RIP Neil Simon

Jotain tapahtui neljä päivää sitten, mikä minulta on mennyt täysin ohi. Maailma jaksaa puuhkua toinen toistaan turhimmista uutisotsikoista, kohuista ja skandaaleista, ja kun jotain oikeasti noteeraamisen arvoista tapahtuu, niin kellään ei riitä enää huomio tai keskittymiskyky.

Minä omistan nyt tämän hetken siis edesmenneelle kirjoittajanerolle, Neil Simonille. Hattu päästä sinun kunniaksesi, Neil. Mullistit tavan, jolla näytelmiä ja elokuvia kirjoitettiin, loit omalla mielikuvituksellasi maailmaan tarinoita, jotka muovasit sitä, miten ihmiset itseään ja toisiaan katsoivat sekä viihdytit enemmän ihmisiä, kuin sormilla jaksaa laskea - vielä älykkäällä, ironisella ja mestarillisella tavalla.

Töitä: Paljasjaloin puistossa, California Suite, The Goodbye Girl, The Out-of-Towners ja niin monta muuta.

Arvostelu: Tully

Jason Reitman kuuluu amerikkalaisessa viihdekentässä eniten arvostamiini ohjaajiin. Syy, miksi en ole häntä listannut suosikkiohjaajakseni on se, että häneltä kuitenkin löytyy joukosta niitä mädäntyneitäkin omenia. Pahimmillaan hän on keskinkertainen. Mutta nimenomaan hän erottuu edukseen tavallisten kadun tallaajien tulkitsijana, ja kun onnistuu siinä, on jälki yleensä kaikkea muuta kuin tavallista, kuten oli esimerkiksi tapaus Young Adultin tai Up in the Airin kohdalla. Diablo Codya olen alkanut arvostaa ehkä Reitmaniakin enemmän. esikoisensa Junon jällkeen, on laatu häneltä ollut vain ja ainoastaan kiitettävää, kuten oli tapaus Young Adultin ja Ricki and the Flashin kanssa.

Young Adultista kun nyt aloitin puhumaan, niin sanottakoon sen verran, että teos lukeutuu ihan suosikkileffojeni kärkikastiin. Se oli siis Reitmanin ja Codyn sekä Charlize Theronin edellinen yhteistyöproggis. Sanomattakin lienee siis selvää, että odotukset Tullya kohtaan olivat sanalla sanoen päätähuimaavan korkeat.

Tully kertoo Theronin tulkitsemasta Marlo-äidistä, joka on raskaana kolmannen lapsensa kanssa. Erityistä päänvaivaa tuottaa edellinen maailmaan putkautettu mukula Jona, jolla on erityistarpeita. Aviomiesvätyksestä (Ron Livingston) ei ole paljon iloa, joten Marlon veli (Mark Duplass) palkkaa perheelle yölastenhoitajan, eli ammattilaisen, joka tulee hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa öisin, jotta vanhemmat saavat kunnon yöunet ja ehkä päivällä on taas energiaa pitää huolta sekä vauvasta että niistä muista lapsista. Oven takana pian kolkutteleekin elämänmyönteinen, pirtsakka ilopilleri Tully (Mackenzie Davis), joka tuo taas auringon säteet risukasaan.

Yksinkertaisista palasista siis nousee maasta ilmaan mahtaviin korkeuksiin asti jylhä ja tornimainen juonikokonaisuus. Elokuvan alkupuolisko on hyytävintä kauhukuvausta, mitä olen itse elokuvien saralla vähään aikaan nähnyt. Jos olette kyllästyneet kauhufilmienne monstereihin ja örkkeihin, niin haastanpa teidän katsomaan parikymmentä minuuttia kotiäidin arkea. Ihan leukoja kiristi ja happi meinasi loppua sitä menoa vain ruudun toiselta puolelta seuratessa. Kaoottinen, sekava ja hapeton tunnelma on kyllä hyvin saatu vangittua valkokankaalle. Siitä jo ensimmäinen krediitti tekijäjoukon suuntaan.

Laittaisin myös jokaisen teini-ikäisen tytön ja miksei -pojankin katsomaan Tullyn ensimmäiset 45 minuuttia. Sen verran hyvin käy ehkäisyvälineestä tällainen kuvaus. Hyvä muistutus myös siitä, miksi itse jaksaa nauttia omasta, lapsettomasta vapaudesta. Siitä puheen ollen, voisin suositella elokuvaa myös kaikille Antti "synnytystalkoot" Rinteille, että ei se lasten kaitseminen ihan mikään kiva pikku harrastus ole.

Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että jo sanomalla, että elokuvan voi spoilata, tulee spoilanneeksi elokuvan. Siksi tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan arvosteluun lauseen: "Toisesta puoliskosta on vaikea sanoa mitään spoilaamatta elokuvaa täysin." Halusin sillä nyt tässä tilanteessa demonstroida, että kylläpäs noin sanomalla vaan tulee spoilanneeksi juonta. Eli jos todella välittäisit siitä, ettei kukaan spoilaa juonta, et puhuisit mistään spoilereista yhtään mitään.

Syy, miksi tituleeraan elokuvaa suureksi pieneksi elokuvaksi on siinä, että tämä on selvästi jonkinlainen ylistyslaulu, triumfi, serenaadi kaikille pienten lasten vanhemmille - ja ihan ansaitusti. Voisin melkein verrata tätä johonkin vanhan kunnon länkkäripätkään. Tässä pyssysankarit ja lehmipojat on vain vaihdettu imettäviin äiteihin ja tiskivuoren ääressä ahertaviin isiin. Ja pakko sanoa, että aivan loistava veto. Aivan liian vähän elokuvissa käsitellään arkisuutta - jokaisen ihmisen omia pieniä vuorenhuipun valloituksia. Se, että jaksat marraskuisessa illassa raahata Prisman muovikasseja ruuhkabussissa kotiin, vain ahertaaksesi lieden ääressä loppuillan ja viimein sänkyyn kaatuessa tajuat, että huomenna samat uudestaan.

Se on oikeaa sankaruutta. Se vaatii oikeaa voimaa ja vahvuutta.

Siinä mielessä tämä on melkein kuin sylkäisy muiden elokuvien naamaan. Siinäs satuilette fantasioistanne, mutta tämä elokuvan vaikutus on pysyvämpi. Se on vaikuttavampi. Se on aidompi.

Melkein uskaltaisin luvata, että Charlize Theronia Oscareissa nähtäisiin, mutta niin olisin varmasti sanonut jo Young Adultin tulisesta vedosta ja rannalle jäi silloinkin nyyhkyttämään, joten kuka siitä sitten ottaa selvää. Lisäksi Tully sai ensi-iltansa jo keväällä, joten liekö pysyä äänestäjien mielessä niin kauan. Mutta vavisuttavan psykologisen realistinen veto Theronilta. Pitkästä aikaa muistuttaa mihin syvyyksiin pystyykään pureutumaan kiinni ja kuinka monitahoiseksi saa tulkinsa syvennettyä. Saa sen vielä vaikuttamaan niin helpolta. Tämä oli mielestäni lähellä jo Monsterin (2003) asteen ulottuvuuksia.

Myös Mackenzie Davis vetää harvinaisen sielukkaasti. Hänen hahmoaan olisi helppo näytellä vähän ärsyttävästi ja kliseisesti. Hahmo on suhteellisen stereotyyppinen, mutta Davisin tulkinnassa, katsoja ei ihan osaa painaa sormeaan hahmon päälle, että mistäs suunnasta sitä veto tuleekaan.

Hienointa näissä Diablo Cody / Jason Reitman / Charlize Theron -avauksissa on se, että ne ovat niin hätkähdyttävän realistisia, että samaistuminen niihin on todella helppoa. Kuten sanoin, heidän vahvuutensa makaa arkisessa maagisuudessa - sen jokaisen värin täsmentämisessä katsojalle. Itselle tämä lapsiperhearki -teema on about niin kaukana omasta elämästä kuin mahdollista, joten siksi myönnän, että täysin subjektiivisista syistä tipahtaa tähtönen pois pisteytyksestä. Toisin kuin Young Adultin kohdalla - johon samaistuin enemmän kuin osasin uskoakaan, tässä oma samaistuminen jää vain ihailemisen asteelle.

...=)

Downton Abbey, 1. - 6. kaudet

Huomaan kaipaavani aika ajoin Downton Abbeya. Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä hyvältä ruutuviihteeltä kaipaan; historiallista tunnelmointia, hahmovetoista draamaa, vähäsen juonittelua, hieman syvällisyyttä esimerkiksi luokkaerojen tulkinnasta sekä rattoisa tahti, jossa joka sekunti kuvassa ei jossain kulmassa räjähdä jokin tai lennä luoti toiseen suuntaan. Sen sijaan katsojalle kehittyy syväkin suhde maailmaan ja tähän perheeseen, sillä heidän parissaan pääsee oikeasti viettämään aikaa. Kunpa kaikkia sarjoja oikeasti kirjoitettaisiin. Hahmojen suuhun laitettaisiin niitä kuuluisia vuorosanoja.

