Itse olen viettänyt tänä vuonna jonkinlaista semiboikottia Oscareiden suhteen ja tulen varmaan jatkamaankin kylmän viileää suhtautumistani Oscareihin niin kauan kuin suunnitelmat uusille kriteereille palkinnon ansaitseville elokuville pidetään voimassa.
Eli en ole siis seurannut palkintokautta juurikaan, en ole siitä tänne blogiin kirjoittanut ja vähällä oli, että gaalaa en olisi edes katsonut. Jos minua olisi nukuttanut yhtään enempää, olisin jatkanut unten mailla. Mutta tämän tarkoituksena siis sanoa, että omaksi yllätykseksenikin, suhteeni Oscareihin on viilentynyt ihan itsestäänkin, eikä minulla enää ole aikaisempien vuosien tapaan intoa niitä kohtaan.
Kun puhutaan kuitenkin tällaisista palkinnoista, todella tärkeäksi osa-alueeksi niiden suhteen nousee merkitys. Niiden on merkittävä jotain. Muutenhan ne voisivat olla kenen tahansa siskontytön askartelemia pystejä vessanpaperitolloista, jotka jaetaan naapurinsedän olohuoneessa. Oscarit ovat kuitenkin onnistuneet säilymään merkityksellisinä monestakin syystä. Ensinnäkin niiden pitkän historian vuoksi. Se antaa arvovaltaa jo itsessään. Palkituista tulee osa historiallista jatkumoa, jonka varrelta löytyy Katharine Hepburnia ja Cary Grantia. Toiseksi, vaikka Oscarit ovat jo pitkään kulkeneet yhä kaupallisempaa suuntaa, studioiden kamppaillessa yhä härskimmin omille elokuvilleen Oscareita, keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä taiteellisen meriitin kanssa, on ainakin näihin päiviin asti Oscar-akatemia pystynyt teeskentelemään, että palkinnot jaetaan puhtaasti elokuvan ansioiden perusteella.
Enää näin ei kuitenkaan ole. Kyllähän tätä suuntaa on moni jo osannut pelätä kaikista näistä #OscarsSoWhite-kampanjoinneista asti, jolloin erilaiset liikehdinnät lähtivät vierimään, yrittäen muuttaa Oscareiden fokuksen jonkinlaiseksi tasa-arvokilpailuksi, sen sijaan, että ne olisivat mitä ne ovat. Ja vielä näitä kampanjoita minäkin olen jossain määrin ihan kannattanut. Enemmän kuin mielelläni kävisin vieläkin keskustelua, miten saamme useamman ihmisen näkemään ja arvostamaan muidenkin taiteenlajien arvoa kuin valkoihoisten, miesoletettujen taidetta. Tai pohtimassa, miten saadaan lisää mahdollisuuksia marginalisoiduille ryhmittymille saada töitä elokuvien parista.
Mutta kun Oscarit lähtevät muuttamaan omia, lähes sata vuotta vanhoja sääntöjään, sillä on vaikutusta, ei pelkästään tuleviin voittajiin, mutta ihan perustellusti voi argumentoida, että vähän myös näiden menneiden voittajien merkitystä mitätöidään sillä, että Oscareiden luonne muuttuu niin perustavanlaatuisesti. Mitä virkaa on pitkällä historialla, jos sen varrella eri ihmisiä palkitaan erilaisista syistä? Palkinnosta tulee relativistinen. Ja täten merkityksetön.
Lisäksi jaksan yhä vain olla eri mieltä siitä, että tällä olisi edes positiivinen vaikutus vähemmistöjen esille tuomiseksi, tasa-arvolle tai oikeudenmukaisuudelle. Tämä ei ole oikea reitti siihen. Että tiettyjä ihmisiä tai elokuvantekijöitä tai tiettyä taidetta rajataan palkintojen ulkopuolelle pakotetusti. Segregoidaan. Miten tämä voi tuntua oikeutetulta jatkossa edes niille, jotka palkintoja voittavat, kun he tulevat tietämään, että he eivät voittaneet omilla ansioillaan?
Joten siksi tämän vuoden ainoa Oscar-postaukseni on nyt avoin kirje Oscar-akatemialle. Vielä ehditte perumaan sääntömuutoksenne. Koska ainoat katsojat, joita tällä voitatte, on valittajien kuoro, joka ei tule olemaan tyytyväinen jatkossakaan. Sen sijaan menetätte oman arvovaltanne ja vuosikymmenten mittaisen perinnön sekä monet uskolliset katsojat, kuten itseni, kun tälla lailla toimitte.
Hämmentävintä olikin, että esimerkiksi Regina King, joka jakoi gaalassa palkinnon, teki puheessaan itsekin samanlaisen havainnon, että kun tässä gaalassa tulee politiikka puheeksi, puolet katsojista kurottautuu kaukosäätimelle. Tässä hän on aivan oikeassa, mutta silti jatkoi päivän politiikasta puhumista.
Tässä gaalassa oli kuitenkin vielä vanhat säännöt voimassa (uudet säännöt tulevat voimaan vasta parin vuoden päästä) ja eniten palkintoja nappasi Chloe Zhaon ohjaama Nomadland, joka voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan naispääosan palkinnot.
Kun viime vuonna sain veikattua 17/24 kategoriasta oikein, tänä vuonna saavutin oikein pohjanoteerauksen, kun oikein veikkauksista meni vain 12/23. Olen (lähes) joka vuosi myös jaksanut viedä omat veikkaukseni Oscar-vedonlyöjien tai pikemminkin -veikkaajien yhteiseen tulospalveluun, GoldDerbyyn ja sieltä lähetettiin minulle aamulla hauska sähköposti, jossa näkyi kaikki veikkaussaldoni ulottuen jopa vuoteen 2012 asti, jolloin olen ilmeisesti ensimmäisen kerran käyttänyt veikkauspalvelua. Oli ihan hauska muistella taakse päin, miten on aikaisemmin veikkauksissa pärjännyt:
2020: 17/24
2019: 15/24
2018: 16/24
2015: 13/24
2014: 14/24
2013: 16/24
2012: 11/24
Sinänsähän ei nämä veikkaukset mielestäni mitään merkitse, kaikkein vähiten veikkaajansa kykyä veikata yhtään mitään. Kuten vaihtelut vuodesta toiseen huomaa, niin tuuristahan se on kiinni. Miksi esimerkiksi omat veikkaustaitoni olisivat vaihdelleet noinkin paljon vuodesta toiseen? Todennäköisyys varmaan on saada jotain 10-20:n välistä, jos vähänkään seuraa ennakkosuosikkiasetelemia. Ja sitten jollekin vain käy tuuri, että veikkaakin 23/24:sta oikein, esimerkiksi. Tänä vuonnahan kategorioita oli vain 23, kun viimeinkin äänimiksaus- ja -editointikategoriat yhdistettiin.
Voittajia en nyt sen enempää listaa tai analysoi, koska ei vaan enää kiinnosta. Haluan vain tähän loppuun sanoa omat jäähyväiseni Oscareille. Juuri niin kuin he tässä tilanteessa ansaitsevatkin, lyhyesti, kylmästi ja sen enempää asiasta välittämättä. Nimittäin en usko, että tulen enää Oscareista kirjoittamaan, jos edes niitä katsomaan. Mutta valehtelisin kyllä, jos tämä ei edes vähän sattuisi. Katkeransuloista, että itsellekin niin rakas aihe, niin monta vuotta, on tälla lailla menettänyt merkityksensä. Mutta ei voi mitään. Parempia päiviä odotellessa. Hyvästi Oscarit.