Movie Monday #82 - Ärsyttävät alkutekstit

"Minkä leffan alkutekstit ovat ärsyttävyydessään jääneet mieleen?"

Ei mikään ja sanon tämän monen viikon mietinnän jälkeen. Ei missään elokuvassa alkutekstit nyt niin ärsyttäviä ole, että ne pilaisivat lopun elokuvaa...

Koska tuntuu turhalta kirjoittaa noin lyhyt teksti, höpisenpäs vähän parista elokuvateatterikäynnistä (jotenkin elokuvablogin aiheeseen liittyvää edes). Olin tosiaan katsomassa uuden Harry Potterin torstaina. Se ei ollut mikään paras päivä minulle. Sain kuulla muutaman erittäin huonon uutisen ja muutama vastoinkäyminenkin tuli koettua jo silloin aamupäivällä. Minulla ei ollut kovinkaan hyvä olo itsestäni - lähinnä tuskailin sen kanssa, että koin itseni hirveän erilaiseksi kaikista muista ihmisistä ympärilläni. Hädin tuskin jaksoin päivän päätteeksi raahautua elokuvateatteriin. Onneksi kuitenkin jaksoin. Satuin istumaan yhden ihastuttavan amerikkalaisen naisen viereen. Hän alkoi oikeasti jutelle minulle! Näin ei koskaan tapahtuisi jos vieressä istuisi suomalainen. Päin vastoin. Suomalainen murahtaisi ilkeästi, että mitäs siihenkin tulet ottamaan penkin takiltani ja kääntäisi kylkensä minuun päin. Tämä amerikkalainen nainen kuitenkin näki tilaisuuden tutustua vieressä istujaansa, kun siihen sattui tälläinen tupsahtamaan. Tämä nainen oli suuri Harry Potter ja Star Wars-fani. Hän selitti kuinka kaipaa Amerikkalaisten leffateattereiden penkkejä (kuinka ne kallistuvat taaksepäin niihin nojatessa) sekä leffateattereiden hotdog- ja nachovalikoimia. 

Leffa itsessäänkin oli terapeuttinen, mutta tämän naisen tavattuani minulle tuli heti paljon parempi olo. Muistin taas, että nämä Suomen klaustrofobiset kolkat eivät suinkaan ole ainoita paikkoja maailmassa ja ihmisiä on monenlaisia. Vain koska minä en ole samanlainen kuin keskivertosuomalainen, ei minun silti kannattaisi ottaa siitä stressiä.

Niin sitten sattui käymään, että minun oli päästävä näkemään Ihmeotukset uudestaan. Se oli niin hyvä. Yritin kirjoittaa elokuvasta arvostelua, mutta samoinhan siinä kävi kuin muiden Pottereiden kanssa, että arvostelun kirjoittamaninen on mahdotonta. Syyksi olen hahmotellut mielessäni mahdollisesti sitä, että nämä ovat enemmän kuin elokuvia minulle. 

Toinen kerta teatterissa ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä täydellinen kuin ensimmäinen kerta. Jostain syystä tähän valtavaan, melkein täyteenbuukattuun, saliin, johon viime minuteilla ängin mukaan, oli eksynyt kolme teinitytön trio. Tämä trio katsoi sitten asiakseen hölistä, nauraa ja metelöidä läpi elokuvan. Ajattelin vain, että onneksi olen jo nähnyt elokuvan kertaalleen, että ei haittaa vaikka jokaista sekuntia elokuvasta ei saisikaan täysin mitoin nauttia. Jossain vaiheessa sitten joku muu salista huusi täyteen ääneen, että "Olkaa jo hiljaa! Jotkut meistä oikeasti haluaa katsoa tämän elokuvan!" Tytöt hiljenivät vähäksi aikaa (olivat varmaan noloina sen hetken), mutta vähän ajan päästä aloittivat uudelleen. Sitten joku toinen leffateatterikansalainen huusi heille hiljaisuutta, jonka jälkeen he poistuivat salin takaosaan. Sen sijaan, että olisivat kuitenkaan poistuneet salista, he jäivät rupattelemaan oviaukon eteen. Tässä vaiheessa koko sali oli hermoromahduksen partaalla. Yksi nainen nousi penkistään pois ja meni antamaan heille kovaäänisen saarnan elokuvan loppuminuuteilla. Juuri kun elokuva loppui, tämä trio huusi yhteen ääneen jotain koko salille ja juoksivat sitten ulos.