Sarja kertoo Crawleyn ylhäisöperheen tarinan 1900-luvun Englannissa. Luokkajako oli vielä vahva tuohon aikaan ja parhaimmillaan tämä näkyy jopa yhden kartanon eri kerroksien välillä. Myös maailmansodat kehystävät tarinaa sekä Britanniassa tapahtuva yhteiskunnallinen muutos. Sarja alkaa Titanicin uppoamisesta vuonna 1912. Granthamin perheellä on kolme tytärtä (Mary, Sibyl ja Edith), jotka kaikki myös etsivät omaa sulhoaan ja yrittävät setviä omaa tulevaisuuttaan. Perheen suulas ja sanavalmis isoäiti (Maggie Smith) pitää perhettä omassa, rautaisessa nuorassaan.

Joku kuukausi takaperin ilmoitettiin, että sarja saa kuin saakin jatkoa - elokuvan muodossa. En voisi olla iloisempi tästä päätöksestä. Eniten kuitenkin haluaisin, että itse sarja saisi vielä muutaman tuotantokauden lisää. Enkä takuulla ole ainoa. Sarja on nauttinut räjähdysmäistä suosiota Englannissa sekä maailmalla - nuorten sekä vanhojen katsojien keskuudessa. Sarja voitti myös ison läjän Emmy-pystejä ja teki tähdistään kansainvälisiä kuuluisuuksia - niistä, jotka jo eivät olleet. Sarjasta on ponnahtaneet maailmanmaineeseen muun muassa kaikessa nykyään tänttäröivä Lily James sekä Dan Stevens, Michelle Dockery, Jessica Brown Findlay jne. Aikaisempia kuuluisuuksia sarjassa on esimerkiksi Oscar-ehdokas Elizabeth McGowern ja Hugh Bonneville. Myös joka elokuvan ja tv-sarjan kiintiöbritti Matthew Goode löydetään jossain vaiheessa sarjaa tietysti mukaan patsastelemaan.

Erityisesti pidän siitä, että jokainen hahmo on täysin oma persoonansa. Jokaiselle roolihahmolle on kirjoitettu oma tarinansa lähtien ihan vähäpätöisimmästä piiasta, itse talon herraan asti. Tämän sarjan kanssa, jos jonkun, voi todella sanoa, että jokaiseen hahmoon on oikeasti panostettu. Tätä kehua kuulee välillä jaettavan niin tiuhaan tahtiin tekeleille, joista kyllä löytyy sitä seinäkukkasta taustalla kyhjöttämästä, joiden kanssa ei ole monitahoisella hahmotulkinnalla mitään tekemistä. Mutta Downton Abbeyn kanssa tämä väittämä pitää totisesti paikkansa.

Täten myös jokaiselle katsojalle muodostuu vähän omat suosikkinsa. Monet varmasti tykkäävät Joanne Froggartin Golden Globe-palkitusta tulkinnasta sisäköstä, joka sarjan aikana raiskataan ja käy läpi hyvin synkkiä tunteita ja raastavaa rakkautta, kun yrittää päästä yhteen Herra Batesin kanssa. Itselle heidän tarina-arkkinsa ei ollut sarjan parasta antia - tai siis se ihan oma suosikki.

Itse pidin kaikista eniten Maryn (Michelle Dockery) henkilöhahmosta. Hänen jäämäinen narttumaisuus ja kylmänviileät olankohauttelut ja ylevä olemus on jotain ihan parasta. Hän on sheidaamisen kuningatar. Saman voisi sanoa Maggie Smithin rautaisesta isoäidistä, joka lienee kaikkien suosikki.

Muita kestosuosikkeja lienee kohtalokas ja kaunis Sibyl ja tämän rakkaussuhde Allen Leechin esittämään perheen autokuskiin tai perheen surkkutytär Edith, joka on myös täysin yhtä toivoton rakkaudessaan. Palvelusväestä esille ehkä parhaiten nousevat keittiötyttö Daisy Mason ja keittiötäti Mrs Patmore, jotka jaksavat kaudesta toiseen vääntää omaa showtaan keittiön puolella tai kaappihomo hovimestari Thomas. Palvelusväen esimiehinä toimivat luotettava Mrs. O'Brien ja klassisen kliseisen mahtava hovimestari Mr Carson.

Mutta hienointa tässä valtavan suuressa tähtikaartissa on se, miten hyvin kaikki sarjan hahmot pelaavat yhteen. Luulisi, että kun on näin monta pelaajaa joukkuessaan, että sopasta tulisi sekavaa, mutta päin vastoin. Sarja on ihanan kerroksellinen ja monitahoinen, sillä se käsittää niin paljon kaikkea. Pelkkä Granthamin sukupuu näyttää helvetilliseltä sekamelskalta ja sen päälle vielä palvelusväen kuviot sekä kaikki vierailevat tähdet ja sivujuonet, joita löytyy oikein olantakaa.

