Merkintä: Avoin kirje: Oscarit 2021

Elokuvamaailman isoimmat elokuvapalkinnot jaettiin viime yönä Yhdysvalloissa, tällä kertaa covid-19-pandemiasta johtuvin syin poikkeuksellisesti Los Angelesin päärautatieasemalla järjestetyssä gaalassa, tavallisen Dolby Theatren sijaan. Gaalan tuottajana toimi maineikas elokuvaohjaaja Steven Soderbergh ja juontajana ei kukaan. YLEn Oscar-chatissa joku keksi tituleerata junahalliin kyhättyä auditoriota ruotsinlaivatyyliseksi ja siitähän jengi riemastui. Pakko myöntää, että kun tuon mielleyhtymän sai päähänsä, oli sitä vaikea enää karistaa. Vielä kun gaalan muutkin ohjaukselliset ja tuotannolliset ratkaisut muistuttivat risteilyviihteestä (mm. yleisön joukossa kulkeva triviaisäntä), oli vaikutelma melko halpa. Mutta se on sanottava, että koska paikalla ei ollut niin paljon yleisöä kuin normaalisti ja tilana ei ollut järkälemäinen Dolby, oli gaalan tunnelma kuitenkin lämpimäpi kuin yleensä, vaikkakin sitten arkisempi.

Itse olen viettänyt tänä vuonna jonkinlaista semiboikottia Oscareiden suhteen ja tulen varmaan jatkamaankin kylmän viileää suhtautumistani Oscareihin niin kauan kuin suunnitelmat uusille kriteereille palkinnon ansaitseville elokuville pidetään voimassa.

Eli en ole siis seurannut palkintokautta juurikaan, en ole siitä tänne blogiin kirjoittanut ja vähällä oli, että gaalaa en olisi edes katsonut. Jos minua olisi nukuttanut yhtään enempää, olisin jatkanut unten mailla. Mutta tämän tarkoituksena siis sanoa, että omaksi yllätykseksenikin, suhteeni Oscareihin on viilentynyt ihan itsestäänkin, eikä minulla enää ole aikaisempien vuosien tapaan intoa niitä kohtaan.

Kun puhutaan kuitenkin tällaisista palkinnoista, todella tärkeäksi osa-alueeksi niiden suhteen nousee merkitys. Niiden on merkittävä jotain. Muutenhan ne voisivat olla kenen tahansa siskontytön askartelemia pystejä vessanpaperitolloista, jotka jaetaan naapurinsedän olohuoneessa. Oscarit ovat kuitenkin onnistuneet säilymään merkityksellisinä monestakin syystä. Ensinnäkin niiden pitkän historian vuoksi. Se antaa arvovaltaa jo itsessään. Palkituista tulee osa historiallista jatkumoa, jonka varrelta löytyy Katharine Hepburnia ja Cary Grantia. Toiseksi, vaikka Oscarit ovat jo pitkään kulkeneet yhä kaupallisempaa suuntaa, studioiden kamppaillessa yhä härskimmin omille elokuvilleen Oscareita, keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä taiteellisen meriitin kanssa, on ainakin näihin päiviin asti Oscar-akatemia pystynyt teeskentelemään, että palkinnot jaetaan puhtaasti elokuvan ansioiden perusteella. 

Enää näin ei kuitenkaan ole. Kyllähän tätä suuntaa on moni jo osannut pelätä kaikista näistä #OscarsSoWhite-kampanjoinneista asti, jolloin erilaiset liikehdinnät lähtivät vierimään, yrittäen muuttaa Oscareiden fokuksen jonkinlaiseksi tasa-arvokilpailuksi, sen sijaan, että ne olisivat mitä ne ovat. Ja vielä näitä kampanjoita minäkin olen jossain määrin ihan kannattanut. Enemmän kuin mielelläni kävisin vieläkin keskustelua, miten saamme useamman ihmisen näkemään ja arvostamaan muidenkin taiteenlajien arvoa kuin valkoihoisten, miesoletettujen taidetta. Tai pohtimassa, miten saadaan lisää mahdollisuuksia marginalisoiduille ryhmittymille saada töitä elokuvien parista. 

Mutta kun Oscarit lähtevät muuttamaan omia, lähes sata vuotta vanhoja sääntöjään, sillä on vaikutusta, ei pelkästään tuleviin voittajiin, mutta ihan perustellusti voi argumentoida, että vähän myös näiden menneiden voittajien merkitystä mitätöidään sillä, että Oscareiden luonne muuttuu niin perustavanlaatuisesti. Mitä virkaa on pitkällä historialla, jos sen varrella eri ihmisiä palkitaan erilaisista syistä? Palkinnosta tulee relativistinen. Ja täten merkityksetön.