Eipä ole tälläistäkään ennen sattunut. Mietin vain mielessäni, että miksi joku maksaisi neljätoista euroa nähdäkseen elokuvan valkokankaalta ja sitten käyttäisi sen ajan tahallaan provosoidakseen muita elokuvankatsojia. (Juu, tosissaan lipun hinta oli launtai-iltana neljätoista euroa!)

No tulipahan tekstiä 

...=)

Diana (Diana)

Elokuva on huono. Varmaan kahta kertaa kamalampaa Lady Dianasta välittäneille, nähdä hänet kuvattuna tälläisena kiimaisena minkkinä, joka määrittää elämänsä vain miesten kautta. Elokuvan lukuisat turhat kohtaukset saavat katsojaa raapimaan päätä, että mikäköhän tarkoitus tälläkin oli. Muutenkin elokuvan arkki hakee merkitystään. Miksi meille haluttiin näyttää Dianan kaksi viimeistä elinvuotta, kun mitään näennäisesti tärkeää ei juuri tapahtunut...? Ymmärrän, että tässä haluttiin kuvata Diana onnellisena, hänen suhteensa pakistanilaiseen kirurgiin kautta, mutta kuvaus tästä jää erittäin tyngäksi. On vaikea samaistua tämän pariskunnan ongelmiin kun ne tuntuvat niin heppoisilta, etenkin kuvattuna palatsi- ja huvijahtielämän rinnalla.

Naomi Watts esittää Englannin kuninkaallisten suosituinta prinsessaa, Dianaa, joka teki lähtemättömän vaikutuksen ympäri maailmaa. Häntä siteerattiin maailman kuuluisimmaksi naiseksi. Hänen karismastaan on puhuttu paljon. Tämä elokuva valottaa hieman sitä taakkaa, mikä häntä seurasi jatkuvien salamavalojen välkkeessä. Valitettavasti elokuva tyytyy vain riipaisemaan tätä aihetta pinnalta. Tärkeämpänä pidetään kiiltokuvamaista otetta Dianan luksuselämään ja tämän elämän miehiin. Diana määritellään lopulta juuri sellaisena, jota vastaan hän yritti taistella.

Naomi Watts ei ole huono näyttelijä. Sen näkee jopa tästä roolisuorituksestaan. Käsikirjoitushan on ihan kamala. Watts joutuu todella taistelemaan saadakseen jotain eloa aivan kamaliin reploihin kuten "I am a princess and I get what I want" - siinä kuitenkaan onnistumatta. En syytä Wattsia millään lailla. Hänen karismansa tekee tästä naisesta jotenkin siedettävän, vaikka se on vaikeaa. Hänet laitetaan juoksemaan kuin mikäkin hempukka pitkin Lontoon katuja jonkun yhden äijän reppanan takia tai flirttailemaan kuin kolumbialainen katuhuora.


Vielä järkyttävämmin epäonnistuu Naveen Andrews. Hän on ilmeisesti siinä luulossa, että pitämällä hänen kasvonsa peruslukemilla kohtauksesta toiseen, katsoja jotenkin pystyisi maagisesti lukemaan hänen ajatuksensa. On kuin hän ei välittäisi mistään mitään. Kammottavan tylsää näyttelemisessä niinkin tärkeässä roolissa, jossa hänen täytyisi saada katsojan sympatiat puolelleen, jotta Dianan säälittävästä rakkauden sokeasta huohotuksesta tämän miehen perään saisi edes jotan tolkkua.

Ikonin kuvaaminen on varmasti rankkaa. Minä en edes erityisemmin välitä Lady Dianasta tai hänen elämästään. Tämän elokuvan ansiosta ei hän ainakaan uusia faneja liiemmin saa. Koko elokuva on hirveän hätäisesti kuvattu ja monet asiat jäävät täysin ilman asiayhteyttä. Meille ei selitetä puoliakaan elokuvan hahmoista eikä miksi Diana elokuvan lopussa päätyy soittelemaan itse paparazzeille, kun koko elokuvan alun käyttää niiden pakoon juoksemiseen. On myös säälittävää, että hänet kuvataan kuin minä tahansa elokuvan naisarkkityyppinä, joka määritellään vain mieheen lääpällään olevana, rationaalisia päätöksiä tekemään kykenemättömänä hempukkana, uhrina.

