Sinkkuelämää, 90-luvulla alkanut Sarah Jessica Parkerin, Kim Cattrallin, Cynthia Nixonin ja Kristin Davisin tähdittämä, lukuisilla Emmy-palkinnoilla palkittu, ikoniseen asemaan noussut, kuusi tuotantokautta kestänyt HBO-sarja on saanut päättymisensä jälkeen jatkoa jopa kahden elokuvasovituksen, erillisen spin-off-sarjan (The Carrie Diaries) ja nyt vielä uuden jatkokertomussarjan verran. Aikaisemmin niin provokatiivisena pidetty Sex and the City-nimi on tosin vaihdettu muotoon And Just Like That - lause, jota alkuperäisessä sarjassa kertojaääni ja päähenkilö Carrie (Parker) usein toisteli rytmittäessään sarjan tapahtumia.
Sinkkuelämään asemasta osana länsimaista nykykulttuuria voisi varmasti kirjoittaa oman kokonaisen esseen tai parinkin verran, joten hypätään sen sijaan nyt suoraan tähän uudelleenlämmittelyyn.
Newyorkilainen kirjoittaja, lehtikolumnisti ja suihkuseurapiirien pintaliitäjä Carrie Bradshaw on siirretty 90-luvulta 2020-luvulle. Kirjat ja sanomalehdet ovat jääneet taakse, tilalle on tullut podcastit ja instagram. Samaten aiempi tiedottaja/manageri Samantha Jones (Kim Cattrall) on vetänyt vähentyneestä työn tarpeesta sen verran herneen nenään, että ystävyyssuhdekin on katkolla ja Samantha lentänyt pois New Yorkista Lontooseen. Ystäväpiiristä jäljellä on sentään juristi Miranda Hobbes (Cynthia Nixon) sekä entinen taidegalleristi Charlotte York-Goldenblatt (Kristin Davis), joka on sittemmin siirtynyt koti- ja edustusvaimoksi.
And Just Like That keskittyy pitkälti pääkolmikon pyrkimyksiin navigoida muuttuneessa maailmassa. Carrie etsii entiseen tapaan omaa osaansa avioliittojen, lapsiperheiden ja muiden heteronormatiivisten odotusten sekä toisaalta sinkkuuden, oman boheemin kirjailijaeksistenssin sekä pinnallisenakin pidettyjen mielenkiinnon kohteiden (kengät, vaatteet) välimaastossa. Mutta samalla vastaan tulee oma ikääntyminen sekä ympärillä muuttuva kulttuuri, jossa oma osa ei olekaan enää kaiken keskiössä.
Miranda on puolestaan niin inspiroitunut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiden esille tuomasta muutoksen aikakaudesta, että jättää entisen työnsä, lähtee opiskelemaan yliopistoon uudelleen, politiikkaa ja liittyy mukaan erilaisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin taistelemaan eturintamassa LGTBQIA+-järjestön, Black Lives Matterin ja #MeToo-liikkeen puolesta. Mutta silti on vaikeuksia pitää oma kielenkäyttö tarpeeksi poliittisesti korrektina, ettei mustaihoinen yliopistoprofessori (Karen Pittman) ala rageemaan. Kaiken tämän uuden ja ihmeellisen keskiössä oma väljähtänyt avioliitto valkoiseen heteromiestossukkaan Steveen (David Eigenberg) on alkanut tuntua vähän väsähtäneeltä.
Charlottella on vaikeuksia mukauttaa omaa, pikkuporvarillista yläluokkaista, konservatiivista ydinperhearkeaan vastaamaan esimerkiksi muunsukupuoliseksi identifioituvan tyttären tarpeita. Lisäksi oma elämä ja olemassaolo sekä ympäristö alkaa tuntumaan jopa häpeällisen valkoiselta - kenties uudesta mustasta ystävästä (Nicole Ari Parker) on apua.
And Just Like Thatissa on siis otettu oikein kunnolla vastaan uusi aikakausi, uusine käsitteineen ja progressiivisine ideologioineen. Alkuperäinen sarja onkin saanut edistyksellisissä piireissä osakseen kritiikkiä valkoisuudestaan ja heteronormatiivisuudestaan. Tietysti - onhan Sinkkuelämää aina ollut moderni tuhkimotarina, jossa omaa prinssiä on etsitty hinnalla millä hyvänsä. Eikä sarja muuta ole teeskennellytkään.
Toki alkuperäisessä sarjassa tulkinta tuntui - silloin - raikkaalta. Neljä keskushenkilöä, jotka olivat kaikki naisia, kävivät kirjamellisesti ennennäkemättömiä ja -kuulumattomia keskusteluja naiseudesta, sukupuolirooleista, seksistä, elämästään, muodista, miehistä televisiossa. Lukuisat sen jaksot ovat jääneet elämään omaa elämäänsä, niin rohkeasti niissä on tartuttu aiheisiin, joista ei aikaisemmin ole populaarikulttuurissa ainakaan keskusteltu.
Sinänsä siis ymmärtää sarjan tekijöiden halun pysyä ajan hermoilla.
Ongelma vain ehkä on, että alkuperäinen Sinkkuelämää osasi olla itseironinen, hauska, kepeä, jopa kontroversiaalinen. Uskalsi ottaa sivustakatsojankin roolin tietyissä keskusteluissa. Osasi jättää surkuhupaisimmat kulttuurin kiistakysymykset omaan arvoonsa ja jopa kritisoida jossain määrin poliittista korrektiutta.