Lisäksi jaksan yhä vain olla eri mieltä siitä, että tällä olisi edes positiivinen vaikutus vähemmistöjen esille tuomiseksi, tasa-arvolle tai oikeudenmukaisuudelle. Tämä ei ole oikea reitti siihen. Että tiettyjä ihmisiä tai elokuvantekijöitä tai tiettyä taidetta rajataan palkintojen ulkopuolelle pakotetusti. Segregoidaan. Miten tämä voi tuntua oikeutetulta jatkossa edes niille, jotka palkintoja voittavat, kun he tulevat tietämään, että he eivät voittaneet omilla ansioillaan?

Joten siksi tämän vuoden ainoa Oscar-postaukseni on nyt avoin kirje Oscar-akatemialle. Vielä ehditte perumaan sääntömuutoksenne. Koska ainoat katsojat, joita tällä voitatte, on valittajien kuoro, joka ei tule olemaan tyytyväinen jatkossakaan. Sen sijaan menetätte oman arvovaltanne ja vuosikymmenten mittaisen perinnön sekä monet uskolliset katsojat, kuten itseni, kun tälla lailla toimitte. 

Hämmentävintä olikin, että esimerkiksi Regina King, joka jakoi gaalassa palkinnon, teki puheessaan itsekin samanlaisen havainnon, että kun tässä gaalassa tulee politiikka puheeksi, puolet katsojista kurottautuu kaukosäätimelle. Tässä hän on aivan oikeassa, mutta silti jatkoi päivän politiikasta puhumista.

Tässä gaalassa oli kuitenkin vielä vanhat säännöt voimassa (uudet säännöt tulevat voimaan vasta parin vuoden päästä) ja eniten palkintoja nappasi Chloe Zhaon ohjaama Nomadland, joka voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan naispääosan palkinnot.

Kun viime vuonna sain veikattua 17/24 kategoriasta oikein, tänä vuonna saavutin oikein pohjanoteerauksen, kun oikein veikkauksista meni vain 12/23. Olen (lähes) joka vuosi myös jaksanut viedä omat veikkaukseni Oscar-vedonlyöjien tai pikemminkin -veikkaajien yhteiseen tulospalveluun, GoldDerbyyn ja sieltä lähetettiin minulle aamulla hauska sähköposti, jossa näkyi kaikki veikkaussaldoni ulottuen jopa vuoteen 2012 asti, jolloin olen ilmeisesti ensimmäisen kerran käyttänyt veikkauspalvelua. Oli ihan hauska muistella taakse päin, miten on aikaisemmin veikkauksissa pärjännyt:

2020: 17/24

2019: 15/24

2018: 16/24

2015: 13/24

2014: 14/24

2013: 16/24

2012: 11/24

Sinänsähän ei nämä veikkaukset mielestäni mitään merkitse, kaikkein vähiten veikkaajansa kykyä veikata yhtään mitään. Kuten vaihtelut vuodesta toiseen huomaa, niin tuuristahan se on kiinni. Miksi esimerkiksi omat veikkaustaitoni olisivat vaihdelleet noinkin paljon vuodesta toiseen? Todennäköisyys varmaan on saada jotain 10-20:n välistä, jos vähänkään seuraa ennakkosuosikkiasetelemia. Ja sitten jollekin vain käy tuuri, että veikkaakin 23/24:sta oikein, esimerkiksi. Tänä vuonnahan kategorioita oli vain 23, kun viimeinkin äänimiksaus- ja -editointikategoriat yhdistettiin.

Voittajia en nyt sen enempää listaa tai analysoi, koska ei vaan enää kiinnosta. Haluan vain tähän loppuun sanoa omat jäähyväiseni Oscareille. Juuri niin kuin he tässä tilanteessa ansaitsevatkin, lyhyesti, kylmästi ja sen enempää asiasta välittämättä. Nimittäin en usko, että tulen enää Oscareista kirjoittamaan, jos edes niitä katsomaan. Mutta valehtelisin kyllä, jos tämä ei edes vähän sattuisi. Katkeransuloista, että itsellekin niin rakas aihe, niin monta vuotta, on tälla lailla menettänyt merkityksensä. Mutta ei voi mitään. Parempia päiviä odotellessa. Hyvästi Oscarit.

Arvostelu: Sound of Metal

Ruben Stone (Riz Ahmed) on metalliyhtyeen rumpali, joka alkaa menettää kuuloaan kesken Yhdysvaltojen kiertueen. Yhtyeen toinen osapuoli, Rubenin tyttöystävä Lou (Olivia Cooke) löytää Rubenille paikan kuurojen oppimiskeskuksesta, jossa Rubenin on opeteltava elämää ilman ääntä ennen kuin pääsee leikkaukseen kuulonsa takaisin saamiseksi. Paul Raci näyttelee oppimiskeskuksen johtajaa.

