The Break-Up (The Break-Up)

Vähän aikaa ja vaivaa se vain vei, mutta viimeinkin löysin elokuvan vuoden 2016 elokuvahaasteen kohtaan: "yli 10,0 vuotta vanha elokuva" - mitä ihmettä? Pilkku? Mistä sinä sinne eksyit? Suokaa anteeksi kirjoitusvirheeni... Korjaisin sen? Joo tota, jatketaanpas eteenpäin...

The Break-Up ei ole parhaita Jennifer Aniston-elokuvia, mutta se ei tarkoita, että se olisi huono. Olen itse asiassa nähnyt tämän useaan otteeseen. Eritoten pidän elokuvan lopusta, joka ei ole tyypillistä romcom-lässytystä. Elokuva arvatenkin kertoo parisuhteen loppumisesta, erosta. Vince Vaughn ja Jennifer Aniston ovat Chicagolainen aviopari, jotka käyvät toistensa hermoille. Yleensä inhoan katsoa tälläisiä "nainen marmattaa, mies sikailee"-tyyppisiä asetelmia, mutta Anistonilla on sen verran pelisilmää, hyvänä näyttelijänä, että osaa välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Vince Vaughnin koko ura vähän perustuu tuollaiseen laiskan, jokamiehen olemukseen ja arvatenkin hän on siinä suhteellisen luonteikas.

#elokuvahaaste2016 (18. Yli 100 vuotta vanha elokuva)

The Departed (The Departed)

Jack Nicholson on Bostonilainen mafiapomo Frank Costello, joka sotkeutuu juonien, petosten ja väärien syytösten peliin kaupungin poliisilaitoksen sekä FBI:n kanssa. Costellolla on soluttautujia poliisissa; Matt Damonin Colin Sullivan ja poliiseilla on soluttautujia Costellon leivissä; Leonardo DiCaprion William "Billy" Costigan. Valtapeliä pelaa Costellon kiinnisaantia yrittävät poliisipäälliköt Martin Sheenin ja Alec Baldwinin esittäminä. Mark Wahlberg on yksinkertainen, mutta siksi niin tehokas tutkija ja Vera Farmiga psykologi, joka sotkeutuu keskelle petosten verkkoa, etenkin DiCaprion ja Damonin hahmojen väliin.

The Departed on yksi hemmetin vangitseva, loistavasti tehty elokuva. Erittäin mielenkiintoista olikin pohdinta oikeasta ja väärästä, eloonjäämiskamppailusta - kun tuntuu, että ainoa tapa selvitä, onkin erittäin kyseenalaiset keinot. Kun olet ollut pitkään soluttautuneena rikollisten joukossa, vaara onkin, että sinusta on tullut sellainen. On myös mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu rikolliselle, joka saakin paljon enemmän irti lainkuuliaisuudesta. Siksi DiCaprion ja Damonin hahmojen kaksinainen moraalikamppailu onkin elokuvan vahvin valtti.

Pidin tunnelmasta, joka tässä luotiin. Yhtäkään turhaa minuuttia elokuvassa ei käytetty, vaikuttavasta kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta. Elokuva kulkee täydellisessä rytmissä, vetäen katsojaa aina syvemmälle kiinnijäämisen pelon maailmaan. Kyseessä onkin yksi voimakkaimmin sykkivistä trillereistä, joita olen nähnyt.

Jack Nicholson on loistava ja mikä muu on uutta. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla sinun todella täytyy työskennellä itsesi kanssa, että pidät heitä itseäsi miellyttävinä näyttelijöinä. Etenkin jos he esittävät Nicholsonin repertuaarin kaltaisia kunniattomia hahmoja. Mutta Nicholson vakuuttaa sinut roolista riippumatta. Hän voisi esittää maailman typerimpiä, ilkeimpiä, hulluimpia hahmoja ja silti olla yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja kuitenkin pystyisi esittämään myös maailman rakastetuimpia, sympaattisimpia tai karismaattisimpia miehiä. Matt Damon on loistava miehenä, jolla on aina ollut selvät sävelet, mutta loppujen lopuksi se tarvitseekin vain vähän säröä, niin hänen suuntansa on hukassa. Mark Wahlberg on aina loistava ja tässä eritoten hienosti roolitettu. Ainoastaan hämäsi vähän Alec Baldwin vähän yksipuolisessa roolissaan.