Tämä on täysin oma maailmansa ja ehkä siksikin siihen sinkoutuu niin vahvasti. Eikä sitä tajua, kuinka paljon se vaikuttaa, ennen kuin sitä ei enää saakaan silmiensä eteen. Myös niitä oikein mieleenpainuvia ja koskettavia hetkiä kuitenkin sarjasta löytyy ja kyyneleitä saa valuttaa ihan tiivaaseen tahtiin pitkin tuotantokausia.

Mutta sarjan tahdissa saa myös nauraa. Ja eläytyä ja haukkoa henkeään ja käydä läpi kaikkia niitä tunteita, joita hyvän viihteen parissa saakin kokea. Sen lisäksi sarja on lämmin. Piirre, joka on mielestäni vaarallisen aliarvostettu tänä päivänä, kun televisioviihteen puolellakin koko ajan mennään sieltä, missä kuvauksen saa mahdollisimman rajuksi, kolkoksi ja synkäksi. On rikosmaailmaa ja huumeita. On laittomuuksia ja vaarallisia tilanteita. On ilkeitä ja pahantahtoisia hahmoja. On hahmoja, joiden välistä vuorovaikutusta tuntuu tämän päivän viihdetuotannossa leimaavan vain ja ainoastaan yksi piirre: dysfunktionaalinen. Kaikki on nykyään dysfunktionaalista. Se on joku ajan muoti kyllä pakostakin. Mutta sen seurauksena minä ainakin huomaan välittäväni vähemmän ja vähemmän siitä, mitä televisiosta tulee. Jos missaan jonkun jakson, ei sillä ole enää mitään väliä ja kohta en jaksa enää katsoa sarjaa alun alkaenkaan, kun tiedän, ettei siihenkään tule sitouduttua.

Minä kaipaan, enemmän kuin jaksan ilmaista, sarjoja, jotka solmivat läheisemmän suhteen katsojan kanssa. Sarjoja kuten Downton Abbey, jossa hahmot rakastavat toisiaan, välittävät toisistaan, ovat toistensa kanssa oikeasti tekemisissä - ilman mitään kiristyksiä, tai lahjomisia, tai pakkoa. Se on mielestäni realistisempaakin kuin ainainen synkkyys. Kuka joskus päätti että synkkyys korreloi realistisuuden kanssa automaattisesti?

Vaikka kyllä sitä Downton Abbeyssakin riittää - pientä noottia itse annankin siitä, että jossain vaiheessa tähänkin sarjaan oli pakko tuoda mukaan ne iänikuiset draamassa aina käytetyt; taloushuolet. Mielestäni äärettömän tylsää draamaa sellainen tulkinta, mutta ymmärrän tietysti, että sitä on jostain revittävä. Mutta sitä tarkoitan, että sen kaiken vastapainona on niitä iloisia hetkiä, hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä ja empatiasta.

Odotan siis elokuvaa koko sydämestäni, kuin vettä kaivosta ylös nostava janoinen.

Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Rakas Akatemia

julkaisi tänä aamuna uuden tiedotteen, jossa linjasi ainakin omasta näkövinkkelistäni järkyttävän suuria muutoksia ja herätys tähän uuteen maailmanjärjestykseen oli karu. Ensimmäinen reaktioni oli, että tämä taisi olla tässä, mutta nyt kun olen vähän aikaa saanut sulatella tätä pommia, niin katsotaan, katsotaan....

Kivoin uudistus on se, että Oscar-seremoniaa aikaistetaan parilla viikolla, helmikuun alkuun. Tänä vuonnahan viime vuoden Oscar-seremoniaa juhlittiin kun tätä vuotta oli kulunut jo yksi neljäsosaa, kun seremonia putosikin maaliskuun puolelle, joten enemmän kuin täydellinen uudistus. Vielä parempi olisi, jos Oscarit olisivat jo uudenvuoden jälkeen, mutta kaikkea ei kai voi saada. Nyt ainakin odotusaika pienenee vähäsen....

Myös seremonian kestoon on luvassa leikkausta. Seremonian sanotaan kestävän vastaisuudessa vain kolme tuntia, kun esimerkiksi viime seremonia taisi olla yli neljä tuntia. Tämä uudistus on sanalla sanoen yhdentekevä minulle. Katsoisin Oscareita vaikka ajan loppuun asti, mutta ymmärrän sen, että osa katsojista pökertyy varmaan jo nähdessään, kuinka pitkä Oscar-seremonian kesto voi olla, joten skippaavat mieluummin koko helahoidon. Akatemia sanoo pääsevänsä kolmen tunnin kestoon mm. jakamalla teknisten kategorioiden pystejä mainostauoilla, jolloin ne eivät vie aikaa itse seremoniasta. Mikä on suoraan sanottuna ihan hyvä. Ei kukaan jaksa katsoa esimerkiksi ääniosaston (sound mixing ja sound editing) kiipeävän lavalle miljoona kertaa ja kiittävän täysin samojan nimiä kahdesti peräkkäin.