Sound of Metal on ollut tekijöilleen jo pitkään jonkinlainen intohimoprojekti. Taustapuikoista löytyy käsikirjoittaja Derek Cianfrance ja käsikirjoittaja-ohjaaja Darius Marder, jotka ovat työstäneet elokuvaa jo useita vuosia. Näyttelijöiksi oli jonkin aikaa kiinnitettynä Matthias Schoenaerts ja Dakota Johnson, mutta elokuvan kuvaukset saatiin käyntiin vasta, kun päärooliin löydettiinkin Riz Ahmed, jonka omistautumiskyky teki ohjaajaan vaikutuksen.

Ahmed opetteli elokuvaa varten soittamaan rumpuja sekä käyttämään viittomakielellä. Yhteensä hänen valmistautumisensa pienen budjetin elokuvan vain muutaman päivän kuvauksia varten kesti yli seitsemän kuukautta. Ja omistautumisen elokuvalle kyllä huomaa. Hänen roolisuorituksensa on huikea. Koska elokuva kertoo kuulonsa menettävästä rumpalista, nousee elokuvan keskiöön nimenomaan päähenkilön kokemusmaailma tässä uudessa todellisuudessa, joka on hyvin erilainen äänekkäästä maailmasta. Katsoja kokee päähenkilön kanssa ja rinnalla ja läpi äänettömyyden. Sekä myös siihen liittyvät tunteet. 

Jollain lailla Ahmed on yksi parhaista elokuvakasvoista. Hän on niin ilmeikäs ja hänen suuret silmänsä hypnoottiset. Ja koska elokuvassa ei voida käyttää vuorosanoja tavalliseen tapaan, avainasemaan nouseekin nimenomaan sanaton viestintä. Ahmed pystyy ilmaisemaan silmillään järkyttävän paljon. Mutta myös hahmon fyysisyydellä. Ei pelkästään rumpujen soittamisella tai viittomakielellä, mutta myös eleillä, tavalla jolla hän kävelee, ruumiinkielellään. Hahmo on hyvin intensiivinen - entinen heroiiniaddikti ja hevimetallimuusikko, joka kuuroutuu, on hämmästyttävän kaoottinen yhdistelmä, jonka Ahmed saa vangittua kuitenkin uskottavasti yhden miehen persoonaksi. 

Myös Paul Raci on hämmästyttävän hyvä. Jotenkin Raci vielä osaa pelata sanattomalla viestinnällä vielä hienovaraisemmin, mitä saattaisi odottaa. Hänen omat vanhempansa ovat ilmeisesti olleet kuuroja, joten Racilla on paljon kokemusta äänettömästä maailmasta ja hän taitaa ymmärtää sen todella syvällisesti. Hienoimpia hetkiä hänen roolisuorituksessaan onkin, kun katsojana odottaisi hänen jo sanovan jotain, mutta hän jääkin vaiti. Vain katsomaan silmiin. Kuuntelemaan. Olemaan.

Niin ikään myös muut näyttelijät pääsevät loistamaan, koska tämä on elokuva, jota pitkälti kerrotaan nimenomaan näyttelijöiden avulla. Ei ulkopuolisen kertojan. Ei visuaalisen maailman. Ei muiden äänien. Ja näiden hienovaraisten eleiden ja nyanssien kuvaamisessa ohjaaja Darius Marder on mestarillinen. Miten hän saa kuljetettua elokuvaa niin dynaamisesti eteenpäin, vaikka hänellä ei ääntä elokuvan kerronnan apuna olekaan. Paitsi tietylla tapaa tietysti on. Hiljaisuus kertoo usein paljon enemmän kuin lukuisetkaan sanat, jotka ovat loppupeleissä varsin vaillinaisia saamaan kiinni juuri mistään. Paljon voimakkaampaa on ihmisen tunteet, taivaankannen läpi lipuvat pilvet, horisonttiin laskeutuva aurinko ja yhteys kahden ihmisen välillä.

Sound of Metal on todellinen elokuvahelmi. Yksi niistä harvinaisuuksista, jotka saavat kiinni jostain tärkeästä, jostain oleellisesta. Onnistuu välittämään tunteen katsojalle. Tunteen elämästä, ihmisyydestä, olemisesta. 

Merkintä: Parhaat elokuvajulisteet

 Ruudukko analysoi hienosti blogissaan suosikkielokuvajulisteitaan, ja vaikka en osaa yhtä ammattitaitoisesti purkaa omia mieltymyksiäni julisteiden estetiikan suhteen, tuli tajuttua, etten ole listannut suosikkijulisteitani Movie Monday-vastailun jälkeen, josta on jo viisi vuotta aikaa!

