucas Hedges) -hahmolla oli mielenkiintoinen tapa jäädä roikkumaan ovenkarmeihin ja You Can Count on Me -leffassa äkkäsin huomioni kiinnittyvän yhdessä kohtauksessa tapaan, miten Terry Prescott (Ruffalo) levitti itsensä kamalan itsevarmasti oviaukkoon ensinnäkin sisarensa talossa, jossa hän oli vieraana ja toiseksi puhuessaan puhelimessa ja saadessaan kuulla huonoja uutisia. Tämä elekieli vain jäi mieleeni, koska se oli niin silmiinpistävä valinta roolisuorituksessa. En ajattelisi, että henkilö, joka kuulee huonoja uutisia ryhjöttäisi niin hallitsevasti keskellä oviaukkoa.

Yksityiskohtaisuus. En pysty selittämään tätä millään muulla tavalla ilman, että vaikutan täysin järkeni menettäneeltä, mutta Lonerganin veistämät maailmat ovat niin tajuttoman kerrostuneita ja monitahoisia, että jokaisesta kohtauksesta löytyy lukematon määrä mutkikkaita yksityiskohtia. Minulle se luo aitoutta. Joku toinen ei varmasti edes tietoisesti kiinnitä huomiota niin epämääräisen mielivaltaisiin seikkoihin, mutta saattaa huomata jotain muuta mielenkiintoista tarkkailemastaan maailmasta. Jokainen asia Lonerganin siveltimestä toistaa samaa jälkeä; hallitsematonta tavallisuutta. Siksi myös sanon, että hänen täytyy todella tuntea hahmot, maailmat ja tapahtumat ominaan, sillä niitä hallitsee niin vahvasti lyövä ja läpitunkeva aito tavanomaisuus. Mikään elokuvassa ei tunnu keksityltä, fantasialta tai mielikuvitukselta.

Tätä tunnelmaa edesauttaa henkevät roolityöt Laura Linneyltä ja Mark Ruffalolta. Aivan kuten Manchesterin kohdalla, myös tässä tuntuu jokseenkin yhden tekevältä eritellä, mitä Linney tekee tai mitä Ruffalo tekee tai mitä Casey Affleck teki ja mitä Lucas Hedges teki. He näyttelevät yhdessä ja he näyttelevät yhdessä maailmassa, jonka osa he ovat. Parempi sana käyttää olisi olla-verbi. Yhdessä he ovat sisarukset, joiden yhteisen historian pystyy melkein tuntemaan sormen hyppysissään. Elokuvan loputtua myös katsojalla on olo, että hän on päässyt osaksi hahmojen elämää ja nyt meidän välillä on historiaa. Tämä siis vähättelemättä tuntuu siltä, kuin tässä ylitettäisiin pelkkä aidon roolisuorituksen raja ja liikuttaisiin jollekin alueelle, jossa näyttelijän ja hahmon raja tuntuu veteen piirretyltä viivalta.

Yleensä joudun kärsimään antipatioistani elokuvien kanssa, jotka yrittävät vääntää katsojan arpeutuneita haavoja tematiikalla lapsen viattomuudesta, mutta jos jollekin elokuvantekijälle voin anteeksiantaa yhtä hyväksikäyttävän aihealueen, niin Kenneth Lonerganille. Hän ei koskaan mene siitä mistä aita on matalin, eli tuhoa pienen lapsen viattomuutta, niin että kalastaisi katsojalta jotain kertakäyttöistä tunnereaktiota, vaan hän mielenkiintoisesti käyttääkin lasta heijastaakseen sitä vanhempien tekemissä valinnoissa.