Koko elokuva kuuluu kuitenkin Leonardo DiCapriolle. En koskaan väsy ylistämään häntä. En edes ajatellut, että tämä olisi mitenkään hänen uransa vaikuttavimpia rooleja, mutta olihan se, tietenkin. Hän on aivan mestarillinen esitellessään unohduksiin joutuneen, omilleen jätetyn miehen epätoivon ja turhautuneisuuden.

Etenkin ylistäisin elokuvaa sen ohjauksesta, ja miten voisikaan olla sivuuttamatta sen legendan, joka on Martin Scorsese. Hän vangitsee elokuvan tyylin, rytmin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Toisin sanoen, hän osaa rakentaa kohtauksen ja se on harvinaista. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaus yhdessä ruokakauppadelissä, jossa DiCaprio aloittaa tappelun eräiden kovisten kanssa, päästäkseen Nicholsonin mafiapomon tietoisuuteen. Kohtaus on väkivaltainen, mutta Scorsese pitää katsojan kiinni ruudussa käyttämällä hyväkseen kuvausta sekä mielenkiintoisella tavalla musiikkia. Kun tappelu viimein päättyy, vain musiikki soi katsojan korvissa ja väkivalta tavallaan menettää hohtoaan graafisuudestaan. Saisi Tarantino ottaa oppia. Pidin myös todella paljon kohtauksesta elokuvan loppua kohden, kun DiCaprion ja Farmigan hahmot tapaavat ulkona toimistorakennusten keskellä ja Farmiga työntää sormensa DiCaprion hiusten läpi. Tässä eleessä oli jotain niin vangitsevaa ja se yksistään puhui enemmän kuin tuhat sanaa dialogia. Ja Scorsese takuuvarmasti otti kaiken irti tästä yksittäisestä eleestä, tapa, jolla hän sen kuvasi, oli.... miten hän käytti valaistusta... mestarillista...?

...=)

Häiden jälkeen (After the Wedding // Efter brylluppet)

Kirjoitin tätä arvostelua varmaan neljä kertaa uudelleen ja jokaisella kerralla suorastaan inhosin, mitä sain aikaan. Tästä oli ihan mahdotonta sanoa mitään sen syvällisempää. Joten lopputuloksena tämä:

Ei yhtä hyvä kuin Susanne Bierin toinen elokuva Kosto (In a Better World).

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

Dead or Alive (DOA: Dead or Alive)

Ennen arvostelin lähes yksinomaan elokuvia, joita olin nähnyt vuosia sitten. Hiljattain olen arvostellut vain ja ainoastaan juuri katsomiani elokuvia. On vain hauskaa vertailla, miten asetelma on vaihtunut. Kyllä minulla olisi suurikin arsenaali joskus aikoja sitten näkemiäni elokuvia, mutta mitä enemmän arvostelen elokuvia, sitä vaikeammaksi käy kirjoittaa tyydyttävä arvostelu elokuvasta, jota en kunnolla edes muista. Ja olen kirjoittanut kuitenkin kaikista elokouvista arvostelun, joista vähänkään jotain muistan. Nyt kuitenkin teen poikkeuksen ja kerron pienen tarinan vuosia sitten näkemästäni elokuvasta nimeltä Dead or Alive.

Olen nähnyt tämän videopeliin pohjautuvan elokuvan lukemattomia kertoja. Ehkä tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi guilty pleasureksikin, sillä tiedän kyllä, että elokuva ei missään kriitikoiden suosiossa ui, mutta itse koin tämän ihan hemmetin viihdyttäväksi.