Joten tässä päivitettyä listaa.

Kun tätä kokosin, niin kyllä minulle hahmottui minkälaiset julisteet minuun vetoavat. Joko pastellinsävyiset, edwardhopperilaiset, maalaukselliset julisteet tai sitten koko elokuvan näyttelijäkaartin yhteen tuominen julisteen keskiöön, kuin julisteeseen olisi napattu vain kohtaus elokuvasta. Usein onkin.

Tärkein kriteeri listalle pääsyyn on lähestulkoon se, että juliste heijastaa hyvin elokuvan rakennetta, teemaa, juonta, aihetta jne.

Pidemmittä puheitta:

1. August: Osage County

Ehdottomasti suosikkijulisteeni on jo viisi vuotta sittenkin esitelty August: Osage Countyn juliste. Ei vain ole tullut parempaa vastaan. 

2. Naapurini Totoro

No niin, onhan se myös Totoro listalla, tietysti. Esittelee täydellisesti elokuvan sympaattisuuden jo julisteessaan. Mutta myös jollain selittämättömällä tavalla sen tietyn kaihon. Menetettyjen lapsuuksien katkeransuloisen kaiun, jonka pystyy ehkä sateisella säällä vielä kuulemaan.

3. Hell or High Water

Tämä juliste puhuttelee estetiikantajuani. Murretut värit ja selkeä asettelu julisteessa sopivat todella hyvin elokuvankin maailmaan. 

 

4. Arrival

Kutkuttava, hypnoottinen ja taas valaisee hyvin sitä, mitä elokuva itsessäänkin on. Taisin pelkästään julisteen nähtyäni rynnätä katsomaan elokuvan silloin kun tämän ensimmäisen kerran näin. Ja siis kaunis tietysti.

5. Rakkaus

Kekseliäs, mielenkiintoinen, yksinkertaisuudessaan lumoava. Ja kyllä; jälleen heijastaa elokuvan rakennetta. Muistan, kun tämä tuli elokuvateattereihin, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt elokuvajulistetta, jossa olisi näin monet viiden tähden arvostelut. Ja jos jokin elokuva, niin tämä kyllä ne ansaitseekin.

6. Päämääränä Cold Mountain

Juliste yhtä ihanan eeppinen kuin elokuvakin.

7. Spotlight

Pidän siitä, kun julisteessa ei tehdä liikaa.

David Attenborough: Elämä planeetallamme

 David Attenborough: Elämä planeetallamme on Alastair Fothergillin, Jonathan Hughesin ja Keith Scholeyn ohjaama dokumenttielokuva, joka on julkaistu Netflixissä. Dokumentin kertojana on legendaarinen brittiläinen luontokuvaaja ja -dokumentaristi David Attenborough. Dokumenttia tituleerataan Attenboroughin todistajanlausunnoksi planeettamme tilasta. Jollain lailla dokumentti on Attenboroughille hyvin henkilökohtainen. Dokumentissa käydään läpi planeetan tilaa ja sen muutosta Attenboroughin elämän kokoisella mittausjaksolla, jonka jälkeen hahmotetaan tulevia vuosikymmeniä. 

Dokumentti alkaa Attenboroughin lapsuudesta, 1930- ja 40-luvuilta, jolloin suuri osa maapallosta oli vielä niin sanottua koskematonta maata ja planeetta hyvinkin elinvoimainen ja monimuotoinen. Kun Attenborough aloitti tutkijan uransa, hän matkusti ensimmäisten joukossa kartoittaen ennen tutkimattomia viidakoita, savanneja ja metsiä. Hänen uransa on ollut mullistava siinä mielessä, että hän on saattanut suurten yleisöjen tietoisuuteen, kuinka rikas ja monipuolinen maan luonto todellisuudessa on. Ja Attenboroughin uran alkuvaiheissa televisiokin oli vielä mustavalkoinen.

Mutta mitä pidemmälle dokumentissa kuvataan Attenboroughin uraa, sitä synkemmäksi käy luonnon tilan kanssa, kuten kaikki tiedämme. 2000-luvulle tultuaessa, vaikka olemme saaneet televisioon värit ja voimme katsella luontoa vaikka täysin suoralähetyksenä toiselta puolelta maailmaa, tunnumme arvostavamme ympäristöämme entistä vähemmän. 