Nyt kun ollaan siirrytty hyvästä neutraaliin, niin eikös pakan mukana tullut negatiivistakin. Järkyttävin tieto minulle tänä aamuna oli Akatemian päätös julkaista uusi kategoria. Ja nyt sattuu sormia edes painella näitä kirjaimia näppäimistöltä, mutta mennään silti; uusi *auts* kategoria *auts* vuoden parhaalle "suositulle" elokuvalle!

Reaktioita on monia:

- Kuinka paljon Disney on maksanut, että on saanut uuden kategorian itselleen?
- Eikö meillä ole jo People's Choice Awards?
- Perinteisesti suosituille elokuville on ollut myös jo ihan ansaittu oma palkintonsa nimeltään raha.
- Black Panther

Oma välitön ajatukseni oli tietysti, että tässä vesitetään nyt koko Oscarit ihan vitsiksi. Oscarit ovat merkinneet historiallisesti arvostusta, kunniaa, taiteellista omatuntoa, puolueetonta huomiota yksinkertaisesti parhaalle elokuvalle. Jos vastedes mikä tahansa tusinatuote, mitä kana-aivoinen jengi ryntää massoittain katsomaan a la Fast & Furious kuusisataakolme, voidaan tituleerata Oscar-voittajaksi, en tiedä mikä arvo kenelläkään on kantaa Oscar-voittoa kunniana.

Akatemian tarkoitusperä on ollut varmastikin tehdä Oscar-seremoniasta itsestään taas katsojalukujen kingi. Viime vuoden seremonian katsojaluvut ilmeisesti tippuivat jopa kaksikymmentä prosenttia, mikä on kieltämättä hurja luku. Kaikki nämä uudistukset tähtäävät osaltaan, ainakin paperilla seremonian houkuttelevuuteen.

Mitä Akatemia itse tuntuu olevan liian sokea näkemään on, että katsojalukujen pudotuksiin vaikuttavat taatusti täysin muut seikat, kuin, että seremonia on liian pitkä, liian myöhään vuotta, tai liian vähän nähdyille elokuville.

Itse näkisin syiksi koko Oscar-käsitteen politisoitumisen - käytännössä vasemmistoakselin omaksi agendan tuutatukseksi (itseä se ei haittaa, mutta jos vaikka puolet amerikkalaisista on republikaaneja ja toinen puoli demokraatteja, niin arvatenkin toinen puoli karkottuu toisen poliittiselta foorumilta, kun nyt muutenkin elämme ajassa, jossa kahtiajako on hallitseva trendi - ja mielestäni tästä puhuu esimerkiksi republikaanisen Roseanne-ohjelman huimat katsojaluvut, ne olivat meinaan tajuttoman korkeat) 

...sekä Oscareiden kaupallistumisen, mitä tämä uudistus ei kyllä korjaa sitten yhtään. Oscarit jaetaan jo nyt sille leffalle, minkä kampanjabudjettiin studiot sysäävät eniten rahaa. Oikeasti taiteellisen, vaikka pienen budjetin elokuvan, vaikka Ranskasta on nyt jo täysin mahdotonta päästä näihin kahinoihin ja uskon, että Oscareiden katsojayleisöt ovat tarpeeksi älykkäitä tajaumaan, että eivät he halua nähdä palkintoseremoniaa, jossa palkitaan rikkaimman studion parhaita markkinointipäälliköitä. Ja mitä Oscar-seremonia tekee? Luo heille jopa oman kategorian.

Parempi uudistus mielestäni olisi kieltää Oscar-kampanjat. Lopettaa naurettavat yksityisnäytökset, Q&A-tilaisuudet ja ns. "screenereiden" eli ilmaisten kopioiden leffoista lähettämiset Akatemian äänestäville jäsenille. Kieltää se täysin. Ja luoda pikemminkin puolueeton toimikunta, joka katsoisi mahdollisimman monta elokuvaa vuoden aikana ihan elokuvateatterissa ja valitsisi niistä parhaimmat Akatemian jäsenten äänestettäviksi. Ja samaten tulisi kieltää kaikenlaiset poliittiset kannanotot seremonian aikana. Se ei ole mikään poliittinen foorumi, vaan taiteen juhlimistilaisuus, millä tulisi olla ihan oma itseisarvonsakin. Olen niin kyllästynyt siihen, että taiteen päältä kävellään aina, kun siihen on mahdollisuus, jotta sitä voidaan käyttää aina johonkin muuhun tarkoitusperään.