...=)

P.S. Rakastan sinua (P.S. I Love You)

Minulla on monta kertaa olo, että elämä kulkee liian lujaa vauhtia eteenpäin. Haluaisin sen joskus pysähtyvän. Kunnes muistan, että kyllähän se elämä tulee pysähtymään ja en välttämättä sitä vielä halua. En tiedä olenko ainoa, mutta olen miettinyt paljon elämän ja kuoleman suhdetta. Miten elää ilman kuolemanpelkoa. Miten elää ylipäänsä niin, että kuolemalla ei ole merkitystä elämälle? Ja kun ajattelee asioita tarpeeksi pitkälle, pääsee siihen lohduttomaan ajatukseen, että millään ei ole mitään väliä, kun kuolemme joka tapauksessa. Silloin on ehkä hyvä muistaa, että elämää ei ole ilman rakkautta. Elämä on olemassa. Ja tiedämme sen, koska rakastamme ja vielä tärkeämmin meitä rakastetaan.

P.S. Rakastan sinua -elokuvan ensimmäinen puolisko käsittelee Holly Kennedyn (Hilary Swank) menetystä, hänen aviomiehensä (Gerard Butler) kuoltua, siitä näkökulmasta, että nyt hänellä ei ole toista, ketä rakastaa. Toinen puolisko elokuvaa kuvaa sitä, että hänellä ei ole ketään, kuka rakastaisi häntä.

Elokuvan alussa on hieman hankala sisäistää ajoittain kornit repliikit ja vähän epäuskottavat henkilöhahmot, joiden niin kutsuttuun kärsimykseen on hieman hankala samaistua. Hiljalleen elokuva saa kuitenkin tempoa alleen, kun Hollyn ja aviomiehensä Gerryn suhdetta tarkastellaan niin monen lasin takaa. Tämä on virkistävä näkökulma romanssin kuvaamiseen elokuvissa, sillä kuolema suhteuttaa heidän kokeman rakkautensa eri mittasuhteisiin mitä yleensä elokuvissa näkee. Siten katsojankin on helpompi tykästyä tähän pariin, kun tietää heidän kohtalonsa ja osaa arvottaa heidän kokemat tunteet johonkin niin jyrkkään vastakohtaan.

Idea on leikkisä ja kaunis. Kuvailisin sitä jopa kaihoisaksi. Mies, joka on jättänyt kirjeitä rakkaalleen kuolemansa jälkeen, auttaaksen tätä käsittelemään rakkautta ja sen menettämistä. Elokuva on totta kai sympaattinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvasta voi löytää uuden näkökulman asioihin. Kuinka määritellä itselleen sellainen elämä, jossa rakkaus ja rakkauden menetys ovat tasapainossa. Rakkautta on monenlaista - ilo ja suru ovat rakkautta yhtä lailla. Se ei pysähdy, ennen kuin kuolee.

Pidän Gerard Butlerista. Hänellä on karismaa. Ja oikeastaan inhoan sanoa, että pidän jostakin, koska sillä on karismaa, koska mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Sen kokeminen on täysin subjektiivista. En tiedä määrittelisinkö Butleria hyväksi näyttelijäksi, mutta minun mielestäni hänellä on karismaa ja siksi hän on parhaimmillaan tälläisissä romanttisissa elokuvissa.

Hilary Swank on mielenkiintoinen valinta näinkin kevyeen rooliin, jossa yleensä kohtaa paljon tyttömäisempiä ja söpöstelevempiä näyttelijöitä ja siksi onkin virkistävää nähdä roolissa niin arkinen ja aito näyttelijä, joka ei pelkää näyttää hahmonsa karumpia puoliakin. Vahva olettamukseni on, että jos roolissa tosissaan olisi ollut vähänkin hohdokkaampi näyttelijä, tämä päärooli olisi ollut auttamattoman ärsyttävä, epäuskottava ja köykäinen. Swank panostaa nimenomaan hahmonsa kokemiin rumiin tunteisiin kuten suruun, ahdinkoon ja vihaan. Tekemällä näin, hän luo hienon vastapainon elokuvan tulkitsemaan ylimalkaiseen ja sentimentaaliseen rakkauden ja onnen teemoihin, joista helposti tulisi siirappisia tai korneja.