Dokumentti luo hienon ja mykistävän konkreettisen kuvauksen luonnosta ja ympäristöstämme. Peilaamalla ympäristön haasteita ja niiden kasvua ja lisääntymistä Attenboroughin omaan uraan, katsoja pääsee hyvin lähelle ja pragmaattisella tavalla kokemaan luontokadon, ilmastokriisin, väestökasvun konkreettiset vaikutukset Attenboroughin silmin. On sydäntä särkevää astua tällaisen miehen kenkiin, jonka elinaikana olemme nähneet niin dramaattisia muutoksia, kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen kuluessa.

Pidän siitä historian, luontokuvauksen ja tulevaisuusanalyysin yhdistelmästä, jonka dokumentti luo. Myös elokuvateknisiltä ansioiltaan pidin dokumentin rakenteesta. Se luottaa yksinkertaisiin elementteihin: David Attenboroughiin puhumassa suoraan kameralle sekä siihen, että hänen uransa toimii vallan mainiosti ja riittävästi kuvaamaan luonnon tilaa. Todistajanlausunto on hyvä sana sille, mitä tässä tehdään. Jos jostain tarvitsee antaa rakentavaa kritiikkiä, niin ehkä jäin kaipaamaan ihan himpun verran moniäänisyyttä kerrontaan. Nyt tämä on vain Attenboroughin henkilökohtainen todistajanlausunto, ja vaikuttava sinällään, mutta uskon että tehoa olisi löytynyt vielä enemmän, jos tähän olisi tuotu vaikka muiden samanikäisten ääniä mukaan ja olisimme kuulleet heidänkin tuntemuksia tästä tärkeästä aiheesta. 

Minulle jää aina vähän paha maku suuhun, kun joku yksi henkilö - vieläpä vanha, valkoihoinen mies - kuvittelee olevansa niin tärkeä, että vain hänen sanomisellaan tulisi olla merkitystä. Tietysti David Attenborough on niin vakuuttava mies, että hänellä jos kellä on varmasti oikeus ajatella itsestään näin, mutta toivoisin silti sen verran nöyryyttä, että katsoja ei olisi pelkästään hänen todistajanlausuntonsa varassa. Niin syyttäjän (vai puolustuksen?) jutusta tulisi oikeudessa myös pitävämpi. 

Lisäksi jäin samaisesta kritiikin kulmasta pohtimaan myös sitä, että Attenborough ei juurikaan reflektoi omaa vastuutaan. Hän on elänyt kuitenkin aika etuoikeutettua elämää. Saanut mahdollisuuksia, joista lukuisat ihmiset eivät osaisi haaveillakaan. Hän on elänyt pitkän, rikkaan ja kokemuksellisen elämän, lennellen sinne tänne tupruttaen varmasti enemmän kuin oman osansa päästöjä ilmakehäämme, varmasti syöden mielin määrin niin paljon punaista lihaa kuin napa on kestänyt ja kuluttanut luonnonvaroja ihan siinä missä seuraavakin ihminen. Hieman jäi siis syyllistävä ja holhoava olo hänestä, kun hän vain puhui muiden vastuusta - eritoten tulevien sukupolvien - koska hänen sukupolvensahan on jo poistumassa näyttämöltä, ja siihen tosiasiaan tämänkin dokumentin koko näkökulma vähän perustuu. Mutta se on niin ikään nimenomaan hänen sukupolvensa ja ehkä muutama myöhempi sukupolvi (Attenborough on jo yli yhdeksänkymppinen), joiden vastuulla planeettamme tila on.

Olisin siis kaivannut ihan vain paria sanaa tästä näkökulmasta. Ihan vain "anteeksi" tai "olen pahoillani" tai "kannan vastuuni". Ei ole minusta pieni asia, että maailman väkiluku on tuplaantunut sitten hänen sukupolvensa jälkeen, esimerkiksi. Ja siitähän ei voi syntyviä lapsia syyttää, vaan heidän vanhempiaan. Ja heidän vanhempiaan. Ja etenkin näiltä sukupolvilta kaivattaisiin vastuunkantoa, sillä nyt heidän toimiensa takia tulevilta sukupolvilta evätään monet niistä oikeuksista, jotka he ovat ottaneet itselleen itsestäänselvyyksinä, kuten lenteleminen pitkin palloa sinne tänne.

Täten, jos tällainen itsereflektiivinen näkökulma olisi dokumentissa ollut, katsojan olisi ollut helpompi myös ottaa vastaan se - ihan oikeutettu - saarna, minkä saamme Attenboroughlta planeettamme tilasta ja siitä, mitä meidän tulee seuraavaksi tehdä. Palataan siihen kohta. Sillä se näkökulma filmissä onkin - Attenboroughin urakatsauksen lisäksi - taas onnistunut. 