Kun Oscar-leffojen taso nousisi, niin nousisi varmasti myös katsojaluvut. Oscareilla olisi joku pointtikin. Luottakaa minuun kun sanon, että Oscareiden katsojaluvut ei taatusti nouse sillä, että joku Marvel saa lisäsulan hattuunsa uudella Oscar-kategorialla. Ihan kuin emme kuulisi Marvelista tarpeeksi jo ympäri vuoden. Ne kaksitoistavuotiaat, jotka välittävät Marvelista niin paljon, että heille ei muuta elokuvateollisuutta olekaan, eivät taatusti välitä Oscareista tuon taivaallista ja ne jotka välittävät Oscareista, eivät taatusti jätä Oscareita katsomatta sen takia, että siellä ei palkita Marvel-leffaa. Päin vastoin. Lähellä on, että itsekin lähtisin boikottiin tällaisen naurettavan korruptiota muistuttavan uudistuksen takia.

Mutta kun sanon, että peli ei ole menetetty vielä, voi olla, että tämäkin uudistus jää tällaiseksi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Oscarit yrittävät jotain uutta. Muistatteko pari vuotta sitten ne televisioruutuun suunnitellut kiitoslistat, jotka jotenkin noin vain hups kaks heipakkaan jäivätkin jo seuraavasta seremoniasta jo pois? Toivon, että tässä käy samalla lailla {Katso päivitys alla}. Tosin jos Disney, joka huom. omistaa ABC-kanavan, joka tuottaa Oscarit, sysää jatkossakin rahaa, että Oscarit palkitsevat Disney-leffoja, niin kuka tietää. Ja onhan tietysti esimerkiksi kotimaisissa Jusseissakin se yleisö-Jussi, eikä se vähennä muiden pystien kunniaa. Toivottavasti Oscaritkin selvästi merkkaisivat pystin erilliseksi ns. normiOscareista. Ja tässäkin Oscareilla on historiaa. Ei ole ensimmäinen kerta, kun he peukaloivat kategorioita. Mm. lapsitähdille on joskus jaettu omia "Special-Oscareita" - äänestän sen puolestan, että tätä suosio-Oscariakin kutsutaan Special Oscariksi.


Ja ehkä tämä uudistus ei ole niin paha. Toivon, että Akatemia käyttää silti järkeä, eikä heitä pystejä minkä tahansa massatuotteen suuntaan, vaan valitsee niidenkin joukosta ne parhaimmat vink, vink Ihmeotukset ja niiden olinpaikat kakkonen ilmestyy marraskuussa, juuri Oscareiden ovella.

Nähtäväksi siis jää, mitä tämä oikeasti tulee tarkoittamaan. Onko meillä enää Oscareita niinkuin me ne sellaisina tunnemme enää ensi helmikuussa vai ei? Sen voin luvata, että jos tämä uudistus nyt upottaa koko konseptin, niin en usko, että Oscar-blogillakaan on enää mitään virkaa.

co-sign - what a fucking stupid, insulting and pathetically desperate change #Oscars @TheAcademy https://t.co/3WTGn4rhXe

— Manohla Dargis (@ManohlaDargis) 8. elokuuta 2018

{Päivitys:} Akatemia on hylännyt suositun kategorian hankkeen // 07.09.2018


...=) 

Arvostelu: Kuudes kerta

Arvio: 1 - ‎Arvostellut Waltsu

8.8.2018 -

Minusta ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Syy ei suinkaan ole se, etten jaksaisi kirjoittaa. Minä kirjoittaisin vaikka kaikki päivät koko ajan. Mutta syy löytyy vastaan tulleista elokuvista. Ne ovat olleet tällaista Kuudetta kertaa. Niin sietämättömän huonoja, etten ole tullut katsoneeksi loppuun. Mieluummin olen avannut hyvän kirjan auki ja lukenut. Vika saattaa olla minussa. Kyllä sitä reippaana voisi etsiä parempiakin elokuvia katsottavaksi ja niitä varmana löytäisikin. Mutta kyllä mielestäni lähtöoletuksena tulisi olla, että minkä tahansa elokuvan laitatkin päälle, niin sen tulisi olla hyvä. Miksi kukaan tekisi huonoja elokuvia?

Ja ei minulla vain ole viikossa tai kuukaudessa tai vuodessa tai ihmiselämässä aikaa plärätä elokuvia loputtomiin. Joten kun istun alas viimein valmiina katsomaan elokuvan ja se ei osottaudukaan kalliin aikani arvoiseksi, se hetki menee vähän niinkuin siinä. Sen lisäksi, että maksan huonosta elokuvasta, maksan menetetystä ajasta, maksan myös siitä, että en saa katsotuksi hyvää elokuvaa.