Pidän tälläisistä elokuvista, sillä miettiessä omaa elämää ja kuinka sotkeutunut välillä on siihen oravanpyörään, jota tasapaksuksi arjeksikin voi kutsua, on hienoa havahtua taas katsomaan elämää ja maailmaa korkeammalta tasolta. Sen sijaan että miettii taas, että missä välissä on aikaa laittaa ruokaa, tiskata, siivota, käydä lenkillä, töissä, koulussa, opiskella, nähdä kavereita, soittaa perheelle, käydä kaupassa ja niin edespäin, on tajuttoman lohdullista taas todeta, että mitä väliä!? Elämää se vaan on ja tärkeintä on löytää oma tasapaino. P.S. Rakastan sinua kertoo juuri tästä.

Harry Connick Jr:n hahmo on turha.

👀

#elokuvahaaste2016

...=)

Koskemattomat (The Intouchables)

Philippe (Francois Cluzet) on rikas mies, joka on neliraajahalvaantunut. Hänen vaimonsa on kuollut ja nyt hän elää yhdessä adoptoidun tyttärensä ja palvelijajoukon kanssa isossa kartanossaan. Hän on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa ja häneltä tulee etsimään töitä Driss (Omar Sy) köyhä nuori mies, joka ei ole koulutettu, vaan elänyt pitkälti elämäänsä huonoissa kaupunginosissa. Pian käy ilmi, että he sopivat täydellisesti yhteen ja heidän ystävyyssuhteensa antaa molemmille paljon enemmän elämiinsä kuin osasivat odottaakaan.

Koskemattomista on muodostunut minulle yksi elämäni tärkeimmistä elokuvista. Se antaa voimaa niin surulliseen kuin iloiseen mielentilaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse Philippen tilasta ja mitä se tekee hänen mielenterveydelleen. Vähitellen elokuvan aikana Philippe vajoaa syvempään ja syvempään masennukseen, johon auttaa vain Drissin optimistinen, iloinen ja energinen elämänasenne.

Toki niitä virheitä löytää, jos etsimällä etsii, mutta Koskemattomat on laatuesimerkki siitä, kuinka voimakas elokuva voi olla ja silloin ei ole mitään väliä, kuinka hyvin se on tehty. Siitä tulee toisarvoista. Pääasia elokuvassa on sen nostattamat tunteet. Jokainen, joka on joskus kokenut riittämättömyyden tunnetta, masennusta, apatiaa elämää kohtaan, kaihoisuutta, surua varmasti löytää tästä jotain itselleen. Kohtaus elokuva loppupuolella, jossa Driss vie Philippen meren rantaan taas tuntemaan elämää on yksi hienoimmista koskaan. Erityisesti Francois Cluzet'n näytteleminen tässä on käsinkosketeltavaa. Se teennäinen hymy, jolla hän yrittää peittää masentuneisuutensa on hyytävää.

Muita mieleenpainuvimpia kohtauksia on Drissin tanssi Earth, Wind & Fire-yhtyeen klassikon tahtiin ja Philippen myydessä Drissin maalaman taulun järkyttävän suureen hintaan. Eniten elokuvassa ihastuttava elementti on kuitenkin Ludovico Einaudin pianomusiikki, kenties hienoin elokuvasoundtrack koskaan. Se maalaa elokuvaan juuri täsmällisen tunnelmallisen, kohtalokkaan tunteikkaan tunnelman, jota vastaan on hyvä käsitellä niin surullia kuin iloisia tunteita ja käsitellä elämän tematiikkaa otteella, jota en ole vielä toisessa elokuvassa kohdannut.

Arvostelin tämän elokuvan kerran aikaisemminkin, sen ensimmäisen kerran nähtyäni ja silloin annoin tälle vain kolme tähteä. Olen kuullut monen muunkin äänen vähättelevän tätä elokuvaa liekö sen optimistisuudesta vai mistä, mutta pidän surullisena sitä, että jos elokuva ei ole kyyninen tai masentava, se ei ole hyvä. Elokuvassa saa olla valoa ja se saa herättää tunteita - tässä yksi, joka tekee sen taiteella ja kestää myös monet, monet katselukerrat. Liekö vasta silloin mahdollista ymmärtääkin elokuvan todellinen voima.