Mutta lisäksi vielä yhden kritiikin haluan esittää. Nimittäin en välttämättä pitänyt Attenboroughin luontoa mystifioivasta ja romantisoivasta lähestymistavasta. En muista aikaisemmin juuri itse asiassa tutustuneeni nimenomaan Attenboroughin luontodokumentteihin - vaikka oman osani luontokuvauksista olenkin katsonut ja pidän niistä yleensä paljon - joten en tiedä onko tämä vain hänen tyylinsä ylipäänsäkin, mutta minusta se on älyllisesti epärehellistä. Kehystää ympäristöongelmista keskusteleminen siten, että kaikki mikä on luonnollista ja luonnonvaraista on jotenkin automaattisesti hyvää ja puhdasta ja täydellistä ja ainoastaan ihminen ja ihmisen teot likaista, kamalaa ja virheellistä, oli ne mitä tahansa. 

Attenboroughin puolustukseksi on sanottava, että hän on käyttänyt uransa kuvaten "luonnonihmeitä" ja hänen kultakautensa on ollut aikana, jolloin tällainen - paremman sanan puutteessa - imperialistinen näkökulma luontoon on myynyt hyvin ja fetisismi ollut vallitseva suhtautumistapa. Lisäksi olemme nähneet jonkinlaisen uuden nousun tällaisessa luonnon kuvaamisessa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Kaikki Hararit sun muut ovat puhuneet luonnontilaisen ihmisen suoranaisesta pyhyydestä ja kironneet modernin ihmisen alimpaan helvettiin. Samaten kaikki Gwyneth Paltrowit sun muut tehneet miljoonabisnestä "luonnollisuuden" kauppaamisella. Luonnollisuuden ylistämisestä puhuu myös esimerkiksi se, että GMO:ista tai esimerkiksi hiljattain rokotekeskustelussa rokotteista tehdään tietyissä piireissä sellaisia peikkoja, jotka eivät epäluonnollisuudessaan olisi mitenkään ihmiselle hyväksi.

Mutta toivoisin, että Attenboroughin kaltainen tieteenmies, pragmaattinen mies, pystyisi tarkastelemaan asioita loogisemmin. Kaikki mikä on luonnonvaraista ei ole automaattisesti hyvää. Ja kaikki mikä on ihmisen aikaansamaa ei ole automaattisesti pahaa. Eikä luonto todellakaan ole mikään Eedenin puutarha, kuten Attenborough siihen jatkuvasti viittaa.

Luonto on väkivaltainen, ankara, armoton, vahvimpien hallitsema valtakunta, jossa heikoista ei todellakaan pidetä huolta, toisin kuin ihmisyhteiskunnissa. Luonnonvaraisten eläinten - myös ihmisten - elämä on stressin, pelon ja epätoivon tyyssija. Vasta moderni sivilisaatio, teknologiankehitys, lääketiede, ihmisoikeuskäsitys on tuonut ihmisten elämään pituutta, onnellisuutta, hyvinvointia. Sitä ennen ihmisen elämä oli pitkälti kärsimystä, tuskaa, epävarmuutta ja päivästä toiseen selviämistä. 

Joten tällaisen narratiivin, että ennen maatalouden kehittämistä, metsästäjä-keräilijän elämä oli täydellistä onnea ja autuutta, on loputtava. Toivottavasti kukaan ei halua, Rousseauta lainatakseni, takaisin luontoon. Sen hokeminen ei johda mihinkään muuhun kuin siihen, että ihmisten tekee mieli vain sulkea korvansa ympäristöpuheelta, koska he ajattelevat, että luonnontilainen ihmisyys olisikin ympäristöaktivistien tavoitteena. Eikä meillä ole varaa vieraannuttaa enää ketään vihreiltä tavoitteilta.

Ja tästä pääsemmekin siihen jo mainittuun tulevaisuuden visioon, josta dokumentin jälkimmäisellä puolella keskustellaan, varsin ansiokkaasti. Sen jälkeen kun Attenborough on maalannut kuvan ympäristöntilan lohduttomasta muutoksesta kohti peruuttamatonta katastrofia, pääsee hän tämän ihmisten herättelyn jälkeen valaamaan myös hieman toivoa ja aivan oikein kehystää tulevaisuuden visionsa siten, että kaikki toivo ei ole menetetty. Ratkaisut ovat meidän käsissämme. Ja me jopa tiedämme mitä tulisi tehdä. Ainoastaan tarvittaisiin se, että päättäisimme toimia.

Itse on itse asiassa tullut ajauduttua ympäristöasioiden pariin töihin, joten näiden kysymysten parissa tulee tehtyä töitä joka päivä. En väitä olevani asiantuntija, enkä olekaan, vaan olen hallinnon puolen töissä, mutta tämäkin dokumentti antoi positiivisen fiiliksen, että ihan oikeiden asioiden hallinnon kanssa olen tekemisissä. 