Syvällisen elokuvasta tekee myös arkinen filosofia, joka kudotaan käsikirjoituksen kankaaseen niin olennaisesti kiinni, ettei sitä edes välttämättä huomaa. Tulkinta nimittäin kun liikkuu elämän tarkoituksen ja merkityksen, arvojen, menetyksen ja onnellisuuden tavoittelun aihepiireihin, niin tätä kuvausta ei rynnätä alleviivaamaan. Siitä ei tehdä isompaa numeroa. Hahmot tekevät yksinkertaiselta tuntuvia päätöksiä, joilla on suurempi merkitys, mitä siinä hetkessä kukaan tajuaakaan - aivan kuten elämässäkin. Elokuvassa kysytään kysymyksiä - todella kauniita sellaisia, kuten arvostatko omaa elämääsi, mutta vastauksia pantataan. Niiden annetaan kaikua hahmojen tunnetiloissa ja toiveissa sekä muistoissa. Vastausten annetaan ohjata hahmoja. Lopulta se, miten elämme elämämme on melko luontaista, vastoinvaraista, alitajuntaista. Ja Kenneth Lonergan on elokuvantekijöistä ainoa, joka pystyy takertumaan tähän ihmisyyden syvimpään ja oleellisempaan piirteeseen.

Hienoimmat elokuvat minulle ovat sellaisia, joiden kohtaukset jäävät pyörimään mieleeni. Pystyn astumaan takaisin siihen hetkeen, jolloin Sammy Prescott (Linney) katsoi rakkautta täynnä silmissään miestä, jonka kosinnan oli vain päiviä sitten hylännyt. Minulla olisi ensinnäkin miljoona kysymystä Kenneth Lonerganille. Haluaisin kysellä hahmojen valinnat rikki ja puhki, kunnes ymmärtäisi heidät kokonaan, mutta lopputuloksena varmaan ymmärtäisin heitä paljon vähemmän. Aivan kuten vähän ymmärrän niitä, jotka ovat minua elämässä lähinnä. Mutta kaunista on se, miten paljon välitän näistä hahmoista ja miten vahvasti olen heidän rinnallaan tuntenut osan heidän elämästään. Minut on sysätty jonkun toisen silmien taakse ja annettu eläytyä. Itse uskon, että vain hienoimmat draamat pystyvät tähän elokuvataiteessa. Joskus harvoin musiikki tekee saman vaikutuksen, että siirryn ajassa ja paikassa jonnekin ikuisuuden toiselle puolelle. Lonergan siis saavuttaa saman mitä hienoimmat taitelijat pystyvät vain harvoin. Kun ajattelen hänen elokuviaan, niin minulle tuleekin mieleen lempikappaleeni.

 ...=)

Rakkauden keitos (Woman on Top)

Yksi huonoimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Kaikki tuntuu niin amatööritasolta, ei edes Penelope Cruz onnistu tuomaan ammattimaisuutta projektiin. Mutta toisaalta, mitä muuta voi odottaa elokuvalta, jonka wikipedia luokittelee fantasia romanttiseksi komediaksi?

...=)

Melkein julkkis (Almost Famous)

Cameron Crowe ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2000 elokuvan nimeltä Melkein Julkkis. Elokuvan näyttelijät ovat Patrick Fugit, Billy Crudup, Kate Hudson, Frances McDormand, Zooey Deschanel, Anna Paquin, Philip Seymour Hoffman, Jimmy Kimmel ja Eric Stonestreet. Vuoden 2001 Oscar-gaalassa Crowe voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Kate Hudson hävisi parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Frances McDormand oli ehdolla.
   
Melkein julkkis kertoo lukiolaisesta pojasta, William Millerista, jonka yliopisto-opettaja-äiti laittoi hänet kouluu liian aikaisin. Äiti on myös riitaantunut Williamin isosiskon kanssa. William pääsee Rolling Stonen toimittajaksi ja seuraamaan Stillwater-nimistä bändiä heidän kiertueellaan. William tutustuu erittäin läheisesti bändin kitaristin kanssa ja rakastuu bändin faniin/bändäriin, Penny Laneen.
   
