Daphne (Shailene Woodley) toipuu pitkän parisuhteensa päättymisestä kämppäilemällä sisarensa allastalossa. Hän yrittää elää seuraavat puoli vuotta yksin, mutta hyvin pian päätyy tutustumaan jopa kahteen eri mieheen (Jamie Dornan ja Sebastian Stan). Suhteet mutkistuvat, kun paljastuu, että miehet ovat keskenään hyviä ystäviä.
Endings, Beginnings on kolmas ohjaaja-kirjoittaja Drake Doremukselta näkemäni elokuva ja jotenkin tuntuu, että jo ensimmäisestä elokuvasta alkanut rakkauteni niihin vain syvenee elokuva elokuvalta, vaikka sen ei kuvittelisi olevan mahdollista. Hän tuntuu tekevän elokuvia kuin vain ja ainoastaan minulle. Hän on harvinaislaatuinen elokuvantekijä siinä mielessä, että hänen estetiikantajunsa, musiikkimakunsa, käsittelemänsä aiheet, hahmot tuntuvat kaikki omalla tapaansa hyvin geneerisiltä, mutta samalla uniikeilta. Ja tavallaan pidän siitä enemmän kuin että hän olisi jotain todella uutta ja ihmeellistä. Pidän siitä geneerisyyden ja uniikkiuden yhdistelmästä.
Hän kuvaa erittäin tunnistettavasti tietyn maailman ihmisiä. Kalifornialaisia pari-kolmekymppisiä ihmissuhdekoukeroissaan. Ja elokuvien visuaalinen maailma on sellaista Tumblr-henkistä kaliforniaestetiikkaa. Josta todella pidän, vaikka joku sitä kliseisenä ja kuluneena voisikin pitää.
Pidin siitä, miten tätä tarinaa kuvattiin. Hahmot leijuivat pehmeiden filttereiden sävyttämissä kuvissa ja haahuilivat elämissään kuin maailmassa ei olisi suurempia ongelmia kuin se, että puutarhajuhlissa loppuu booli kesken.
Elokuva on siis ehdottomasti eskapismia. Romanttista höttöä, johon on ihana paeta. Vaikka Doremus osaa kyllä kuvata rosoisuuttakin. Elokuva ei ole missään vaiheessa imelä tai siirappinen, kamera löytää näyttelijät tarkoista lähikuvista, joihin uskoo. Tietysti hienot näyttelijät auttavat asiaa.
Shailene Woodley on kyllä mielenkiintoinen läsnäolo valkokankaalla. En ehkä vielä ole nähnyt häneltä uraa määrittävää roolisuoritusta, mutta tuntuu, että hän koko ajan rakentaa tietään sitä kohti. Kokeilee repertuaariaan, testailee sitä. Hän ei näyttele näyttelemisen ilosta, vaan kaivaakseen esiin jotain aidompaa.
Sebastian Stan on tässä elokuvassa aivan upea. Häntä toivoisi näkevän useamminkin tällaisissa hahmovetoisissa draamoissa, sillä hänessä on jotain sanoinkuvaamattoman magneettista karismaa, jonka avulla hänen ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Hän voi seistä salaperäisenä huoneen nurkassa ja katsojan huomio vangittuu häneen kiinni silti.
Ja Drake Doremuksen uraa tulen seuraamaan jatkossakin. Hänenlaisiaan ei oikein ole muita. Heitä, jotka tekisivät elokuvia minulle. Melankolista romantiikkaa.