Ja kun joka päivä näen näiden asioiden lipuvan työpöytäni läpi, tiedän että asiat voivat vielä muuttua. Tulevaisuus voi näyttää hyvältä. Esimerkiksi väestönkasvun taittuminen on jo näköpiirissä. Meillä on jo kokemusta toimivasta ympäristölainsäädännöstä, jolla esimerkiksi Costa Rican sademetsät on saatu pelastettua ja tiettyjen rannikkoalueiden, esimerkiksi Palaussa, suojeleminen kalastukselta on elvyttänyt kalakantoja valtamerissä jo huomattavissa määrin. Uusiutuva energia on kasvamassa koko ajan. Turhauttavinta onkin se, että vaikka tiedämme mitä tulee tehdä ja että toimet toimivat, kuten monet esimerkit todistavat, tietynlainen järjestelmätason muutos vain odottaa odottamistaan. 

Ja tämä taitaakin olla avainkysymys. Monesti nimittäin ihmisillä menee sekaisin omien tekojen merkitys ja systeemitason ajattelu. Toisista lähteistä - tähän kysymykseen ei menty syvemmin tässä dokumentissa - tiedämme, että yksilötason ympäristötoimet ovat olleet nimenomaan öljy-yhtiöiden propagandatoimi ilmastonmuutostaistelua ja ympäristölainsäädäntöä vastaan. Kun ihmiset on saatu tappelemaan keskenään siitä, mitä yksittäiset ihmiset arjessaan tekevät, kukaan ei ole lähtenyt haastamaan isoja kansainvälisiä öljy-yrityksiä esimerkiksi. Keskustelu on hajautettu. Ja jopa vastarintaa on syntynyt, koska ihmiset eivät halua luopua omasta elintasostaan.

Mutta siitä ei kokonaisvaltaisessa järjestelmätason muutoksessa olekaan kyse. Vaan siitä, että isoimpien valtioiden päättäjät heräisivät. Että lainsäädäntöä uusittaisiin siten, että saastuttaja maksaisi. Eikä niin, että haittojen kustannukset valuvat viattomille sivustakärsijöille esimerkiksi. Tai esimerkiksi että maailma sitoutuisi yhdessä ympäristötoimiin, kuten merten suojeluun, koska kovin vaikea on näitä asioita yksin, yksittäisen valtion, puhumattakaan yksittäisestä ihmisestä, ratkaista. 

Tämä oli tärkeä dokumentti ja toimii ehkä jonkinlaisena keskustelunavauksena. Ei ehkä kokonaisvaltaisin tai tärkein osa aiheen keskustelua, mutta yksi, keskustelua tukeva kommentti tämäkin. Ja hienon henkilökohtainen todistajanlausunto Attenboroughilta. Tällaiseen kaneettiin on varmasti hieno päättää pitkä ja merkityksellinen ura. Paitsi tietysti Attenboroughin tuntien, hän kyllä vielä grindaa monia vuosia tulevaisuudessakin.

Arvostelu: Thunder Force

Emily (Oscar-voittaja Octavia Spencer) ja Lydia (Oscar-ehdokas Melissa McCarthy) kasvavat nuorina tyttöinä maailmassa, johon on avaruudesta iskenyt jonkinlainen radioaktiivinen säteily, joka on mahdollistanut joissakin ihmisissä geenimuunnoksen syntymisen, joka on antanut näille ihmisille yliluonnollisia voimia. Geenimutaatio on syntynyt lähinnä ihmisille, joilla on psykopaattisia taipumuksia. Tällaiset ihmiset tappavat Emilyn vanhemmat ja nuori tyttö päättääkin omistaa elämänsä voittaakseen nämä pahikset. Muutama vuosi myöhemmin hän on opiskellut itsensä rikkaaksi tutkijaksi, joka keksii geenimanipulaatiomekanismin, jolla pystyy antamaan itsellensäkin yliluonnollisia voimia. Harmi vain, että lapsuuden kömpelö ja huolimaton kaverikin, Lydia onnistuu vahingossa käynnistämään itsellensäkin geenimutaatioprosessin.

Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut jostain tällaisesta. Vastalauseesta itsensä niin vakavasti ottavalle, kliinisen puhdistetulle ja suoraan sanottuna mielikuvituksen puutteesta kärsivälle supersankarielokuvagenrelle, jossa toinen toistaan mannekiinimaisemmat ja kaksiulotteisemmat hahmot - ihmisen kuoret - esittävät sankareita. Ja ne oikean elämän oikeat ihmiset on unohdettu sankarikuvauksissa jonnekin taka-alalle. Sellaiset kuin Octavia Spencerin ja Melissa McCarthyn näköiset ihmiset.