Elokuva on coming-of-age on tarina. Yleensä en ole tälläisten nuorten kasvutarinoiden perään, mutta tässä on jotain poikkeuksellista. Elokuva on suoraan sanottuna virheettömän täydellinen. Crowe on erittäin omaperäinen ja lahjakas ohjaaja. Hänessä on intohimoa ja määrätietoisuutta. Hänellä on näkemystä. Selvästi elokuva on myös kuvaus 1970-luvun rock-kulttuurista ja onnistuu ikuistamaan ajan hengen aukottomasti. Käsikirjoitus on kuin ylistys kyseiselle aikakaudelle. Itse mietin elokuvaa katsoessani, että miten elokuva vastaa täydellisyydessä kyseiseen aikaan, musiikkiin ja henkeen. Vastaus löytyy elokuvan ääniraidalta. Elokuva muodostuu kokonaisuudeksi juuri soundtrackin kautta. Jokainen kappale on tarkkaan harkittu ja ajoitettu. Tietenkin tämä on juuri sopiva ominaisuus elokuvassa, joka kuvaa musiikkikulttuuria. Neil Young sanoi, että Rock'n' roll on täällä jäädäkseen ja niin on Melkin julkkiskin. Crowe ei pyri vangitsemaan levottomuutta ja tai henkeen kuuluvaa angstia vaan pikemminkin juhlistamaan sitä ja se on tämän elokuvan suurin vahvuus; se on kunnianosoitus, tehty nöyryydellä ja tehty palolla.

     
Elokuvan toiseksi suurin vahvuus on Kate Hudson. Olenko koskaan nähnyt yhtä vapaamielistä, sielukasta, henkevää roolisuoritusta kuin Hudsonin tulkinta ikonisesta hahmosta kuten Penny Lane? Hän liikkuu täysin intuition varassa ja saa aikaan puhdasta tunnetta. Jokainen kohtaus, kun hän astuu kameran eteen on kuin rock-legenda jälleen kerran alkaisi laulamaan valokeilassa.  Kuten elokuva, myös Hudson juhlistaa rockia. Hän liikkuu sen ilmapiirissä, hän hengittää sitä. Hänen roolisuoritustaan ei voi vangita. Se on täydellinen. Yhdistelmä tietoa ja taitoa. Hudson on luova. Hän ei ole kangistunut vaan uudistaa hahmoa koko ajan. Hän on läsnä ja hän välittää. Hiottu sympaattisuus, täydellisesti laskelmoitu ajoitus sekä vaistonvarainen tulkinta ovat täydellinen yhdistelmä ja Kate Hudson tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen, mysteerisen, mielenkiintoisen, syvällisen, luontaisen sekä lumoavan. Hudson olisi ansainnut parhaan naissivuosan Oscarin upeasta, ikimuistoisesta osastaan, jossa rikkoo rajoja ja uhkuu voimaa.
   
Patrick Fugit on perusvarma. Valitettavasti hän tekee juuri ja juuri sen mikä vaaditaan. Hän ei tuo hahmoon mitään uutta ja ei pääse hahmonsa yläpuolelle. Roolisuoritus ehdottomasti pidättelee elokuvaa. On harmi, sillä hänellä olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan. Valittamatta liikaa, ehdotan vain, että esimerkiksi joku muu, kuten vaikka Christian Bale olisi saattanut tehdä paljon parempaa työtä.
 
Frances McDormand on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. En ehkä voittoa hänelle soisi, etenkään Hudsonin yli, mutta erityisesti elokuvan alkukohtaukset ovat täydellisiä, McDormandin ansiosta. Hän on uskottava. Ja se on suurin kohteliaisuus, minkä hänelle voin antaa.
   
Philip Seymour Hoffman, jolta olemme tottuneet näkemään monta mullistavaa roolisuoritusta, on tässä elokuvassa valitettavan jäljessä. Hän on suorastaan unettavan tylsä. Hänellä ilmeisesti oli flunssa niiden neljän päivän ajan, mitä hänen tiukka aikataulunsa ilmeisesti antoi hänelle aikaa tehdä tätä pikku projektiaan. Olisi minusta ollut vain parempi vaihtaa näyttelijää, kun Hoffman ei kiireltään mukamas ehtinyt kunnolla valmistautumaan rooliinsa. Sääli.
   
Stillwater-bändin esittäjä esittävät loistavasti muusikoita. Mutta itse näyttelemisessä ja dialogissa olisi parannettavan varaa. Edes Billy Crudup, jolla olisi ollut Fugitin tapaan tuhannen taalan tilaisuus, tuntuu hukkaavan sen. Huonoa roolisuoritusta elokuva ei ole nähnytkään, mutta toivomisen varaa, monet näytteljät jättävät, etenkin kun elokuvan taso on näin hieno.
   