No, katkera tilitykseni loppuu nyt tähän.

Sen sijaan alkaa katkera tilitykseni siitä, kuinka huono tämä elokuva on.

Pihla Viitala ja Antti Mikälie... Odotas, se on ihan tässä kieleni päällä... Melisvaara? Ei... Luusuanniemi? Pihla Viitala ja Antti Luusuanniemi leikkivät jotain ylidramaattista psykoiluaan, kun jostain syystä varsin nimekkäätkin suomalais- ja virolaistähdet kukin vuorollaan näyttäytyvät sivuosissa ml. Esko Salminen, Minna Haapkylä, Anna-Maija Tuokko, Stig Rästa (eli jep, se Viron euroviisupoju, joka lauloi koirasta yksi vuosi - biisi, jota muuten renkutetaan kerta toisensa jälkeen myös elokuvan aikana...), Pirkka-Pekka Petelius, Kaarina Hazard ja vaikka Sebastian Rejman.

En ole tainnut koskaan edes kirota elokuvaa katsoessani, mutta se neitsyys heitettiin tässä niinkuin oikein urakalla. En edes ajatellut, että elokuvan olisi mahdollista olla niin huono, että ärräpäät vaan suusta lentävät ulos. Onneksi en mennyt tätä elokuvateatteriin katsomaan.

Jos elokuva on taiteellinen, niin se lensi kyllä tämän pojan pään yli niin, että vilahti. Siis, ei hyvää päivää, kuinka tällainen elokuva on voinut saada minkäänlaista rahoitusta, roolitusta, tuotantoa tai levitystä. Eikö kukaan ole avannut silmiään päästään?

Ajattelin vielä jossain vaiheessa, että tiedän mihin tämä leikki johtaa ja mikä tässä leffassa on ideana. Ajattelin jopa niinkin optimistisesti, että jos tästä alun kankeudesta päästään yli, niin leffasta voi kuoriutua ihan kauniita elokuvallisia hetkiä. Leikkaus puoli tuntia tämän jälkeiseen olotilaan ja löydättekin pääni puusta. Nimittäin kyllä niin metsään lähti ja äkkiä, että putosin auttamatta pois kärryiltä. Missään, mitä hahmot tekivät, ei ollut mitään järkeä. He käyttäytyivät täysin irrationaalisesti ja mieleeni tuli vain joku sadomasokistinen sosiopaattileikki, jossa kaksi ihmistä käyttäytyy toisiaan kohtaan kuin koko ajan etsien vastakohtaa sille, mikä olisi mahdollisimman aito tai luonnollinen tapa.

Tämä ei kertonut kahden ihmisen rakastumisesta. Tämä ei kertonut pettäjäsikamiehestä. Tämä ei kertonut pettäjäsikanaisesta. Tämä ei kertonut kierosta rakkauden leikistä. Tämä ei kertonut yksityisetsivästä. Tämä ei kertonut kiineistönvälittäjästä. Raavin vieläkin päätäni yrittäen miettiä, että mitä tämä oikein oli ja miksi se haluttiin minun katsottavakseni saattaa.

Jengi aina valittaa siitä, kuinka huonoja suomalaiset leffat on. Ja pääsääntöisesti olen samaa mieltä. Mutta en ehkä samoista syistä, kuin muut. Toisille on outoa kuulla suomen kieltä ja heistä suomalaiset leffat ovat kankeita tai jäykkiä tai teennäisiä. Ja totta kai, sitähän ne ovat. Mutta näidenkin yli vielä pääsisin, jos suomalaiset elokuvat eivät kategorisesti olisi aina tällaista. Nimittäin ylidramaattista, irrationaalista, vailla päätä ja häntää olevaa harrastelijateatteria, jossa yhteen teokseen vain sullotaan mahdollisimman paljon kaikkea rompetta ja roinaa eli siis juonenkäänteitä, joita riittäisi siis kymmeniin elokuviin kauhottuna ja niin dramatisoituja hahmoja, ettei niitä kirveelläkään usko aidoiksi ihmisiksi. Ja tätä tehdään taatusti siksi, ettei muuta keksitä. Heitetään kaikki samaan soppaan, niin, että siitä tulee niin paksua, sekavaa huttua, ettei siinä ole enää mitään järkeä. Mutta leikitäänpähän aidosti dramaattisia, oikeita elokuvantekijöitä, samalla kun nostetaan tuotantotukea veronmaksajien taskuista.