And Just Like That sen sijaan asettuu lampaan asemaan. PC-kulttuuria vastaan ei pelkästään rynnätä, vaan sen eteen heittäydytään. Hahmot alistuvat täysin progressiivisen ideologian armoille - kaikkine uuskielisyyksineen (they/themit, white privileget jne.) ja lopputulos on imelä ja korni. Lisäksi kaikki tämä SJW-tematiikka tuntuu päälleliimatulta. Ikään kuin hahmot olisivat leikattu ja liimattu suoraan 90-luvulta tähän päivään ja he tepastelisivat autuaan tietämättömänä 2020-luvulla joutuen opettelemaan kaikki nämä uudet käsitteet vasta nyt. Kun muu maailma on tutustunut niihin vuosi vuodelta aina sieltä 90-luvulta asti, eikä siten kukaan varmastikaan joudu yhtä myötähäpeää aiheuttaviin tilanteisiin kuin mitä esimerkiksi Miranda yrittäessään sopeutua yliopistomaailmaan. Tai joudu Carrien tavoin ihmettelemään, miten Instagramia oikein käytetään.
Ehkä myös syvällisempi kysymys on, kuinka hyvin ylipäänsä nämä vasemman laidan kulttuuri- ja yliopistopiireissä ylläpidetyt wokeismit sun muut soveltuvat massaviihteen puolelle. Oli kyse mistä tuotoksesta tahansa, aina se tuntuu vähän väkinäiseltä. Miksi normaalit ihmiset olisivat lainkaan kiinnostuneita määrittämään omaa elämäänsä woke-kontekstin kautta? Razzie-palkinnoissa on useana vuonna palkittu oikean laidan poliittisia teoksia, jotka on enemmän tai vähemmän koitettu naamioida oikeaksi kerronnalliseksi viihdetuotteiksi - joten ei ole kyse edes minkään yhden laidan preferoimisesta. Ihan kaikki päälle liimattu poliittisuus tuntuu popcorn-viihteessä väärältä. Joten sinänsä toivoisi myös vasemman laidan yrittävän pitää politiikka ja viihde erossa toisistaan. Jos haluaa politiikkaan, sinne on demokratiassa tie aina auki. Toisaalta, jos haluaa käsitellä poliittisia kysymyksiä elokuvan tai tv-sarjan kautta, siihenkin on olemassa parempia foorumeja kuin tällaiset sarjat. Sitten pitäisi oikeasti nähdä vaivaa dokumentaarisemman tai draamallisemman otteen eteen.
Petyin myös siihen, kuinka vähän sarja loppupeleissä kunnioittaa alkuperäistä sarjaa. Luulisi, että ainoa syy uudelleen lämmitellä tällainen koneisto, olisi, että fanit saavat, mitä tilaavat. Mutta osaltaan sarja irrottelee ihan vääriin suuntiin. Puhun nyt eritoten Mirandan henkilöhahmosta, joka kirjoitettiin ihan hassuun suuntaan. Ihan kuin sarjan tekijät olisivat unohtaneet, millainen hahmo on kyseessä.
Alkuperäisessä sarjassa Miranda oli aina se jalat maassa-oleva, kyyninenkin, neurootikko, joka eli työlleen, rakasti kotona olemista, sarjojen seuraamista sohvalla ja inhosi kaikkea pintaliitoa ja teennäistä patsastelua milloin missäkin juhlissa. Mutta And Just Like Thatin Miranda on kuin alkuperäisen itsensä peilikuva. Hän jättää aviomiehensä yksin sohvalle köllöttelemään, juoksentelee bileistä ja konserteista toisiin, jättää työnsä ja lähtee mukaan hännystelemään jonkun Ö-luokan julkkiksen (Sara Ramirez) possessa pitkin maata tämän komediakiertueella.
Ymmärrän tietysti, että ihminen voi muuttua, etenkin jos kohtaa jonkinlaisen keski-iän kriisin, mutta sitten kaipaisin sille enemmän pohjustusta, loogisempaa siirtymää. Nyt nämä kaikki 180 asteen muutokset otetaan vain annettuina, ikään kuin hahmon olisi aina näin kuulunutkin käyttäytyä. Aikaisempi minuus oli vain jotain virheellistä olemassaoloa.
Mutta.
Kaiken tämän kirjoitettuani, on sanottava, että sarja oli sentään parempi yllätys kuin pelkäsin. Aina nämä sarjojen uudelleenlämmittelyt eivät ole toimineet. Tuoreessa muistissa on umpisurkea Will & Gracen reboot, joka jäi kesken, vaikka alkuperäiset tuotantokaudet kuuluivat ihan suosikkisarjojeni joukkoon (toinen hyvä esimerkki sarjasta, joka pilattiin myös woke-toitottelulla).
Vaikka sarjan yksi olennaisimmista tekijöistä (räväkkä, koomista helpotusta mukanaan tuonut Samantha) oli poissa, sarja pysyi kuitenkin pystyssä. Oikeastaan se oli juuri, mitä olisi odottanutkin jäljeltä jääneeltä kolmikolta. Tietysti sarja olisi ollut parempi Samanthan kanssa, mutta kun taustoista tiedetään, mitä tiedetään, niin Kim Cattrallin mukaan saaminen vain ei ollut mahdollista.
Pidän kuitenkin siitä, että saa palata viettämään aikaa (enemmän tai vähemmän) tuttujen hahmojen kanssa. Ja tuo kiillotettu New York on aina yhtä eskapistinen. Ja kaikesta huolimatta, pidän siitä, mitä Carriekin edustaa. Hän kuitenkin haastaa jossain määrin tyypillistä tv-sarjojen naiskerrontaa ja kulkee omaa tietään, kysyen itselleen tyypillisiä kysymyksiä. On vaikeaa löytää yhtä monitahoisesti kirjoitettuja (nais)hahmoja enää juuri mistään.