Kate Hudson varastaa koko shown. Cameron Crowe on luja ohjaaja. Elokuva on ikimuistoinen kunnianosoitus 70-luvun rock-kultuurille ja puhtaasti nerokas, sekä ajaton täydellisyys on elokuvassa koko ajan läsnä.

...=)

Erin Brockovich (Erin Brockovich)

Julia Robertsin tähdittämä elämäkerrallinen elokuva valmistui vuonna 2000. Sen ohjasi Oscar-palkittu Steven Soderbergh ja sivurooleissa on Albert Finney ja Aaron Eckhart. Elokuva tuotti yli 250 miljoonaa dollaria ja Roberts voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin.
     Erin Brockovich kertoo samannimisestä työttömästä yksinhuoltajaäidistä, joka palkkaa itse itsensä asianajotoimiston puolesta tutkimaan Pacific Eletric and Gas-yhtiön aiheuttamaa tuhoa pienellä paikkakunnalla. Hän löytää myös poikaystävän nimeltä George.
      Erin Brockovich on vain ja ainoastaan Julia Robertsin tulivaunu. Koko elokuva rakentuu hänen roolisuorituksensa ympärille ja hän suorituu osasta poikkeuksellisen hyvin. Hän on täsmällinen, hyvin paneutunut sekä tarkka. Soderberghin ohjaus on luotettavaa ja varsin realistista ja elokuvan tunnelma on hyvin samankaltainen hänen muihinkin elokuviin. Hän on todella taitava ohjaaja ja pystyy tekemään elokuvasta luontevan ja sulavan. Mielenkiintoa riittää elokuvaa kohtaan ja katsoja joutuu melkein jopa liian päähenkilön puolelle, sillä niin vahva Roberts on.

      Julia Roberts on uransa parhaassa roolissa elokuvassa Erin Brockovich. Hän voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin ja monta muuta arvostettua palkintoa. Hän on voimakas ja tulinen ja intohimoinen. Hän johtaa elokuvan sen menestykseen ja luo unohtumattoman roolisuorituksen. Hän hallitsee hahmon niin tekniseltä kannalta kuin emotionaaliseltakin puolelta. Käsikirjoituksen kohtaukset voisivat olla hyvinkin koomisia ja teatraalisia ja ylidramaattisia, mutta Roberts luo niihin täydellistä omistautumista ja tekee roolisuorituksesta uskottavan. Hän on täysin elementissään ja kaiken tämän lisäksi hän saa käytettyä karismaansa hyväkseen luoden hahmosta sympaattisen ja miellyttävän, mitä se välttämättä ei olisi. Kohtauksiin hän saa syvyyttä ja inhimillisyyttä ja tasapainoilee juuri sopivasti viihdyttävyyden ja realistisuuden välissä.

      Aaron Eckhart on vaihteeksi jossain muussa roolissa kuin hänen tavallisen hepun roolissaan. Georgena hän on hyvin mielenkiintoinen ja paljastaa hahmosta puolia, joita katsoja ei välttämättä tähän heti yhdistä. Roolista tulee täten hyvin uskottava ja realistinen. Näytteleminen on vakuuttavaa ja hän tulkitsee hyvin hahmon motiivit. Hän pelaa loistavasti yhteen Robertsin kanssa ja onnistuu luomaan yhtenäisen kuvan hahmosta.
      Albert Finney on miellyttävä näyttelijä. Hän on kaikin puolin luonteva roolissa, joka toi hänelle parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden. Hän, kuten Roberts osaa yhdistää hahmon teatraalisuuden ja arkisuuden tehden osastaan tasapainoisen ja vahvan. Hän on sympaattinen ja hän pitää jalat maassa ja hänen roolisuorituksensa on upeaa katsottavaa. Finney luo hahmoon vahvaa teknistä osaamista, sekä aitoa tunnepitoista näyttelemistä ja hän, kuten Eckhart, näyttelee hyvin yhteen Robertsin kanssa ja tästä duosta tulee unohtumaton.
      Erin Brockovich on Julia Robertsin tulivaunu. Hän on tulinen ja intohimoinen ja tekee vaikuttavan roolisuorituksen, joka kantaa koko elokuvaa. Soderbergh ohjaa varmalla tyylillä. Ainoa miinus tulee hieman ylidramaattisesta käsikirjoituksesta.