Elokuvan idea on se, että maailman parhaat taistelijat ottavat yhteen eksoottisessä, salaperäisessä, yleellisessä taisteluturnauksessa nimeltä Dead or Alive. Turnaus tapahtuu jossain Tyynenmeren saarella, joten puitteet ovat, sanoisin, ihan semi. Osaa turnaukseen ottaa muun muassa ninjaprinsessa Kasumi (Fast and Furious-leffoista tuttu Devon Aoki), ammattilaispainija Tina Armstrong (Kovan onnen kundi-sarjasta tuttu Jaime Pressly), mestariluokan varas Christie (laulajana uraa tehnyt Holly Valance). Ja juoneen liittyy aina pahikseksi paljastuva kisojen järjestäjä Donovan (pahiksen roolissa yllättäen Eric "Julian veli, Emman isä" Roberts) sekä aiempina vuosina kisoihin osallistuneiden salaperäisiä katoamisia ynnä muuta hauskaa.

Elokuva on pinnallinen, tyhmä, kömpelö, epäuskottava, lapsellinen ja juuri siksi niin upea. Elokuva on kuvattu jollain ekstra-kirkkaalla valaistuksella ja siten elokuvaa on äärettömän helppo ja kevyt seurata, kun ei vellota jossain harmaudessa. Pääosanäyttelijät ja sivunäyttelijätkin ovat ihan hemmettin seksikkäitä, eritoten Holly Valance moottoripyörän päällä on, suomeksi sanottuna kaunis nainen. Juonessa ei ole päätä eikä häntää, mutta ei se haittaa, sillä hauskaa on. Komediallinen aspekti löytyy kaiken toiminnan tiimoilta, mikä pelastaa paljon. Lisäksi olen aina tykännyt tälläisistä tarinoista, joissa maailman ympäriltä tai siis ihan vain erilaisia ihmisiä kerätään samaan paikkaan ja pidetään hauskaa seikkailun muodossa. Tämä elokuva siis kuuluu juurikin rakastettuun kategoriaan; niin huono, että se on jo hyvä.

Tarkkasilmäinen (lue: minä) voi monta vuotta myöhemmin tajuta, että elokuvassa tekee sivuroolin sama näyttelijä, joka oli The Family Stone-elokuvassa Patrick, eli kaksi täysin erilaista roolia ja siksi järkytys oli suuri sen tajutessaan. Tähän liittyen esittelen teille kuvakaappausta minun paljon mainostamaltani twitter-tililtä, jossa on tapahtunut lähipäivinä jännittäviä asioita:

Jep, eli Zackin ja Patrickin näyttelijä, Brian White uudelleentwiittasi twiittini!

Upea -repertuaari- tällä näyttelijällä!

P.S. koin muuten hauskana, kun joku huomautti, että elokuvan englanninkielen versio nimestä (siis tuo DOA: Dead or Alive) tosiaan voidaan lukea Dead or Alive: Dead or Alive...!

...=)

Ihmisen pojat (Children of Men)

Psykologiassa on ilmiö, joka tunnetaan sivustakatsojaefektinä. Silloin hätäänjoutunutta ei auteta, erinäisistä tekosyistä johtuen. Saatetaan kuvitella, että itse ei osaa auttaa tai turvautua siihen ajatukseen, että joku toinen varmasti auttaa. Silti itse olen huomannut, että äärimmäisen kriisin, hädän tai katastrofin keskellä ihmiset toimivat päinvastoin, he auttavat oman henkensä uhalla vaikka täysin vierasta ihmistä.

Alfonso Cuaronin vuonna 2006 valmistuneen sci-fi-trillerin ensimmäisinä hetkinä Lontoon keskustassa räjähtää kahvila. Vain sekunteja aikaisemmin sieltä on kävellyt ulos Clive Owenin esittämä entinen aktivisti Theo Faron. Hän elää lähitulevaisuuden maailmassa, jossa jonkinlaiset sodat,, pakolaisvirrat ja ilmastonmuutos on aiheuttanut tuhoa ympäriinsä ja vain Lontoo näyttäisi olevan jonkinlaisessa valtiollisessa hallinnassa ja näin ollen lähes ainoa paikka maailmassa, jossa ihmiset pystyvät elämään normaalia elämää. Ainoana puutoksena lapset. Nimittäin tässä dystopiassa viimeisin lapsi syntyi kahdeksantoista vuotta sitten. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Faron kohtaa raskaana olevan naisen.