...=)

One for the Money (One for the Money)

Olen pisteyttänyt blogini historian aikana 149 elokuvaa neljän tähden arvoiseksi, 101 elokuvaa kolmen, 96 viiden, 63 kahden ja 30 yhden tähden arvoisiksi elokuviksi. Vähän aikaa sitten ryhdyin todella neuroottisesti seuraamaan noiden lukujen suhdetta toisiinsa. Ärsyynnyin siitä, että olin arvostellut elokuvia kolmella tähdellä enemmän kuin viidellä tähdellä ja aloinkin tietoisesti antamaan viittä tähteä ehkä jopa neljän tähden elokuville. Yhdessä vaiheessa sain tilaston ylöspäin viiden tähden osalta ja niitä viiden tähden elokuvia olikin vähän aikaa arvosteltuna enemmän kuin kolmen tähden. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Minulle on vain muodostunut pienimuotoinen fobia näitä elokuvan tähteytyksiä kohtaan. Inhoan näitä välilukuja, kuten neljää tähteä ja kolmea tähteä, koska ne eivät oikein kerro mistään mitään. Eniten inhoan sitä, kun johonkin elokuvajulisteeseen tyrkätään neljän tähden pistetytys ja sen pitäisi mukamas olla hyvä arvosana... Kolme tähteä on vielä epämääräisempi. Enkä tee itselleni nyt siis mitään palvelusta, mutta One for the Money on niin keskinkertainen elokuva, että en pysty kolmesta tähdestä arvosanaa liikuttamaan suuntaan taikka toiseen. Ihan viihdyttävä Katherine Heigl-elokuva, jos niistä tykkää...

...=)

The Rewrite (The Rewrite)

Vähän laimeammaksi jäävä, mutta silti taatusta laadusta käyvä romanttinen komedia. Eiköhän kaikki Hugh Grantin elokuvia joskus katsoneet tiedä, mitä tilaavat.

#elokuvahaaste2016 (21. Elokuva joka sijoittuu koulumaailmaan)

...=)

Luokkakokous

Kukaan ei ollut varmaan minua yllättyneempi kun löysin itseni katsomasta kotimaista hittielokuvaa Luokkakokousta ja kaikenlisäksi pitäväni siitä. Itsehän kuulun siihen kerhoon, joka jyrkästi jopa kiistää kotimaisen viihteen olemassaolon, kun olen siitä niin traumatisoitunut ne kerrat kun sitä olen alistunut katsomaan.

Sami Hedberg, Aku Hirviniemi ja Jaajo Linnonmaa ovat vanhoja luokkakavereita, jotka ovat pysyneet ystävinä. Kun kutsuu tulee luokkakokoukseen monen vuoden jälkeen, päättävät kaverukset lähteä yhdessä matkaan. Samalla puidaan jokaisen elämäntilannetta ja tulevaisuutta.

Eh - yritin parhaani saada pituudeltaan kappaleelta näyttävän juoniselosteen kirjoitettua, mutta aika laihanlaiseksihan tuo jäi... Käsikirjoituksen ihmelapsi tämä ei ole. Shakespearet ja Jane Austenit ovat kaukana tästä maailmasta. Koko elokuva perustuu periaatteessa yhteen pääaiheeseen ja se on viikonlopun mittainen känniryyppäysretki.

Silti. Pidin. Luokkakokousta on kritisoitu paljon huumorin alhaisesta tasosta ja haluaisin nyt näpäyttää kritisoijille vähän takaisin. Mikä komedia, muka ei välillä pieruvitseillä ratsastaisi? Kyllä sitten on naurut ja komiikka elokuvasta kaukana jos koko ajan täytyy olla niin siivosti. Tässäkin sitä alapääosastoa on aika paljon, mutta mikä laki sille nauramisen muka kieltää?

Haluaisin myös, että komediaa arvostellaan eri asteikolla kuin muita tyylilajeja. Minulla ei ole mitään muuta väliä komediaa katsoessani kuin että saan nauraa. Ja enpäs taas muista viime kertaa kun sain nauraa näin makeasti. Okei, muistanpas, ja se oli Loma (Vacation), mistä on jo lähemmäs vuosi sen katsottuani eli näitä oikeasti hauskoja komedioita tarvitaan, tarvitaan, tarvitaan.

Sami Hedbergillä taitaa olla näyttelijänkoulutusta tai ainakin hän on joskus kertonut sen olleen hänen unelma-ammattinsa tai jotain. Joka tapauksessa pointti on se, että Aku Hirviniemi ja Hedberg tuntuvat eniten vetävän roolia, teeskentelevän, kun taas Jaajo Linnonmaa tuntuu olevan enemmän oma itsensä tai sitten hän on vain todella hyvä näyttelijä.