8+

...=)

Cast Away-tuuliajolla (Cast Away)

Cast Away on yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2000. Sen ohjasi Robert Zemeckis ja sen pääosassa on Tom Hanks ja lentopallo. Sivuosassa Helen Hunt. Hanks oli ehdolla parhaan miespääosan Oscar-palkintoon roolistaan Chuck Nolandina. Elokuva tuotti yli 400 miljoonaa dollaria.
   Cast Away-tuuliajolla kertoo Chuck Nolandista FedExin työntekijänä, joka matkaa ympäri maailmaa. Hän seurustelee Kelly Frearsin kanssa ja kesken joulun vieton Chuck kutsutaan ratkomaan ongelma Malesiaan. Lentokone ajaa päin myrksyä ja törmää Tyyneenmereen. Chuck on ainoa koneesta selvinnyt ja hän ajautuu autiolle saarelle, mukanaan vain koneesta tulleet FedEx paketit, joista yhdessä on Wilson merkkinen lentopallo. Kaikki muut paketit Chuck käyttää selviämiseensä ja avaa ne, paitsi yhden.
    Cast Away on hyvin seikkaílullinen elokuva. Se kertoo hyvin Robinson Crusoe-maisen tarinan. Zemeckis on todella hyvä ohjaaja, eikä jätä virheitä. Itse elokuva on erittäin mielenkiintoinen. Se ei ole pelkkä selviytymistarina, vaan se tutkii myös ihmisen psyykettä, tässä tapauksessa äärioloissa. Noland viettää viettää vuosia yksin saarellaan ja luo syvän kiintymyssuhteen lentopallon kanssa. Hän pyrkii estämään tällä hulluksi tulemisen. Mikä elokuvassa hämmästyttää on, että katsoja itsekin kiintyy syvästi Wilsoniin, lentopalloon.

    Tom Hanks on koko elokuva. Elokuvassa ei juuri muita näyttelijöitä ole kuin Tom Hanks, hän ei voi turvautua muihin näyttelijöihin, vaan rakentaa itse, varsin onnistuneesti upean persoonan, joka on sekä fyysisesti, että henkisesti riekaleina saarella oltuaan. Elokuva olisi helposti tylsä ja epämiellyttävä, kun kyseessä on vain yhden miehen elämä saarella. Tom Hanks kuitenkin omistaa elokuvan. Hän tekee virheetöntä työtä ja yhden parhaimmista rooleistaan. Hänen karismansa, älykkyytensä ja hiotut näyttelijäntaitonsa ja hänen omistautumisensa taso tekevät elokuvasta kultaisen klassikon. Zemeckis on myös tuttu ohjaaja Hanksille ja heidän moitteeton yhteistyö ei petä.
    Cast Away on mielenkiintoinen elokuva. Se hirvittää ja samalla koukuttaa katsojan. Katsojan mieli vaihtuu suuntaan jos toiseenkin elokuvan aikana ja lopulta katsoja jää sanattomaksi. Ja niin suuri on elokuva voima. Elokuva on parhaimmillaan kun katsoja ei voi lakata ajattelemasta henkilöitä, tässä tapauksessa lentopalloa, mikä tekee elokuvasta poikkeuksellisen taitavasti rakennetun ja tehdyn. Upea, ensiluokkainen ja eeppinen elokuva, seikkailusta, jota ketään ei haluaisi kokea. Miinus puolia elokuvasta olisi luultavasti helppo kalastaa, itselle esimerkiksi varsin epämiellyttävä valaistus ja turhan dokumenttimainen kameran käyttö, mutta elokuva on tehty intohimolla ja se paistaa läpi.

8

...=)