Mitä ohjaaja Alfonso Cuaron saavuttaa tällä elokuvalla, on täydellisyyden. Tässä meillä on upeasti kerrostettu, syvällinen, pohtiva draama, joka toimii myös erittäin klaustrofobisena ja ahdistavana jännityselokuvana. Elokuva ikään kuin puristuu loppua kohti, jolloin Cuaron todella pääsee leikittelemään kuvaustekniikoilla, tyylillä sekä temmolla. Olemme kirjaimellisesti sodan jalkoihin heitettynä, käsissämme ihmiskunnan tulevaisuus ja tämä taakka - sen joutuu jokainen katsoja elokuvateatterin penkissä kantamaan.

"Hengästyttävän täydellinen"

Vaikka koen, että avoin loppu olisi ollut vielä täydellinen silaus upean realistiselle ja pelottavan uhkaavalle tulevaisuuskuvalle, niin en paljosta pysty valittamaan. Tematiikka, jota Cuaron käyttää on ajatuksia herättävää. Miksi päähenkilö Faronille paljastuu tieto vauvasta keskellä heinien täyttämää latoa, aivan kuten eräät henkilöt kuten Maria, Joosef ja Jeesus joku 2027 vuotta sitten? Ja miksi elokuvan viimeinen kohtaus tapahtuu soutuveneessä ulapalla, muistuttaen aivan yhtä kertomusta arkista ja miehestä nimeltä Nooa?

Eikä tässä vielä kaikki. Cuaron ei tosiaankaan tyydy vain historiallisiin, raamatullisiin, tarunomaisiin viittauksiin, vaan heijastaa elokuvassa jatkuvasti nykypäivän politiikkaa, ongelmia ja niiden suhdetta niin mediaan, taiteeseen kuin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Aina välillä Cuaronin kamera zoomaa pois päähenkilöstämme ja välittää meille tietoa hänen selkänsä takana tapahtuvista asioista, kuten pakolaisten häkittämisistä, nälkiinnyttämisestä ja loppujen lopuksi jopa teurastamisista. Irrottaessaan otteensa päähenkilöstä, tekee Cuaron katsojalle selväksi, että nämä ovat elokuvasta ja siis päähenkilöstä riippumattomia asioita, eli voisivat aivan hyvin olla tosia - kuten totta puhuen ovatkin - myös elokuvan ulkopuolisessa maailmassa. Elokuva siis kulkee koko ajan omalla metatasollaan ajankohtaisuudellaan.

Tämä tietenkin tuo myös lisäpaineensa elokuvaan. Katsojan on helpompi samaistua elokuvan maailmaan, kun se muistuttaa niin kovin paljon omaamme. Siksi vastoinkäymiset näinkin yksityiskohtaisessa tulevaisuuskuvassa iskoistuvat katsojaan kovin henkilökohtaisesti ja siten elokuvan ote, jännityselokuvan ote saa hallun.

Olin positiivisesti vaikuttunut Julianne Mooren virkistävästä roolityöstä. Hän on itselleen melko poikkeuksellisessa roolissa. Moore, joka on tottunut näyttelemään kireitä, pinnallisia ja yläluokkaisia naisia, onkin tässä kapinallinen, rento, salaperäinen, mutta kuitenkin älykäs ja mielenkiintoinen. Clive Owen on aina vaikuttava. Hän näyttelee roolinsa hyvin, jossa hän yleensä joutuu jonkinlaiseen peliin, josta ei aluksi ota selvää, mutta lopulta nousee voittajaksi. Michael Caine on aina yhtä vakuuttava älykkäänä, joskin tässä myöskin älyttömän miehenä. Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam komppaavat loistavasti, lyhyillä kohtauksillaan.