Eikä siinä, en lyttää kaikkia suomalaisia elokuvia, mutta tämä nyt oli vain niin huono, että ei se kyllä hyvää kuvaa Suomesta elokuvamaana anna. Mikä on sääli, sillä kuten sanoin, olin valmis uskomaan elokuvaan. Sivuosanäyttelijöistä osa oli todella hyviä (Arja Saijonmaa) ja elokuva olisi voinut olla todella totuudellinen, maanläheinen ja vaikuttava. Mutta en suosittele. Kiertäkää tämä outo tekele mahdollisimman kaukaa.

Bloggausyhteistyöprojekti

Noirin blogissa on kehkeytymässä jotakin jännittävää...

Kysymys on jonkinnäköisestä bloggaushaasteesta taikka yhteistyökuviosta taikka projektiluontoisesta kollaboraatiosta. Tarkoitus olisi varmastikin kyhätä mukaan mahdollisimman monta näppäimistöllään kirjoitustaidon omaavaa yhteen, jotta jutussa on joku jujukin, joten siksi jaan tämän tänne oman blogin puolelle, jotta te (kaksi?) lukijaani, voitte myös pohtia omaa osallistumistanne. No on teitä enemmänkin, oma pieni hääppöinen, mutta niin rakas lukijakuntani.

Tällaisessa yhteistyöhärpätyksessä (kyllä, kutsun sitä nyt sellaiseksi) on aina kaksi puolta, mitä itse ainakin pohdin. Toinen puoli on se, että se voi antaa virtaa omaan tekemiseen, kirjoittamiseen, bloggaamiseen, sosialisoitumiseen yms. Toinen puoli on siis luonnollisestikin sitten siis se, että tällainen yhteistyöhärpätys voi puolestaan viedä sen lopunkin energian, jota mihinkään on. En siis pysty hyvällä omallatunnolla ketään patistamaan osallistumaan mihinkään - edes itseäni. Mutta sen takia tämä onkin ilmoitusluontoisesti tässä, että jos joku haluaa osallistua, niin tällainen tosiaan täällä on.

Tässä tosiaan tarkempi ohjeistus:

"Hei, kanssabloggaajat ja säännöllisesti taikka vahingossa tänne päätyneet. Miten olisi jos toteuttaisimme yhteistyönä seuraavanlaisen elokuvahaasteen:
jokainen joka haluaa mukaan saa minulta ohjaajan nimen ja jonkinlaisen rajoituksen jonka perusteella katsoo jonkin siihen sopivan elokuvan ja kirjoittaa siitä jotain jonka ei välttämättä tarvitse olla elokuva-arvostelu. Se voi olla haiku, pelkkää tajunnanvirtaa, näkemys elokuvan vaikutuksesta sen ulkopuolella, jotain muuta.
Kerron ohjaajan ja rajoituksen (ei se ole mikään hengenahdistusta aiheuttava) vain kulloisellekin kirjoittajalle, ja riippuen kuinka moni osoittaa halukkuutensa tämä toteutetaan taikka sitten ei. Katsotaan kuinka usea on kiinnostunut vaikkapa sunnuntaihin 12.8 mennessä ja sitten ruvetaan muokkaamaan aikataulua, etc. Ideana on, että julkaisemme kukin kirjoituksemme eri päivinä ja linkitys toimisi siten, että päivän kirjoittaja linkittää edellisen ja seuraavan kirjoittajan (myöhemmin linkin voi päivittää suoraan seuraavan kirjoittajan haastekirjoitukseen, mutta aluksi etusivulle) jotta syntyy ketju jota kiinnostuneet voivat halutessaan seurata. Uskokaa pois, tämä ei ole niin monimutkainen miltä saattaa kuulostaa ja totean myös, että toimiakseen sen pitää olla enemmän kuin tango kolmelle.
Kysyä saa mitä haluaa, mutta esimerkiksi se ketkä kaikki osallistuvat saa pysyä kokonaisuutena salaisuutena ja täten pois lukien he jotka mahdollisesti esittäytyvät kommenttiosiossa ja siten paljastavat itsensä saavat muut tietää vain itsensä ohella edellisen ja seuraavan kirjoittajan, jolloin sanotaan vaikkapa että kirjoittajia on 10 niin jokaisen on kuljettava koko ketju läpi tietääkseen keitä he kaikki 10 ovat.
Huomautettakoon, että jos vapaaehtoisista löytyy henkilöitä joilla ei ole blogia tai jotain muuta väylää (youtube, tms.?) käytettävänään niin tekstit voidaan tarvittaessa julkaista täälläkin. Tietenkin kaikki kunnia kirjoittajalle."

Pähkinänkuoressa:
- Deadline ilmoittautumiselle 12.8. (sunnuntai).
- Ilmoittaudu sähköpostitse täällä.
- Tekstin voit julkaista blogissasi.
- Jos sinulla ei ole blogia, julkaistaan tekstisi Noirin blogissa.