Ja kun vielä jumaloin Melissa McCarthya ja Octavia Spenceria, en siis voinut olla iloisempi tällaisesta elokuvasta kuin Thunder Force. Ohjaajan pallilla on vielä häärinyt Ben Falcone, Melissan miekkonen, joiden yhteistyö on ennenkin ollut onnistunutta. Sivuosissa sellaisia mielenkiintoisia nimiä kuin Jason Bateman, Pom Klementieff, Bobby Cannavale. Ja tätä mainostettiin sellaisena hauskana toimintakomediana, viimeinkin jotain eläväisyyttä ja eloa supersankaripukuihin, eikä aina sellaista paatoksellista maailmanlopun eeposta.

Siksi onkin niin törkeää kuinka luokattoman huono elokuva on. Aivan, aivan silmittömän järkyttävä elokuva. Huono vieläpä sellaisella tylsällä tavalla, jossa sen huonous ei ole varsinaisesti silmille syöksyvää - sellaista, jossa huonous ärsyttäisi, hämmästyttäisi, ihmetyttäisi, naurattaisi (vaikka on se tässä kyllä melko paljon sellaistakin) - vaan enemmän melkein vielä pahempaa; niin latteaa, että sen tahdissa tylsistyy. Puoleen väliin elokuvaa mennessä suurimmat taistelut käytiin katsojan ja katsojan putoavien silmäluomien välillä. 

On tuskallista katsottavaa kun näet selvästi, mitä kohtauksissa on lähdetty hakemaan, mutta sitten käsikirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa hahmojen suuhun oikeita vuorosanoja, vaan jotain tylsempää, ohjaaja ei ole osannut rytmittää kohtausta niin, että katsoja saisi kiinni kohtauksen painosta, vaan kohtaus murenee katsojan silmien edessä täysin irrationaalisiin asioihin huomionsa kiinnittävänä, eikä näyttelijät jaksa kantaa huonon elokuvan painoa harteillaan, vaan heidän hyvätkin yrityksensä muuntuvat näyttäytymään järkyttävän teennäiseltä pelleilyltä. Sellaiselta, mitä näytteleminen huonoimmillaan on. Teeskentelyä. 

Elokuva tuntuu jopa vähän varman päälle pelatulta. Kohtaukset ovat tunnistettavia supersankarielokuvien kohtauksia. Mutta niin klassisen kliseisiä, että ne tuntuvat kuin 80-luvulta varastetuilta. Tekijöillä ei ole ollut mitään mielenkiintoa kohottaa näiden supersankarielokuvakohtausten maaperää joksikin, mitä he olisivat olleet kiinnostuneita tutkimaan. Sen sijaan he ovat ottaneet jokaisen supersankarikliseen ja vain kuvanneet nämä kliseet uudelleen, mutta Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin kanssa. Mikä, valitettavaa sanoa, tuntuu vielä kauheammalta, sillä tämän piti olla juuri heidän takiaan ja vuoksi jotain parempaa kuin ne kaikki muut - tavalliset - supersankarikliseet. Tämän piti olla heidän versionsa. 

Erityisen piinallista katsottavaa siitä tulee, koska vitsi tässä tuntuu olevan nimenomaan se, että supersankareina ovat Melissa McCarthy ja Octavia Spencer. Muistetaan jonkun täysin turhan hahmon suulla silti säännöllisin väliajoin muistuttaa, että voimanaisia tässä nyt ollaan kuvaamassa ja nörtit, lihavat ja rumat ihmiset ovat sankareita siinä, missä muutkin. Mutta silloin tällainen päälleliimaaminen tuntuu vain myötähäpeää aiheuttavalta säälittävyydeltä, kun elokuva ei ole oikeasti valmistautunut kohottamaan tällaisia syrjään liian pitkäksi elokuvahistorian ajaksi jääneitä hahmoja heidän ansaitsemalle tasolle. Vaan tämä on väsynyt, vettynyt vitsi heidän kustannuksellaan. Tämän voisi vielä antaa anteeksi, jos elokuva olisi oikeasti hauska. Mutta sitä se ei ole. 

Ja kaikkein pahinta; kun tämä nyt on tällainen mahalasku, kuka tietää koska oikeasti saamme sen elokuvan, jota olemme jo kaikki nämä vuosikymmenet odottaneet?

p.s. mikä oli se Jason Batemanin hahmo olevinaan? Vaikea nähdä, että Batemanilla on tällaisen esityksen jälkeen enää minkäänlaista uraa jäljellä.