Eritoten haluan korostaa elokuvan kuvuasta, nerokkaan, nerokkaan Emmanuel Lubezkin toimesta. Tämä elokuva elää ja hengittää visuaalisuutta. Itse asiassa dialogia ei juuri edes käytetä, tosin sekin käytetään nerokkaasti, mutta lavasteet, kamerakulmat, miljöö ja se, mitä elokuva näyttää ruudussa ja jättää sen ulkopuolelle luovat raskaasti hengittävän, kokonaisvaltaisest syvällisen teoksen, jonka eri tasoja voisi tulkita ajan loppuun asti. Hengästyttävän täydellinen.

...=)

V niin kuin Verikosto (V for Vendetta)

Huono.

...=)

Amor yllättää (Imagine Me & You)

Piper Perabo menee naimisiin Matthew Gooden kanssa, mutta häissään rakastuukin floristiin (Lena Headey) - no arvata saattaa kuinka siinä käy. Ja siinä kestää valitettavan kauan ennen kuin sinne päästään. Todella paikallaan junnaava, naurattamaton brittiläinen komedian pätkä, joka kyllä unohtuu mielestä ennen kuin se ehtii edes loppumaan.

...=)

The Last King of Scotland (The Last King of Scotland)

Katsoin eilen tv:stä tulleen The Last King of Scotland-elokuvan. Aloitin kyllä kirjoittamaan tätä arvostelua silloin, mutta suhteellisen pitkän pituudensa johdosta elokuva loppui suht myöhään ja en enää jaksanutkaan kirjoittaa tätä. Sitten tänä iltana kun aloitin tätä kirjoittamaan uudelleen, niin en voinut olla nauramatta, sillä hädin tuskin muistan, mitä havaintoja elokuvasta tein. Tämä on huvittavaa siksi, että ennen pystyin vaivatta kirjoittamaan arvosteluja vuosikausia sitten näkemistäni elokuvista ja nykyään minun täytyy melko pitkälti heti olla kirjoittamassa arvostelua näkemästäni elokuvasta, jotta teen laatua, johon olen itse tyytyväinen. Noh, tästä huolimatta, yritetään.

Eli Forest Whitaker on Oscar-palkitussa roolissaan Ugandan diktaattori Idi Amin, joka värvää henkilökohtaiseksi lääkärikseen maahan seikkailun ja uusien kokemuksien perässä tulleen skotin Nicholas Garriganin (James McAvoy). Kuten useimmissa tapauksissa, Aminkin vaikuttaa hallitsijana alunperin uudistusmielisenä ja maahan hyvinvointia tuovana "hyvänä diktaattorina" ja tähän Garrigan haluaakin uskoa, ennen kuin hänelle paljastuu totuus, kuinka barbaarimainen, hirmu-yksinhallitsija Amin oikeasti onkaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Oscar-akatemia on monta kertaa pitänyt sivurooleja päärooleina, eismerkiksi Anthony Hopkins oli Uhrilampaiden kahden tunnin kestosta valkokankaalla 11 minuuttia ja hän voitti Oscarin pääroolista. Myös tässä elokuvassa on täysin selkeää, että James McAvoylla on päärooli ja Whitakerilla selvästi pienempi sivurooli. Ja jos totta puhutaan, Hopkins nyt vielä olikin niin vaikuttava Hannibal Lecterin roolissa, että en yhtään ihmettele miksi tuntuu, että hän olisi ollut valkokankaalla pidempäänkin (itsekin itse asiassa luulin, että hän oli paljon pidempään ruudussa, mutta ilmeisesti siis vain reilu 10 minsaa), mutta sitten en juuri nähnyt mitään ihmeellistä Whitakerin roolisuorituksessa. Pahista on perhanan vaikea esittää. Sinun pitää olla hillitty, muuten ammut yli. Sinun pitää kuitenkin olla pelottava, sillä muuten et ole uskottava (pahis). Whitaker ei kyllä löydä oikeaa tasapainoa roolissaan, vaikka hyvä rooli onkin. Harmi, sillä joku parempi näyttelijä olisi varmasti pystynyt tuomaan vielä enemmän pahan sävyjä tästä diktaattorista irti.