Olisin selvinnyt vähäisemmälläkin kattauksella kaikista kliseisimpiä suomalaisia näyttelijöitä sivuosien hahmokavalkaadissa kun jossain vaiheessa jo kun kaikki Maria Sidit ja Satu Silvot ja Jenni Kokanderit olivat saaneet naamansa näytettyä, alkoi se vähän jopa ärsyttämään, kun kaikki vakiokasvot olivat revitty mukaan. Tosin elokuva, jonka pääosassa Aku Hirviniemi, niin mitäpä muuta odotin.

Olisin halunnut katsoa 2016 elokuvahaasteen suomalaiseksi elokuvaksi Henkesi edestä, joka olisi sijoittunut vielä ihan Turkuun ja olisi tähdittänyt uusi suomalainen lempparini Mari Rantasila, mutta kai se Naantali ja Luokkakokous on tarpeeksi lähellä...

#elokuvahaaste2016 (32. Elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi tai Suomeen.)

...=)

Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street)

Johnny Depp on Oscar-ehdokkuuden saaneessa roolissaan Benjamin Barker, joka palaa kotikaupunkiinsa, Lontooseen, monen vuoden jälkeen. Mielessään hänellä on kosto niitä kohtaan, jotka ryöstivät häneltä elämänsä. Tässä auttaa peiterooli Sweeney Toddina ja koston muoto on oleva ihmisten kauloja katkova parturointi. Apunaan hänellä on Helena Bonham-Carterin esittämä leipurirouva Lovett.

Sweeney Todd on sukellus Tim Burtonin aina yhtä tuttuun goottilaiseen henkeen. Aurinko ei liiemmin risukasaan paista ja elämä on ankeaa, synkkää ja täynnä kostoa ja verta. Lontoon vanhanaikainen ja sykyinen miljöö vain korostaa tarinan apeutta ja elokuvan musikaalinumerot enimmäkseen duurissa. Aikamoinen masokisti täytyy siis olla, että itsensä tälläisen elokuvan luota löytää.

Steven Sondheim on musikaalin alkuperäinen isä ja eipä sitä juuri kenenkään muun kynän tuotokseksi erehdy luulemaan. Into The Woods on vähän samoilla vesillä liikkuva aavelaiva, jossa tutkitaan paha saa palkkansa-teemaa hyvin inhorealistisesti. Koston kierrekin yleensä päättyy kyyneliin ja vereen eikä kukaan seiso pystyssä nauramassa.

Paikoin veripatruunoita uhrataa vähän liikaakin ja kerronta menee kaikessa ällöttävyydessään jopa kitschin puolelle. Elokuvassa on vahva camp-henki. Lavastus ja puvustus hakee selvästi inspiraatiotaan alkuperäisesti teatteriversiosta. Näyttelijätyö on myös aika kornin yliteatraalista, mikä on säälittävä ohilaukaus roolittajien tasolta, sillä näinkin mustaapuhuvan tarinan puikkoihin olisi ehdottomasti pitänyt palkata hienovaraisemmat ja syvällisemmät näyttelijät kuin Helena Bonham-Carter tai Johnny Depp, jotka tuppaavat menemään näyttelemisessään aina isomman ja korkeamman kautta. Myös laulutaidoissa olisi parantamisen varaa, joka oletettavasti sentään onnistui alkuperäisen teatteriversion esittäjiltä.

Yksi 2000-luvun elokuvataiteen suurimmista kysymysmerkeistä on ollut, mitä tehdä musikaaleille. Hienot teokset kuten Chicago edustavat uutta tyylisuuntaa, jossa hahmot eivät puhkeaisi lauluun sattumanvaraisesti kadulla kävellessään, vaan musikaalinumerot tapahtuvat niin ikään kuin hahmojen päiden sisässä. Sitten teokset kuten Sweeney Todd yrittävät pitkäpiimäisesti puhaltaa henkeä jo varsin kuolleeseen musikaalielokuvan taiteeseen, jossa lauluun puhkeaminen tosissaan tapahtuu sattumanvaraisesti ja täysin epäuskottavasti kuin dialogin vaihtoehtona.

...=)

Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)