James McAvoy sen sijaan sopii rooliinsa. Hän usein on varsin luonteva tälläisissä protagonisissa rooleissa, sillä häntä on helppo lukea. Hänen elekielensä ja ilmeet ovat samaistuttavia. Myös Gillian Anderson pienessä sivuroolissa henkii oikein vanhan koulukunnan näyttelemistä, ikään kuin joku olisi palkannut 1920-luvun näyttelijän 2000-luvun elokuvaan. En tiedä, mistä tälläinen mielleyhtymä tuli, mutta se oli positiivista. Kerry Washington on varmaan erikoistunut tälläisiin uhrirooleihin, jossa hän toimii motivaattorina oman kaamean kohtalonsa avulla elokuvan sankarille (lue: hän oli täysin samanlaisessa roolissa elokuvassa Django Unchained).

Elokuvan kuvaus on vähän horjuvaa. Kamera zoomaa aina alaspäin hahmon vyötärölle kun sellainen satutaan kohtauksessa mainitsemaan ja tämä ainakin puski minua pois elokuvan otteesta, kun rupesin ihmettelemään, että mitä se kameramies nyt touhuaa. Myös tarpeeton käsivarakameran käyttö muistuttaa aina silloin tällöin katsojaa läpi elokuvan keston, että elokuvaa tässä vain katsotaan, ja tämä ei ole hyvä asia. Tästä huolimatta on The Last King of Scotland varsin vaikuttava ja mukaansatempaava, pitkästä kestostaan huolimatta. Olen monta kertaa ollut aikeissa katsoa elokuvan ennenkin, mutta olen vähän pelännyt sitä tylsäksi ja dokumentin omaiseksi kerronnaksi jostain Uganda pölyisiltä pelloilta. Mutta tätä ei tarvi pelätä, sillä paljoa ei tarvi tämän leffan kanssa haukotella. Käsikirjoitus liikkuu varsin mukavasti eteenpäin esitellen uuden tilanteen ennenkuin katsoja ehtii kyllästymään vanhaan asetelmaan. Myös musiikki ja elokuvan tunnelma ovat saatu hyvin soljuviksi ja jos ei etukäteen tiedä, kuka Idi Amin on, voi elokuva puolivälin jälkeen ollakin vähän epäselvää, että mitä elokuvaa onkaan katsomassa, kun elokuvan alku on niin nopeatempoista ja myönteisen sävyistä. Oudolla lailla elokuva on siis kuin sekoitus Scorsesen The Wolf of Wall Streettia ja Affleckin Argoa. Oudolla lailla. ... Ja muistin kuitenkin aika hyvin kaiken mitä pitikin tämän arvostelun rustaamiseksi.

...=)

Little Children (Little Children)

Little Children on Todd Fieldin ohjaama amerikkalainen draamelokuva vuodelta 2006. Elokuvan pääosissa on Oscar-palkittu englantilainen elokuvatähti Kate Winslet, amerikkalainen Broadwaylta aloittanut elokuvanäyttelijä Patrick Wilson ja parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaunis Mieli (2001) voittanut amerikkalainen naistähti Jennifer Connelly. Sivuosassa on sarjakuvapiirien suosima näyttelijä Jackie Earle Haley. Sekä Winslet että Haley olivat osistaan Oscar-ehdokkaina. Myös elokuvan käsikirjoitus oli ehdolla.

      Little Children kertoo Sarah Piercestä (Winslet), kotiäidistä, joka elää pienessä lähiössä. Hän tapaa puistossa Bradin, koti-isän, joka opiskelee päästäkseen läpi yliopiston lakitieteellisen pääsykokeista. Sarah yrittää tulla toimeen muiden puistossa olevien kotiäitien kanssa, mutta, kuten Brad, on hänkin onneton. Pian he aloittavat suhteen. Bradin vaimo Kathy (Connelly) uskoo Bradin tulevaisuuteen, mutta ei tiedä, että Brad ei edes haluaisi lakimieheksi, vaan haaveilee nuoruutensa huolettomista päivistä. Samaan aikaan samassa lähiössä elää Ronnie McGorvey (Jackie Earle Haley), äitinsä kanssa ja McGorvey tunnetaan pedofiilina.

      Olin jo pitkään halunnut arvostella tämän elokuvan, sillä pidin sitä hyvänä draamana, täynnä hyviä roolisuorituksia ja sitä se onkin, mutta en pystynyt arvioimaan täysin elokuvaa, sillä en ymmärtänyt juonta. En tiennyt mistä lähteä liikkeelle elokuvan arvionnista. Olisinko esitellyt McGorveyn sivujuonta ollenkaan? Tuskinpa. Olisin sivuuttanut sen arvostelussani. Luulin naiivisti elokuvan katsottuani sen kertovan vain kahden ihmisen suhteesta, jonka ei olisi pitänyt tapahtua. Yhdistin McGorveyn tapahtumat vain elokuva-ajan täytöksi, tahattomaksi sivujuoneksi. Luulin, että McGorveyn hahmoa vain kuvattiin sattumalta toiseksi hahmoksi samasta kaupungista; mitä samaan aikaan tapahtuu. Ja sitten tänään tajusin ihan sattumalta, muita ajatuksia ajatellen, yhdistäväni tämän elokuvan niihin. Ja ymmärsin mistä elokuva kertoo.

    Juoni on ihan yksinkertainen. Winslet ja Wilson aloittavat suhteen ja samaan aikaa elokuva kuvaa samassa kaupungissa elävää pedofiilia. Winslet ja Wilson nauttivat toisistaan kaikessa rauhassa, kun taas Haleyn esittämä pedofiili, McGorvey ei voi pistää naamansa ulos etuovesta rauhassa, saatikka tehdä mitään enemmän. Elokuvan katsottuani, en ymmärtänyt, että nämä tarinat yhteen linkitettynä kertoisivat jotain enemmän. Mutta tänää sitten siis tajusin yhtäkkiä, oli kuin hehkulamppu olisi oikeasti syttynyt pääni päällä. Ne liittyvät yhteen. Niitä kuuluu verrata!

     Elokuvan teema kertoo siis siitä, miten me pidämme jotain oikeana ja jotain vääränä. Meidän moraalimme on rakentunut omien kapeiden skeemojemme varaan, emmekä edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. (Kuten minä tämän elokuvan juonen kanssa.) Moraalimme automaattisesti olettaa, että mitä McGorvey tekee on väärin, <hän on huono ihminen> ja mitä Sarah ja Brad tekevät on ihan oikeutettua, tai ainakaan niin kauheaa. Miksi? Miksi se on näin? Tämä ajatus kauhistuttaa ainakin minua. Miten paljon elämme omien ennakkoluulojemme varassa ja siksi tämä elokuva on niin upea, se herättää aidosti. Filosofisin termein puhuisin moraalirealismista, että siten me ajattelemme, vaikka kuinka olisimme antirealismin kannalla noin aatteellisesti, noin paperilla, mutta sitten käy niin kuin minulle. Tahtomattani oletan moraalirealistisesti, että jokin asia vain on luonnollisesti väärin ja jokin luonnollisesti oikein eli ennaltamäärätty.

      Palatakseni elokuvaan, voisin nyt ihan vain todeta, että kaikki on upeasti tehty. Tunnelma on pistävän omalaatuinen, Kate Winsletin roolisuoritus hipoo luonnollisesti täydellisyyttä ja Jackie Earle Haleyn näyttelijäntyö on huomiota herättävää. Ohjaus on sujuvaa ja käsikirjoitus on kuten todettu parhaimpia, mitä olen kohdannut vuosiin. Kuitenkaan en voi olla ärsyyntymättä siitä, miten avoimeksi kaikki on jätetty. Liian avoimeksi. Hahmojen motiivit eivät tule selviksi ja siitä syytä ihan itse ohjaajaa. Kuten olen aikaisin todennut, tarvitaan todellista taitoa ohjata oma käsikirjoitus, kuten Todd Field on tehnyt Little Childrenissä, mutta hänellä ei ole sitä todellista taitoa. Hän on liikaa oman käsikirjoituksensa lumoissa ja olettaa siitä automaattisesti tiettyjä hänelle itsestään selvyyksiä, mitkä sitten jää minun laisiltani katsojilta ihan auki.

8

...=)